tiistai 12. maaliskuuta 2019

Nara piertelee, osa 21: Ginga -juttuja

Hups, viime kuussa ei tullutkaan kirjoitettua mitään. Toinen elokuvablogini on kyllä päivittynyt aikataulun mukaisesti, joten jos tylsää on niin sitäkin voi käydä vilkaisemassa. Olen kyllä katsonut/lukenut joitakin tähän blogiin sopivia teoksia, mutta vähän kirjoitusblokki päällä niiden arvostelujen kirjoittamisen kanssa, joten saatte nytkin tyytyä vain piirustushommelien lukemiseen.

Ensimmäinen kuva on viime vuodelta. Tein sen nyt ilmestyneeseen Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n keräilykorttisarjaan. Hahmo on bokseri Bemu, jonka sudet tappavat, joten yritin tuoda tätä hieman esiin taustan sudenkallon mukana. Mallikuvana käytin tätä brittiläisen alauntin kuvaa. Kallon tärkeimmät viivat on myös rehellisesti (heh) tracetettu jostain mallikuvasta, jotta säästäisin aikaa ja mittasuhteet tulisivat oikein.


Vaaaleansininen tausta ei toiminut ollenkaan. Mielikuvissani väriyhdistelmät näyttivät paremmilta. Päätin sitten riskeerata koko kuvan pilaamisen ja leikkasin koiran ja kallon irti ja liimasin ne uudelle taustalle.


Sitten tuoreempi räpellys. Tämä kuva Saheijista ja Yukimurasta tulee loppuvuoden Tähdenlento -lehteen. Olin aikaisemmin piirtänyt vanhalla kunnon MS Paintilla koiranpään omaa projektia varten ja jostain syystä koin nostalgista intoa piirtää jotain Paintilla. Lopulta luovuin ajatuksesta ja läpipiirsin luonnoksen ja jatkoin perinteisesti paperilla.


Tekniikka on ihmeellistä
Saheiji on rampa ja en oikein osannut piirtää halvaantuneita jalkoja tuohon asentoon, enkä jaksanut etsiä mitään mallikuvaakaan tälläiselle erikoiselle asennolle. Kai se kelpaa noinkin vaikka on vähän anatomiavammainen.


Yukimura oli söpömpi luonnoksessa.


Väljä pohjaväritys on tehty puuväreillä ja yritin sillä luoda illuusiota yksittäisistä karvoista. Tämän päälle on sitten lisätty vesivärit.


Vähän harmittaa kun menin laittamaan tuota valkoista geelikynää liian reippaalla otteella, ei sopinut Yukimuran turkkiin yhtään mutta poiskaan ei enää saa. Jos jostain tykkään kuitenkin, niin väreistä.

maanantai 21. tammikuuta 2019

Ajatuksia suomennetusta Zerosta

Taistelukoira Zeron neljäs ja viimeinen osa ilmestyi kauppoihin tammikuussa 2019. Kirjoitin sarjasta arvostelun jo vuonna 2014 (miten aika rientääkään!), jolloin arvostelu perustui lähinnä kuvalukemiseen sillä en osaa japania. Koska sarja on nyt saatu luettua selvällä suomenkielellä voisin hieman kertoa mitä mieltä olin lukukokemuksesta.



