Clarissa Wallendan sirkussudet

Sudet ovat ennen olleet yleisiä sirkuseläimiä, mutta paljon näyttävämmät ja eksoottisemmat eläimet veivät niiltä nopeasti valokeilan. Susi oli liian tavallinen ja muistutti liikaa tuttua koiraa. Ja kun sirkuksiin saatiin ihmissyöjinä markkinoituja tiikereitä ja leijonia, ei susi ollut enää tarpeeksi pelottava. Vanhoista sanomalehdistä löytyy usein sirkusnäytösten arvosteluja tai tulevien esitysten mainoksia, joissa kerrotaan yksityiskohtaisesti tiikerien ja leijonien touhuista, ja sitten susi saattaa löytyä sieltä puoliunohdettuna lyhyenä mainintana, tyyliin "ai niin, oli siellä susikin." Sudet päätyivät sirkusten julisteisiin asti hyvin harvoin.

Venäläisten susien kanssa esiintynyt Clarissa Wallenda oli osa tunnettua Wallendan sirkustaitelijoiden sukua, mutta jäi pahasti kuuluisampien sukulaistensa varjoon, olihan hän "vain" sudenkesyttäjä. Wallendan suvusta kertovissa teksteissä Clarissa esiintyy yleensä vain sivumainintana, jos ollenkaan. Jostain syystä hän ei uransa alkuaikojen jälkeen käyttänyt kuuluisaa sukunimeään esityksissään, vaan esiintyi vain nimellä Miss Clarissa (esiintymismaasta riippuen "neiti" on käännetty eri kielille), mikä myös tekee tietojen etsinnästä vaikeaa. Ihan alussa hän esiintyi nimellä Madame/Mademoiselle Wallenda. Hän vaikuttaisi olleen aktiivinen ainakin 1880-, 1890-, ja 1900-luvuilla.

Tsekkiläis-saksalaisen suvun kerrotaan aloittaneen sirkushommat jo 1780-luvulla. Wallendat kulkivat vaunulla kylästä kylään esitellen taitojaan, ja alussa esiintymisareenana saattoi toimia vain kylän torille levitettävä matto. Jokainen sukulainen osasi erilaisia taitoja, joiden ansiosta esitykset olivat monipuolisia vaikkei huikeita puitteita ollutkaan. Näissä alkuajan esityksissä saattoi olla muun muassa nuoralla kävelyä, miekan nielentää, jongleerausta, palavan renkaan läpi hyppäämistä, käsillään kävelyä, sekä myös nykyaikaiseen sirkukseen kuulumattomia viihdykkeitä, kuten balettia ja laulua. Vaatimaton sirkusryhmä pysyi jokaisessa vierailemassaan kylässä yhden tai kahden viikon ajan, ja saattoi esittää myös joka päivä pienissä osissa kerrallaan jatkuvan näytelmän. Nämä alkeelliset sirkukset toivat mukanaan myös uutisia ja juoruja muista kylistä, eli niistä oli huvin lisäksi muutakin hyötyä.

Vuosien kuluessa ja uusien viihdyttäjäsukupolvien syntyessä matto vaihtui pieneen areenaan, ja osa Wallendoista lähti erilleen itsenäisiksi artisteiksi. Mukaan alkoi tulla eläimiä. Elsie Wallendalla oli hyvin menestynyt hylje-show. Ensimmäisen maailmansodan aikana hylkeiden ruokinnasta tuli liian vaikeaa, joten Elsie matkasi 400 kilometriä junalla vapauttaakseen hylkeensä Pohjanmereen. Antonio Wallenda esiintyi tanskandoggien kanssa ja perusti Cirque Wallendan Belgiaan, joka menestyi hyvin Toiseen maailmansotaan asti. Marta Wallenda komensi kahtatoista leijonaa.

1889 Clarissa osana P. T. Barnumin sirkusta

Clarissa ilmeisesti sai sutensa isältään Karlilta (ensimmäinen Karl Wallenda). Karl tuli tunnetuksi enemmän akrobaattitempuistaan, mutta näemmä kokeili taitojaan myös eläinten kanssa. Vuonna 1888 Karl tarjosi brittiläisessä The Era -lehdessä susiesitystään erilaisille teattereille, sirkuksille ja muille viihdelaitoksille seuraavilla mainospuheilla: "Suurimpia ja parhaiten koulutettuja susia koko maailmassa. Nämä sudet ovat suurinta rotua, täysikasvuisia ja eivät pieniä nuoria susia. Nämä sudet ovat oikeasti villejä, ja niiden pitää olla tarkasti vartioituja esityksen aikana, sillä muuten ne repivät toisiaan, mitä nuoret sudet eivät yleensä tee. Niiden koulutus on parasta maailmassa. Sadan punnan palkinto niille, jotka pystyvät samaan esitykseen täysikasvuisten susien kanssa. Jokainen tietää millainen ero on nuorten ja täysikasvuisten eläinten välillä. On lasten leikkiä ohjata nuoria eläimiä ympäri häkkiä, eikä siihen tarvita mitään koulutusta, mutta minun suteni tekevät paljon enemmän kuin mitä esitteissäni kerrotaan." Voi myös olla, että Karl ei tehnyt mitään susien kanssa, vaan esitystä mainostettiin ensin hänen nimellään, jotta tytär pääsi jaloilleen show-bisneksessä.

Vuonna 1888 Madame Wallenda esiintyi Skotlannin Edinburghissa Theatre Royal Varieties -teatterissa kolmentoista akrobaattisen suden kanssa. Se oli suosituin esitys mitä teatterissa oli ikinä ollut. Hänen kerrottiin esiintyneen muun muassa Manchesterissa, Glasgow'ssa ja Newcastlessa osana E. Garcian sirkusta. Susien mainostettiin jälleen olevan täysikasvuisia, "eivät kissanpentuja", ja yksi susi olisi kooltaan yhtä suuri tai suurempi kuin mitkä tahansa kaksi Englannissa aiemmin esiintynyttä sutta yhteensä. Hänen esityksensä kerrottiin synnyttäneen paljon laaduttomia matkijoita. Halpoja imitaattoreita yllytettiin kokeilemaan onnea Wallendan susien kanssa: "Tulkoon kuka tahansa näistä niin kutsutuista sudenkesyttäjistä neiti Wallendan susien häkkiin, mukanaan vain lihaa ja kohtaamaan vain kolme näistä hurjista pedoista, ja he tulevat ymmärtämään millaisia sudet oikeasti ovat."

Britannian valloituksen aikana Clarissa esiintyi häkin sisällä, joka piti katsojat turvassa susilta. Häkki oli helposti koottava ja siirreltävä, ja sopi mihin tahansa teatterilavalle. Kooltaan se oli 18 jalkaa x 6 jalkaa, eli noin 5,5 m x 2 m. 

Myöhemmin vuonna 1888 hänet palkattiin Yhdysvaltoihin P. T. Barnumin jättisirkukseen 40 viikon ajaksi, huikealla sadan punnan viikkopalkalla. Olen löytänyt yhden julisteen tuolta kiertueelta, jossa puhutaan vain yhdestä sudesta: "Ensimmäinen ja ainut esiintyvä venäläinen susi, ja hänen peloton kouluttajarouva. Raivoisan lajinsa ainut alistettu ja opetettu yksilö. Ensimmäinen näytös laatuaan." Minkähän takia susilauman kanssa työskennellyt Clarissa otti vain yhden suden mukaan Amerikan reissulle? Luulisi, että näin tärkeään bisnessuhteeseen olisi satsattu. Tapahtuiko muille susille jotain matkalla, vai ryhtyivätkö ne lakkoon? Tai ehkä julisteen teksti oli virheellinen ja susia oli oikeasti monta.

Yhteistyö Barnumin kanssa jäi lyhytikäiseksi, ja Clarissa palasi Eurooppaan. Vuonna 1905 hän esiintyi Zürichissä, Sveitsissä. Mukana oli yhdeksän aikuista sutta, joista kaksi oli peräisin Kaukasus-vuorilta ja loput Venäjältä, sekä yksi saksanpaimenkoira. Osa näytti harmittomilta, mutta suurin osa jatkuvasti murisi, haukkui ja näytti hampaitaan. Ne tottelivat kouluttajaansa pitkin hampain. Rautaputki ja piiska saivat nurinan kuriin. Sudet olivat suuressa rautahäkissä, jossa Clarissa laittoi ne hyppäämään renkaiden läpi ja puomien yli. Esityksen loppuhuipennuksessa Clarissa soitti mandoliinia, samalla kun sudet laittoivat tassunsa hänen olilleen ja nainen piteli jalkaansa makaavan suden päällä.

Vuonna 1909 Clarissa saapui Saksan Frankfurtista Sveitsin Thurgauun. Esityksessä oli nyt mukana ruskeakarhu, "Siperian mestaripainija". Karhu paini venäläisen miehen kanssa käyttäen puolinelsonin ja olkapään vääntöjen kaltaisia liikkeitä, kunnes sai painettua miehen maahan takaapäin. Kolme naarassutta oli saanut pentuja. Kolme niistä oli puhtaita susia, kymmenen isä oli "susikoira" (wolfshund), eli todennäköisesti jo mainittu saksanpaimenkoira tai sitten aiempi sekoitus. Ehkä susien koulutettavuutta yritettiin parantaa saksanpaimenkoiralla, menettämättä samalla suden ulkonäköä. Toisaalta juuri tämä oli yksi sirkussusien ongelma: ne näyttivät liikaa koirilta, ja yleisö saattoi epäillä niitä koiriksi. Myös koirasudet koettiin huijauksena. Blogissa on aiemmin kerrottu Rudesindo Rochesta, joka mainoksissaan painotti hänen susien olevan aitoja, ilman koiran kippurahäntiä. Tämäkin oli tiikerien ja leijonien etu. Yleisö ei voinut epäillä, että niitä olisi laimennettu kotikissoilla.

