perjantai 28. kesäkuuta 2019

Shiroi Kiba - White Fang Monogatari


NIMI: Shiroi Kiba - White Fang Monogatari (白い牙ホワイトファング物語)
VUOSI: 1982
OHJAAJA: Souji Yoshikawa

Shiroi Kiba Monogatari on jälleen yksi Jack Londonin Valkohammas -kirjaan (joka Suomessa tunnetaan myös nimellä Susikoira) perustuva elokuva. Tätä tarinaa on jauhettu blogissa jo monessa muodossa ja pakko myöntää, että alan puutua siihen. Tässä animessa tarinaan oli kuitenkin otettu jotenkin freesimpi lähestymistapa ja joitain asioita hieman muutettu, joten elokuvaa oli mukava seurata.

Pieni intiaanipoika Mit-Sah haaveilee koirasta, mutta hänen isällään ei ole varaa ostaa sellaista. Isällä on vuosia sitten ollut koirasusi, joka kuitenkin katosi metsään, ja hän ehkä puolivitsillä ehdottaa, että Mit-Sah voisi hankkia itselleen suden. Mit-Sahin isän entinen koirasusi Kiche on yhä elossa ja on saanut puhtaan suden kanssa pentuja. Yksi niistä on Valkohammas, joka on pentueen pienin ja uteliain pentu. Valkohampaan tutkiessa metsää ilves hyökkää pesäkololle ja tappaa Valkohampaan sisarukset ja isän. Myös emo Kiche on lähellä menettää henkensä ja Valkohammas saa arven kasvoihinsa.

Eräänä päivänä Mit-Sah ja Valkohammas tapaavat toisensa ja Mit-Sah kaappaa pennun itselleen. Kiche tunnistaa Mit-Sahin isän entiseksi omistajakseen ja koirasudet liittyvät intiaanikylään. Mit-Sah oppii vastuulliseksi kouluttaessaan Valkohammasta. Rahapulassa oleva isä joutuu myymään Kichen, mutta elanto on yhä uhattuna ja perhe päättää muuttaa työn perässä kaupunkiin. Elämä näyttää hymyilevän hetken, mutta ilkeä koirataisteluita harrastava mies juonittelee Valkohampaan itselleen.



Toisin kuin muut sarjakuva- ja elokuvaversiot tästä tarinasta Shiroi Kiba Monogatari nostaa Mit-Sahin toiseksi päähenkilöksi. Tämä toimii hyvin ja elokuvassa on oikein kiva tarina pojan ja koiran välillä. Vaikka etenkin alkupuolella näytetään yksinäisen Valkohampaan touhuja on Mit-Sah selkeästi kiinnostavampi hahmo ja hänen luonteen näyttämiseen on laitettu enemmän vaivaa. Fiksu päätös oli myös tehdä koirataisteluita harrastavasta Beauty Smithistä kirjan loppupuolella esiintyvä rosvo. On parempi keskittyä yhteen hahmoon, kuin pikaisesti tuoda tarinan loppumetreillä uusi random pahis.

Elokuvassa on paljon tunnelmallisia, kiireettömiä hetkiä. Pari kertaa soiva tunnari oli ihan mukava lisäys ja huokuu kasarihenkeä. Muutoin musiikki ei kiinnitä huomiota, paitsi parissa hyvin synkässä kohdassa liian positiiviselta kuulostava musiikki vähän kohotti kulmia. Etenkin ilveksen teurastaessa Valkohampaan perheen musiikki ei oikein sopinut näkymään. Kenties kohtauksista ei haluttu tehdä pienille lapsille liian pelottavia? Tai ehkä musiikin kuului olla ylevää ja inspiroivaa. Itselleni valinta oli vain hämmentävä. Elokuva on selkeästi melko nuorille suunnattu. Tästä huolimatta siinä on silti verisiä kohtauksia, mutta ei yhtä paljon kuin esim. Erämaan kutsu -animessa.



Animaation tyyli on oikein miellyttävää katsella. Hahmodesignit ovat hyvin yksinkertaisia ja ylipäänsä budjetti vaikuttaa olleen vaatimaton. Valkohampaan hyökkäysanimaatiota on kierrätetty muutaman kerran. Vaikka animointi on vaatimatonta, on silti onnistuttu luomaan kauniita taustoja ja välillä hienoja valoefektejä. Hahmojen liikkeet ovat hyvin sulavia.

Jotkin valinnat ovat vähän outoja. Ilves näyttää enemmän joltain esihistorialliselta pedolta ja on aikuisia susia isompi. Ehkä japanilaisilla oli mennyt puuma ja ilves vähän sekaisin? Valkohammas on myös aikuisena hyvin pieni, pienempi kuin tarinan lopussa esiintyvä naarascollie. Mit-Sah ei vaikuta ajankulusta huolimatta kasvavan ollenkaan. Koiranörttinä olin taas vähän pettynyt ja huvittunut, kuinka Valkohampaan koirataisteluiden päihittäjäksi päätyi taas nykyajan bulldoggi. Kyllähän kirjassakin koiraa puhuteltiin bulldoggi-sanalla, mutta tuon ajan koirat olivat aivan eri kaliiberia kuin nykyiset huohottajat.

Mikään mestariteos tämä ei todellakaan ole, mutta oikein mukava vanha anime, jossa joukossa välillä makeaa silmäkarkkia.

TÄHDET: ***



keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Nara piertelee, osa 22: Weed ja Sakura

Luonnos ja valmis kuva.
 Ja taas jotain Ginga -piirtelyä. Olin joskus vuonna 2013 tai 2014 tienoilla aloittanut kuvan Sakurasta ja Weedistä, joka aina välillä kummitteli mielessäni ja päätin viimein piirtää sen loppuun. Olen muutenkin tarvinnut jotain myytävää kuvitusta tuleviin coneihin ja uskoisin tämän olevan ihan perushyvä aihe.