Oli kiva viimein saada selville hämärän peittoon jääneitä asioita. Suurin mysteeri minulle on ollut Zeron alkuperä ja rotu. Netissä on kauan liikkunut väitteitä, joiden mukaan Zero olisi ollut puoliksi alaskanmalamuutti, mutta väite perustuukin vain Zeroa tutkineen eläinlääkärin arvaukseen. Oikeasti Zero on puhdas susi, vaikkei siltä näytä. Takahashi on jostain syystä piirtänyt Zeron hyvin koiramaisesti, lapsenomaisilla piirteillä. Zero näyttää hyvin paljon Takahashin piirtämiltä huskyiltä ja akitoilta ja sarjan alkupäässä esiintyvät Zeron vanhemmat ovat kuitenkin selkeästi susimaisemmin piirrettyjä. Zerokin olisi aikuistuttuaan ollut todella katu-uskottavan näköinen mikäli hänet olisi piirretty samalla tyylillä kuin vanhempansa. Zeron päätyminen Japaniin ja koirataisteluihin oli mielestäni aivan liian epäuskottavalla tavalla tarinoitu. Miksei Zero olisi voinut olla vaikka Japanissa syntynyt lemmikkikoirasusien kadulle päätynyt pentu? Siperiasta asti saapuminen oli hyvin kaukaa haettua ja loppujen lopuksi tällä taustalla ei ollut hirveästi merkitystä tarinassa. Miksi Zeron on pitänyt ylipäänsä olla susi? Ennen tosakoirien yleistymistä akitatyyppiset koirat olivat käytössä Japanin koirataisteluissa. Entäpä jos epätodennäköisen suden sijaan oltaisiin seurattu poikaa, joka on jostain syystä halunnut kunnioittaa perinteitä ja tehdä vanhanaikaisesta akitasta yokozunan? Tuntuu, että ainut syy Zeron rotuun on ettei Takahashi usko mastiffityyppisten päähahmojen houkuttavan tarpeeksi lukijoita.

Joitakin sivujuonia ei tutkita kunnolla tai ne unohdetaan kokonaan. Pahin näistä on tosapentu Ranmarun sivutarina. Ranmarun isä, Kobushimaru, häviää pahamaineiselle Unryuulle. Ranmaru oli syntynyt pentueensa heikoimpana ja sen isä alkaa kouluttaa siitä kunnon taistelijaa ja lopulta Ranmaru tappaa isänsä tälläisen koulutustuokion päätteeksi. Ranmarun kehitys heikosta pennusta nuoreksi vahvaksi taistelukoiran aluksi on kiehtovaa, mutta jää harmillisesti täysin kesken eikä vihjattua kohtaamista Ranmarun ja Unryuun välillä tapahdu. Toisaalta sarja tuntui sopivan pituiselta nytkin, joten ehkä ihan hyvä ettei sitä päädytty turhaan pitkittämään sivujuonilla.



Sarjan koirat eivät puhu, eikä edes niiden ajatuksia päästä lukemaan. Mitä nyt välillä kaikkitietävä kertoja tulkitsee koirien touhuja. Tämä on harmi, sillä vaikka se tekee sarjasta realistisemman jäävät koirat tämän vuoksi hyvin persoonattomiksi. Itse Zero on harmittavan tylsä tapaus, niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Zeroa motivoi ainoastaan halu kostaa äitinsä kuolema. Muutoin hänellä ei tunnu olevan omia intohimoja, toiveita, hassuja päähänpistoja tai erikoisia luonteenpiirteitä. Ulkomuodoltaankin hän on todella tylsä hahmo. Näitä harmaita/hopeisia/sinisiä hopeanuolikoiria on nähty Takahashin tuotannossa lukemattomia, eikä Zerolla ole mitään mielenkiintoista yksityiskohtaa, kuten vaikka arpea. Olisi nyt edes näyttänyt sudelta, mutta ei. Onneksi ihmishahmoista löytyy kiinnostavia tapauksia. Zeron omistaja Makoto on muihin Takahashin poikahahmoihin verrattuna hyvin aikuismainen. Hopeanuolen Daisuke (nuorempana ainakin) ja Shiroi Senshi Yamaton Ryoo (myös taistelukoiran omistaja) ovat kumpikin vilkkaita, äkkipikaisia ja sortuvat machopullisteluun. Makoto sen sijaan on ajattelevainen, hiljainen ja erittäin fiksu nuori mies. Makotoon olikin tämän takia helppoa samaistua. Myös pahikseksi päätyvä Unryuun omistaja Anzai on juuri sopivasti uskottavalla tavalla inhottava ja häikäilemätön.

