Tier list: Hopeanuoli-hahmot

Kuvan voi klikata isommaksi.

Vähän kevyempää hömppää tähän väliin - tosin tästä tulikin paljon pidempi postaus kuin mitä suunnittelin, tarkoitus oli tehdä äkkiä jotain täytettä, mutta tähän menikin yllättävän paljon aikaa...

Tiermaker.com -sivustolla voi tehdä kuvallisia listauksia eri sarjojen hahmoista, joissa ne laitetaan paremmuusjärjestykseen. Tälläisiä listauksia postaillaan silloin tällöin foorumeille, Facebookiin ja Discordiin, ja jopa YouTubessa videon lataaja saattaa analysoida omia valintojaan. Joten mikäpä ettei voisin itsekin tehdä tälläisen ja kenties tulevaisuudessa muistakin sarjoista.

Tällä kertaa arvotetaan Hopeanuoli-animen tärkeimpiä hahmoja. Ihan kaikkia sivuhahmoja ei tähän listaukseen ole laitettu. Kokeilen keksiä kaikista edes jotain sanottavaa. Sivustolta löytyy myös muita versioita tästä sarjasta, mutta tämä versio oli ensimmäinen joka tuli vastaan ja siinä oli ilahduttavan selkeät kuvat. Tekin voitte tehdä oman versionne täällä.

Omassa luokittelussani hahmot eivät itse luokan sisällä ole missään järjestyksessä. Se olisi vaatinut jo liikaa vaivaa!

S-LUOKKA

Aloitetaan ylhäältä, S eli Superior-luokasta. Nämä ovat mielestäni parhaimmat hahmot. Ehdoton suosikkini on aina ollut Riki. Hän on rauhallinen, voimakas, itsevarma ilman ylimielisyyttä. Kyllä tälläistä johtajaa kelpaa seurata. Ulkonäkökin on todella ikoninen ja miellyttävän näköinen. Toki hän on aika kliseinen, mutta hänen eeppinen miehekkyytensä onnistuu voittamaan kliseisyydet.

Sitten on tietenkin Gin. Kukapa ei hänestä pitäisi? No itse asiassa minä en nuorena pitänyt hänestä ja tämä johtui puhtaasti kehnosta suomidubista, jossa hän vaikutti erityisen ärsyttävältä. Alkuperäisen version nähtyäni ja luettuani sain hahmosta kuitenkin eri kuvan. Pidän Ginin ajoittaisesta äkkipikaisuudesta ja kuinka hanakka hän on tappelemaan. Gin on erittäin ystävällinen ja reilu, mutta myös rankaisee pahantekijöitä, eikä tunne tästä turhia tunnontuskia. Hänkin on todella ikonisen näköinen. Nuo arvet tunnistaa mistä vain.

Seuraavaksi on ehkä outo valinta, sillä pidän erittäin paljon Hidetoshista. Hän jää harmittavan pienelle huomiolle fanien keskusteluissa. Hänen metsästystaustansa tekee hänestä todella kiinnostavan hahmon. Hänen menneisyyteen varmasti mahtuu paljon toimintaa ja läheltä piti -hetkiä, näistä olisi hienoa saada joskus jotain lisätarinoita. Mutta ei hän ole pelkästään toiminnan mies, vaan selkeästi myös hyvin älykäs. Ja onhan hän myös komea, lääh puuh! Pidän myös hänen suhteestaan koiraansa Johniin. He kunnioittavat toisiaan ja heidän yhteistyö on saumatonta. Hidetoshin puheista voi ymmärtää, että hän kritisoi Gohee Takedan vanhanaikaisia koulutusmenetelmiä. Ainakin mangassa Hidetoshin mielestä Daisuke olisi Ginille parempi kumppani.

Myös lapsi-Daisukesta pidän paljon. Hänkin on melkoinen rämäpää. Oikeastaan hyvin samanlainen kuin Gin, eri lajia vain. He ovat toisilleen täydelliset kumppanit ja onkin todella harmi, että liityttyään villikoiriin Gin ei juurikaan vietä enää aikaa Daisuken kanssa. Heillä oli paljon hetkiä, joissa tiivistyy koiran ja ihmisen välisen suhteen parhaimmat palat. Aikuisena Daisukesta tuli harmittavan mitäänsanomaton ja häntä tuppaa näkymään vain silloin kun koirat tarvitsevat lääkehoitoa. Toivuttuaan koirat sitten taas katoavat kuin pierut Saharaan pitkiksi ajoiksi. Se siitä uskollisuudesta ja kiitollisuudesta.

Ylimpään kategoriaan kuuluu tietenkin myös itse pääpahis Akakabuto. Hän on läpeensä paha, armoton ja syvältä kouraisevan pelottava. Pahiksille tupataan antaa pehmentäviä puolia, menneisyydestä johtuvia syitä pahuuteen ja muita lieventäviä seikkoja, joilla selitetään miksi hahmo on mitä on. Nämä ovat toki hyviä asioita, sillä yleensä harmaan sävyt tekevät hahmoista mielenkiintoisia ja ajatuksella suunniteltuja. Akakabuto on häpeilemättömän mustavalkoinen hahmo. Hän on raaka piru, piste. Tämän hahmon kohdalla se toimii hyvin.

Ylimmän kategorian ehkä yllättävin valinta on Harppuunakarhu. Tämä hahmohan kuoli lähes heti ilmestyttyään ja hänen olemassaolon ainoa syy oli vain näyttää kuinka voimakas Akakabutosta oli tullut, kun Akakabuto pystyi tälläisenkin hirviön tappamaan hetkessä. Silti hahmo on Hopeanuolen yksi pelottavimmista ilmestyksistä. Ajatus ihmissyöjäkarhusta laivan suljetussa tilassa on karmea. Hahmon käytös oli myös erityisen aggressiivista, jopa Ginga-karhujen joukossa. Olikin harmi, ettei hahmoa näytetty sen enempää. Kyllä tästä olisi kauhun hetkiä saanut pidemmäksi aikaa.

S-luokassa on vielä John. Ah, tämä on aivan loistava hahmo. Monet Gingan hahmoista ovat luonteiltaan hyvin samanlaisia, mutta John on selkeästi voimakas persoona. Hän on äkkipikainen ja ylimielinen, mutta myös uskollinen ja erittäin älykäs. Erittäin viihdyttävä ja erottuva hahmo.

A-LUOKKA

Siirrytään A-luokkaan. Nämäkin ovat erittäin hyviä hahmoja, mutta jokin kuitenkin on estänyt niitä pääsemästä ylimpään mahdolliseen luokkaan.

Gohee Takeda on karu äijä, joka elää vain kostaakseen karhulle ja koulutuksen nimissä hakkaa söpöjä koiranpentuja. Karuudesta tykkään, mutta ihan pikkulapsesta asti tuo eläinten kohtelu häiritsi. Hänen koulutusmenetelmissään ei yksinkertaisesti ole järkeä ja ne ovat koiralle todella epäreiluja. Esimerkiksi Riki-mangassa hänen tapa opettaa koiralle nopeita reaktioita oli varoittamatta potkaista koiraa. Oli tarina miten fiktiota tahansa eivät tälläiset menetelmät mene kaaliini, niillä tehdään koirasta vain epäluuloinen ja arvaamaton. Koiran pitää voida luottaa omistajaansa. Silti, Goheella on monia legendaarisia tähtihetkiä.