Vasemmalla siis wanha versio, jonka halusin tuolloin piirtää sarjakuvamaisella tyylillä. Anatomia on aika kauheaa, mutta tykkäsin kuitenkin kuvan ideasta. Ostin viimein kunnollisen valopöydän, joka näkyykin toiminnassa oikeanpuolisessa kuvassa. On kyllä helpottanut piirtoprosessia aivan hemmetisti kun ei enää tarvitse yrittää puhtaaksipiirtää luonnoksia läppärin huonolla valolla. Vuosia sitten käytin lasipöytää, jonka alle laitoin pöytälampun. Tämä toimi ihan ookoosti, mutta valoitus oli epätasaista ja lasi kuumentui pitkästä käytöstä.



Yllä jotain prosessikuvia. Tätä väritystyyliä olen näyttänyt aikaisemminkin, joten en keksi siitä sen ihmeempää sanottavaa. Viivat ja ensimmäinen sävytyskerros on tehty puuväreillä ja päälle on lisätty vesivärikerros.


Valmis kuva, jee. Vesivärikerroksen jälkeen olen vielä lisännyt vähän puuväriä sinne tänne ja käyttänyt valkoista geelikynää. Teetin tästä muutamia A4 kokoisia printtejä ja olin hyvin tyytyväinen niiden laatuun. Tulen myymään niitä ja muuta kamaa parissa conissa vuoden loppupuolella, mikäli vaan pääsen kyseisille taidekujille.

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Underdog


NIMI: Underdog (언더독)
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Oh Sung-yoon, Lee Chun-baek
KÄSIKIRJOITUS: Oh Sung-yoon

En ollut kuullutkaan ennen tästä uudesta korealaisesta filmistä ja törmäsin siihen ihan sattumalta. Olin aikaisemmin nähnyt saman ohjaajan animaation Leafie: A Hen into the Wild, joka oli kaikinpuolin upea, kaunis ja syvällinen kokemus. Odotukseni olivat siis korkealla Underdogin suhteen. Mainittakoon, että elokuva aloitti maailmanvalloituksensa Bucheon International Fantastic Film Festivalilla, jossa liput näytökseen myytiin loppuun ennätyksellisesti yhdeksässä sekunnissa.

Sinistä bordercollieta muistuttava nuori Moongchi hylätään vuorille, jossa pieni lauma aikaisemmin hylättyjä koiria yrittää opettaa hänelle katukoiran elämää. Mutta Moongchi haluaa muutakin kuin vain passiivista kaduilla liikkumista ja ihmisten ruuantähteiden kerjäämistä. Liikkuessaan yksin vuoristossa hän näkee kolmen villikoiran jahtaavan villisikaa ja ihastuu sisukkaaseen narttuvillikoiraan, Bamiin. Bami ja perheensä eivät kuitenkaan halua hyödyttömiä katukoiria metsästysmailleen. Moongchi haluaa osoittaa hyödyllisyytensä metsästämällä Bamille jotain, päätyen tuomaan ihmisten vuohia villikoirille lahjana, mikä tietenkin johtaa ongelmiin ihmisten kanssa. Villikoirat ja katukoirat yhdistävät voimansa ja koettavat löytää paikan, jossa elää rauhassa.




Elokuvassa käsitellään välillä hyvin synkästi eri tapoja, joilla ihmiset ahneuttaan tai ajattelemattomuuttaan satuttavat koiria. Mukaan mahtuu monta kohtausta, joissa kyynelkanavat ovat vaarassa aueta, mutta onneksi mukana on myös koiramaista huumoria ja ilonpilkahduksia. On aina mukavaa kun animaatio ei aliarvioi lapsia ja uskaltaa näyttää melko rankkoja asioita. Pidin myös siitä, että esimerkiksi koirien kaataessa peuran uskallettiin näyttää verta koirien ruokaillessa. Kahdessa kohtaa havaitsin jopa tietyn disneymäisyyden parodiointia. Selkein silmänisku oli kaksi chihuahuaa uusimassa Kaunottaren ja Kulkurin kuuluisan spagettipusun, paitsi nyt koirilla oli verta naamalla ja spagetti oli peuran suolta. Vastapainona kurjuudelle yksi vakavaksi oletettu taistelukohtaus oli kuitenkin tehty kevytmielisenä kung fu-pelleilynä ja elokuvassa on monta kohtausta, joissa koirat saavat huolettomasti kirmata kivoissa maisemissa. Tunnetilojen tasapainottelu toimii hyvin. Elokuva ei myöskään sorru pelkkään ihmisten mollaamiseen, vaan joukossa on onneksi muutama hyväsydäminen henkilö.

Hahmot ovat kaikki kivoja, vaikka osa ei saakaan niin paljon ruutuaikaa. Päähenkilö Moongchi on oikein hienon näköinen ja mukavaluonteinen, mutta karismaattisempi ja kiinnostavampi hahmo on menneisyyden traumoja mukanaan kantava Bami. Heidän välinen orastava romanssi tuntuu luontevalta. Vaikka pari hahmoa oli selkeästi tehty vitsiniekkareiksi, ei yksikään hahmo tuntunut ärsyttävältä. Pääpahiksen roolissa toimiva ihminen on aidosti uhkaava, mutta jää ehkä turhan mustavalkoisen pahaksi.


