The Ancient Magus' Bride

NIMI: The Ancient Magus' Bride (Mahoutsukai no Yome / 魔法使いの嫁)
VUOSI: 2017 - (jatkuu)
OHJAAJA: Norihiro Naganuma
KIRJOITTAJA: Jamie Marchi, Aya Takaha

Jotenkin päädyin aktivoitumaan animen suhteen vielä vuoden loppumetreillä ja katsoin läpi yhden ysäriklassikon, Neon Genesis Evangelionin, sekä yhden upouutuuden, eli tämän. Valitettavasti näiden katsominen vierekkäin varmasti vaikutti arvosteluuni, sillä NGE veti täysillä mukaansa ja olen innoissani kuin pikkulapsi uudesta löydöstäni. Magus' Bride taas... no... ei juuri jaksanut kiinnostaa, mutta kahlasin sen kuitenkin läpi kaverini mieliksi, joka vaikuttaa hyvin pitävän sarjasta.

Sarja sijoittuu fantasiamaailmaan, jossa vanhempiensa hylkäämä 16-vuotias tyttö Chise pakenee menneisyyttään myymällä itsensä orjuuteen. Mysteerinen pitkä, sudenkalloinen velho Elias Ainsworth ostaa hänet, mutta ei tee Chisestä palvelijaansa, vaan haluaa tytön olevan oppilaansa ja jonain päivänä vaimonsa. Elias näkee Chisessä jotain erikoista ja käykin ilmi, että tyttö on luonnonlahjakkuus loitsunnassa, mutta tulee myös kuolemaan nuorena. Myös Eliaksen menneisyydessä on jotain epäselvää.

Alunperin olin varsin innostunut seuraamaan tätä sarjaa. Elias on siistin näköinen hahmo ja olen aina halukas hupakko tälläisille romansseille. Mutta sarja on minulle yksinkertaisesti liian harmiton ja turvallinen. Sillä on synkkiäkin hetkiä, mutta suurimmaksi osaksi sarja on slice-of-life tyylinen pikkukiva paketti, joka ei herättänyt mitään suurempia tunteita itsessäni.

Chise on harvinaisen aneeminen päähenkilö. Hänellä ei ole minkäänlaista karismaa saati kiinnostavia luonteenpiirteitä. Häntä ei voi edes kutsua märäksi rätiksi, koska jo siinä olisi liikaa personaalisuutta. Kuiva rätti tämä on. Oli todellakin harmittavaa nähdä NGE ensin, koska myös siinä on samantapainen alistuva, menneisyyden pieksemä päähenkilö, mutta hahmot on toteutettu täysin eri tavoin. Chisen sisäinen tuska näkyy vain hänen tirauttaessa pari kyyneltä, hän tuijottaa jonnekin kaukaisuuteen tyhjä ilme silmissään ja tyhmänä saattaa toistaa jotakin mitä toinen hahmo sanoo. Hänen tuskansa on nättiä ja hän pysyy täysin toimintakykyisenä. Tyypillistä valkokankaan masennusta. Sen sijaan NGE:n Shinjin tuska on erittäin aitoa ja ruman näköistä, hän istuu jaksokaupalla omassa mielen häpeänurkassaan toistelemassa samoja itseänsä vähätteleviä ajatuksia ja monesti hän ei ollenkaan kykene työhönsä.

Myös Elias jäi yllättävän tylsäksi henkilöksi. Sarjan edetessä hänen epämääräistä menneisyyttään valotetaan hieman, mutta en silti jaksanut olla tästä kiinnostunut. Hänen romanssinsa Chisen kanssa on varsin hajuton mauton, sillä oikeastaan mitään ei tapahdu hahmojen välillä katsomani 12 episodin aikana ja hahmot myös viettävät yllättävän paljon aikaa erillään. Parempi myös etten ala analysoimaan heidän suhteensa eettisyyttä, sillä luulisi, että Chisellä on paljon syyllisyyden taakkaa Eliakselle, joka "vapautti" hänet orjuudesta. Heidän ikäeronsa (ja tämä tulee ihmiseltä, joka rakastaa nuorempi nainen x vanhempi mies parituksia!) on myös häiritsevä, mutta sitä ei ollenkaan käsitellä animessa. Chise on 16-vuotias, Elias taas on vuosisatoja vanha. Vaikka Chise olisi täysi-ikäinen miten ihmeessä nämä kaksi voisivat koskaan olla samalla tasolla?