Kurojaki saa minulta paljon pisteitä! Todella hienon näköinen rakki, ninjataidot, kannibalismi ja sirppi lisäävät pelottavuutta. Näistä huolimatta hän osoittautui harmittavan heikoksi pahikseksi, eikä näkynyt sarjassa kauaa. Lyhyestä visiitistään huolimatta Kurojaki jää elävästi mieleen.

Sniper on myös yksi suosikeistani. Pahiksena hän on todella hauska ja viihdyttävä, hahmo jota on kivaa inhota. Oikeaa uhan tunnetta hän sai vasta Weed-sarjassa, palattuaan kuvioihin kyborgina (jotka ovat aina kiehtoneet minua). Dobermannit ovat myös visuaalisesti todella hienoja.

Benizakura on ehdottomasti legendaarinen hahmo, mutta hän ei pääse korkeimpaan kategoriaan, koska esiintyy sarjassa niin vähän aikaa. Minulle oli aina pettymys ettei hän päässyt kohtaamaan Akakabutoa, vaan kuoli ottaakseen Akakabuton alaisen hengen. Olisin itse uhrannut esimerkiksi Musashin Mosalle, jotta Benizakuran varjoon jäänyt Musashi olisi myös saanut tähtihetkensä ja Benizakura olisi päässyt taistelemaan Akakabutoa vastaan. Pidin Benizakuran tunteellisesta ja viisaasta puolesta, etenkin hänen suhteestaan omistajansa kanssa. Benizakura ei lukeudu lempihahmoihini, vaikka hän näin korkealle pääsikin luokittelussa, yritän tässä arvottaa hahmot heidän tarinallisten ansioidensa mukaan.

Sitten jo mainittu Musashi. Hänenkin sijoitusta näin korkealla voi joku ihmetellä. Olen aina tykännyt Musashista paljon, vaikka hän jäi heti Benizakuran varjoon (ja vaikka olin juuri äsken tapattamassa häntä). Musashi on todella komea ja luonteeltaan itsevarma ja hillitty. Hän on koirataisteluiden mestari, mutta ei koe mitään tarvetta tuoda itseään esille. En vain voi olla pitämättä hänestä, vaikka hänellä ei ole suurta roolia.

Sitten vielä Moss! Hän erottuu joukosta vähän hömelöllä luonteellaan. Pidän erityisesti hahmoista, joilla on selkeästi erilainen luonne. Moss on sopiva yhdistelmä huvittavuutta ja pelottavuutta.

B-LUOKKA

Nyt ollaan ookoon ja keskinkertaisuuden välillä. Pidän monista näistä hahmoista paljon, mutta ne eivät pääse tätä luokkaa korkeammalle esimerkiksi vähäisen ruutuajan vuoksi.

Akatora ja Kurotora pääsivät B-luokkaan. Heistä pidän ärjystä Kurotorasta enemmän, Akatora on mielestäni vähän yliarvostettu, vaikka hänellä olikin näyttävä kuolema. Kainkoirat eivät ikinä ole olleet suosikkejani Gingassa, mutta pitäähän se myöntää, että niiden tiikeriraidat ovat hienoja etenkin Hopeanuoli-animessa (pidän Hopeanuoli-animen designeistä enemmän kuin alkuperäisistä, joissa on vaalea ruumiin alaosa).

Akame on mielestäni aina ollut vähän tylsä ja persoonaton. Ulkoisestikin hän on todella pliisu, pelkkä valkoinen peruskoira. Olisin toivonut Kurojakin sirpin aiheuttamien arpien jäävän hänelle, ne olisivat tuoneet ulkonäköön vähän erottuvuutta ja olisivat muistuttaneet tuosta kamppailusta. Hänen ninjataitonsa ovat siistejä, mutta hirveästi harmittaa kuinka Igan ja Kouga sodankäynnistä ei koskaan kerrota tarkemmin, vaikka muistellen vanhoja sotatarinoita. Akame-sarja on sitten erikseen ja se oli itselleni suuri pettymys. Akame esiintyy paljon taustalla vain hiljaisena möllöttämässä. Ihan hyvä hahmo kuitenkin. Taistelukohtauksissa häntä on siistiä katsella.

Hakurou on oikein hauska, etenkin animessa. Harmi vain hän tuli niin myöhään mukaan sarjaan ja häneen ei tutustuta kunnolla. Hänen etenkin animessa siisti design menee vähän hukkaan kun hänellä ei ole mitään suurta tähtihetkeä.

Fuji! Voi miten paljon potentiaalia hänessä olisi, mutta Takahashi on täysin unohtanut koko hahmon. Hopeanuoli-mangassa mainitaan hänen olleen karhukoira, mutta emme koskaan näe häntä tositoimissa. Gin ei muistele äitiään, eikä Daisuke muistele koiraansa, jonka katoamista sarjasta ei koskaan selitetä. Tämä on todella harmi. Onhan Fuji sentään päähenkilön äiti, joten luulisi hänelle suotavan isompi rooli. Pidän hänen rauhallisesta itsevarmuudesta. Hän on naisellinen ja äidillinen, mutta antaa myös vaikutelman ettei hänelle kannata ryttyillä.

Cross on Hopeanuoli-sarjan ainut toiminnan nainen. Sääli, koska ei hänkään erityisen taitava ole, mutta yritystä riittää silti. Mukava hahmo, en keksi juurikaan pahaa sanottavaa. Harmittaa vain kuinka pennut saatuaan hän jää vain äidin rooliin, eikä osallistu enää taisteluihin. Toisaalta isot pisteet hän saa meren ylityksestä raskaana.

Smith on myös perushyvä hahmo. Hän erottuu mukavasti muista hahmoista, jotka tuppaavat olla joko vakavia sotureita tai kiihkeitä rämäpäitä. Vähän epävarma (muttei missään nimessä pelkuri) vitsiniekka on selkeästi oma persoonansa. Olin vähän pettynyt kuinka radikaalisti hänen luonteensa oli muuttunut Weed-sarjassa. Pidin kuinka ikä oli tuonut Smithiin karismaa ja itsevarmuutta, mutta entisestä Smithistä ei ollut jäljellä oikeastaan mitään viitteitä.

Benin luonteesta ei löydy yllättäviä puolia, mutta näin merkittävän hahmon sokeutuminen oli yllättävä veto. Häntä on ihan mukavaa seurata, mutta ei todellakaan kuulu omiin suosikkeihin, muttei myöskään inhokkeihin.

Wilsonissa olisi ollut paljon potentiaalia. Hän on älykäs, maailmaa nähnyt ja myös yllättävän hyvä taistelija. Olisin halunnut nähdä häntä enemmän ja etenkin nähdä miten hänen suhde pikkuhiljaa muuttuisi Kurojakin pennun kanssa. Colliet ovat Gingassa harvinaisia, joten hän erottuu ulkonäöltään muista. Hänen rooli on harmittavan pieni, joten vaikka pidän hänestä paljon on jo B-luokkaan korotus vähän liian korkea hänelle.

C-LUOKKA

C-luokassa alkaa olla jo heikosti kirjoitettuja hahmoa, mutta täysin toivotonta meno ei vielä ole.

Chuutora on täysin veljiensä varjossa. Animessa hänen ainut tähtihetkensä on taistella narttua vastaan, mikä ei todellakaan ole saavutus, jolla kehtaisi kehuskella. Akatora sai näyttävän sankarikuoleman ja Kurotora taas pääsee Siriuksen koirasoturiksi ja tekemään monia muita urotekoja, mutta Chuutora-parka oli Weed-sarjaan mennessä kirjoitettu ulos tarinasta ilman mitään selityksiä mitä hahmolle tapahtui. Vieläkin on täysin mysteeri mihin hahmo kuoli, jos siis ylipäänsä on kuollut.