Itseäni jäi vähän mietityttämään miksi eräs tarinanlanka solmittiin mielestäni puolivillaisella tavalla. Eräs katukoirista, vähän hidasälyinen entinen armeijan saksanpaimenkoira vihjaa olleensa ennen miinoja etsinyt työkoira ja vaikutti selvältä, että tätä taitoa käytettäisiin myöhemmin houkuttelemaan pääpahis miinaan. Ja miinakentälle päädytäänkin, mutta ilmeisesti ihan sattumalta.

Animointi on mielestäni aivan upean näköistä. Värimaailma on kaikin puolin onnistunutta ja taustat kauniita ja yksityiskohtaisia. Sinistä päähahmoa vielä oudompi ilmestys on aquan värinen snautseri (ja kuka tätä katukoiraa trimmailee?). Vähän hassun väriset koirat eivät kuitenkaan haittaa. Hahmot ovat tietokoneella toteutettuja, mutta niiden ääriviivat luovat vaikutelman perinteisestä animaatioista. Kohtauksesta riippuen hahmot voivat antaa vähän videopelimäisen vaikutelman, välillä taas elokuva menisi lähes täysin läpi perinteisestä animaatiosta. Tälläinen tyyli on mielestäni hyvä kompromissi tietokone- ja perinteisen animaation välillä ja paljon miellyttävämpää katsottavaa kuin tavallisesti nähtävä tietokoneanimaatio. Virheetöntä se ei tietenkään ole, mutta pienet viat eivät haitanneet minua ollenkaan. Päähahmot ovat oikein miellyttävän näköisiä, sulavaliikkeisiä ja ongelmia on lähinnä vain pienissä sivurooleissa olevien hahmojen kanssa. Pahan miehen omistamat mastiffimaiset koirat olivat välillä vähän, öh, mielenkiintoisen näköisiä omituisten linttapäidensä kanssa, mutta onneksi näitä ei paljoa nähdä.

Underdog oli oikein virkistävä kokemus. Siinä oli oikeastaan kaikki elementit, mitä olen pitkään toivonut koira-animaatiolta. Suosittelen erittäin lämpimästi myös ohjaajan aikaisempaa Leafie: A Hen into the Wildia!

TÄHDET: *****



torstai 2. toukokuuta 2019

Frank Glaserin valjakossa vetävät koirasudet

Buster, Queenie ja Frank Glaser vuonna 1938.


Olen kauan halunnut kirjoittaa työtä tekevistä koirasusista jotain, mutta aihe on yllättävän laaja ja kirjoitan nyt vain pienen palasen siitä. Kirjoittamista on hidastanut myös se, että rikoin muistitikkuni, johon olin kerännyt materiaalia aiheesta. Nyt muuton jälkeen en edes tiedä missä tikku voisi olla, en muista nähneeni sitä enää tietyn pisteen jälkeen pakatessa. Voin sanoa, että vituttaa, koska kyseinen tikku sisälsi kaikenlaista tärkeää matskua yli viiden vuoden ajalta. Mutta asiaan.

Luin vähän aikaa sitten mahtavan kirjan Alaska's Wolf Man, jonka on kirjoittanut Jim Rearden, perustuen hänen keskusteluihin Frank Glaserin kanssa, sekä Glaserin päiväkirjoihin ja kirjeisiin. Kirja kertoo Frank Glaserin edesottamuksista Alaskassa vuosina 1915-1955. Glaser oli elämänsä aikana ravintoloille ja työmiehille lihaa myynyt metsästäjä, ansastaja, tavernan omistaja, musheri ja valtion palkkaama petoeläinten hävittäjä. Häntä pidettiin yhtenä aikansa parhaimpana susiasiantuntijana. Susista maksettiin hänelle tapporahaa, mutta hän myös ihaili näitä eläimiä suuresti, monesti kutsuen niitä metsän herrasmiehiksi. Glaserin ehdoton valinta omiksi rekikoirikseen olivat koirasudet, joita hän kasvatti usean sukupolven verran. Koska kirjaa ei ole saatavilla suomeksi kokoan tähän tiivistelmän kirjan annista tämän aiheen suhteen. Mikäli englannintaito riittää suosittelen ehdottomasti koko kirjan lukemista, sillä en mainitse läheskään kaikkea tästä rajatusta aiheesta. Koirasusien lisäksi se käsittelee monipuolisesti elämää ja metsästystä erämaassa, sekä kiinnittää paljon huomiota eri eläinlajien käyttäytymiseen.

Marraskuussa 1926 Savage Riverillä Glaserin sileäreunaiseen jalkaloukkuun oli jäänyt noin kuusikuukautinen musta urossusi. Loukku ei normaalisti pitelisi sutta, mutta tällä kertaa susi oli jäänyt jalastaan kiinni juuri sopivasti eikä ollut vahingoittunut. Suden tuijottaessa Glaseria mies ihaili eläimen rohkeutta ja päätti ottaa sen itselleen. Glaser oli aiemmin pyydystänyt kettuja jalkaloukulla ja pystynyt tuomaan eläimet elävinä kotiin lyömällä niitä kepillä kirsuun, joka sai ne tajuttomiksi. Tämä susi oli kuitenkin liian vikkelä Glaserille, joten hän otti avukseen toisen kepin, johon susi sai iskeä hampaansa. Suden purressa keppiä Glaserilla oli tilaisuus iskeä sitä toisella kepillä kirsuun, jolloin susi vaipui hetkeksi tajuttomaksi. Mies sitoi suden leuat ja jalat ja kantoi suden kotiinsa, jossa sille laitettiin panta ja se kytkettiin koirankoppiin. Heti kun Glaser sai vapautettua suden leuat ja jalat eläin ampaisi rakettina koirankoppiin piiloon. Aluksi susi pysyi päivisin kopin suojassa ja yön tullen tuli syömään sille jätettyä ruokaa ja vettä.  Susi lopetti ärhentelyt nopeasti ja jo parin päivän sisällä Glaser pystyi vetämään sen kopistaan ulos ja käsitellä sitä pelkäämättä puremista. Kaupungissa käydessään Glaser ei uskaltanut jättää sutta yksin. Hän valjasti koiransa ensin ja viimeisenä lisäsi suden pyöräkoiran paikalle, eli heti reen eteen. Susi ei vetänyt kunnolla ja innostui vetämään vain kun näki edessään karibuja. Muutoin se tuntui alistuvan kohtaloonsa. En ole nähnyt mainintaa saiko susi koskaan omaa nimeä.