Vuoden 1909 jälkeen en ole löytänyt enää raportteja Clarissasta. Jossain vaiheessa hänen esityksessään oli ollut myös sekaisin susia ja jonkin sortin hyenoja. Hän vaikutti tienaavan elantonsa ihan hyvin esityksillään, mutta suursuosiosta ei ole voinut puhua. Susien osaamista tempuista oli harvoin tarkempia mainintoja. Julisteista ainakin voi päätellä jotain mikäli ne olivat rehellistä mainontaa.

Lähteet:

* The Courier and Argus 2.2.1888

* The Era 7.1.1888, 4.2.1888, 30.6.1888

* Neue Zürcher Zeitung 3.3.1905

* The Newcastle Daily Chronicle 28.2.1888

* Thurgauer Zeitung 21.7.1909

* Wallenda: A Biography of Karl Wallenda (Ron Morris, 1976)

* https://www.circusesandsideshows.com/performers/wallenda.html

Josef Repechekin susikärry

Venäjällä tapahtuneista historia-aiheista on vaikeaa löytää tietoa, sillä paha kielimuuri tulee vastaan, ja vielä suurempaa haastetta aiheuttavat kyrilliset kirjaimet. Tämän takia en todennäköisesti tule koskaan puhumaan esimerkiksi laikojen ja susien risteytyksistä, vaikka tiedän, että kaikenlaista kiinnostavaa materiaalia varmasti löytyisi, jos vaan osaisin etsiä. Tällä kertaa törmäsin sattumalta yksittäiseen kuvaan, josta löytyi jonkin verran tietoa helposti käännettävistä blogipostauksista.

Tsekkiläistaustainen Josef Repechek (Иосиф Репечек, en tiedä onko nimi kirjoitettu oikein) oli Venäjän Tšitasta kotoisin ollut käsityöläinen, joka muun muassa korjasi ämpäreitä ja samovaareja (venäläinen teenkeitin). Hän kierteli kylästä kylään, ja vuonna 1904 yhden tällaisen reissun jälkeen sudet olivat hyökänneet Repechekin hevosen kimppuun. Hevonen revittiin kappaleiksi, mutta mies sai ajettua sudet pakosalle. Myöhemmin hän löysi niiden pesän, tappoi naarassuden ja otti itselleen kaksi pentua. Kotona koira imetti niitä. Koska mies oli menettänyt hevosensa hän päätti opettaa sudet vetämään kärryä. Hän osallistui susikärrynsä kanssa kaikenlaisiin sirkuksiin, festivaaleihin ja markkinoihin.

Vuoden 1909 keväällä hän sai päähänpiston ajaa susillaan Pietariin asti. Matkaa hänen kotikaupungistaan pääkaupunkiin olisi ollut huimat lähes 7000 kilometriä. Matkalla hän pysähtyi jokaisessa kylässä ja antoi lapsille kärrykyytejä pikkurahaa vastaan. Elannosta ei tarvinnut kantaa huolta pitkällä matkalla, sillä susikärry inspiroi ihmisiä aina höllentämään kukkaron nyörejä. 1910 kesällä hän saapui Tjumeniin. Vähän yli vuodessa oli siis hyvin rennolla tahdilla jolkoteltu noin 4000 kilometriä. Tjumenissa Luka Radionov otti valokuvan erikoisesta ilmestyksestä. Tämän uskotaan olevan viimeinen valokuva kokoonpanosta, joskin en ole löytänyt heistä mitään muuta kuvaa.

Repechek oli juuri lähtenyt Tjumenista, kun hän yllättäen sairastui ja kuoli Uspenkan kylässä. Tarkka kuolinsyy jäi minulle mysteeriksi. En tiedä miehen ikää, mutta kuvan perusteella voisi veikata, että ukkelille on voinut tulla sydänkohtaus. Ryshkov-niminen kyläläinen otti hänen sudet omikseen, mutta susien kerrottiin ikävöineen isäntäänsä niin paljon, että kuolivat pian suruun.

Repechekin susia varten kustomoitu kärrysysteemi on kovin epämukavan näköinen. Susilla on joidenkin kärryhevosten tavoin laput silmillä. Olikohan tästä oikeasti hyötyä ja sudet eivät ottaneet yhtä paljon häiriötä ympäristöstä? Ohjat näyttävät olevan kiinni suoraan susien naamoissa, mutta kuvan laatu on niin huonoa etten saa selvää mihin ohjien paine osuu tarkalleen. Ei kai susilla sentään kuolaimia ollut? Miehellä näyttäisi olevan käsissään torvi. Ehkä hän on antanut sillä susille käskyjä? 

Kiinnostava tapaus, josta en ollut aiemmin kuullut mitään! Mikäli tarina on totta, Repechek pystyi taittamaan kunnioitettavan pituisen matkan susiensa kanssa, ennen kuin heitti lusikan nurkkaan. Ken tietää kuolivatko sudet oikeasti suruun, vai oliko tämä vain asioiden kaunistelua. Sudet ovat kovin herkkiä eläimiä, joten voin kuvitella, että omistajan katoaminen ja uuteen kotiin sopeutuminen on ollut niille järkyttävää. Mutta voin ihan yhtä hyvin kuvitella, että laupias samarialainen on havahtunut siihen kuinka vaikeita lemmikkejä sudet ovat, ja pannut ne mullan alle.

Kuulostiko tarina tutulta? Blogissa on aiemmin kerrottu James Damrelin susikärrystä.

Lähteet:
* https://esperanto-ondo.ru/Ondo/209-lode.htm
* https://familio.media/about-genealogy/iz-pepla-istorii-kak-identificzirovat-person-na-foto/
* https://guriny.livejournal.com/858055.html

Poliisin kouluttama susi

Nytpä osui kohdalle mielenkiintoinen löytö, josta en ollut aiemmin kuullut mitään. Poldi oli itävaltalaisen poliisikersantin kouluttama susi, joka monen vuoden ajan esitti temppuja yleisölle ja väitetysti jopa läpäisi poliisikoiratestin. Ensimmäinen siitä löytämäni artikkeli oli amerikkalaisessa lehdessä, jossa oli kuvituksina tuikitavallisen näköisiä saksanpaimenkoiria. Epäilin silloin koko tarinan olevan huijausta, enkä edes tallentanut artikkelia koneelleni. Myöhemmin täysin sattumalta törmäsin kesytettyyn Poldi-suteen uudestaan, ja nimi tuntui hirveän tutulta... Hitto, tässähän se "poliisisusi" olikin! Se oli sittenkin olemassa! Syöksyin kaivelemaan saksalaisia ja itävaltalaisia lehtiarkistoja, ja niistä löytyi kasapäin kiinnostavaa materiaalia.

Poldin omistaja oli Wienin poliisien riveissä työskennellyt Rudolf Knapp, jolla oli 1910-luvulla saksanpaimenkoirat Fix Harras von Askanien ja Lotte von Maning, joista etenkin Fix Harras oli kuuluisa. Fixin sankariteoista kirjoitettiin itävaltalaisiin lehtiin harva se päivä. Tuohon aikaan poliisikoirien käyttö oli vielä uutta, ja poliisikoirat saivat lehdissä paljon ihailua aikaan nykysilmin katsottuna vähäpätöisillä uroteoilla, kuten sipulivarkaiden kiinniotolla. Mutta pikkunäpistyksien lisäksi Knappin koirat ratkaisivat myös raiskauksia ja murhia. Yhteensä Fix Harras ratkaisi ainakin 68 rikosta. Knapp koulutti koiransa itse ja järjesti ensimmäisen poliisikoiranäytöksen Wienissä vuonna 1914. Fix Harras ja Lotte olivat näytöksessä vain vuoden vanhoja, mutta tekivät silti yleisöön vaikutuksen erilaisilla tottelevaisuustehtävillä ja piilossa olevien ihmisten jäljittämisellä. Ennen Poldia Knapp oli kouluttanut poliisikoiria yli 20 vuoden ajan.

Amerikkalaisessa artikkelissa "Poldin" kuvina oli selvästi tavallisia saksanpaimenkoiria. Voi hyvin olla, että nämä kuvat esittivätkin omistajan aiempia koiria.

Knapp oli Ensimmäisen maailmansodan aikaan ollut jalkaväen sotilaana Bosnia-Hertsegovinassa. Siellä hän oli ensimmäisen kerran tavannut villejä susia, poliisikoiriensa sukulaisia. Hän tunsi niitä kohtaan suurta ihailua. Hän haaveili suden kouluttamisesta koiran lailla, sillä hän tiesi sudella olevan paljon parempi hajuaisti. Hänen mielessään susi oli vahvempi, urheampi, älykkäämpi ja tarkka-aistisempi kuin mikään muu peto, mutta mikään muu peto ei myöskään vihannut ihmiskuntaa yhtä paljon. Hänet valtasi pakkomielle valjastaa suden kyvyt ihmisen palvelukseen. Eläinkouluttajien varoitukset eivät hidastaneet häntä. Jopa kuuluisa eksoottisten eläinten välittäjä Carl Hagenbeck sanoi suden koulutuksen olevan mahdotonta. Suden voisi saada suhtautumaan ihmiseen passiivisen ystävällisesti, mutta se ei koskaan tottelisi käskyjä.

Knapp jäi eläkkeelle sotavammojensa takia, ja hänellä oli kaikki aika maailmassa aloittaa kunnianhimoinen sudenkesytysprojekti. St. Veit an der Glanissa oli Max Weberitschin yksityinen eläintarha, ja siellä Knapp sai yrittää kouluttaa aikuisia susia. Urokset olivat täysin mahdottomia, narttujen kanssa oli hieman enemmän onnea. Silti monen viikon päästä mainittavia tuloksia ei syntynyt, ja myös uusi satsi aikuisia susia suhtautui häneen vihamielisesti. 