Lloyd on sarjassa vain hetken ja on täysin tusinahahmo, jonka tarkoitus on vain kuolla. Silti hänen design on aina ollut mielestäni todella hieno, minkä vuoksi hän ei joutunut alimpaan luokkaan.

Jaguar joutuu myös B-luokkaan, koska hänelläkään ei ole erityisen suurta roolia. Hän on isänsä varjossa, eikä sieltä koskaan pääse esille, ei edes isänsä kuoleman jälkeen. Hän ei ulkoisestikaan ole muistettava.

Billiä en olisi halunnut laittaa näin alhaalle, mutta en hyvällä omatunnolla voi korottaa häntä myöskään. Hän tulee sarjaan mukaan kovin myöhään ja rekrytoinninsa jälkeen näkyy vain taustalla, ilman sen suurempaa roolia. Potentiaalia tässä hahmossa olisi ollut enemmän. Minua kovin kiehtoo hänen herrasmiesryövärin imago, tästä olisi saanut enemmän irti.

Kisaragista en ole oikeastaan koskaan pitänyt. Hän käyttää raukkamaisia taktiikkoja ja koska Ouu tarvitsee kipeästi kaikki mahdolliset soturit hän saa tekonsa tuosta vaan anteeksi, vaikka on näännyttänyt Ouun väkeä pitkän aikaa. Ulkonäöltään hän ei myöskään säväytä ja on toiseksi tylsimmän näköinen veljeskatraasta. Kuitenkin hän jää paremmin mieleen kuin täysin tusinahahmoveljensä.

Bemu on jälleen hahmo, jossa olisi ollut potentiaalia paljon enempään, mutta koska sarjan loppupuoli oli ihan liian kiireisesti kirjoitettu jäi hänenkin rooli todella pieneksi. Koskaan ei selvinnyt mitä Bemun naamalle oli tapahtunut, vaikka se on hänen erikoisin piirre ja syy hänen eristäytymiseen. Ouun laumaan liittymisen jälkeen Bemua nähdään vain taustalla silloin tällöin. Hän on ilmeisesti voimakas hahmo, mutta emme koskaan pääse näkemään häntä kunnolla taistelemassa. Ulkonäöltään hän on selkeästi joukosta erottuva hahmo ja virkistävää nähdä bokseri mukana kaikkien pystykorvien seassa.


Hyena, noh... kyllähän hänellä on tärkeä osuus tarinassa, mutta en silti itse välitä hänestä. Pidän hänestä lähinä tarinaa eteenpäin vievänä elementtinä, mutta en hahmona. Ja parempi, ettei mainita ollenkaan hänen uutta roolia Noah-sarjassa.

Greatille olisin toivonut suurempaa roolia ja enempää persoonallisuutta. Hänellä oli hieno hetki kun hän suostutteli Bemun mukaansa, mutta siihen se sitten jäikin. Tykkään hänen oudosta ulkonäöstä.

Mosa ja Madara menevät minulla samaan kastiin ja ne sekoittuvat monesti päässäni. Alhainen luokitus todennäköisesti johtuu leikatun version vaikutuksesta, sillä siinä ei nähty kummankaan eeppistä kuolemaa. Katsojan piti vain olettaa, että kaipa nämä karhut olivat Suuressa taistelussa mukana. Näillä karhuilla ei harmittavasti ole oikein omaa persoonaa.

Sitten mukana on Maya, ihan random kougakoira, jolle jostain syystä on annettu nimi (tosin en muista yhtään missä vaiheessa se olisi sanottu ääneen). Maya ei tee mitään erityistä. Ihan alimpaan luokkaan hän ei joudu, sillä lasken hänet ja kaikki muut kougalaiset yhteen ja onhan kougan lauma ikimuistoinen.

Oliver on ihan hassu hahmo ja mäyräkoirana tuo vaihtelua rotukirjoon. Hän vain otetaan mukaan sarjaan niin äkillisesti, eikä sen jälkeen tee mitään erityistä. Harmittaa kuinka hänen ja Crossin menneisyys näytetään vain pikaisesti sekavan takauman avulla. Mangassa hän sentään komentelee Crossin ahdistelijoita, jotka liittyvät Ouun armeijaan. Animessa hänen roolinsa on sitäkin pienempi.

Chibi eli myöhemmin Tesshin on niin söpö ja sympaattinen! On aina piristävää kun hän vilahtaa ruudulla, mutta hahmo ei puhu ollenkaan animessa ja hyvin vähän mangassa, joten pelkällä söpöydellä ei pääse tämän pidemmälle. Aikuinen Tesshin onkin sitten ihan eri asia.

D-LUOKKA

Puuh ja sitten vielä kolutaan ö-mappi läpi ja tämä höpötys saa viimein päättyä.

Terry on aina ollut hämmentävä hahmo. Alussa, kun Ouun lauma on jakaantumassa eri puolille Japania, hän vain vilahtaa ruudulla kertojan luetellessa muiden ryhmien johtajia (suomidubissa on vielä hämmentävämpää koska hahmon nimi on aluksi Arpi). Pitäisikö tämä hahmo muka muistaa vielä monen jakson jälkeen? Kun Terry viimein palaa vihollisten joukossa katsojalla ei todennäköisesti ole mitään hajua kuka ihme tämä hahmo on.

Jinnai ja Kirikaze ovat täysin unohdettavia. Heillä ei ole mitään omaa persoonaa ja erottuvat muista Igan kloonikoirista vain erittäin pienillä yksityiskohdilla. Tykinruokaa.

Uzuki, Hazuki ja Minazuki ovat myös unohdettavia hahmoja, heidät muistaa vain veljesten kokonaisuutena, mutta ei yksilöinä. Uzukilla ja Hazukilla on sentään siistit designit, mutta ne menevät täysin hukkaan näissä tusinahahmoissa.

Ja vielä Shiro. Hän näkyy sarjassa vain lyhyissa takaumissa. Riki-mangassa tutustuimme häneen hieman enemmän, mutta siinäkin hän oli etäinen ja tylsä. Ulkonäkökin on mitäänsanomaton ja edes Takahashi ei tunnu tietävän minkä värinen hahmo lopulta on.

Viimein tämä loppui! Hitto, tämän piti olla NOPEAA ja HELPPOA täytettä, mutta tähän meinasi mennä usko ja järki.

Miksi Yamato pitää suomentaa?

 Nyt olen täpinöissäni! Nääs Suomen Hopeanuoli-fanit ry julkaisi muutama päivä sitten tämän adressin, jossa pyydetään kustantajia suomentamaan Yoshihiro Takahashin Shiroi Senshi Yamato.

Sarjaa on ruinattu Sangatsu Mangalta/Punaiselta Jättiläiseltä vaikka kuinka kauan, mutta kustantajia on pelottanut sarjan ikä (1978-1989) ja pituus (26 pokkaria). Nämä ovat täysin ymmärrettäviä syitä olla varuillaan. Toivonkipinää syntyi, kun Sangatsun/Punkun keulakuva Antti Valkama vihjaili, että kiinnostusta sarjan julkaisuun voisi olla mikäli fanit tekisivät nimilistan ja siihen kertyisi tarpeeksi nimiä (he eivät antaneet konkreettista numeroa mikä riittäisi heille todisteeksi). Sangatsu on selkeästi seurannut adressin etenemistä tiiviisti, sillä he ovat tykkäilleet ja jakaneet siitä kertovia postauksia somessa. Olen kiitollinen tästä!