Vähän tylsistä hahmodesigneistaan huolimatta sarja näyttää todella hyvältä! Tyyli on todella selkeää ja nättiä. Takahashi on kyllä melkoinen mestari taistelukohtauksien piirrossa. Koskaan ei jää epäselväksi mitä tapahtuu. Tässä sarjassa koirat eivät osaa mitään kieppumista eksoottisempaa erikoisiskua, mutta taistelut ovat silti kiinnostavia ja areenalla tapahtuu kaikenlaista vaikkei erikoisiskuja nähdäkään. Myös sumopainia nähdään jonkun verran ja nämä kohtaukset on piirretty myös todella hyvin.

Koirataisteluiden maailmaa valaistaan sarjassa hyvin. Shiroi Senshi Yamatossa meno on todella epärealistista, mutta Zerossa on pyritty esittämään koirataistelut hyvin lähellä sitä millaisia ne todellisuudessa ovat ja sarjan kautta voi oikeasti oppia paljon lajista. Oli myös kiinnostavaa kuinka taisteluihin liittyvää byrokratiaa oli otettu mukaan. Loppupuolella Anzai saa uusilla säännöillä pakotettua omistajia suostumaan epäsuotuisiin otteluihin, tai muuten he saisivat elinikäisen taistelukiellon.

Olin kauan varma ettei koirataisteluista kertovia Takahashin sarjoja tultaisi koskaan suomentamaan tulenaran aiheen vuoksi, mutta ilmeisesti Zeron julkaisu ei olekaan aiheuttanut kukkahattutätien kiljuntaa. Toivottavasti vuosikausia odottamani Yamato voitaisiin myös saada suomeksi, joskin olen yhä epäileväinen sillä Yamato on Zeroa paljon pidempi sarja, sitä paljon vanhempi (eli Takahashin piirrosjälki on paljon alkeellisempaa) ja siinä eläimiä kohdellaan paljon epäasiallisemmin. Siinä missä vain neljän osan pituinen Zero on ehkä päässyt livahtamaan kukkahattutätien tutkan ohi peräti 26-osainen Yamato tuskin jäisi mielensäpahoittajilta huomaamatta.



Zero ei ole täydellinen, mutta kuitenkin mukava lukukokemus. Petyin hieman sen tylsään ja yksipuoliseen päähenkilöön, sekä joihinkin keskeneräisiltä vaikuttaviin juonikuvioihin. Tästä syystä pienennän hieman aiempaa arvosanaani neljästä tähdestä kolmeen ja puoleen. Ei iso notkahdus kuitenkaan.

torstai 17. tammikuuta 2019

Nara piertelee, osa 20: Lisää koirii ja ihmisii

Ja sitten pari viime vuoden lopulla valmistunutta kuvaa.

Ensimmäinen kuva tulee kortiksi Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n seuraavaan keräilykorttisarjaan, jonka teemana on susisaaga. Tein projektiin viisi kuvaa, mutta voin näyttää niistä vain yhden tällä hetkellä ja loput sitten kun kortit on laitettu myyntiin.


Koska vaihdoin puhelinta minulla ei ole tästä työstä kovinkaan monta prosessikuvaa jäljellä. Ja näiden laatu on perinteisen paska.


Tässä on käytetty puuvärejä ja Copicceja. Nää prosessikuvat on kyllä aina aivan järkyttävän rumia. Joka kerta kun väritän olen ihan paskapaniikissa kun kuva tuntuu vain rumentuvan jatkuvasti ja pitää vain uskoa siihen, että loppusuoralla se maagisesti muuttuukin siedettävän näköiseksi.

No niin, siitähän tuli yllättävän hyvä. Loppujen lopuksi tähän on vielä lisätty vesiväriä, eli melkoinen sekametelisoppa kyseessä.

Sain myös viimein valmiiksi yhden ikuisuusprojektin, jonka aloitin joskus 2018 alussa ja pikkuhiljaa työstin pitkin vuotta. Kyseessä siis tulevan Death Stranding -pelin fanitaidetta. Olen kauan halunnut parantaa taitojani ihmisten piirrossa ja ylipäätään laajentaa osaamistani normaalin comfort zoneni ulkopuolelle. Alhaalla käytettyjä reffejä ja sitten räpellystä:



Olin muuten idiootti kun piirsin tämän ohuelle kopiopaperille! Tämä ei ollut ongelma kuvaa piirtäessä, mutta halusin myös sävyttää kuvan vesiväreillä jolloin ongelmia oli väistämättä edessä.