Silti Knapp ei luovuttanut. Oli vuosi 1927. Knapp tunsi metsänhoitajan Bosniassa, joka etsi sudenpesän Banja Lukan metsästä. Kolean harmaana toukokuisena aamuna miehet kyykkivät pesän lähettyvillä. Kun emo lähti pesästä, Knapp ampui sen (tosin joidenkin lehtien mukaan ampuja oli metsänvartija). Pesässä oli viisi pentua, joiden arvioitiin olevan neljän tai viiden viikon ikäisiä. Ne olivat sokeita ja nukkuivat rauhassa, tietämättöminä verilöylystä. 

 

Pentueessa oli neljä urosta ja yksi narttu. Knapp uskoi naarassusien olevan uroksia luottavaisempia ja helpompia kouluttaa, uros ei ikinä tottelisi häntä. Ainut naaras sai nimekseen Leopoldine, eli ytimekkäästi Poldi. Vaikka pentuja kohdeltiin hyvin, ne alkoivat silti näyttää epäluuloisuuden merkkejä parin viikon jälkeen, jolloin Poldi päätettiin eristää lajitovereistaan. Loput pennuista olisivat hyödyttömiä. Muut pennut annettiin eläintarhoihin, ja Poldi eli Knappin lasten kanssa, jotta se leimaantuisi ihmisiin. He ruokkivat sitä tuttipullolla joka päivä. Lasten kautta se tottui myös aikuisiin.

Poldi rakasti lapsia, se tottui heidän railakkaaseen leikkiin, ja lasten lähtiessä kouluun se makasi heidän sänkyjen alla odottaen heitä. Se voitiin sitoa ulos puuhun, jolloin se tyytyväisesti makasi mahallaan ja lapset leikkivät sen kimpussa. Poldin "poliisikoirakoulutus" aloitettiin laittamalla se etsimään piiloutuneita lapsia. Tätä leikkiä se rakasti. Vuosien 1928 ja 1929 välisenä talvena se seurasi lapsia pulkkamäkeen vapaana ilman ketjua, ja veti pulkkaa ylämäessä. Jopa vieraat lapset saivat vapaasti pörröttää sen turkkia, vetää korvista ja käpälistä, mitä villimpiä lapset olivat sitä enemmän Poldi tuntui nauttivan ja antautuvan. Se ja perheen kissa tulivat myös hyvin toimeen. Poldi oli loputtoman suvaitsevainen itseään heikompien olentojen kanssa.

Arki Poldin kanssa oli aluksi vaikeaa. Se repi verhot, huonekalut, takit ja matot. Sen koulutus oli hyvin haastavaa. Monesti Knapp toivoi suden jääneen Bosniaan. Uhkailu, huutaminen ja väkivalta eivät olisi toimineet, ja Knapp kertoi lyöneensä Poldia tasan kerran. Aiempien susien kanssa hän oli ymmärtänyt, että pakottaminen ei tulisi toimimaan pelokkaiden, herkkien ja ylpeiden otusten kanssa. Jos suden halusi ystäväkseen, ei saisi edes ajatella ruoskaa. Sen sijaan, että hän olisi huutanut tai lyönyt Poldia, hän "rankaisi" sitä käskemällä suden ryömimään, joka oli opetettu temppu ja fyysisesti raskasta. Tarvittiin loppumatonta kärsivällisyyttä, jotta Poldi oppi kolmessa vuodessa samat asiat, jotka poliisikoira oppi muutamassa kuukaudessa.

Aikuisiin ihmisiin Poldi suhtautui kohteliaan etäisesti. Jos aikuinen puhui sille ystävällisesti, myös Poldi oli ystävällinen. Jos vieras tuli kotiin se vain nukkui rauhassa. Mutta jos aikuinen ihminen oli aggressiivinen, silloin Poldi vastasi samalla lailla. Lapsia Poldi ei ikinä purrut, mutta Knappille oli vuosien saatossa tullut lukuisia arpia erimielisyyksistä. Tästä huolimatta hän ei lyönyt Poldia takaisin. Poldi tarvitsi rauhallisen, itsevarman johtajan, joka antoi selkeitä sääntöjä ja vastasi suden kapinointiin isällisellä kärsivällisyydellä. Poldi rakasti isäntäänsä ja ulvoi onnesta hänen saapuessa kotiin, ja jos isäntä oli parikin päivää poissa Poldi menetti ruokahalunsa ja muuttui äreäksi känkkäränkäksi. Knappin vaimo inhosi Poldia. Susi oli tuhonnut vaikka kuinka paljon tavaraa, sen ruokkiminen maksoi maltaita (kolme paunaa lihaa päivässä), ja ehkä ennen kaikkea vaimo oli mustasukkainen. Jossain välissä vaimo haki avioeroa. Tämäkään ei saanut ukkoa järkiinsä, sillä Poldi oli hänen elämänsä rakkaus ja suurin ilo. Vaimo oli oikeassa, Poldi meni kaiken edelle.

Bulgarian entinen kuningas Ferdinand (vasemmalla) kävi tapaamassa Poldia.

Kaupungilla Poldia oli pakko pitää ketjussa, jo järjestyslaki vaati sen, ja se seurasi isäntäänsä kaikkialle ja näytti olevan syvällä ajatuksissaan. Metsissä ja niityillä vapaudenkaipuu valtasi sen. Se oli monesti päässyt irti ja valtavan riemuissaan juoksi pitkin niittyä, kunnes viimein uupui ja sitten antoi isäntänsä ottaa sen jälleen kiinni. Juoksuhepulin jälkeen se oli jälleen jonkin aikaa tyytyväinen ja kuuliainen. Kerran Berliinissä vilkkaalla kadulla ohi menevä bussi säikäytti Poldin, se pääsi vapaaksi ja loikkasi tielle. Auto lähestyi hurjaa vauhtia, mutta pelastava ihme tapahtui: perässä raahaava ketju jäi jumiin viemärin ritilään, ja Poldi lennähti bumerangina taaksepäin viime sekunnilla, väistäen auton renkaat.

Poldi oppi hitaasti, mutta oppi kuitenkin. Se osasi muun muassa seurata isännän vierellä, tulla luokse, istua, nousta, noutaa esineitä, etsiä kadonneita esineitä ja jäljittää ihmisiä lyhyitä matkoja, pysyä paikallaan, hypätä renkaan läpi, vetää kärryä, "tanssia", näyttää hampaitaan, ottaa isännän hattu pois päästä, kiivetä nelimetrisen esteen yli, kiivetä tikkaita, kantaa maitokannuja, pitää rikolliset aloillaan... Sitä sai kantaa olallaan kuin kettupuuhkaa, ja kun Knapp piteli lihanpalaa suussaan Poldi otti sen hyvin varovaisesti. Se ei pelännyt aseiden pauketta. Sille viskottiin kovalla vauhdilla nakkeja joka suunnasta, ja se sai ne kaikki kiinni ja nieli pureksimatta.

Knapp ja Poldi aloittivat yleisöille esiintymisen joskus 1930-luvun alussa. Ihan ensimmäinen esitys oli Berliinissä sotakoirien kouluttajille, jonka jälkeen he esiintyivät Nurembergin teattereissa neljän viikon ajan. Kaksikko otettiin innolla vastaan ja heille sateli kaikenlaisia kunnianosoituksia. He esiintyivät lukuisissa kouluissa, jonka ansiosta sadat lapset lähettivät Poldille fanikirjeitä, joita Knapp säilytti suuressa kansiossa. Eräs berliiniläinen pikkutyttö oli hihkunut opettajalleen luennon olleen paljon parempi kuin vapaa välitunti. Poldi kutsuttiin kaikenlaisiin juhliin ja kissanristiäisiin. Opetusministeriö Berliinissä kuunteli kiinnostuneena Knappin kertomuksia suden koulutuksesta.

Vuonna 1932 Poldi tuotiin Müncheniin siitä kertovan lyhytelokuvan ensi-iltaan. Elokuvan oli kuvannut saksalainen UFA-studio, ja se oli äänetön, mutta ilmeisesti siinä oli tekstitys mukana. Leffan katsojat saivat kuulla tarinoita Poldin elämästä suoraan Knappilta, ja saivat silittää sutta ja jopa laittaa käden sen suuhun. Olen löytänyt Poldista vain yhden videon, enkä usko sen olevan tämä varsinainen "elokuva", sillä se on niin lyhyt ja sisältö ei vastaa lehdissä olleita kuvailuja. Teattereissa näytetty filmi oli sisältänyt kertomuksia Poldin koulutuksesta ja näyttänyt sen kykyjä, siinä oli myös kohtaus, jossa Poldi ulvoi, eikä näitä esiinny löytämässäni klipissä. Knapp myös suunnitteli tekevänsä Poldin kanssa Punahilkka-teemaisen elokuvan, en tiedä toteutuiko se.

Luennoillaan Knapp tietenkin esitteli Poldin osaamia temppuja, sekä kertoi sen koulutuksesta ja elämästä, mutta hän myös kertoi susista ylipäänsä. Hänen vitsailtiin osaavan kertoa susista tietokirjoja enemmän, ja hän halusi lasten ymmärtävän miten tärkeää eläinrakkaus on. 