Tarinankuljetusta pysäytellään vähän väliä vaivaannuttavilla vitseillä ja chibipiirroksilla. Nämä eivät uponneet ollenkaan ja tuntuivat tilanteisiin sopimattomilta ja päälleliimatuilta.

Tarinan maailma ei myöskään ollut tarpeeksi kiinnostava minulle. Olen ehkä liian tylsämielinen, koska fantasiatarinat enää hyvin harvoin jaksavat innostaa. Pidän taian käyttöä tarinoissa liian helppona. Sillä voi ratkaista minkä tahansa tilanteen, uusia taikoja voi keksiä koko ajan ja täten tarinoiden maailmoissa ei ole kunnollisia rajoja. Joillekin tämä on innostavaa, itselleni se on turhauttavaa. Animessa on paljon erilaisia otuksia, valitettavasti turhan moni näistä on liian sokerisia ja ärsyttäviä, tai sitten tyypillisiä mukamas cooleja isotissisiä akkoja tai nättejä animepoikia.

Itse animointi jakaa mielipiteeni myös, sillä aluksi se vaikutti varsin kauniilta, ja sitähän se on. Taustat ovat monesti todella aidon näköisiä, täynnä yksityiskohtia ja hienoja värivalintoja. Mutta ihmisten naamat ovat hirveän rumia. Kaikki muu toimii varsin hyvin, mutta ihmisten kasvot ovat hyvin jäykästi animoituja ja ilmeettömiä. Tämä asia alkoi erityisesti vaivaamaan minua yhden kissapainoitteisen jakson aikana. Jakson kissat olivat NIIN HIENOJA, niin eläväisesti piirrettyjä, mutta sitten kun kamera kääntyi taas Chiseen olivat tytön silmät ja kasvot tyhjät kuin kuolleella kalalla.

Tämä arvostelu meni nyt todella negatiiviseksi, eikä sarja varmasti ole ansainnut näin yksipuolista arvostelua. Mutta en voi sille mitään, että en yksinkertaisesti kiinnostunut tarinasta pätkän vertaa ja huomasin olevani suuren osan ajasta todella tylsistynyt. Mikäli en olisi halunnut olla kaverilleni mieliksi olisin jättänyt sarjan kesken jo parin ensimmäisen jakson jälkeen. NGE:n katsominen heti ennen tämän aloitusta oli myös Magus' Bridelle todella epäreilua.

TÄHDET: ***

Nostalgiakirjoja, osa 1: Lassie palaa kotiin & Uljas Musta

Moni on pyytänyt minua arvostelemaan ihan perinteisiä kirjoja. Olen kokenut tämän hyvin työlääksi pyynnöksi, sillä kirjojen lukuun kuluu vielä enemmän aikaa kuin sarjakuviin ja elokuviin, eikä kirjoissa monesti ole kuvitusta, joilla elävöittäisin blogikirjoitusta. Mutta olen nyt ottanut pieneksi projektiksi lukea lapsuuteni kirjoja uudelleen, jotta tarinat palautuisivat mieleeni ja jotta näkisin olenko niistä samaa mieltä nyt aikuisena. Tulen lukemaan myös kirjoja, jotka eivät liity koiriin, mutta koetan puhua niistä aina jonkin koiriin liittyvän kirjan ohessa, kuten tällä kerrallakin.