Frank Glaser (X:n alla) kaatamiensa susien kanssa inuuittikylässä vuonna 1948.


Helmikuussa 1927 susi sidottiin kiimassa olevan Nellie -malamuutin viereen ja narttu oli pian kantavana. Maaliskuun loppupuolella syntyi viisi pentua. Neljä harmaata urosta olivat Buster, Kobuk, Wolf ja Denali. Ainut naaras oli Queenie ja se oli musta valkoisella rinnalla ja kurkulla. Glaser piti koko pentueen itsellään. Susi ja Nellie saivat toisen pentueen seuraavana vuonna. Kun Queenie oli 2-vuotias se astutettiin ansastaja Bill Greenin omistamalla koirasudella, joka oli myös puoliksi susi ja puoliksi malamuutti. Queenien pentueessa oli 13 pentua, joista Glaser piti urokset nimiltään Kenai, Yukon ja Wolf. Vuosien 1926-1937 aikana Glaserilla oli yhtäaikaisesti 7-11 koirasutta, joista suurin osa oli puolisusia, osa 3/4 tai 1/4 susia. Lähes kaikki olivat uroksia, sillä kiimaiset nartut aiheuttivat valjakossa kaaosta. Kuitenkin hänen narttunsa eivät antaneet sukulaistensa astua itseään. Mikäli valjakon urokset lähestyivät kiimaista narttua se rähisi niille ja istui alas. Nartut hyväksyivät vieraat urokset heti.

Ennen koirasusiaan Glaser oli kymmenen vuoden ajan valjakkoillut huskyillä ja malamuuteilla. Hänen mielestään koirasudet olivat selkeästi parempia rekikoiria. Ne olivat vahvempia, kestävämpiä ja niiden tassut olivat kovempia. Hänen koirasutensa pystyivät kävelemään päiväkausia olotiloissa, joissa tavalliset koirat olisivat rikkoneet anturansa. Ne oppivat nopeasti ja auttoivat myös metsästysreissuilla kantamalla painavia reppuja selissään, sekä ajoivat karhuja ja hirviä Glaserin ammuttaviksi. Kerran Glaser ampui noin 90 metrin päässä olleen suden. Puolisusi Queenie oli mukana kun hän haki suden raadon. Glaser heitti suden olalleen ja pysähtyi ihmettelemään kuulemaansa hampaiden kalinaa, luullen Queenien purevan ruumista. Susi ei ollutkaan kuollut, vaan se oli tarttunut miehen housunlahkeeseen kiinni ja ravisti päätään. Glaser oli jättänyt kiväärinsä mökilleen. Hän heilautti suden päältään ja kalautti sitä puukalikalla päähän, jolloin Queenie hyökkäsi repimään suden kurkun auki. Luoti oli vain raapaissut suden kalloa.

Ensimmäisen pentueen ainut narttu, Queenie, oli Glaserin paras koira ja valjakon johtaja 12 vuoden ajan. Se oppi muita nopeammin ja vältti konflikteja. Muiden haastaessa riitaa se väistyi. Queenie oli myös pentueen hellyydenkipein, mutta vain omistajansa kanssa. Se antoi vieraiden ihmisten silittää itseään, vaikka selvästi ei nauttinut siitä. Se kuitenkin piti pienistä lapsista. Kun Glaser lähti vierailulle isänsä luo Seattleen hän otti Queenien ja Busterin mukaansa. Seattlessa ne olivat tarhassa kytkettyinä koirankoppeihin. Kerran Glaser unohti sulkea tarhan oven ja hetkeä myöhemmin näki pienen, noin nelivuotiaan tytön nykimässä Queenieta korvista ulos kopistaan. Mies juoksi kauhuissaan paikalle, mutta Queenie nuolikin tytön naamaa iloisesti. Vierailun ajan tyttö kävi monesti koiran luona ja sai jopa ratsastaa sillä (älkää tehkö näin kotona!). Queenien ja muiden pentujen koulutus alkoi niiden ollessa neljä tai viisi kuukautta vanhoja, niiden vetäessä tyhjää rekeä ruohikolla. Kahdeksan kuukauden ikäisinä ne valjastettiin emonsa Nellien ohjattaviksi. Queenie oppi oikean ja vasemman eron jo kahden tälläisen harjoituksen jälkeen. Seuraavana vuonna Queenie oli jo parempi johtokoira kuin emonsa ja oli yleensä yksin johdossa. Queenie ymmärsi kääntyä takaisin huomatessaan isäntänsä tippuneen reen kyydistä, sekä isäntänsä pyynnöstä saattoi hylätä vanhan reitin ja avata uuden reitin umpihankeen. Mikäli maasto vain salli, Queenie juoksi suden tavoin mahdollisen suoraa linjaa. Hankalassa maastossa se otti harkitsevasti muutamia askelia sivuttain kumpaankin suuntaan, kunnes valitsi helpoimmalta tuntuvan reitin.