Vuoden 1932 loppupuolella kirjoitettiin, että Poldi oli läpäissyt poliisikoirakokeen korkein arvosanoin. Susi oli tuolloin 5-vuotias. En tiedä mitä kaikkea kokeessa vaadittiin, mutta tämä oli hieno suoritus ja herätti paljon kohua poliisien parissa, sillä oltiin ajateltu ettei sutta voisi kouluttaa niin korkealle tasolle. Lukuisat poliisikoiraseurat kutsuivat Knappin luennoimaan heille, ja myöhemmin poliisit antoivat Poldille kaksi kultamitallia, joskin en tiedä mistä syystä tarkalleen. Poldista tarjottiin jopa 20 000 markkaa, mutta Knapp ei halunnut myydä sitä. Kaikki tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Poldi olisi soveltunut oikeaan työhön, eikä se toiminutkaan virkakoirana. Todennäköisesti kokeessa vaadittavia tehtäviä oli sitkeästi harjoiteltu vuosien ajan, kunnes ne olivat turvallista rutiinia ja susi ei enää pelännyt esimerkiksi hyökätä maalimiehen kimppuun. Poldin kerrotaan äänettömästi hypänneen hyökkäävän tai karkaavan ihmisen päälle, ja isännän vihellyksestä päästäneen otteen irti. Mutta tositilanteessa, oikean rikollisen kanssa sen villi itsesuojeluvaisto olisi varmasti laittanut sen pötkimään pakoon heti kun hämärämies olisi pannut vastaan.

Suden luontaisen varovaisuuden lisäksi poliisiuraa esti Poldin iän myötä kasvava vihamielisyys koiria kohtaan. Joidenkin koirien kanssa se tuli toimeen ja leikki nätisti, mutta kaksi tai kolme koiraa se oli repinyt palasiksi ja isäntä oli joutunut maksaa niistä korvauksia. Kaduilla tai raitiovaunuissa koirat yleensä pelkäsivät sitä, ne vapisivat ja yrittivät karkuun heti kun näkivät sen. Tosin Poldilla saattoi olla ymmärrettävä syy sukulaistensa vihaamiseen: sen kimppuun oli kerran Berliinissä usutettu iso vihainen koira "tieteellisenä kokeena". Koira oli alkanut vapista ja ei tehnyt vastarintaa, susi hyökkäsi oitis sen kurkkuun ja ilmeisesti puri sen hengiltä.

Vuonna 1933 Knapp arvioi, että oli pitänyt Poldin kanssa yli 8000 luentoa Itävallassa, Saksassa ja Sveitsissä. En mitenkään pysty uskomaan tätä väitettä, kun tässä vaiheessa he olivat esiintyneet vasta kolmisen vuoden ajan, vuodessa on vain rajallinen määrä päiviä ja tuskin he joka päivä olivat työn touhussa. Ehkä hän tarkoitti, että he olivat esiintyneet noin monelle ihmiselle? Poldista oli tullut hyvin kuuluisa. Bulgarian entinen kuningas Ferdinand oli osallistunut lukuisiin susijahteihin ja tutkinut näitä eläimiä paljon, joten hänkin halusi tavata ihmesuden. Tapaaminen onnistui Coburgissa.

Poldin kanssa sattui hauskoja, tai ainakin kiinnostavia kömmähdyksiä. Kerran berliiniläisessä ravintolassa viereisessä pöydässä istunut mies etsi sanomalehteä, jolloin susi söi makkarat hänen lautaseltaan. Isäntä tilasi miehelle uuden annoksen. Kerran Poldi pääsi kanalaan ja loikkasi kahden metrin korkeuteen napatakseen kanan, ja kanasta ei jäänyt höyhentäkään todisteeksi. Kun Knapp oli kutsuttu karpaattilaiseen hienoon kylpylähotelliin lounaalle, hän telkesi Poldin huolellisesti hotellihuoneeseen. Ruokailun jälkeen osa hotellin vieraista alkoi kirkua "susi, susi!" Tosiaan, ulkona ravintolaa kohti juoksi kovaa vauhtia harmaa peto, ja ihmisten panikoidessa pöydät kaatuivat ja laseja meni rikki. Vain Knapp jäi pöydän ääreen istumaan ja Poldi riensi nuolemaan hänen naamaa. Ihmiset rauhoittuivat kun huomasivat pedon olevan ystävällinen, ja ympäröivät ruuan tähteet katosivat nopeasti Poldin suuhun. Kun Knapp ja Poldi kävelivät metsäpolulla maalaisemännän perässä, Poldi oli hirvittävän kiinnostunut naisen kantamasta paketista, ja lopulta syöksyi anastamaan sen ja kiroiluista huolimatta pakeni sen kanssa. Paketissa oli ollut lampaan lihaa, ja jälleen Knapp joutui maksamaan korvauksia.

Poldi (oikealla) ja sen pentuja, joiden isä oli bokseri.

Poldi ilmeisesti sai pentuja vain kerran. Julkkissusi eli niin kiireistä elämää ettei pennuille oikein ollut aikaa. Välillä sille suunniteltiin sulhasta eläintarhan sudesta, mutta tämä ei toteutunut. Vuonna 1936 Poldi sai viimein pentueen seniori-iässä, 9-vuotiaana. Terveelle ja alkukantaiselle eläimelle näinkään korkea ikä ei ole ongelma. Isäksi oli valittu bokseri. Ehkä oudon kuuloinen valinta, sillä bokseri ei todellakaan ole ulkonäöltään susimainen, mutta tähän aikaan boksereita käytettiin yhä poliisikoirina, joten kenties tässä oltiin yritetty parantaa jälkikasvun käyttöominaisuuksia. Lehdissä esiteltiin kaksi pentua, jotka jo vuosikkaina näyttivät steroideja saaneilta dingoilta. Isältä oli peritty lyhyt turkki, leveä kuono ja otsarypyt. Kuonon normaali pituus tuli äidiltä. Knapp kutsui pentuja susiboksereiksi (wolfsboxer) ja niistä haluttiin kehittää uutta rotua. En ole löytänyt tietoa mitä pennuille tapahtui.

Poldi esiintyi yleisölle monen vuoden ajan. Sen esityksistä löytyy raportteja vielä vuodelta 1938, jolloin susi oli 11-vuotias. Kaikki loppuu kuitenkin joskus, ja Poldin kerrotaan karanneen 14-vuotiaana ja joku oli ampunut sen. En näe tätä surullisena tapahtumana. Poldi sai elää pitkän elämän ja kuoli "saappaat jalassa". Vaikka sen kohtaloa vankeudessa voi pitää vääryytenä, ainakin sitä kohdeltiin hyvin, paljon paremmin kuin monia tavallisia koiria. Se oli hyvin poikkeuksellinen susi, joka pystyi sietämään kaupungin vilskettä ja tekemään tiivistä yhteistyötä ihmisen kanssa. Juuri tällaisista yksilöistä luolamiehetkin osasivat kouluttaa koiria, vaikkei heillä ollut koirankasvatusoppaita! Olisi ollut kiva tietää asuiko Poldi sisällä vielä aikuisena, oliko se sisäsiisti ja muuttuiko sen käytös kiima-aikana. On todella ihmeellistä kuinka Poldin tapaus on jäänyt täysin unohduksiin.

Lähteet:

*Arbeiter Zeitung 18.10.1933

*Bludenzer Anzeiger 13.8.1932

*Das Interessante Blatt 9.2.1928

*Das Kleine Volksblatt 3.6.1934, 4.7.1934

*Der Tag 17.5.1934

*Evening Star 3.7.1939

*Grazer Volksblatt 7.4.1937

*Illustrierte Kronen Zeitung 29.3.1933

*Innsbrucker Nachrichten 3.5.1935, 11.12.1953

*Innviertier Volkszeitung 10.9.1936

*Klagenfurter Zeitung 23.3.1929

*Kleine Volks-Zeitung 1.4.1933, 30.5.1937

*Kärntner Landbote 27.6.1914

*Lavanttaler Bote 8.4.1933

*Maalaisnuoriso 1.1.1937

*Münchner Neueste Nachrichten 14.4.1932

*Neues Wiener Tagblatt 20.7.1937

*Revalsche Zeitung 23.2.1938

*Salzburger Chronik für Stadt und Land 3.1.1933

*San Antonio Light 26.8.1934

*Scherl's Magazin tammikuu 1930

*Suomen Kuvalehti 28.5.1938

*Tages-Post 26.11.1934

*Weißeritz Zeitung 1.2.1938

*Weiser Zeitung 26.3.1937

*Wiener Bilder 4.12.1932

*Wiener Neustädter 27.5.1933

George Sangerin sirkussusihuijaus

 "Lordi" George Sanger oli yksi sirkusalan tunnetuimpia nimiä. Ei hän oikea lordi ollut, mutta monilla alan ammattilaisilla oli fiktiivinen aatelisarvo tai professorin titteli tuomassa esityksiin uskottavuutta. Sangerin isä oli ollut viihdyttäjä hänkin, ei läheskään yhtä menestynyt kuin poikansa, mutta ala oli selvästi heillä verissä. Myös veli John menestyi sirkusalalla. George Sanger aloitti sirkusuran 1840-luvulla ja eläköityi vuonna 1905. Hän ehti kirjoittaa urastaan muistelman Seventy Years a Showman, kätevästi vuotta ennen kuin entinen työntekijä murhasi hänet kirveellä vuonna 1911. Syytä murhaan ei saatu selville, ja murhaaja itse jättäytyi junan alle.

Vaikka Sangerin sirkus olikin suosittu, alkoi kiinnostus sitä kohtaan hiipumaan hänen uran loppupuolella. Jotenkin sirkus pitäisi saada kaikkien huulille uudestaan, mutta miten? Oli vuosi 1888, kun hän päätti lavastaa skandaalin, joka herättäisi mahdollisimman paljon huomiota.

Sangerilla oli Englannin Margatessa eläinpuisto, jossa oli 12 aikuista siperialaista sutta. Niiden vanhemmat olivat vanhuuteen ja vaivoihin kuolleita sirkussusia, ja ne olivat kaikki kesyjä kuin koirat. Silti ne olivat susia, jotka toimisivat vaistojen varassa. Hän mainosti susien esiintyvän Lontoon teatterissa, ja toi kahdeksan sutta odottamaan 30-paikkaiseen hevostalliin, jonka keskellä oli runsaasti tilaa tulevalle kohujutulle.