Kuten yläkuvasta näkyy paperi alkoi uhkaavasti kupruilla kun laitoin ensimmäisiä vesivärikerroksia. Käytin mahdollisimman vähän vettä ja poistin kosteutta vessapaperitollolla heti kun väriä oli ehtinyt hetken imeytyä paperiin. Kun kuva oli mielestäni valmis käytin vanhaa kikkaani, rullasin kuvan tiukalle rullalle ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen suuntaan. Sen jälkeen laitoin kuvan vielä yön ajaksi painavien kirjojen väliin suoristumaan.

Ei paskempi lopputulos, vaikka itse sanonkin! Olen tähän ihan tyytyväinen ja opin tästä paljon, joten voin seuraavalla kerralla tehdä jotain tämänkaltaista nopeammin. Tässä on myös valkoista geelikynää laitettu pikkujuttuihin.

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Tähdenlento 9

Kannen tekijä SaQe

Suomen Hopeanuoli-fanit ry julkaisi hiljattain toisen tämän vuoden jäsenlehdistään. Tämän myötä olen ollut nyt kaksi vuotta päätoimittajana ja jatkan yhä tulevana vuonna ja todennäköisesti hamaan tappiin saakka. Teemana olivat nyt saksanpaimenkoirat. Teema tuli oikein hyvin esille ja pidän tätä varsin onnistuneena numerona.


Mukana tuli SHL:n piirtämä A4-juliste
Numerossa oli useampi artikkeli, joiden kirjoittaminen ja julkaiseminen oli ollut minulle oikein jännittävää. Koska Hopeanuoli -sarjan saksanpaimenkoira John oli ollut metsästyskoira päätin haastatella omistajaa, joka oli oikeasti käyttänyt sakemanniaan metsästämiseen. Pienenä leffahulluna sain myös hyvän tekosyyn kirjoittaa saksanpaimenkoirista kauhuelokuvissa, rodun rooleista sekä hyviksinä että pahiksina. Erityisen innostunut olin tilaisuudesta kertoa pahamaineisesta kulttielokuvasta White Dog, joka on Suomessakin ollut jossain vaiheessa bannattuna.

Muiden tekemien artikkelien joukossa oli elokuva-aihetta jatkava Kurokin arvostelu Kaikenkarvaisesta Charliesta, jota yllättäen ei lehdessä ole tätä ennen mainittu. Anttu kirjoitti mielenkiintoisen artikkelin Hopeatiikeri -blogistaan. Itseäni harmitti, kuinka taas osa suunnitelluista artikkeleista ei päässyt lehteen mukaan, koska kirjoittajat lopettivat yhteydenoton. Lehteen olisi pitänyt alunperin tulla kunnollinen saksanpaimenkoiran rotuesittely, juttua improsarjakuvista ja artikkeli lelukeräilystä. No, pärjättiin ilmankin. Nyt vain jäi harmittamaan pienten henkilökohtaisten taidejuttujen puute, joita on yleensä lehdessä ollut mukana jossain muodossa.



Uuden taittajan taittojälki oli selkeästi parantunut edellisestä numerosta, vaikka se oli jo ollut siinä kelvon näköistä. Nyt tekstin ja kuvien asettelu toimii paremmin ja moni artikkeli on saanut mielenkiintoisen taustan.