Saa nähdä paljonko nimiä saadaan kerättyä. Ensimmäisenä päivänä niitä tuli yli 150! Sen jälkeen tahti selvästi hidastui, mutta nyt ollaan ylitetty jo 200. Olin itse henkisesti valmistautunut tämän olevan monen kuukauden projekti, joka ei välttämättä loppuisi virallisesti koskaan. Ei ennen kuin sarja olisi viimein suomennettu, menisi nimien keräämiseen sitten vaikka kymmenen vuotta... 



MIKSI sitten odotan ja vaadin tätä sarjaa niin paljon? Nyt tulee pieni historiatuokio!

Yamato oli Yoshihiro Takahashin ensimmäinen pitkä koirasarja. Ja yksi ensimmäisistä hänen menestyssarjoistaan ylipäänsä. Yamatoa ennen Takahashin menestynein sarja kertoi pesäpallosta. En usko tämän aiheen kiinnostavan kovinkaan monia suomalaisia lukijoita. Mikäli Yamato ei olisi ollut suosittu, olisi Takahashi todennäköisesti luovuttanut koira-aiheen parissa, eikä Hopeanuolta olisi KOSKAAN tehty. Saati sitten hänen muitakaan koirasarjoja, Taistelukoira Zeroa, Gamua, Fangia, Lassieta... Me Hopeanuoli-fanit olemme tälle sarjalle äärettömästi velkaa, ja on suorastaan meidän velvollisuus tehdä kaikkemme saadaksemme tämä sarja Suomeen ja ylipäänsä enemmän tunnetuksi.

Onneksi Yamato selkeästi oli Japanissa tasaisen suosittu, sillä se sai jatkua peräti 11 vuoden ajan Gekkan Shonen Jump -lehdessä. Shonen Jumpin eri sisarlehdissä on erittäin kovaa kilpailua ja epäsuositut sarjat tiputetaan pois armotta. Yamaton sinnittely mukana noin kauan on todiste sen laadusta.

Takahashi aloitti piirtämään Hopeanuolta samaan aikaan Yamaton kanssa ja nämä sarjat ilmestyivät pitkän aikaa yhtäaikaisesti, Yamatosta tuli luku kerran kuussa ja Hopeanuolesta kerran viikossa. Hopeanuolen susisaaga ei miellyttänyt lukijoita, jolloin Hopeanuoli tiputettiin pois Shonen Jumpin valikoimasta - mutta Yamato sai jatkaa tämänkin jälkeen. Ilman Yamatoa Hopeanuoli olisi varmasti näyttänyt hyvin erilaiselta, sillä Yamaton avulla Takahashi hioi piirtotyylinsä piirtää koiria ja toimintaa. Sarjoissa on myös hyvin samankaltaisia juonikuvioita ja hahmoja, näistä olenkin aiemmin kertonut tässä postauksessa. Mikäli jokin juonikuvio otettiin hyvin vastaan Yamatossa, saattoi Takahashi käyttää sitä myöhemmin muissakin sarjoissa, kuten Hopeanuolessa. Yamato oli monessa mielessä Takahashille erittäin tärkeä harjoituskappale.

Yamato on hyvin kiinnostava tapaus taiteeltaan, sillä sarjan pituuden vuoksi siitä pääsee helposti näkemään Takahashin taitojen kehityksen. Ihan alussa Yamaton koirat näyttävät hassuilta pörröpalloilta, joilla jalat taittuvat miten sattuu, ja loppua kohden tyyli muistuttaa yhä enemmän meille tuttua, ikonista Ginga-tyyliä. Mikäli Yamato joskus suomennetaan, toivon, että lukijat suhtautuvat näiden alkupään pokkarien taiteeseen huvittuneella lämmöllä pettymyksen sijaan - tämä on ollut välttämätön välivaihe Takahashin taideuralla. Jokaisen on aloitettava jostain. Ja odottakaa vaan niitä myöhempiä pokkareita, joissa taide on Takahashia parhaimmillaan!

Yamaton matka rumasta ankanpoikasesta uljaaksi soturiksi!

Yamato on täynnä jännittävää ja usein erittäin korkealentoista toimintaa. Juonenkäänteet ovat monesti suoraan sanottuna pöljiä! Millaisilta vihollisilta kuulostavat jättikokoinen liito-orava, piikikkäillä metallihanskoilla taisteleva afrikanvillikoira, tai Japanin luolissa elävät gorillat? Koirat osaavat vaikka millaisia erikoisiskuja, jotka uhmaavat kaikkia fysiikan ja luonnon lakeja. Yamato on niin kova hurtta, että hän pystyy peittoamaan jopa valkohain vedessä! Taistelut ovat mielikuvituksellisia ja niitä on todella viihdyttävää seurata, olivat ne miten epärealistisia tahansa, tai ehkä juuri sen vuoksi. Onhan Ginga-sarjoissakin ollut vaikka mitä hölmöä ja epäuskottavaa - oli kyse sitten maagisista susista, "lentävä sirkkeli" -erikoisiskuista, huivin avulla taistelevasta ninjakoirasta tai viiden tonnin painoisesta jättikarhusta - joten ei tälläisten asioiden pitäisi Yamatossakaan haitata.

Sarja on häpeämätöntä toimintamäiskettä, mutta siinä on niin paljon SYDÄNTÄ mukana, ettei höpsöys ollenkaan haittaa. Kaikessa hapuilussaan ja hassuudessaan Yamatossa on vaan yksinkertaisesti sitä... sitä jotain. Kyllähän te tiedätte mitä tarkoitan. Je ne sais quoi. Kun teos on tehty nuoruuden innolla, tunteiden palolla, intohimolla ja ilman turhan häpeän hiventäkään, lukija kyllä huomaa sen. Yamato ei ole mestariteos, se on aivan liian epätasainen siihen - mutta sen avulla Takahashi pystyi luomaan mestariteoksensa Hopeanuolen. Yamato ei ole pelkästään tarina söpöstä pienestä karvaturrista, josta kasvaa koirataisteluiden lihaskimppu, vaan myös tarina Takahashin urasta taiteilijana.

Nyt tai ei koskaan, nimiä adressiin! Tämä on todennäköisesti meidän paras ja kenties viimeinen mahdollisuus vaikuttaa asiaan. Allekirjoituksen aikana nimensä voi myös piilottaa, jottei se näkyisi julkisesti, mutta lasketaan silti mukaan.

Tässä myös pieni banneri, jota voi halutessaan käyttää blogissaan tai kotisivullaan. Adressin jakaminen on erittäin toivottua.

Testaa löydätkö F1 koirasudet

 Tein tämän testin alunperin Facebookin ryhmään (versiota on muokattu hieman sen jälkeen), mutta mikäpä ettei voisin julkaista sen täälläkin, josta joku voi halutessaan helpommin löytää ja linkata sen.

Testin ideana on löytää yhteensä SEITSEMÄN F1-sukupolven koirasutta rekisteröityjen, jalostuksen alkupuolen saksanpaimenkoirien joukosta. Tässä testissä ei ole kompia. Koira joko on F1 koirasusi, tai sitten "puhdas" saksanpaimenkoira (rotupuhtaus on kyseenalainen käsite etenkin rodun alkuhämärissä). Koirasusien koiraosuus on pelkkää saksanpaimenkoiraa. F1, eli filial generation 1, tarkoittaa sitä, että viimeisin puhdas susi on yhden sukupolven päässä, eli koiran toinen vanhempi on susi.

Kuvan voi klikata isommaksi, ja jos sekään ei riitä, niin avatkaa se hiiren oikeanpuolimmaisella näpäytyksellä auki omaan ikkunaan.