Sanger maksoi tutulle teurastajalle punnan siitä, että mies odottaisi illan esityksen päättyvän ja katsojien kadottua hiipisi talliin tappamaan vanhan kerman värisen hevosen, joka oli sidottu susien häkin vierelle. Mikäli mies ei kertoisi tapauksesta kenellekään kuuteen kuukauteen, antaisi Sanger hänelle vielä 10 puntaa lisää. Teurastaja kävi nopeasti lopettamassa hevosen ja jätti sen tallin lattialle.

Juonesta tiesivät Sangerin ja teurastajan lisäksi vain Sangerin agentti, vaimo ja vävypoika. Teatterin suljettua ovensa vartija, palotarkastaja, talonmies ja tusina apureita alkoivat juoda drinkkejä, jolloin Sanger livahti huomaamatta talliin. Tallissa oli neljä ovea, joista hän sulki kolme. Sudet olivat olleet ilman ruokaa kaksi päivää, joten päästessään vapaaksi ne olivat heti kiinnostuneita hevosen raadosta. Sanger jätti kaksi lamppua talliin palamaan ja palasi teatteriin, jossa alkoi patistaa työntekijöitä lukitsemaan paikat ja lähtemään koteihinsa. Ulkona hän teeskenteli yllättynyttä ja osoitti tallia, jossa valot paloivat. Miehet kurkkivat ikkunoista ja järkyttyivät näkemästään. Voi ei, sudet olivat karanneet ja tappaneet hevosen! Paikalle haettiin poliisi, joka lähti oitis hakemaan lisäapua poliisiasemalta, josta saapuikin parikymmentä kyttää partioimaan tallin ulkopuolelle.

Myös George Sangerin veljellä, John Sangerilla, oli oma sirkus. Kuvassa juovahyeena ja susi.

Samaan aikaan Sanger alkoi kysellä erään työntekijänsä perään. "Alpine Charlie", oikealta nimeltään Frank Taylor, oli todellinen karu karpaasi, ja juuri hänelle Sanger halusi antaa pelastavan sankarin roolin, vaikkei Taylorilla ollut juonesta hajuakaan. Taylor oli häippäissyt johonkin pubiin, ja iso joukko hajaantui etsimään häntä kaikista lähistön pubeista ja majataloista, samalla levittäen sanaa hirveästä onnettomuudesta. Totta kai ajatus verenhimoisista susista kiinnosti jännitystä kaipaavia kaupunkilaisia, joten ei kestänyt kauaa, että teatterin ja tallin ympärille kerääntyi lukemattomia katsojia. Tirkistelijöitä oli Sangerin mukaan tuhansia, mikä lienee liioittelua, mutta heitä oli tarpeeksi paljon jotta hevoskärryt eivät enää päässeet kulkemaan kadulla. Myös toimittajat saapuivat innoissaan paikalle kirjoittamaan skuuppia seuraavan päivän lehtiin.

Taylor löydettiin ja hänet nakitettiin pelastamaan tallissa yhä olevat hevoset. Lehdissä tapauksesta kirjoitettiin hyvin dramaattisesti. The Daily Telegraphin mukaan Taylor olisi urheasti ja kylmänrauhallisesti vienyt 16 hevosta turvaan, samalla kun sudet olivat raadon kimpussa ja hyökkivät Tayloria päin. Tallin pääovelle asetettiin rautaportti, ja päätettiin, että sudet saisivat syödä yön yli rauhassa, sillä niitä ei kannattaisi häiritä nyt kun ne olivat päässeet veren makuun. Poliisi kävi tallirakennuksen läpi ja päätteli, että sudet tuskin pääsisivät sieltä karkuun. Kaksi sirkuksen eläinhoitajaa jätettiin pitämään susia silmällä ja odottamaan, että ne rauhoittuisivat.

Oikeasti susista ei ollut mainittavaa vaaraa. Jossain välissä yleisön kadottua paikalta Taylor oli saanut ne helposti takaisin häkkiin huutamalla ja heiluttamalla rottinkikeppiä. Sanger tunsi huijauksestaan lievää syyllisyyden tunnetta, mutta juoni oli toiminut. Tapauksesta kirjoitettiin lukemattomiin lehtiin ulkomaita myöten, ja jopa pääministeriltä kysyttiin mitä mieltä hän oli tapahtuneesta. Tulevalla viikolla sudet esiintyivät täydelle yleisölle. Kaikki halusivat nähdä vaaralliset pedot ja niiden urhean kesyttäjän!

Piditkö lukemastasi? Blogissa on aiemmin kirjoitettu samankaltaisista aiheista:
Rudesindo Rochen sirkussudet
Edward Bonettin sirkusketut ja -kissat
Teddy R, koulutettu "susi"

Lähteet:

*The Daily Telegraph 13.2.1888

*Evening Observer 2.4.1888

*Seventy Years a Showman (Lord George Sanger, 1910)

The Call of the Wild (tietokoneanimaatio, 2020)

NIMI: The Call of the Wild (Erämaan kutsu)
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Chris Sanders
KÄSIKIRJOITUS: Michael Green, perustuen Jack Londonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Terry Notary, Harrison Ford, Omar Sy, Cara Gee, Dan Stevens

En ollut erityisen innostunut katsomaan tätä versiota Erämaan kutsusta. Olin näemmä viivytellyt jo lähes kuuden vuoden ajan. Tulipa viimein katsottua, eikä kokemus ollutkaan niin kamala kuin odotin ja välillä olin oikeasti viihdyttynyt. Valitettavasti huonoa palautetta löytyy silti hyvää enemmän.

Jack Londonin Erämaan kutsusta (kuin myös Valkohampaasta) on tehty lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja. Välillä turhauttaa kuinka näistä samoista tarinoista tehdään uusia versioita, kun kiinnostavia klassisia eläintarinoita olisi niin paljon muitakin, joista moni ei ole koskaan saanut minkäänlaista filmattua versiota. Tarina on todennäköisesti kaikille lukijoille tuttu, mutta kerrataan silti. Alaskan kultaryntäysbuumin aikaan tarvittiin vahvoja rekikoiria. Buck on suuri, hemmoteltu lemmikki Kaliforniassa, jonka omistaa rikas perhe. Koira kaapataan myytäväksi Alaskaan. Buck kokee kulttuurishokin. Sitä ei ole koskaan ennen piesty, se ei ole ennen nähnyt lunta taikka joutunut tehdä työtä. Villit vaistot alkavat ottaa siitä vallan sen joutuessa paiskimaan rankkaa duunia karuissa maisemissa, vielä karumpien ihmisten ja koirien kanssa.

Elokuva alkaa todella pahaenteisesti ADHD-kohelluksella Buckin temmeltäessä koomisesti pitkin ensimmäisen kotinsa kartanoa, aiheuttaen kaaosta ja tuhoa. Tämä oli kuin suoraan Beethoven-elokuvista ja pelkäsin koko elokuvan olevan tällaista mukahauskaa sekoilua. Lapsekas hassuilu ei oikein sovi Jack Londonin erämaatarinoihin, eikä tämä yliystävällinen ja kömpelö Buck sovi mielikuvaani hahmosta. Onneksi meno rauhoittuu tämän jälkeen, mutta alkuperäisen tarinan raadollisuuteen ei päästä. 

Moderni versio on tehnyt juonesta niin hampaattoman, että se varmasti sopii kaikista pienimmillekin taaperoille ilman vanhempien kauhistelua. Tarinaa pehmitellään joka käänteessä, ja tämän takia Buckin muodonmuutos hemmotellusta lemmikistä suden vaistojen ohjaamaksi villieläimeksi ei tunnu yhtä vääjäämättömältä kuin alkuperäisessä kirjassa tai muissa versioissa. Kun Buck kaapataan sitä lyödään kartulla tasan yhden kerran (lyönti näkyy varjona), ja alistuu kohtaloonsa heti tämän jälkeen. Buck on niin hyväsydäminen ettei edes tapa jahtaamaansa jänistä, vaan jahtihuvin jälkeen tökkää sitä hellästi kuonollaan, kehottaen sitä jatkamaan matkaa. Buckin katkera taistelu elämästä ja kuolemasta rekikoirien tyrannimaista johtajaa Spitziä vastaan vesittyy Buckin antaessa Spitzin kävellä pois verettömän taistelun jälkeen. Kun Buck päätyy taitamattomien tunarien omistukseen sen kaltoinkohtelua ja nälkää ei myöskään uskalleta näyttää, muutamaa ruoskan ääntä lukuun ottamatta. Kun vihjataan, että Buckin entiset työkaverikoirat olisivat hukkuneet jäiseen jokeen luulin leffalla olevan edes jonkinlaista selkärankaa vihjata kuolemasta, mutta pian paljastuu, että koirat olivat vain karanneet.

Elokuvasta on puhuttu live action -termillä, mutta älkää antako sen huijata. Tietokoneanimaatiota tämä on lähes täysin. Ihmiset sentään ovat yhä aitoja näyttelijöitä, mutta kaikki eläimet ja suurin osa taustoista on tietokoneella tehtyjä. Taustat sentään ovat pääasiassa aidon näköisiä ja ihmiset sulautuvat niihin hyvin, ainakin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Koska taustat on luotu tietokoneella elokuva näyttää monesti liiankin täydelliseltä ja keinotekoiselta ikuisesti ihanteellisen valaistuksensa kanssa. Paikoitellen maisemat ja valaistukset ovat kuitenkin hyvin kauniita.