Projektin ensimmäiseksi kirjaksi päätyi vanha kunnon Lassie palaa kotiin. Muistan lukeneeni kirjan lapsena useamman kerran, mutta se ei kuulunut suosikkeihini. Ala-asteella koulupäivän jälkeen telkkarissa olleet Lassie -elokuvat sen sijaan olivat kova juttu. Muistan, että yhdessä vaiheessa niitä tuli joka arkipäivä. Kyseessä saattoi myös olla jokin minisarja, mutta uskoisin niiden olleen elokuvia, sillä tarinat eivät liittyneet toisiinsa. Erityisen rakas Lassie -brändi ei minulle koskaan ollut, vaikka elokuvat olivatkin toivottua viihdettä.

Projektin toinen kirja oli Uljas Musta, jonka senkin luin lapsena useamman kerran, mutta joka ei silti kuulunut lempitarinoihini. Olen nähnyt tarinasta ainakin pari elokuvaversiota, jotka eivät ole olleet lainkaan mieleenpainuvia. Uskon syyn miksi kumpikaan näistä ei saanut minulta mitään fanaattista suosiota olleen se, etteivät ne olleet tarpeeksi karuja ja jännittäviä lukukokemuksia. Kyllä, sekä Lassie että Uljas Musta kokevat julmuuksia ihmisten ja luonnon käsissä, mutta kirjoissa on silti paljon herkempi tunnelma kuin tarinoissa, joita luin oikeasti vaahto suussa uudestaan ja uudestaan. Ruman stereotyyppisesti sanoen ne vaikuttavat olevan enemmän tytöille suunnattuja. Näitä suosimiani kirjoja olivat erittäin toiminnalliset ja paikoin väkivaltaiset Jack Londonin Erämaan kutsu ja Susikoira, sekä Walter Farleyn Musta orhi. Tulen nämäkin lukemaan projektin edetessä ja saa nähdä säväyttävätkö kirjat yhä samalla tavalla.

Koin, että kummassakin tarinassa päähenkilö oli aivan liian täydellinen. Lassie ja Uljas Musta ovat kumpikin ikuisesti uskollisia, kilttejä ja viisaita. Ne rikkovat käskyjä vain silloin kun se on ihmisen omaksi parhaaksi, eivät sen takia, että olisivat oikeasti tottelemattomia. Pidemmän päälle tämä on aika tylsää luettavaa, vaikka tunnenkin myötätuntoa hahmoja kohtaan heidän kohdatessa vaikeuksia. Kuitenkin Lassieta paljon mielenkiintoisempi persoona oli Susikoiran Valkohammas, joka oli epäluuloinen, pelokas ja aggressiivinen. Valkohammas toi tarinaansa jatkuvasti kiinnostavaa särmää pelkästään olemalla oma itsensä. Lassie on hahmona kiinnostava vain jos hänelle tapahtuu jotain kauheaa. Mikäli Lassie olisi saanut pysyä ikuisesti kotonaan ei hänestä olisi voinut kirjoittaa mitään kiinnostavaa. Tietenkin suurin osa ottaisi mieluummin Lassien lemmikikseen kuin epävakaan Valkohampaan.

Lassiessa oli todella hienot kuvitukset ainakin! Niiden takana on aikanaan suosittu koirakuvittaja Marguerite Kirmse, joka tuli minulle tutuksi kun vuosia sitten keräilin netistä työkoirien vintagekuvia. Valitettavasti ainakin tässä painoksessa kuvitus oli kärsinyt jonkinlaisesta pikselöitymisestä.

Lassie palaa kotiin kertoo hyvin yksinkertaisen tarinan köyhän englantilaisen perheen omistamasta koirasta, joka myydään Skotlantiin hienoon kenneliin, josta uskollinen koira karkaa ja taivaltaa raskaan matkan takaisin kotiin. Matkan varrella kohdataan niin ilkeitä rankkureita ja rosvoja kuin myös hyväsydämisiä vanhuksia. Tarina on hyvin simppeli ja siinä ei ole mitään rönsyileviä sivujuonia. Syyn tähän bongasin Wikipediasta, näköjään tarinaa on alunperin julkaistu sanomalehdessä pieni määrä kerrallaan, joten tämän takia tarinan on ollut oltava varsin virtaviivainen ja helposti aukeava satunnaisille lukijoille. Kirjasta tuli huippusuosittu, mutta kiinnostavasti Eric Knight ei kirjoittanut sille jatko-osaa. Sen sijaan Lassie -elokuvia on lukemattomia määriä, osassa on jonkinlaista jatkumoa, osa ei liity toisiinsa millään tavalla, osassa elokuvan nimestä huolimatta Lassie -hahmoa ei esiinny tarinassa lainkaan vaan tilalla on jokin toinen collie-hahmo.