Vastauksen laitan spoilerin taakse piiloon, ettette heti pääse fuskaamaan.

F1 KOIRASUSIA OVAT:

3. Eida z Pohraniční Stráže. Isä karpaattiensusi Šarik, äiti F5 tsekkoslovakiansusikoira. Osa tsekkoslovakiansusikoiran jalostusta.

5. Barre van de Kilstroom. Isä saksanpaimenkoira Gerard van Fransenum, äiti siperialainen susi Fleur. Osa saarloosinsusikoiran jalostusta.

7. Bety z Pohraniční stráže. Isä saksanpaimenkoira Cézar z Březového háje, äiti karpaattiensusi Brita. Osa tsekkoslovakiansusikoiran jalostusta.

8. Berta z Pohraniční stráže. Isä saksanpaimenkoira Cézar z Březového háje, äiti karpaattiensusi Brita. Osa tsekkoslovakiansusikoiran jalostusta.

10. Kazan z Pohraniční stráže. Isä saksanpaimenkoira Bojar vom Schotterhof, äiti karpaattiensusi Lejdy. Osa tsekkoslovakiansusikoiran jalostusta. Huom, löytyy myös toinen täysin saman niminen rodun edustaja, joka on F3!

15. Tuntemattoman niminen koirasusi, jonka isä on saksanpaimenkoira ja äiti susi. Mainittu Max von Stephanitzin kirjassa The German Shepherd Dog in Word and Picture.

23. Wolf. Isä kanadalaisen ja venäläisen suden risteytys, äiti saksanpaimenkoira. Wolfin omisti brittiläinen herra Slattery. Wolf syntyi British Empire Exhibition -näyttelyssä vuonna 1924.

Kaikki muut ovat rekisteröityjä saksanpaimenkoiria! Huom kuvat ovat niin vanhoja, että saksanpaimenkoirissa VOI olla vähän sutta mukana, sillä monien eri lähteiden mukaan kantakoirissa oli susitaustaisia mukana (mutta paljonko ja keissä, sen vain piru tietää enää). Tämän pelin tarkoituksena oli kuitenkin etsiä vain F1:set.

Olen kauan halunnut kirjoittaa saksanpaimenkoirien väitetystä suden verestä, mutta aihe on toisaalta myös kammottanut minua, sillä materiaalia on niin paljon. Kyseessä on hirveän iso urakka. Tämä peli olkoon alkupala aiheesta. Kenties testi herätti jo jotain ajatuksia.

Näissä esimerkeissä on mukana usea täysin selkeä puolisusi, joiden ulkonäössä ei jää yhtään epäilyksen varaa sutta olevan mukana. Mutta sitten on myös niitä, joissa saksanpaimenkoiran piirteet dominoivat. Ja toisaalta on myös saksanpaimenkoiria, jotka hyvin menisivät läpi tänä päivänä tsekkoslovakiansusikoirina. Myös kuvien mustavalkoisuus ja huono laatu lisäävät haastetta. Postasin tämän testin alunperin koirasusiryhmään, jossa se osoittautui yllättävän vaikeaksi, eikä kukaan vastaajista saanut kaikkia oikein.

Nara piertelee, osa 29: Sniper ja Gin

Unohdin tehdä tästä postauksen aiemmin, kuva valmistui vuonna 2021 ja nyt taas törmäsin siitä otettuihin vaihekuviin, joista tosin osa oli jo kadonnut. Tein kuvan Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n värityskirjaan.

Halusin ehdottomasti piirtää Sniperin, koska tykkään piirtää lihaksikkaita koiria ja hän on todella viihdyttävä hahmo. Olin myös vuosia aiemmin piirtänyt hänet yhdistyksen keräilykortteihin. Kohtaus, jossa Gin päihittää Sniperin pyörittämällä häntä ilmassa olisi todella hauska. Silmäilin Ginin asentoon apua yllä olevasta kuvasta, joka tosin on ihan eri episodista. Takajalkojen kanssa olikin melkoista hapuilua, kunnes niistä tuli siedettävät.

Sniperin yläkroppaan katsoin apua jostain Facebookista löytämästäni kuvasta, jossa oli leikkivä, tuuheaturkkinen malamuutti. En löytänyt tätä kuvaa enää, mutta piirros muuttui mallistaan paljon, jo pelkästään rodun vaihtumisen takia. Alakroppa on sähelletty ilman mallia. Sniperillä kummittelee pitkä häntä luonnoksessa, sillä en muistanut hänellä olevan töpö. Onneksi tarkistin tämän vielä ennen kuvan viimeistelyä.

Kuten luonnoksesta huomaakin luonnostelin hahmot erillisinä (Miksi?? No eihän asiat saa olla liian loogisia). Tämän takia hahmojen koot eivät täsmänneet kun aloin yhdistellä niitä, joten tulostin Ginin useassa hieman eri koossa ja sitten sovittelin mikä niistä olisi sopivin Sniperiin verrattuna. Yhteen sopivat menivät sitten valopöydälle läpipiirrettäviksi. Välillä ihmettelen miten saan mitään valmiiksi.

Olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Jos jotain haluaisin vielä muuttaa, niin Sniperin reidet olivat ehkä turhan pienet. Jotain vauhtiviivoja olisi kenties voinut olla mukana. Olin myös suunnitellut yksinkertaista taustaa, mutta aika ja jaksaminen loppui kesken.

Kaukametsän pakolaiset (kausi 2)

NIMI: Kaukametsän pakolaiset (The Animals of Farthing Wood)
VUOSI: 1994
KÄSIKIRJOITUS: Alan Case, Steve Walker, Sue Butterworth, Jenny McDade, Gordon Harrison, Elphin Lloyd-Jones, Valerie Georgeson, perustuen Colin Dannin kirjoihin
OHJAAJA: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc

Lue ensimmäisen tuotantokauden arvostelu täältä.

Kaukametsän toinen kausi jatkaa suoraan siitä mihin edellisen kauden finaali päättyi. Eläimet ovat saapuneet Valkopeuran puistoon, jossa valkoiset peurat ja suuri osa muistakin asukeista ottavat heidät vastaan suuresta vaelluksesta selvinneinä sankareina. Puistossa elää kuitenkin myös sinikettuja (jotka ovat oikeasti hopeakettuja), joita johtaa julma Arpinaama. Siniketut eivät voi sietää uusia tulokkaita ja aluksi ketturyhmät kyräilevät toisiaan, kunnes välit kiristyvät sotimiseen asti. Valkoiset peurat ovat antaneet kummallekin ryhmälle oman reviirin puistossa, mutta koska Kaukametsän eläimet yhä noudattavat valaa, jonka mukaan he eivät saa tappaa toisia kaukametsäläisiä, ovat Kaukametsän pedot vaarassa kuolla nälkään talvella. Arpinaaman partioidessa reviirin rajalla ja välillä kaapatessa Kaukametsän eläimiä on jotain selvästi tehtävä, jotta Kaukametsän eläimet eivät tuntisi olevansa vankeja uudessa kodissaan.