Queenie


Toukokuussa 1932 Glaser tarvitsi raakanahkaa rekensä korjaukseen. Hän jätti hirventaljan veteen pariksi päivää, jolloin karvat lähtivät siitä helposti. Hän naulasi karvattoman ja limaisen taljan puuhun ja alkoi leikata siitä paloja veitsellä. Hyttyset olivat purreet häntä niskaan ja hän raapi haavojaan hirvennahasta limaisilla käsillään. Yön aikana niska alkoi paisua ja seuraavien päivien aikana mies ei voinut enää syödä tai juoda normaalisti. Hän sinnitteli silti kahden viikon ajan, kunnes avasi niskapaiseensa partahöylällä. Tämän jälkeen hän siveli haavaan lähes kymmenen vuotta vanhasta purkista puhdasta jodia. Lääkäri myöhemmin kertoi puhtaan jodin olevan myrkyllistä. Kymmenen minuutin kuluttua huone alkoi pyöriä hänen silmissään ja hän menetti tajunsa. Herättyään hän ymmärsi tilansa vakavuuden. Glaser päästi seitsemän koirasuttaan vapaaksi ja aloitti niiden kanssa vaivalloisen vaelluksen lähimpään kaupunkiin, Healyyn, johon oli noin 30 kilometrin matka. Hänellä ei ollut voimia kantaa kivääriä, mutta koirat pitivät hänet turvassa mahdollisilta karhuilta. Koirat tuntuivat ymmärtävän isäntänsä hädän ja käyttäytyivät rauhallisemmin ja huolestuneemmin kuin yleensä. Perillä Healyssä lääkäri kertoi jodin lähestyneen Glaserin selkäydintä ja ilman hoitoa hän olisi kuollut parissa päivässä.

Koirasusien kanssa oli kuitenkin vaikeutensa. Ne tuntuivat menettävän järkensä karibuja nähdessään, jolloin mikään ei pidellyt niitä ja Glaser päätyi monta kertaa hankeen. Reki löytyi myöhemmin puiden väliin jämähtäneenä. Glaser kuitenkin sai tämän pahan tavan taltutettua kiinnittämällä ylimääräisen köyden johtokoiriin, jolla kamppasi koirat nurin niiden lähtiessä karibujen perään. Lumipalloefektinä kaikki koirat tömähtivät hankeen reki niskassaan. Tätä tarvitsi tehdä pari kertaa, jonka jälkeen koirat eivät enää kiinnittäneet karibuihin huomiota. Koirasudet olivat myös herkkiä otuksia, joita ei kuka tahansa voinut ajaa valjakolla. Niille oli vaikea, lähes mahdotonta löytää toista hoitajaa, joten Glaser vietti niiden kanssa suurimman osan ajastaan.

Glaserin ainut ongelmallinen koirasusi oli Kenai. Kenai oli Queenien ja toisen puolisuden harmaa poika. Aikuisena se oli Glaserin suurin koira, painaen noin 70 kiloa. Glaser piti koiraa viiden vuoden ajan, joka vuosi vannoen ettei koira tulisi juoksemaan valjakossa seuraavana vuonna. Kenaita oli vaikea ymmärtää. Se oli yhtäaikaisesti ystävällinen ja pelleilevä, hyvä työntekijä ja väkivahva johtokoira, mutta myös arvaamaton ja toisten koirien kiusaaja ja tappaja. Kenai ei suostunut toimimaan muuna kuin johtokoirana, missä se oli välillä erittäin hyvä ja välillä taas liian ankara muille koirille. Jos toinen koira teki virheen Kenai oli heti sen kuonossa kiinni. Turhautuessaan se saattoi nostaa toisena johtokoirana toimivan suuren emonsa, Queenien ilmaan ja kantaa sitä kuin rättiä. Kerran kaupungilla käydessä kaksi malamuuttia hyökkäsi Kenain kimppuun, mutta se kirjaimellisesti suolisti ne hetkessä. Toisaalta kaupungissa asunut bostoninterrieri sai monesti tulla puremaan Kenain jalkoja, mikä vaikutti vain huvittavan sitä. Glaserilla oli suuria vaikeuksia lukea Kenain mielentiloja. Monta kertaa hän päästi Kenain vapaaksi ja käveli kivääri olalla sen kanssa metsään, aikeenaan päästää koira viimeiselle matkalle. Mutta Glaserilla ei ollut sydäntä ampua koiraansa ja koira sai taas seuraavana talvena uuden mahdollisuuden valjakossa.

Jostain syystä Kenai ei pitänyt siitä kun sille naurettiin. Kun Glaser rankaisi Kenaita vihaisilla sanoilla koira käveli jäykästi pois, harjakset pystyssä ja taakseen vilkuillen. Heti Glaserin kääntäessä selkänsä Kenai ryntäsi kaatamaan isäntänsä nurin. Näin tapahtui monesti ja joka kerta Glaser hypähti ylös nauraen ja nauru sai Kenain irvistämään kuin kivusta. Kerran Kenain ja Kobukin leikkiessä vapaana Glaser huomasi mökkinsä lähellä hirven ja ampui sitä. Hirvi lysähti, mutta juoksi sitten pöpelikön suojaan koirat perässään. Kun Glaser saavutti hirven olivat koirat sen kimpussa ja hän sai ammuttua sitä kaulaan. Koirat ryhtyivät heti repimään ja syömään hirveä, omistajansa kehuessa niitä, mutta Kenai ärisi isännälleen suojellen kaatoaan. Glaser alkoi jälleen nauraa, jolloin koira muuttui taas hyväntuuliseksi. Glaserin mielestä nauraminen ehkä nolostutti Kenaita, vaikka nykytieteen mukaan koirat eivät tunne häpeää. Kenai oli monessa muussakin tilanteessa arvaamaton isäntäänsä kohtaan. Kasvettuaan täysikasvuiseksi Kenai oli aamuisin muiden tavoin iloisesti ketjun päässä isäntäänsä vastassa, mutta saattoi yhtäkkiä muuttua täysin elekieleltään, tuijottaen keho matalana, häntä alhaalla ja harjas pystyssä. Se murisi ja luikki koppiinsa. Tämä häiritsi Glaseria ja hän veti koiran väkisin ulos ja silitti sitä ja hieroi sen korvia, mutta heti kun hän päästi irti koira luikki takaisin koppiin. Toisina päivinä Kenai oli täysin normaali koira, iloinen, sosiaalinen ja innokas. Glaser ei ikinä tiennyt mitä odottaa siltä.