Huomasin ettei Lassie juurikaan tempaissut minua mukaani. Kirja on ihan mukavaa rentoa lukemista, mutta ei erityisesti säväyttänyt millään tavalla. Kenties syynä on se kuinka tarina on vaan niin tuttu, se on filmattu jo monen monta kertaa ja kenties olisin ollut kiinnostuneempi jos en olisi koskaan ollut kosketuksissa tarinan kanssa.

Lukiessa pari hassua yksityiskohtaa kiinnittivät huomioni. Lassien sanotaan olevan kolmivärinen, että sillä on turkissaan mustia, ruskeita ja valkeita kohtia. Elokuvissa ja kirjojen kuvituksissa Lassie kuitenkin on aina kultaisen soopeli. Tarkoittikohan Knight tälläistä koiraa? Minua ihmetytti myös kuinka Lassien jalosukuisuutta ylistettiin jatkuvasti, mutta miten ihmeessä sellainen koira oli köyhällä perheellä, vieläpä pelkkänä lemmikkinä?

Myös Uljaassa Mustassa on hieno kuvitus, jonka tekijä on Victor Ambrus. Hänellä on varsin omaperäinen tyyli, jossa käytetään tietoisen hapuilevia viivoja ja musteläiskiä.

Uljaassa Mustassa eläimiä inhimillistetään paljon enemmän kuin Lassiessa, ei kuitenkaan häiritsevästi. Lassiessa kertoja seuraa koiraa, mutta tässä kirjassa nimikkohevonen kertoo itse lukijalle elämäntarinansa ja keskustelee muiden hevosten kanssa. Kirja keskittyy hyvin paljon eläinten hyvinvointiin, minkä takia tälläinen henkilökohtaisempi näkökulma onkin paikallaan, sillä eläimiin on nyt paljon helpompi samaistua.

Kirja alkaa toistamaan itseään turhan nopeasti Mustan vaihtaessa kotejaan toistuvasti ja kohdatessa kaikenlaista kurjuutta. Lukukokemuksesta tekee turhauttavan myös se ettei Musta kehity hahmona ollenkaan, siitä ei esimerkiksi tule ärtyneempää tai epäluuloisempaa, vaikka sen kokemukset todellakin oikeuttaisivat muutokset luonteessa. Lassien matka kotiin kesti todella vähän aikaa verrattuna Mustan vuosien mittaiseen väärinkohteluun ja silti Lassie oppi karttamaan mahdollisesti vaarallisia ihmisiä matkallaan. Musta sen sijaan pysyy samanlaisena kilttinä ja aina parhaansa tekevänä hevosena koko tarinan ajan. Paljon mielenkiintoisemmiksi hahmoiksi muodostuivat Mustan tapaamat toiset hevoset, joiden tarinoita myös kuullaan jonkin verran. Näiden joukossa on esimerkiksi entinen vanha sotahevonen, joka yllättäen muistelee sotakokemuksiaan suurimmaksi osaksi lämmöllä, sekä pippurinen heppa, jota on nuorena pahoinpidelty.

Loppujen lopuksi suosittelen kumpaakin kirjaa eläinrakkaille lukijoille ihan jo sen pohjalta, että kumpikin on tärkeä klassikkotarina, joka kuuluu kaikkien yleissivistykseen. Kumpikin kirja on sellainen, että sitä voi hyvin lukea silloin tällöin pienissä pätkissä ja välillä voi pitää pidempiä taukoja, eikä lukukokemus kärsi siitä.