Lapsena pidin tästä kaudesta huomattavasti enemmän kuin ensimmäisestä. Toisella kaudella mukaan tuodaan paljon lisää kettuja ja muitakin petoeläimiä, jotka ovat selkeästi sarjan kiinnostavinta antia. Juoni on huomattavasti tiiviimpi, kiinnostavia juonikuvioita on enemmän ja monipuolisemmin. Siinä missä ensimmäisellä kaudella tarina seurasi lähinnä vain eläinten pyhiinvaellusta, on nyt mukana useita juonikuvioita, monesti yhtäaikaisesti, kuten sissisota sinikettujen kanssa, talven nälänhätä, salametsästäjien ajaminen pois puistosta, perheriidan takia omilleen lähteneen ketunpojan seuraaminen, sekä Mäyrän loukkaantuminen. Kaikki nämä ovat kiinnostavia ja jännittäviä tapahtumia, etenkin koska edelliseltä kaudelta tuttu elämän raadollisuus on yhä mukana.

Sinikettujen pomo Arpinaama on hyvin kliseinen pahis, jolla ei ole mitään hyviä puolia. Hän kuitenkin onnistuu olemaan aidosti uhkaava. Pidin myös sinikettujen ulkonäöistä paljon. Punakettujen puolelta löytyy kuitenkin yllättävän kiinnostavia persoonia. Kaukametsän Kettu on saanut neljä pentua, joista yksi ryhtyy Romeo & Julia -tyyliseen romanssiin siniketun kanssa. Kettu suhtautuu tähän yllättävän ankarasti ja suorastaan rasistisesti. Tämä asenne lieventyy sarjan edetessä, mutta Kettu suhtautuu sinikettuihin niuvasti vielä kolmannellakin kaudella. Hänen hahmo ei koskaan kasva kokonaan tämän ennakkoluulon yli. Kettu tekee sarjan aikana paljon sankarillisia tekoja, mutta toisaalta hänessä on myös selkeästi huonoja puolia. Tämä tekee hänestä kiinnostavan päähenkilön.

Kettu on myös hyvin ankara poikaansa Rohkeaa kohtaan, jolla on uhkarohkean seikkailijan luonne. Rohkea lähtee riidan päätteeksi omilleen ja tässä sarja yllättää hyvin pessimistisellä asenteellaan. Hänen kohtalo on todennäköisesti sarjan surullisin, sillä katsoja pääsee näkemään kuinka ylpeän ja iloisen ketunpojan asenne lannistuu vähä vähältä. Elämä ilman perheen suojaa onkin hyvin vaikeaa ja vaikka hän löytääkin kumppanin, on kumppani kiinnostunut hänestä vain koska kuulee Rohkean olevan kuuluisan Kaukametsän Ketun poika ja haluaa Ketun geenit pennuilleen! Miten nöyryyttävää voikaan olla Rohkealle, että hänen isänsä varjo seuraa häntä tällä tavalla. Rohkean tarinalle ei löydy onnellista loppua. Vaikka tämä on kova pala katsojalle, on tarina varmasti hyvin opettavainen lapsille. Elämä vaan on joskus... paskaa.

Sarjan suhtautuminen pahiksiin oli myös kiinnostava, sillä kettujen riitoja ei pystytä ratkomaan puhumalla, eikä edes kielletyn rakkauden voimalla. Puistoon palaa rauha vain jos Arpinaama saadaan tapettua. Hänen kanssaan on mahdotonta neuvotella, eikä hänen tekojaan haluta antaa anteeksi. Näin absoluuttinen näkökulma on virkistävän karua ja realistista lastenohjelmaan. Toisaalta mustavalkoisuutta on vähennetty ihmisten kohdalla, sillä sarjaan ilmestyy kiltti metsänvartija kaikkien ilkeiden ihmisten joukkoon.

Karu ote jatkuu jälleen kun useita tärkeitä hahmoja kuolee. Kukaan ei ole turvassa, oli hahmo miten rakastettu tahansa. Tämä on vain osa elämän kiertokulkua. Ensimmäisen kauden lävistettyjen hiirten kaltaista shokkikohtausta ei enää ole luvassa, mutta jonkin verran nähdään verta ja raakaa taistelua. Kuitenkin yksi juonellisesti tärkeä kuolema tehdään hämmentävästi ohimennen, katsojilta piilossa, eikä ruumiissa ole näkyvissä lainkaan verta vaikka kuolema oli varmasti raaka. Tämä oli outo ratkaisu, ottaen huomioon mitä kaikkea muuta sarjassa uskallettiin näyttää ja kuinka merkittävä kuolema oli. Talvella Kaukametsästä tulleet petoeläimet näkevät myös nälkää, mutta ulkoisesti heille ei ole annettu esimerkiksi näkyviä kylkiluita. Eräässä kohtauksessa Naaraskettu päivittelee miten heikolta Kettu näyttää, mutta Kettu näyttää ihan samalta kuin aina ennenkin.

Piirrosjälki vaikutti olevan myös parempaa tällä kaudella. Ainakin kiinnitin huomiota upeisiin talvitaustoihin, joita vasten punaiset ketut näyttivät upean eläväisiltä. Asetelmiin on nähty selkeästi vaivaa. Vaikka välillä animoinnissa on pientä nikottelua ja outoa hitautta, etenkin toimintakohtauksissa, on tätä selkeää jälkeä kuitenkin suuri ilo katsoa.

Erittäin huonona puolena jotkin hahmoista ovat yhä ärsyttäviä ja yksiulotteisia. Jo viime kaudella rasittava Kärppä saa yhä paljon ruutuaikaa sekoiluilleen ja nyt hänellä on myös lajitoveri, joka sekin on ihan yhtä raivostuttava. Näiden hahmojen turhanpäiväiset sekoilut ja korvia raastavat huutelut vievät nopeasti maun jakson katsomisesta, kunnes viimein tilalle astuu järkevämpiä hahmoja. En ymmärrä kenen mielestä nämä hahmot voisivat olla viihdyttäviä ja miksi heille on annettu niin paljon huomiota. Oikeastaan kaikki saaliseläimet jäävät yhä taustalle ihmettelemään ja heille on annettu vain yksi korostettu luonteenpiirre.

Suosittelen sarjaa ehdottomasti, jos ei sitä ole onnistunut lapsena näkemään telkkarista. Kakkoskausi on monessa mielessä suuri parannus ensimmäiseen kauteen, joka sekään ei missään nimessä ollut huono. Kolmoskaudesta en vielä ole nähnyt kuin yksittäisiä kohtauksia ja tiedän suurinpiirtein mitä siinä tapahtuu. Valitettavasti näkemäni ja lukemani asiat eivät ole olleet lupaavia. Jostain syystä en koskaan nähnyt kolmoskauden jaksoja lapsena, vaikka ilmeisesti nekin on näytetty telkkarissa, sillä kolmoskauden hahmojen nimiä on suomennettu Wikipediaan. Mikäli viimeinen kausi osoittautuu täysin ketunpaskaksi, voi sarjan lopettaa kesken kakkoskauden lopussa. Kakkoskauden viimeinen jakso sitoo kaikki juonilangat nätisti yhteen ja finaali tuntuu niin lopulliselta, etten edes näe tarvetta lisäjaksoille.

TÄHDET: ****

Kaukametsän pakolaiset (kausi 1)

NIMI: Kaukametsän pakolaiset (The Animals of Farthing Wood)
VUOSI: 1992
KÄSIKIRJOITUS: Alan Case, Steve Walker, Sue Butterworth, Jenny McDade, Gordon Harrison, Elphin Lloyd-Jones, Valerie Georgeson, perustuen Colin Dannin kirjoihin
OHJAAJA: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc

Jo oli aikakin viimein kirjoittaa ysäriklassikko Kaukametsän pakolaisista. Tämä sarja on varmasti monelle lapsuudesta tuttu, sillä sarjaa esitettiin usean kerran YLE TV2 -kanavalla 90-luvulla. Valitettavasti sarja oli pitkään hyvin vaikea löytää, sillä englanninkielinen, kaikki tuotantokaudet sisältävä DVD-julkaisu saatiin vasta vuonna 2014 Saksassa ja 2016 Iso-Britanniassa. Suomalaiset fanit joutuvat yhä tilaamaan boksin ulkomailta ja pärjäämään ilman suomenkielistä dubbia tai tekstitystä. Edes VHS-julkaisuja ei koskaan tehty Suomessa, mikä on  outoa, ottaen huomioon sarjan suosion. Myöskään tv-uusintoja ei ole tehty 90-luvun jälkeen. Muistan joskus lukeneeni uutisen, jossa YLE kommentoi sarjan esityslupien olevan liian kalliita, mutta en nyt löytänyt tätä tekstiä uudestaan.