Kenai


Denalin kansallispuiston (joka tuohon aikaan oli vielä McKinley eikä Denali) valvoja Harry Liek oli kauan ihastellut Kenaita ja oli halunnut ostaa sen. Joka kerta puistosta lähtiessä Kenai oli pannut parastaan ja heittäytynyt valjaitaan vasten. Glaser vakuutti hänelle ettei olisi myynyt koiraa edes pahimmalle vihamiehelleen. Keväällä 1934 Glaser oli kuitenkin saanut tarpeekseen ja antoi Kenain kansallispuistoon ilmaiseksi, sillä ehdolla ettei sitä käytettäisi valjakossa. Mikäli sitä hätätilassa pitäisi käyttää tulisi se laittaa johtokoiraksi. Glaser uskoi Kenain sopivan siitoskoiraksi ja olevan kiva nähtävyys turisteille. Eräänä päivänä uusi työntekijä oli kielloista huolimatta laittanut Kenain pyöräkoiraksi. Kun hän käänsi selkänsä Kenai hyökkäsi viereisen koiran kimppuun. Työntekijä löi nuijalla Kenain tajuttomaksi ja raahasi sen takaisin tarhaan. Seuraavana päivänä mies päätti koulia Kenain lopettamaan tappelut toisten koirien kanssa. Hänen astuessa Kenain tarhaan ja kääntäessä selkänsä koira hyökkäsi, purren miestä niskaan ja repien tämän huppua. Toinen työntekijä ryntäsi apuun ja Kenai päätettiin lopettaa.

Glaser oli hyvä kouluttaja. Hän useaan otteeseen kommentoi muiden musherien liiallista voimankäyttöä koirien kanssa. Glaser itse oli jämäkkä, muttei julma. Hänen koirasutensa olivat herkempiä kuin tavalliset koirat, eikä niille saanut olla liian ankara. Vihainen äänensävy yleensä riitti ja koirat tiesivät aina mistä rangaistus tuli, eivätkä kantaneet siitä kaunaa. Hän mainitsi toisen ansastajan, jonka kolme koirasutta olivat hyökänneet omistajansa kimppuun ja mies hakkasi ne kuoliaiksi aisalla. Glaser uskoi miehen itse aiheuttaneen ongelmansa olemalla liian kovakourainen. Hän uskoi Kenain hyökänneen kansallispuiston työntekijän kimppuun koska mies oli edellisenä päivänä lyönyt koiraa. Kenain lopetus oli kuitenkin hänen mielestään oikea ratkaisu ja hän oli hyvillään siitä ettei hänen tarvinnut lopettaa koiraa itse.

Glaserin koirasusia käsitellään myös kirjoissa The Wolves of North America (S.P. Young/E.A. Goldman) ja The Wolves of Alaska: A Fact-based Saga (Jim Rearden). Jälkimmäinen on ilmaiseksi luettavissa netissä.

maanantai 15. huhtikuuta 2019

Hopeanuoli-keräilykortit 2: Susisaaga

Ennakkotilaajat saivat pakkauksen, jonka kuvat on piirtänyt SHL.
Pitkän odotuksen ja vaivan jälkeen Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n uudet keräilykortit saapuivat viimein postista! Kyllä näitä on odotettu! Olin mukana kuvittamassa yhdistyksen ensimmäistä korttisarjaa, joka oli todella hieno saavutus jo silloin ja halusin ehdottomasti päästä mukaan tekemään seuraavaakin. Osallistuin tämän susisaagaan keskittyvän sarjan tekoon viidellä kortilla, sekä kirjoitin noin puolet korttien teksteistä. Toisen puoliskan kirjoitti A.vulgaris.

Mukana on ollut 21 piirtäjää: Aatio, Allu, Anttu, A.Vulgaris, FlamewolfTheWhite, Gaikotsu, Hukka, Jargonfox, Kurome, Lennö, Nara, Narncolie, Nightwolf-_-, Noge, Rayhaaja, ReimaHowaido, Riikin, Saiccu, SaQe, SHL ja SaintKyrie. Kortteja on 48, tosin joistain korteista on vielä harvinaiset erikoisversiot, joissa kuvitusta näkyy pystysuunnassa enemmän kuin normikorteissa. Nämä mukaan lukien kortteja on 58. Ennakkotilaajat saivat ostettua kerralla kaikki kortit, sekä korteille suunnitellun kotelon. Loput joutuvat ostamaan sattumanvaraisia kortteja Hopeapuodissa sekä yhdistyksen myyntipöydällä myytävistä yllätyspusseista. Kortit ilmestyvät Hopeapuotiin tämän viikon aikana.