On aina suuri ilo saada pitkään työn alla ollut lehti postilaatikkoon asti. Harva asia on tuntunut minusta yhtä palkitsevalta. Toivottavasti saan jatkaa näissä hommissa vielä pitkään. Yhdistykseen kuulumattomat voivat ostaa lehden numeroita Hopeapuodista. Vuonna 2019 tulee ilmestymään taas kaksi numeroa. Näille on jo paljon juttuja valmiina ja olen todella innoissani joistain artikkeleista, sillä luvassa on taas mielenkiintoista sisältöä jota ei voi lukea missään muualla.


maanantai 10. joulukuuta 2018

Calling All Soldiers Fanzine


NIMI: Calling All Soldiers Fanzine
VUOSI: 2018
TEKIJÄT: Useita

Tämä uusi Yoshihiro Takahashin töihin keskittyvä fanilehti sisältää 31 fanin piirroksia mangapiirtäjän eri sarjoihin liittyen. Projektin takana on yhdysvaltalainen Silver Fang Network, jonka tarkoituksena on lisätä sarjojen tunnettavuutta rapakon takana. Lehdessä on kuitenkin mukana faneja ympäri maailmaa, ainakin yksi piirtäjä, Hohtis, on suomalainen. Kaikki tuotot ovat menneet pelastuskoirien hyväksi.


Monen piirtäjän yhteistyöllä tehty kansi on tosi kiva ja mukana on paljon todella lahjakkaita piirtäjiä. Kantta ja koko lehteä kuitenkin vaivaa tekijöiden nimien pois jättäminen. Nimet on kyllä listattu lehden lopussa, mutta itse kuvia katsomalla on vaikea tai täysin mahdotonta sanoa kuka kuvan tekijä on ollut. Kaipaisin myös jotain tekstiä mukaan, esimerkiksi tekijöiden lyhyitä esittelyitä ja heidän mietteitään kuvistaan. Kuvat eivät myöskään ole selkeässä järjestyksessä. Kuvia löytyy Hopeanuolen, Weedin, Gamun, Ginga Densetsu Akamen ja Shiroi Senshi Yamaton hahmoista ja nämä sarjat on laitettu sikin sokin pitkin lehteä. Plussaa kuitenkin siitä, että näin monia sarjoja on ollut edustettuna. Erityisesti Yamatosta oli kiva nähdä harvinaista fanitaidetta.

Painolaatu on hyvää, myös tummista kuvista saa hyvin selvää. Kannen materiaali on jotenkin omituista, oudolla tavalla... tahmeaa? En pidä siitä, mutta se vaikuttaa kestävältä. Lehden vaakatasossa oleva muoto on myös omituinen valinta.

Fyysistä lehteä ei enää voi ostaa, mutta lehden digitaalisia kopioita on yhä myynnissä. Tämä oli ihan jees fanmade tuote, hieman lisää vaivaa olisi voitu tähän laittaa esimerkiksi tekstien lisäämisellä. Toivottavasti Silver Fang Network pysyy aktiivisena ja tekee vastaavia projekteja tulevaisuudessakin.

TÄHDET: **1/2

lauantai 10. marraskuuta 2018

Pelikortit: The 6th Extinction


NIMI: The 6th Extinction
VUOSI: 2018
TEKIJÄT: Useita

Tämän upouuden korttipakan teemana ovat jääkauden jälkeen sukupuuttoon kuolleet eläimet. Pakan valmistamiseen kerättiin varoja Kickstarter -kampanjan avulla ja pääjärjestäjänä toimi paljolti furry-piireistä tuttu Roz Gibson, joka on ollut mukana lukemattomissa furry- ja eläintaideprojekteissa aiemmin.

Mukana on 34 artistia, joista moni nimi on tullut tutuksi furry-taiteen parissa. Huomattava määrä näistä piirtäjistä on vanhan linjan turreilijoita, ollen mukana Pohjois-Amerikan furry-skeneissä jo 80-luvulta ja 90-luvun alulta asti. Tälläisiä nimiä ovat Gibsonin lisäksi esimerkiksi Dark Natasha, Heather Bruton, Sandy Schreiber, Scott Ruggels, Diana Harlan Stein, Terrie Smith, Steve Gallacci, sekä valitettavasti tänä vuonna menehtynyt Vicky Wyman. Oi ilon määrää kun mukana on yksi lempiartisteistani ikinä, Synnabar, jota ei netissä näe juuri ollenkaan enää! Näiden tuttujen nimien näkeminen oli oikein mieluisaa ja jälleen tajusin, että minun pitäisi vielä joskus kirjoittaa jotain furry-fandomin historiaan liittyen, mutta se tarkempi aihe on hakusessa.