Sarja perustuu Colin Dannin kirjasarjaan, josta vain ensimmäinen kirja on suomennettu. Suurin osa kirjasarjan tapahtumista on saatu mukaan kolmen kauden pituiseen tv-sarjaan, poislukien The Siege of White Deer Park -kirjan pääjuoni, joka on jätetty pois todennäköisesti sen erityisen pelottavuuden ja raakuuden takia.

Animaation syntytarina on ihan mielenkiintoinen. 80-luvun lopulla Euroopan yleisradiounioni (European Broadcasting Union) halusi tukea eurooppalaista animaatiota luomalla usean maan yhteistyönä piirrossarjan. Peräti 16 Euroopan maata osallistui projektin rahoittamiseen, myös Suomen YLE - minkä vuoksi ihmetyttääkin miksei toiveuusintoja ole ollut pitkään aikaan. Animoinnin takana olivat brittiläinen studio Teleimagination ja ranskalainen La Fabrique.

Ensimmäisellä kaudella Kaukametsässä asuvat eläimet kokoontuvat miettimään mitä tehdä metsää raivaavien ihmisten suhteen. Metsän lampi on kuivattu ja kaivinkoneet jylläävät päivästä toiseen. Rupikonna kertoo eläimille Valkopeuran puistosta, joka on luonnonsuojelualue. Älykkään Ketun ja luotettavan Mäyrän johtamina kaikenkarvaiset eläimet lähtevät pitkälle matkalle kohti Valkopeuran puistoa. He vannovat valan, jonka mukaan kaukametsäläisten kuuluisi aina suojella toisiaan, eivätkä Kaukametsän pedot saisi syödä kaukametsäläisiä saaliseläimiä.

Matkalla he kohtaavat monia haasteita, joista suuri osa liittyy jotenkin ihmisiin. Eläimiä metsästetään, he kohtaavat myrkytettyjä viljelyksiä, joutuvat ansaan lukittuun tilaan, yrittävät selviytyä liikenteessä ja niin edelleen. Myös muut eläimet, jotka eivät ole vannoneet valoja, ovat uhkia.

Sarjan elämänmakuisuus ja melko realistinen suhtautuminen luontoon on varmasti jäänyt monille mieleen. Vaikka Kaukametsän eläimet noudattavat hyvin ihanteelliselta kuulostavaa valaa joutuvat petoeläimet silti syömään lihaa ja ulkopuoliset uhat vaativat silloin tällöin viattoman uhrin. Kuolemia on yllättävän monta jo ensimmäisellä kaudella ja osa niistä tapahtuu varoittamatta. Kaikista muistettavin näistä on varmasti hiirenpoikasten hyvin graafinen kuolema: poikaset ovat ehtineet hädin tuskin syntyä, kun lepinkäinen tappaa ne ja seivästää ne piikkipensaaseen, veren valuessa runsaasti. Suru ja kuolema kuuluvat elämään ja on hienoa, ettei sarja pelkää näyttää lapsille näitä asioita sellaisina kuin ne ovat.

Suurimmalla osalla eläimistä on myös hyvin kasvottomilta tuntuvat nimet. Kettu on vain Kettu, ja kun kuvioon saapuu naaraskettu on hänen nimensä... Naaraskettu. Tämäkin lisää omanlaista realismin tuntua, eläimiä ei ehkä nähdä persoonallisina yksilöinä, vaan lajinsa edustajina. Kuitenkin kakkoskaudella saman lajin edustajia alkaa olla monia, jonka takia yhä useammalla eläimellä on selkeä, uniikki nimi, ja Kettuakin aletaan kutsumaan usein Kaukametsän Ketuksi.

Mielikuvituksettomista nimistään huolimatta eläimet ovat onneksi yksilöitä, joilla on omia päähänpistojaan ja oikkujaan. Mitään suurta hahmokehitystä ei kuitenkaan kannata odottaa. Hahmojen luonteet ja motivaatiot pysyvät paljolti samoina koko sarjan ajan, muutamaa tervetullutta poikkeusta lukuunottamatta. Moni taustahahmo jää hyvin yksipuoliseksi. Osalla hahmoista on yksi luonteenpiirre viety äärimmäisyyksiin asti, eikä hahmossa muuta syvyyttä olekaan. Eniten huomiota ja syvyyttä saavat petoeläimet. Saaliseläimet ovat lähes poikkeuksetta ärsyttäviä. Katsoin sarjan englanniksi ja tykästyin täysillä hahmojen puhetyyliin - oli huvittavaa kuunnella suorasukaisia töksäytyksiä brittiaksentilla.

Ensimmäisen kauden suhtautuminen ihmisiin on harmittavan mustavalkoista. Ihminen on paha, ajattelematon ja äkkipikainen. Ihminen tuhoaa ja tappaa. Jopa kaupungissa ihmiset suhtautuvat koomisen vihamielisesti lutuisiin vierailijoihin, joista ei ole oikeaa uhkaa kellekään. Ihmiset osaavat olla käsittämättömän julmia ja aiheuttavat tuhoa jo pelkällä ajattelemattomuudella, mutta tälläinen syyttely on aina hiertänyt minua, koska kyllähän ihmiset tekevät paljon hyvääkin. Oli kyse sitten lintujen ruokinnasta tai luonnonsuojelualueiden perustamisesta - jollaiseen myös kaukametsäläiset ovat matkalla. Onneksi toisella kaudella tavataan edes yksi hyväsydäminen ihminen, Valkopeuran puiston vartija, mutta toisellakin kaudella pahojen ihmisten määrä jatkaa kasvuaan salametsästäjien ja koiraansa laiminlyövän omistajan muodossa. Kolmatta kautta en ole vielä katsonut ja toivoisin sieltä löytyvän edes toinen mukava ihminen.

Animointi on tyyliltään miellyttävää. Hahmot ovat kauniisti ja selkeästi suunniteltuja. Vesiväritaustat ovat kauniita. Kuitenkin sarjan ikä ja budjetin rajallisuus (vaikka iso hanke onkin ollut kyseessä tuohon aikaan) paistavat läpi pahasti. Vaikeasti animoitavia asioita selkeästi vältellään. Hahmojen mittasuhteet vaihtelevat paljon. Pahimmillaan oravat olivat ketun kokoisia! Toimintakohtauksissa hahmot liikkuvat oudon hitaasti ja kömpelösti, ja mitä enemmän hahmoja on ruudulla sitä epävarmemmaksi liike muuttuu. Kauden loppupuolella eläimet jäävät ansaan kirkkoon, jossa tietenkin järjestetään juuri silloin häät. Tämä kohtaus oli animoitu suoraan sanottuna huonosti, sillä oli vaikeaa saada selvää mitä oikein tapahtuu. Ihmisten animointi on selkeästi ollut hyvin haastavaa ja tätä on vältelty aina tilaisuuden tullen, näyttämällä vain pieniä osia ihmisistä kerrallaan. Miksi sitten ottaa tämä kohtaus mukaan, kun siinä yhdistyivät animaattorien heikkoudet: toiminta ja ihmiset?