Omat korttini.
Mukana on monta piirtäjää, jotka olivat viime kerrallakin mukana, sekä myös uusia raikkaita kasvoja. Kuvituksien laatu on mielestäni tasaisempaa kuin viimeksi ja osasyynä tähän on aikaisemminkin mukana olleiden piirtäjien kehitys. Sarjojen välillä on kuitenkin muutama vuosi, jonka aikana itsekin olen huomaamattani kehittynyt paljon. Vanhojen korttieni vertailu uudempiin oli ihan mielenkiintoista. Nämä projektit ovat kuitenkin yhä avoimia lähes kaikille, taitotasosta riippumatta. Ketään mukaan halunnutta ei ole tähän mennessä käännytetty pois. Tässäkin sarjassa on paljon erilaisia tyylejä ja korttien värimaailmat ovat hyvin erilaisia, mutta sopivat silti hyvin yhteen ja ovat selkeästi samaa sarjaa. Tämä on Jargonfoxin luoman todella ammattimaisen näköisen korttipohjan ansiota.

Kaikki erikoiskortit, nämä ovat muita kortteja harvinaisempia ja tuovat keräilyyn lisähaastetta. Huom, samat kuvitukset löytyvät myös "normikorteista", erikoiskortit vaan paljastavat kuvitusta alareunassakin. Piirtäjät ylhäältä alas, vasemmalta oikealle: Kurome, Riikin, Noge, FlamewolfTheWhite, Nara, Hukka, Narncolie, Jargonfox, Anttu ja Aatio.

Joitain omia lempparikorttejani, joita ei ollut jo yläkuvan erikoiskorteissa. Tekijät ReimaHowaido, Jargonfox, Saiccu, FlamewolfTheWhite, Lennö ja Gaikotsu.
Korttien ja pakkauksen materiaali on todella laadukasta ja tällä kertaa en huomannut mitään ongelmia painojäljen kanssa. Viimeksi muutama kuva oli liian tumma, nyt ongelmaa ei ole.

Seuraavaa sarjaa työstetään jo ja sen on tarkoitus olla myyntivalmis 2020 alkupuolella. Sarja tulee keskittymään Weed -mangan osiin 1-10. Kaikille korteille on jo löytynyt kuvittajat, mutta esimerkiksi yhdistyksen foorumilla voi ilmaista kiinnostuksensa jos haluaa olla varapiirtäjänä, jos joku piirtäjistä peruttaakin varauksensa.

Kuromen kortti esimerkkinä korttien etu- ja takapuolista.

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Nara piertelee, osa 21: Ginga -juttuja

Hups, viime kuussa ei tullutkaan kirjoitettua mitään. Toinen elokuvablogini on kyllä päivittynyt aikataulun mukaisesti, joten jos tylsää on niin sitäkin voi käydä vilkaisemassa. Olen kyllä katsonut/lukenut joitakin tähän blogiin sopivia teoksia, mutta vähän kirjoitusblokki päällä niiden arvostelujen kirjoittamisen kanssa, joten saatte nytkin tyytyä vain piirustushommelien lukemiseen.

Ensimmäinen kuva on viime vuodelta. Tein sen nyt ilmestyneeseen Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n keräilykorttisarjaan. Hahmo on bokseri Bemu, jonka sudet tappavat, joten yritin tuoda tätä hieman esiin taustan sudenkallon mukana. Mallikuvana käytin tätä brittiläisen alauntin kuvaa. Kallon tärkeimmät viivat on myös rehellisesti (heh) tracetettu jostain mallikuvasta, jotta säästäisin aikaa ja mittasuhteet tulisivat oikein.


Vaaaleansininen tausta ei toiminut ollenkaan. Mielikuvissani väriyhdistelmät näyttivät paremmilta. Päätin sitten riskeerata koko kuvan pilaamisen ja leikkasin koiran ja kallon irti ja liimasin ne uudelle taustalle.


Sitten tuoreempi räpellys. Tämä kuva Saheijista ja Yukimurasta tulee loppuvuoden Tähdenlento -lehteen. Olin aikaisemmin piirtänyt vanhalla kunnon MS Paintilla koiranpään omaa projektia varten ja jostain syystä koin nostalgista intoa piirtää jotain Paintilla. Lopulta luovuin ajatuksesta ja läpipiirsin luonnoksen ja jatkoin perinteisesti paperilla.


Tekniikka on ihmeellistä
Saheiji on rampa ja en oikein osannut piirtää halvaantuneita jalkoja tuohon asentoon, enkä jaksanut etsiä mitään mallikuvaakaan tälläiselle erikoiselle asennolle. Kai se kelpaa noinkin vaikka on vähän anatomiavammainen.


Yukimura oli söpömpi luonnoksessa.


Väljä pohjaväritys on tehty puuväreillä ja yritin sillä luoda illuusiota yksittäisistä karvoista. Tämän päälle on sitten lisätty vesivärit.


Vähän harmittaa kun menin laittamaan tuota valkoista geelikynää liian reippaalla otteella, ei sopinut Yukimuran turkkiin yhtään mutta poiskaan ei enää saa. Jos jostain tykkään kuitenkin, niin väreistä.

maanantai 21. tammikuuta 2019

Ajatuksia suomennetusta Zerosta

Taistelukoira Zeron neljäs ja viimeinen osa ilmestyi kauppoihin tammikuussa 2019. Kirjoitin sarjasta arvostelun jo vuonna 2014 (miten aika rientääkään!), jolloin arvostelu perustui lähinnä kuvalukemiseen sillä en osaa japania. Koska sarja on nyt saatu luettua selvällä suomenkielellä voisin hieman kertoa mitä mieltä olin lukukokemuksesta.