Koirien animointi on melko hyvää, mutta missään välissä aivoni eivät unohtaneet niiden olevan feikkejä. Tämä esti minua heittäytymästä aidosti tarinan mukaan. Koirien liikkeissä on epäluonnollisuutta, jota on vaikeaa selittää, mutta jonka silmä tunnistaa heti. Aika käsittämätön veto on ollut palkata ihminen kulkemaan nelinkontin ja animoida motion capture -tekniikalla Buck tämän päälle, tämä on varmasti ollut merkittävä osasyy miksi koiran liike on luonnottoman tuntuista. Kohtauksissa, joissa ihmiset koskevat koiriin on selvää etteivät hahmot ole oikeasti vierekkäin.

Animaattorit ovat tehneet hyvää työtä, mutta silti jatkuvasti mietin miten paljon uskottavampi ja kiinnostavampi elokuva olisi jos siinä olisi oikeita eläimiä. Ymmärrän, että vaativimpiin taistelu- ja toimintakohtauksiin on monesti eettisempää ja helpompaa käyttää nukkeja tai animaatiota, mutta on suuri vääryys kuinka oikeat koiranäyttelijät korvataan ihan jokaiseen kohtaukseen. Lopputulos kärsii tästä valtavasti, kuten myös budjetti. Ihan taatusti olisi ollut paljon halvempaa käyttää oikeaa koiraa kohtauksiin, joissa koiran tarvitsee vain istua, katsoa suuntaan X, tai kävellä paikasta A paikkaan B, eikä kukaan voisi vinkua tämän olleen epäeettistä.

Koirista on tehty liian ihmismäisiä. Buck reagoi ilmeillään ihmisten puheisiin, vaikuttaa ymmärtävän kaiken ja tietää liikaa ihmisten maailmasta. Fotorealistisiksi tarkoitettujen koirien elehdintä ja ilmehdintä on liian sarjakuvamaista ja suurieleistä, jolloin syntyy kuuluisa uncanny valley -efekti. Silloin tällöin mukana on kuitenkin onnistuneita ilmeitä ja eleitä. Buckin arkkivihollinen Spitz oli onnistuneesti toteutettu, huskyn dramaattiset mustavalkoiset merkit ja kalpeat silmät luonnollisesti korostivat koiran ilmeitä.

Leffaan on lipsahtanut useita pieniä virheitä, jotka tuskin haittaavat normikatsojia. Mutta nörttiyteni pisti merkille, että sudet metsästivät fasaaneja ja villisikoja, joita ei elä Alaskassa. Buckin vetokoiratiimiin kuuluu turhan erityyppisiä koiria, vaikka toki on totta, että suurimman kultaryntäysbuumin aikaan melkein mikä vain koira kelpasi vetojuhdaksi. Silti häiritsi nähdä kuinka samassa valjakossa oli muun muassa kultainennoutaja, jonkinlainen labradoodlen kaltainen kiharakäkkyräkarva, ja jopa arktisiin oloihin täysin sopimaton napolinmastiffi. Koirista olisi saanut selkeästi toisistaan erottuvia yksilöitä ilman näin suurta ylilyöntiä.

Kaiken valituksen jälkeen pitää mainita joitain hyviä puolia. Vaikka Buckin muodonmuutos ei tuntunutkaan ihan niin vakuuttavalta kuin olisin toivonut, oli leffassa välillä vaikuttavia kohtauksia Buckin nähdessä jonkinlaisia hallusinaatioita tämän sisäisestä susitoteemista. Kun tämä mystinen susihenki ilmestyi ensimmäistä kertaa sain melkein kylmiä väreitä.

Pidin myös Harrison Fordin esittämästä John Thorntonista, joka on Buckin viimeinen omistaja. Hahmolle oli annettu yksinkertaisen liikuttava taustatarina ja hänen tarinakaari toimi. Kokeneen karismaattinen Ford oli paljon vetovoimaisempi kuin itse Buck. Hänen rouhea ääni sopi kuin nyrkki silmään kertojan rooliin. Ford oli täysin uskottava, vaikka joutuikin näytellä tietokonekoiran kanssa, ja leffa onkin parhaimmillaan viettäessään aikaa tämän kaksikon parissa. Uskottavuutta ei kuitenkaan löytynyt Hal-pahista esittäneeltä Dan Stevensiltä, joka veti hahmonsa kihisevän raivon ja itsekkyyden koomisuuden puolelle. Tämä tosin ei välttämättä ole ollut näyttelijän vika, voin hyvin kuvitella, että ohjaaja halusi tällaisen suorituksen.

Tämä versio oli loppujen lopuksi ihan ok. Se ei ole suuri kehu, mutta toisin kuin odotin en halunnutkaan repiä silmämunia päästäni. Kaipa tämä versio viihdyttää nuorimpia katsojia. Erämaan kutsu ei kuitenkaan ole varsinaisesti lasten tarina, eläinaiheestaan huolimatta. Sen takia tarinan pehmentäminen turhauttaa.

TÄHDET: **1/2

Susi ei kesyyntynyt kaatopaikalla

Inuiitti kaapattujen sudenpentujen kanssa, joita aiotaan ehkä käyttää rekikoirien jalostukseen. Kuva on otettu 50-luvulla ja löytyy kirjasta The Wild Voice of the North (Sally Carrighar, 1959).

Jonkinasteinen koira on ollut ihmisen kumppanina kymmenien tuhansien vuosien ajan. Tarkkaa ajankohtaa kumppanuuden alulle ei ole saatu selville. Aivan ensimmäiset kesykoirat eivät tietenkään fyysisesti eronneet mitenkään susista ja ne myös säännöllisesti lisääntyivät uudelleen villisusien kanssa, joten tutkijoilla on suuria vaikeuksia erottaa minkä muinaisen suden jäänteet ovatkin peräisin ihmisen kanssa eläneestä eläimestä. Mutta tiedetään, että koira on ensimmäinen ihmisen kesyttämä eläinlaji ja ollut kanssamme jo ennen kuin opimme viljelemään kasveja. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että kesyyntymisprosessi olisi alkanut Siperiassa jääkaudella.

Kesyyntymisen ajankohdan ja sijainnin lisäksi mysteeriksi on jäänyt MITEN kesyyntyminen oikeastaan tapahtui. Muinaisihmiset eivät valitettavasti jättäneet meille muistiinpanoja. Tutkijat ovat esittäneet lukuisia teoriota miten sudesta tuli koira. Yksi näistä on "kaatopaikkateoria", jonka esittivät ensimmäisinä Ray ja Lorna Coppinger. Teorian mukaan muinaisten ihmisten asutusten lähelle kerääntyi kaatopaikkoja, jotka houkuttelivat paikalle opportunistisia susia. Rohkeimmat sudet uskalsivat tulla ihmisten lähettyville ja palkintona tästä rohkeudesta oli helppoa ravintoa. Näistä kaatopaikkasusista tuli aina vaan rohkeampia ja sosiaalisempia, ja ihmiset ystävystyivät niiden kanssa. Sudet tavallaan kesyttivät itse itsensä. Onhan tässä teoriassa jotain järkeä, mutta en itse usko siihen.

Ihan ensimmäisenä teoria kaatuu siihen etten usko jääkauden ihmisillä olleen varsinaisia kaatopaikkoja. Ennen kasvien systemaattista viljelyä ihmisten piti liikkua riistan perässä. Kesällä oli ehkä mahdollista pysytellä tietyllä alueella, sillä osa ravinnosta koostui kasveista ja kasvinsyöjätkin pysyivät paikoillaan. Mutta talvella ainoa ravinnon lähde oli liha. Varmin tapa ruokkia koko perhe tai heimo oli kaataa jokin suuri kasvinsyöjä, kuten poro tai mammutti, joten ihmisten piti liikkua vaeltavien kasvinsyöjien perässä. Koska ihmiset vaelsivat, ei heillä voinut olla mitään vakituista kaatopaikkaa, joka olisi aina samassa paikassa ja johon kerääntyisi paljon ylijäämäravintoa.

Mitä siellä kaatopaikassa konkreettisesti olisi? Tuntuu absurdilta ajatella, että muinaisihmiseltä olisi jäänyt yltiömäärin jätettä. Tuskin jääkaudella nirsoiltiin mitä ruumiinosia popsittiin, nahasta tehtiin vaatteita ja väliaikaisia asumuksia, luut halkaistiin jotta ydin voitaisiin syödä, jänteitä käytettiin vaatteiden ompelemiseen ja työkalujen tekoon. Ylimääräistä lihaa käärittiin nahkapusseihin ja ripustettiin petojen ulottumattomiin, tai haudattiin maahan ja lumeen. Etenkin talvella liha säilyi pitkään, ja muutenkin muinaisihmiset tuskin olivat turhan tarkkoja parasta ennen -päiväyksistä. Miksi ihmeessä elämästä ja kuolemasta taistelevat ihmiset olisivat heittäneet arvokasta ravintoa pois? Vain moderni pumpulissa elävä ja jauhelihansa marketista metsästävä ihminen voi ajatella näin. Tämän päivän syrjässä elävien alkuperäiskansojen selviytymiskeinoista saamme viitteitä miten myös muinaisihmiset toimivat. Kaatopaikalla pitäisi olla paljon hyvää ravintoa, jotta susi päättäisi sen olevan riskin arvoinen, sillä myös ihminen oli vaarallinen peto. Tyhjiksi kaluttujen luiden nakertelu ei olisi motivoinut sutta vaarantamaan henkeään.

En myöskään usko, että kaatopaikalla notkuminen olisi tehnyt susista kesympiä. Lähimenneisyydestä tulee mieleen tapaus, joka osoittaa susien käytöksen muuttuvan pikemminkin normaalia aggressiivisemmaksi tällaisissa tilanteissa.