Pakan koirulaiset: Falklandinsusi (Redcoatcat), japaninsusi (Terrie Smith), floridanmustasusi (Dark Natasha)





Ylärivi: Uuden-kaledonianjättiläiskana (Roz Gibson), haastinkotka (Brenda Lyons "Windfalcon"), sarasirkkunen (J.C. Amberlyn). Alarivi: Huia (Char Reed), muuttokyyhky (Kory Bing), dodo (Stephne Boutcher).

Pidin teemasta todella paljon, mutta itselleni tuli pettymyksenä lintujen liialliselta vaikuttava määrä. Vai mitä te olette mieltä, kun pakan 54:stä kortista 26 (eli 48%) on lintuja? Mukana on vain 1 sammakkoeläin ja ei yhtäkään matelijaa, kalaa tai hyönteistä. Valikoima jää yllättävän yksipuoliseksi. Kivana ajatuksena pidin kuitenkin sukupuuttoon kuolleiden ihmislajien ottamista mukaan jokereina. Kuvitukset ovat oikein nättejä ja pidin eniten korteista, joista käy ilmi jotain eläimen elintavoista, elinympäristöstä tai sukupuuttoon kuolemisen syystä. Mukana on useampaa erilaista tyyliä, mutta tyylierot eivät onneksi särähdä liikaa.

Kickstarterin kautta olisi myös voinut ostaa lisämaksusta korttien lisäksi kirjasen, jossa kuvitukset olisivat näkyneet isompina ja mukana olisi ollut jotain lyhyttä sepustusta eläinlajeista. Päätin kuitenkin jättää kirjan väliin, sillä mukana ei olisi tullut (tietääkseni) mitään uutta kuvitusta ja olin myös perus persaukinen. Pakkaa ei voi enää ostaa Kickstarterin kautta, enkä ole varma saako sitä enää mistään. Paras keino lienee kysyä joltain piirtäjältä suoraan jos hänellä on ylimääräisiä kopioita.

TÄHDET: ***

Ylärivi: Neandertalinihminen (Donna Barr), meriminkki (Azalea), kvagga (Vicky Wyman). Alarivi: Kaspiantiikeri (Foxfeather Zenkova), pussihukka (Diana Harlan Stein), amerikangepardi ja amerikanleijona (Stephanie Bittler "Synnabar").

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Nara piertelee, osa 19: Lyytikki

Haa, arvasin etten kirjoittaisi mitään järkevää tässä kuussa, mutta joka kuukausi yritän päivittää blogia, joten ottakaa turha täytepostaus.

Hopsuyhdistyksen tulevaan jäsenlehden numeroon tarvittiin yhtäkkiä Lydiasta piirros hahmoesittelyä varten. No pieraisin sitten semmoisen nopeasti. Työtä nopeuttaakseni "fuskasin" käyttämällä mallikuvaa omasta rakistani. Läpipiirsin tärkeimmät ääriviivat, jonka jälkeen muutin joitain asioita. Mallikuvien käytössä ei muuten ole mitään pahaa, etenkin, jos kuvaa ei seuraa orjallisesti ja vielä parempi jos valokuva on sinun itse ottamasi. Sataprosenttisia kopioita toisten kuvista ei saisi kuitenkaan tehdä, paitsi ehkä harjoitusmielessä.

Pidin taas luonnoksesta enemmän kuin lopullisista viivoista, mutta se on voi voi. Kokeilut värillisten ääriviivojen kanssa jatkuvat. Lydia on muuten omituisesta väristään huolimatta saksanpaimenkoira, minkä vuoksi piirroksessa sillä on noin isot korvat.

Väritysvaiheesta ei valitettavasti ole vaihekuvia, mutta tässä on ensin käytetty puuvärejä ja päälle on laitettu vesiväriä. Siinäpä se, yksinkertainen pieni kuvituskuva nopeasti suhautettuna.