Ensimmäisen kauden heikkoutena on myös sen ajoittainen pitkäpiimäisyys. Kausi on lyhyt, mutta silti osa jaksoista tuntui selkeältä täytteeltä, joka ei vienyt tarinaa eteenpäin ja jota ilman olisi pärjännyt hyvin. Eläimet jäävät lukittujen ovien taakse ainakin kahdesti ja nämä tapahtumat tuntuvat liian samanlaisilta. Kauden tunnelma vaihtelee myös paljon, välillä eläimet hassuttelevat lapsekkaasti, eläinten eteneminen tuntuu päämäärättömältä, ja välillä taas iskee jokin hirveä tragedia ja puistoon onkin kiire. Olisin toivonut parempaa tasapainoa tähän.

Toinen kausi on onneksi kaikin puolin selkeästi parempi ja korjaa paljon ekan kauden ongelmia. Muistan pikkulapsenakin pitäneeni siitä huomattavasti enemmän. Toisella kaudella Kaukametsän eläimet asettuvat asumaan Valkopeuran puistoon, mutta puiston alkuperäiset ketut eivät hyväksy heitä ja kettuklaanien välille syntyy pitkä sissisota. Toinen kausi tuo mukaan paljon uusia kiinnostavia hahmoja, paljon tiiviimmän käsikirjoituksen, sekä parannetun piirrosjäljen. Vaikka ensimmäinen kausi saattaa välillä tuntua tylsältä kannattaa sinnitellä kakkoskauteen asti, ette varmasti pety! Mutta myöhemmät kaudet käsitellään myöhemmin.

Kaukametsä on yhä todella viehättävä sarja, jolla on varmasti hyviä opetuksia lapsille. Harmittavasti täytyy myöntää, että omalla kohdalla nostalgia oli värittänyt muistojani ja nykysilmin ensimmäinen kausi ei ollut ihan niin eeppinen kuin muistin.

TÄHDET: ***

Ginga-kalenteri 2023: Legendaariset kohtaukset

Kannen tekijä Allusauruss

Suomen Hopeanuoli-fanit ry teki ensimmäistä kertaa kalenterin ja omani saapui eilen. Olin projektin vetäjänä ja myös ehdotin kalenterin tekoa alunperin. Olin viime vuoden marraskuussa tehnyt kyselyn yhdistyksen Facebook-sivuilla, jossa seuraajia pyydettiin äänestämään mitä tuotetta he toivoisivat yhdistykseltä. Vaihtoehtoja oli neljä: kalenteri, tarot-kortit, pelikortit ja taidekirja. Kalenteri sai selkeästi eniten reaktioita ja se oli myös helpoin toteuttaa näistä vaihtoehdoista, koska siihen tarvitaan vain 13 kuvaa (kuukaudet ja kansi).

Koska kuvia tulisi olemaan vain vähän ja niitä olisi tarkoitus jaksaa katsoa koko kuukauden verran, päätettiin poikkeuksellisesti tehdä piirtäjähaku, josta voisi valita sitten parhaimmat piirtäjät. Yleensä yhdistyksen projekteihin on saanut osallistua kuka vain. Toivottavasti kukaan ei kokenut tätä valikointia elitistisenä. Vaikka tämän kalenterin tekoon joku ei saanutkaan tällä kertaa osallistua, kannattaa sinnikkäästi hakea tuleviin projekteihin mukaan. Olisin myös halunnut osallistua piirtäjähakuun, mutta minulla ei ole koko vuonna ollut skanneria, joten en pysty tuottamaan painolaatuisia kuvia.

Piirtäjiksi valikoituivat Allusauruss, J.J., Katariina Salomaa, BUBIMILK, Dee, Mawa, _pirityinen_, KaaoksenKorppi, Narncolie, Sepi, SaQe, Zeralex ja Saiccu.

Tekijä Katariina Salomaa

Tekijä Mawa

Kalenterin aiheesta tehtiin myös miniäänestys yhdistyksen foorumilla. Legendaaristen kohtausten ajateltiin miellyttävän mahdollisimman monia. Kohtaukset olisivat tuttuja Hopeanuoli- ja Weed-animeista. Animeista siksi, koska moni ei ole lukenut mangoja (tai on lukenut vain alkupäästä), mutta animet on taatusti jokainen fani nähnyt. Kalenterissa on vuorotellen Hopeanuoli- ja Weed-kohtauksia. Piirtäjät saivat itse valita minkä kohtauksen tekevät, kunhan se esiintyisi animessa ja sopisi kyseiseen kuukauteen.

Kuvat ovat aivan upeita! Jokainen on todella laadukas ja kaikki ovat panneet parastaan, omilla hienoilla tyyleillään. Laitan tähän näytille omat suosikkini, mutta ihan jokainen kuvista on superhieno ja jota jaksaa kuukauden katsella. Mukava nähdä mukana piirtäjiä, jotka eivät ennen ole osallistuneet yhdistyksen projekteihin. Uutta verta tarvitaan aina. Viime vuosina paljon taittohommia tehnyt Juhomoro taittoi tämänkin projektin ja teki hyvää työtä.

Tekijä Sepi

Tekijä _pirityinen_

Jos jotain miinuksia on väen vängällä keksittävä, niin pienimmät yksityiskohdat ovat vähän kärsineet painossa. Ostajat tuskin edes huomaavat tätä, koska he eivät ole nähneet alkuperäisiä versioita koneella. Yksi kuvista on myös painossa tullut liian tummaksi. Nämä ovat pikkuvikoja. Koska piirtäjät saivat itse valita kohtaukset, olikin odotettavissa, että ihmis- ja karhuhahmoja on vältelty, eikä näitä esiinny ollenkaan. Tämä on todella harmittavaa, koska nyt kalenteri on täynnä pelkkiä koiria ja joitain legendaarisimpia kohtauksia ei nähdä. En sitten tiedä mikä tekisi etenkin ihmishahmojen piirtämisestä houkuttelevampaa, kun pakottaminen ja lahjominen ovat poissuljettuja vaihtoehtoja. Kalenterin kaikki kuvat ovat myös digitaalisia, mikä vähän harmitti minua, koska itse päädyn aina suosimaan perinteistä. Mutta nämä vikinät ovat todellakin pieniä murheita, sillä kokonaisuudessaan tuote on laadukas.

Kalentereita pystyi tilaamaan vain ennakkotilauksena. Kalentereita teetettiin vain ennakkotilattu määrä + muutama ylimääräinen kappale, jotka todennäköisesti menevät kaikki arvontojen/kilpailujen palkinnoiksi. On valitettavaa, jos joku haluaisi kalenterin vielä ja missasi ennakkotilauksen, jota kuitenkin mainostettiin useaan otteeseen yhdistyksen somessa. Kalentereita ei haluttu ostaa varastoon, sillä kalenterin arvo laskee jatkuvasti mitä pidemmälle vuosi etenee. Ehkä joku ylimääräinen kappale päätyy vielä myyntiin yhdistyksen Hopeapuotiin tai tapahtumissa myyntipöydälle, mutta tulevaisuudessa tälläiset tuotteet kannattaa heti ennakkotilata, jotta varmasti saa omansa.

Koska en varsinaisesti ollut tekijöissä mukana, uskallan tällä kertaa antaa arvosanan!

TÄHDET: ****