Tammikuun alussa 2005 Kanadan Saskatchewanissa sudet olivat jo pidemmän aikaa ruokailleet uraniumkaivoksen kaatopaikalla. Yksi susista hyökkäsi kävelyllä olleen 55-vuotiaan kaivostyöntekijän, Fred Desjarlaisin, kimppuun ja puri häntä monta kertaa. Miehen painiessa suden kanssa ohi ajava bussi pysähtyi ja susi pakeni apuun rynnänneitä ihmisiä. Susi jäljitettiin, ammuttiin ja sille tehtiin rabiestesti, joka oli negatiivinen. Saman vuoden marraskuussa susilauma tappoi ja osittain söi yksin kävelyllä olleen 22-vuotiaan Kenton Carnegien. Taistelun jälkiä tutkimalla selvisi, että Carnegie oli kamppailun aikana päässyt nousemaan ylös useita kertoja. Kumpikin miehistä oli ollut vahva ja hyvin taistelukykyinen. Silti sudet, jotka eivät olleet raivotautisia, olivat uskaltaneet käydä heidän kimppuunsa. Kaatopaikalla ruokailu oli totuttanut ne ihmisten läsnäoloon, ne olivat menettäneet pelon ja kunnioituksen ihmistä kohtaan. Mitään positiivista mielleyhtymää ihmistä kohtaan ei selvästi ollut syntynyt.

En usko, että kaatopaikalla ruokaileva susi osaisi olla kiitollinen ja luottavainen ihmistä kohtaan, koska ruoka tulisi liian epäsuorasti ihmiseltä. Vaikka kaatopaikka olisi ihmisten lähettyvillä, susi ei osaisi ajatella, että ruoka tulisi ihmisiltä hyväntahtoisena lahjoituksena. Pikemminkin susi voisi nähdä ihmiset kilpailijana ruoka-aarteesta. Kaatopaikkasusi tietäisi olevansa epätoivottu varas ja todennäköisesti se ajettiin pois aina kun se nähtiin. Tuskin muinaiset ihmiset olisivat riemastuneet nähdessään kuinka heidän lähellä pyöri vaarallisia petoja. Kaatopaikkateoria ei myöskään selitä miksi mikään muu petoeläin ei ole kesyyntynyt tällä tavalla, vaikka kaatopaikoilla vierailisi taatusti muitakin eläimiä.

1963 kaapattu sudenpentu Attawapiskat-intiaanireservissä Ontariossa.

Pidän todennäköisimpänä, että susi kesytettiin kaappaamalla pentuja ihmisten kasvatettaviksi. Tätä ei ole välttämättä suunniteltu etukäteen. Ihmiset ovat ehkä löytäneet suden pesän, ja tilaisuuden tullen tappaneet aikuisen suden, olihan se ihmiselle uhka ja kilpailija. Kun pesässä huomattiin olevan pentuja on ihminen saattanut heltyä tai tulla uteliaaksi. Aikuinen peto on vaarallinen, mutta ihmiseltä on aina löytynyt empatiaa ja sympatiaa keskenkasvuisille otuksille. Pennun adoptointi olisi ollut pieni riski. Siitä ei olisi pitkään aikaan mitään uhkaa ihmisille. Mikäli se ei kasvaessaan sopeutuisi ihmisten tavoille, voisi sen aina tappaa. Pentu oppisi helpommin ihmisten tavat ja leimaantuisi ihmiseen helpommin kuin aikuinen susi. Tämä on yksinkertaisesti helpoin tapa kesyttää mikä tahansa eläin. Yhä tänä päivänä susia ja muitakin villieläimiä kesytetään suoraan nollapisteestä kaappaamalla ne keskenkasvuisina luonnosta. Jos näin tehdään tänään, miksi näin ei oltaisi tehty ennenkin?

Uskon, että kesytysprosessi on tapahtunut useita kertoja eri puolilla maailmaa, joten moni teoria voi pitää paikkansa. Ehkä jokin susi on kesyyntynyt kaatopaikkojen avulla. Epäilen, mutta en ollut paikalla näkemässä!

Lähteet:

*https://ora.ox.ac.uk/objects/uuid:e31cc7b2-7912-47ac-89f5-ebc883f31160

*https://www.researchgate.net/publication/328703263_Scavenging_hypothesis_Lack_of_evidence_for_dog_domestication_on_the_waste_dump

*https://en.wikipedia.org/wiki/Death_of_Kenton_Joel_Carnegie

*https://en.wikipedia.org/wiki/Domestication_of_the_dog

WolfQuest: Anniversary Edition (peli)

NIMI: WolfQuest: Anniversary Edition
VUOSI: 2019
TEKIJÄ: Eduweb
KONSOLI: PC

Tämän arvostelun kuvat on napattu WolfQuestin viralliselta YouTube-kanavalta, sillä oma läppäri ei jaksa pyörittää peliä näteillä grafiikoilla.

WolfQuestillä on pitkä historia. Pelin ensimmäinen, hyvin alkeellinen versio julkaistiin vuonna 2007 ja sen sai ladata ilmaiseksi. Tarkoituksena oli opettaa susien paikasta elämän kiertokulussa ja tehdä se viihdyttävän, toiminnallisen pelin muodossa, joka olisi silti mahdollisimman realistinen. Pelin kehittäjinä toimivat Eduweb ja Minnesotan eläintarha, rahoitusta saatiin muun muassa National Science Foundationilta. Ensimmäisessä versiossa pelaaja ei päässyt kokemaan suden koko elinkaarta, mutta peli oli silti hyvin suosittu ja suosio säilyi tasaisena vuodesta toiseen.

Vuonna 2019 julkaistiin Early Access -versio Anniversary Editionista. Peli oli nyt luotu täysin uudelleen, sen grafiikat ovat hienompia ja itse pelikokemus monipuolisempaa. Pelin hinkkausta jatkettiin yhä, ja viimein vuonna 2024 julkaistiin Saga-päivitys, jonka ansiosta kaikki elinvaiheet ja vuodenajat rullaavat eteenpäin luonnollisesti ja loputtomasti. Pelin voisi katsoa olevan nyt ihan oikeasti valmis, mutta siihen luodaan yhä lisää sisältöä, kuten uusia karttoja ja eläinlajeja. Uusin merkittävä päivitys oli tämän vuoden tammikuussa, jolloin julkaistiin Tower Fall -kartta, jossa oli ensimmäistä kertaa ilveksiä. Tulevaisuudessa peliin on suunniteltu lisättävän ainakin amerikanlampaita.

Peli sijoittuu Yellowstonen kansallispuistoon. Pelattavissa on useita laajoja karttoja, jotka on mallinnettu puiston alueiden mukaan. Jokaisessa kartassa on mukavasti vaihtelua: niittyjä, jokia, metsiä, kivikkoja. Luonnon elementtejä kannattaa käyttää hyväksi. Esimerkiksi kallioiset alueet hidastavat saaliseläimiä, jolloin voit yrittää paimentaa peuroja sun muita kallioita kohti ja ampaista kimppuun kun ne pysähtyvät ihmettelemään umpikujaa. Alueet elävät vuodenaikojen myötä. Joet tulvivat keväällä, mikä vaikeuttaa liikkumista, kesän mittaan veden määrä vähenee ja talvella vesistöt jäätyvät, jolloin vaeltaminen on helpointa. Pelissä on vaihtelevia sääolosuhteita ja vuorokauden ajat rullaavat myös normaalisti. Oma reviiri muodostuu ajan myötä tutuksi ja turvalliseksi, vaikka mikään ei periaattessa estä elämästä levottoman kulkurin elämää. Olen kokeillut useita karttoja ja lopulta aina päädyn elämään mukavuusalueellani Slough Creekissä Saddle Meadowsin ja Sandy Slopesin akselilla.

Ihan alussa olet nuori eraussusi, jonka pitää löytää itselleen kumppani. Kumppaniehdokkaita paikannetaan ulvomalla ja heihin on tehtävä vaikutus lirkuttelevalla elekielellä ja onnistuneella metsästyksellä. Harkintavaiheessa kumppanin käytökseen kannattaa kiinnittää huomiota, sillä susilla on hieman erilaisia persoonia. Rohkeat sudet hyökkäävät saaliiden ja kilpailijoiden kimppuun enempiä empimättä, mutta tämän takia ovat myös melkoisia itsemurhakandidaatteja. Varovaiset sudet pysyvät hengissä, mutta pahimpien paskahousujen kanssa joudut tehdä kaikki vaikeat hommat yksin. Kultainen keskitie on tässäkin se ideaalein. Unelmaukkeli tai -akkeli auttaa tarpeeksi metsästyksessä ja kilpailijoiden turpiin vedossa, mutta ei turhaan tapata itseään. Olisi myös hyvä, että kumppani olisi mahdollisimman kaukaista sukua, jolloin olette oikein hedelmällisiä ja saatte paljon pentuja.

Kun oma poika- tai tyttökaveri on saatu pitää muodostaa reviiri kusemalla ja ulvomalla. Tätä reviiriä pitää säännöllisesti ylläpitää merkkailemalla uudelleen. Ihan alussa peli on armelias jättämällä kartalle paljon tyhjää tilaa vallattavaksi. Kartalla asuu kuitenkin muitakin laumoja, joiden kanssa ajan mittaan syntyy reviirikiistoja. Välillä tunkeilijat valtaavat maapläntin pelaajalta ja toisen reviirillä hengailu on aina vaarallista. Kun pelaajan pennut elävät vielä pesässä vieraat laumat saattavat tehdä hyökkäysretkiä, joiden aikana ne yrittävät saada pelaajan pentuja hengiltä. Pääasiassa susilaumat kunnioittavat toistensa rajoja ja kukin susi pyrkii säilyttämään oman henkensä ja terveytensä. Vieraiden susien kanssa kannattaa käyttäytyä harkiten. Monesti on järkevämpää antaa tunkeilijoiden vallata maapalsta itselleen, ja vallata se takaisin kun he ovat siirtyneet muualle. Hyökkääjät saa nopeiten perääntymään tappamalla vihollislauman nuorimman ja heikoimman jäsenen, mutta toisaalta koko lauma saattaa hajota käsiin jos tapat niiden johtajat. Johtajien tappaminen on vaikeampaa ja vaarallisempaa, mutta yhden lauman katoaminen voi tuoda helpotusta pitkäksi aikaa.

Susien käyttäytyminen on kiitettävän realistista ja sudet vaikuttavat elävän omaa elämäänsä vaikka pelaaja ei näkisi niitä. Välillä vieraita susia voi tavata esimerkiksi metsästämässä ja niiden touhuja voi rauhassa seurata turvallisen välimatkan päästä. Joka kerta kun kartan avaa näkee kuinka laumat ovat muuttaneet reviirirajojaan. Menusta löytyy myös lista kaikista pelaajan kohtaamista susista. Listaa seuraamalla voi nähdä mitä kullekin yksilölle kuuluu. Joku on lähtenyt omilleen, joku on nykyään johtaja, joku on kuollut. Listan avulla pelaaja voi myös etänä seurata omilleen lähteneiden jälkeläistensä elämää. Omista pennuista tai sisaruksista voi tulla katkeria kilpakumppaneita jos ne perustavat lähistölle oman lauman.

Kun oma reviiri on luotu ja sopiva pesä löydetty, on aika pullauttaa pennut ulos. Pariskunnan ensimmäinen pentue on haastavin kasvatettava, sillä ruokaa on vaikeaa hankkia vain yksin tai kaksin. Yleensä yksin, koska puoliso jää lastenvahdiksi. Tässä vaiheessa pelkästään itsensä ruokkiminen on haastavaa. Hyvin todennäköisesti ensimmäinen pentue on surullinen kokemus, ja pelaaja on hyvin onnekas mikäli edes yksi pentu selviää aikuiseksi. Nälän lisäksi pentuja uhkaavat muutkin uhat. Säännöllisen epäsäännöllisesti pesälle voi hyökätä vieras lauma, kojoottijoukko, kotka, karhu tai puuma. Joskus pentu sairastuu ja pelaaja ei voi juurikaan vaikuttaa sen selviytymismahdollisuuksiin. Pesää on myös vaihdettava vähintään kerran, koska kirppujen määrä käy sietämättömäksi. Kannattaa etukäteen katsoa mistä löytyisi lähin ja järkevin kakkospesä, sellainen, johon ei olisi hirveän pitkä matka ja pentujen ei tarvitsisi ylittää jokea. Mikäli edes yksi pennuista selviää on seuraavien pentueiden kasvattaminen koko ajan helpompaa. Mitä enemmän apukäsiä, sitä helpompaa metsästys on. Toisaalta suuressa laumassa on myös enemmän suita ruokittavana. Jotta lauma ei kasvaisi mahdottoman suureksi lähtee joku nuorista välillä omilleen. Tämä on heidän päätös, johon pelaaja ei voi vaikuttaa.

Metsästys on toteutettu hyvin ja pelistä löytyy kiitettävä määrä eri eläinlajeja. Kaikkien saaliseläinten kanssa kannattaa käyttää jonkinlaista strategiaa, eikä vain hyökätä suin päin. Kasvinsyöjät potkivat kipeästi ja huonolla tuurilla susi saa pahan vamman, joka hidastaa sitä päiväkausien ajan, tai pahimmillaan sudelta lähtee henki. Kasvinsyöjälaumaa jahdatessa pitää myös varoa ettei jää paniikissa pakenevien elukoiden alle. Metsästysretkillä pelaajan on otettava huomioon itsensä lisäksi laumalaisten terveys. Suuret riskit eivät yleensä kannata. Peli ei sovi kärsimättömälle ja rämäpäiselle pelaajalle.

Täysikasvuisen hirven, biisonin tai uroswapitin kimppuun käyminen on puhdasta itsemurhaa. Yhdellä puraisulla kuoleva lumikenkäjänis on pelkkä onneton suupala. Muulipeura on sopivan kokoinen ateria muutamalle sudelle, mutta ne ovat nopeita ja nekin yllättävän hyviä tappelemaan. Hanka-antiloopit ovat niin nopeita, että niiden kiinniottaminen on melkein mahdotonta, ellei pelaaja käytä jyrkänteitä hyväkseen. Majavissa on yllättävän paljon syömistä jos ne onnistuu saamaan hengiltä ennen kuin ne pääsevät veden turvaan - ja nekin purevat ilkeästi. Biisonien vasikkoja voi yrittää tappaa, mutta aikuiset muodostavat niiden ympärille tehokkaan suojamuurin. Tärkein saaliseläin isolle laumalle on naaraswapiti, jotka elävät isoissa laumoissa ja vaeltavat vuodenaikojen mukaan pitkin karttaa. Wapitilauma kannattaa painostaa liikkeelle, jahdata laumaa jonkin aikaa ja seurata mitkä eläimet jäävät jälkeen. Nämä perässä roikkujat ovat todennäköisesti heikoimpia. Kun tarpeeksi kauan wapiteja juoksuttaa osa kompastuu ja menettää terveyspisteitä. Mitä kauemmin saaliita jaksaa juoksuttaa, sitä heikompia ja hengästyneempiä niistä tulee. Ja kun saalis on viimein saatu kaadettua ja siitä jäi vielä syömistä huomiseksi, ei raato pysy salassa kauaa. Korpit nakertavat raatoa pikkuhiljaa, ja pahimmassa tapauksessa karhu omii sen itselleen.

Pelissä voi milloin vain laittaa päälle hajuvision, jolloin ruutu on mustavalkoinen lukuun ottamatta eri väreillä merkittyjä hajupartikkeleita, jotka leijailevat tuulen mukana. Hajuja seuraamalla voidaan löytää saaliita, vihollisia ja Achievementtejä varten kerättäviä esineitä. Tämä hajuvisio on hyvin samankaltainen kuin Dog's Life -pelissä aikoinaan, mutta paljon parempi.

Pelistä saa hyvän käsityksen millä tavoin susi valitsee saaliseläimensä ja myös miten vuodenajat vaikuttavat susien elämään. Elo on helpointa kun saaliseläimet synnyttävät vasansa kesän alussa. Välillä tuntuu pahalta napsia avuttomia vasoja heinikosta tai purra selvästi kärsivää peuraa hengiltä, mutta tätä se elämä on. Kesä on runsauden aikaa, joka ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Syksyn lähestyessä vasat kasvavat ja niistä tulee koko ajan nopeampia ja voimakkaampia, samalla kun omien pentujen nälkä kasvaa. Vaikka kaikki pennut olisi saanut syksyyn asti pidettyä hengissä ne äärimmäisen todennäköisesti alkavat tippua tässä vaiheessa, sillä ruokaa ei yksinkertaisesti riitä. Pahan murtuman saaminen tässä vaiheessa peliä on äärimmäinen epäonni. Sydänsuruja riittää jos pikselisusiin kiintyy kovin helposti. Talvella nuorisolle pitää opettaa metsästystä ja seuraavana keväänä penturumba alkaa taas uudestaan.

Tätä loputonta kiertokulkua voi halutessa pelata ikuisuuksiin asti. Pelaajan suden kuollessa vanhuuteen peliä voi jatkaa pelaamalla sen pennulla. Myös ikääntyminen vaikuttaa pelattavuuteen. Iän myötä sudesta tulee hitaampi ja heikompi, mutta toisaalta ikä tuo viisautta, joka ilmenee esimerkiksi siten, että susi haistaa jälkien perusteella kuinka kaukana saalis on, ja pelkästään saalista tarpeeksi kauan katsomalla voi nähdä sen terveyspisteet. Peli seuraa luonnon susien elämää niin uskollisesti, että kieltämättä välillä saman kiertokulun uusiminen alkaa puuduttaa. Tylsistymistä voi viivästyttää keräämällä erilaisia Achievementtejä, jotka löytyvät listattuna Steamissä. Itselleni mielenkiintoisin haaste oli huolehtia pennuista täysin yksin, ensin antamalla biisonien talloa kumppani hengiltä ja sitten raadollisesti sitkutella yksinhuoltajana aina pentujen teini-ikään asti. 

Realistisimmillaan peli on Unforgiving-vaikeusasteella, mutta kannattaa silti aloittaa Easyllä ja pikkuhiljaa nostaa vaikeustasoa kun pelistä pääsee jyvälle. Erot vaikeustasojen väleillä ovat merkittäviä. Jos suoraan aloittaa vaikeammasta päästä voin taata, että turpaan tulee ja lujaa. Pelistä on myös moninpeliversio, mutta en ole kokeillut sitä koska olen antisosiaalinen. Sosiaalisemmille tapauksille moninpeli varmasti tuo mukaan ihan uusia ulottuvuuksia.

WolfQuest ei ole ulkoisesti mitenkään näyttävä peli, mutta sen grafiikat ajavat asiansa surkeimmillakin asetuksilla. Tärkeintä on sen sisältö. Peli onnistuu opetustehtävässään todella hyvin. Suosittelen kaikille luontoihmisille! Oikeastaan ainoa miinus on pelin toistuvuus, mutta tätä kiertokulkuahan suden elämä on. Realismin takia pelaaja ei myöskään saa kustomoida susiaan muuten kuin hyvin minimaalisesti. On vähän sääli ettei pelaaja saa pelata koirasusilla, kojoottisusilla, villiintyneillä koirilla tai hassun värisillä fantasiasusilla. Peliin on olemassa Lost River -kartta, joka sijoittuu fiktiiviseen hylättyyn kaupunkiin. Tämä oli minulle pettymys, sivilisaation raunioissa seikkaileminen ei ollutkaan niin viihdyttävää, kuin olisin kuvitellut. Kartassa on myös villikoiria, mutta niiden kanssa ei voi seurustella mitenkään. Realismi menee myös välillä asioiden kaunistelun puolelle. Kannibalismia pelissä ei esiinny lainkaan. Oikeassa elämässä kyllä.

TÄHDET: ****