Oli kiva viimein saada selville hämärän peittoon jääneitä asioita. Suurin mysteeri minulle on ollut Zeron alkuperä ja rotu. Netissä on kauan liikkunut väitteitä, joiden mukaan Zero olisi ollut puoliksi alaskanmalamuutti, mutta väite perustuukin vain Zeroa tutkineen eläinlääkärin arvaukseen. Oikeasti Zero on puhdas susi, vaikkei siltä näytä. Takahashi on jostain syystä piirtänyt Zeron hyvin koiramaisesti, lapsenomaisilla piirteillä. Zero näyttää hyvin paljon Takahashin piirtämiltä huskyiltä ja akitoilta ja sarjan alkupäässä esiintyvät Zeron vanhemmat ovat kuitenkin selkeästi susimaisemmin piirrettyjä. Zerokin olisi aikuistuttuaan ollut todella katu-uskottavan näköinen mikäli hänet olisi piirretty samalla tyylillä kuin vanhempansa. Zeron päätyminen Japaniin ja koirataisteluihin oli mielestäni aivan liian epäuskottavalla tavalla tarinoitu. Miksei Zero olisi voinut olla vaikka Japanissa syntynyt lemmikkikoirasusien kadulle päätynyt pentu? Siperiasta asti saapuminen oli hyvin kaukaa haettua ja loppujen lopuksi tällä taustalla ei ollut hirveästi merkitystä tarinassa. Miksi Zeron on pitänyt ylipäänsä olla susi? Ennen tosakoirien yleistymistä akitatyyppiset koirat olivat käytössä Japanin koirataisteluissa. Entäpä jos epätodennäköisen suden sijaan oltaisiin seurattu poikaa, joka on jostain syystä halunnut kunnioittaa perinteitä ja tehdä vanhanaikaisesta akitasta yokozunan? Tuntuu, että ainut syy Zeron rotuun on ettei Takahashi usko mastiffityyppisten päähahmojen houkuttavan tarpeeksi lukijoita.

Joitakin sivujuonia ei tutkita kunnolla tai ne unohdetaan kokonaan. Pahin näistä on tosapentu Ranmarun sivutarina. Ranmarun isä, Kobushimaru, häviää pahamaineiselle Unryuulle. Ranmaru oli syntynyt pentueensa heikoimpana ja sen isä alkaa kouluttaa siitä kunnon taistelijaa ja lopulta Ranmaru tappaa isänsä tälläisen koulutustuokion päätteeksi. Ranmarun kehitys heikosta pennusta nuoreksi vahvaksi taistelukoiran aluksi on kiehtovaa, mutta jää harmillisesti täysin kesken eikä vihjattua kohtaamista Ranmarun ja Unryuun välillä tapahdu. Toisaalta sarja tuntui sopivan pituiselta nytkin, joten ehkä ihan hyvä ettei sitä päädytty turhaan pitkittämään sivujuonilla.



Sarjan koirat eivät puhu, eikä edes niiden ajatuksia päästä lukemaan. Mitä nyt välillä kaikkitietävä kertoja tulkitsee koirien touhuja. Tämä on harmi, sillä vaikka se tekee sarjasta realistisemman jäävät koirat tämän vuoksi hyvin persoonattomiksi. Itse Zero on harmittavan tylsä tapaus, niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Zeroa motivoi ainoastaan halu kostaa äitinsä kuolema. Muutoin hänellä ei tunnu olevan omia intohimoja, toiveita, hassuja päähänpistoja tai erikoisia luonteenpiirteitä. Ulkomuodoltaankin hän on todella tylsä hahmo. Näitä harmaita/hopeisia/sinisiä hopeanuolikoiria on nähty Takahashin tuotannossa lukemattomia, eikä Zerolla ole mitään mielenkiintoista yksityiskohtaa, kuten vaikka arpea. Olisi nyt edes näyttänyt sudelta, mutta ei. Onneksi ihmishahmoista löytyy kiinnostavia tapauksia. Zeron omistaja Makoto on muihin Takahashin poikahahmoihin verrattuna hyvin aikuismainen. Hopeanuolen Daisuke (nuorempana ainakin) ja Shiroi Senshi Yamaton Ryoo (myös taistelukoiran omistaja) ovat kumpikin vilkkaita, äkkipikaisia ja sortuvat machopullisteluun. Makoto sen sijaan on ajattelevainen, hiljainen ja erittäin fiksu nuori mies. Makotoon olikin tämän takia helppoa samaistua. Myös pahikseksi päätyvä Unryuun omistaja Anzai on juuri sopivasti uskottavalla tavalla inhottava ja häikäilemätön.

Vähän tylsistä hahmodesigneistaan huolimatta sarja näyttää todella hyvältä! Tyyli on todella selkeää ja nättiä. Takahashi on kyllä melkoinen mestari taistelukohtauksien piirrossa. Koskaan ei jää epäselväksi mitä tapahtuu. Tässä sarjassa koirat eivät osaa mitään kieppumista eksoottisempaa erikoisiskua, mutta taistelut ovat silti kiinnostavia ja areenalla tapahtuu kaikenlaista vaikkei erikoisiskuja nähdäkään. Myös sumopainia nähdään jonkun verran ja nämä kohtaukset on piirretty myös todella hyvin.

Koirataisteluiden maailmaa valaistaan sarjassa hyvin. Shiroi Senshi Yamatossa meno on todella epärealistista, mutta Zerossa on pyritty esittämään koirataistelut hyvin lähellä sitä millaisia ne todellisuudessa ovat ja sarjan kautta voi oikeasti oppia paljon lajista. Oli myös kiinnostavaa kuinka taisteluihin liittyvää byrokratiaa oli otettu mukaan. Loppupuolella Anzai saa uusilla säännöillä pakotettua omistajia suostumaan epäsuotuisiin otteluihin, tai muuten he saisivat elinikäisen taistelukiellon.

Olin kauan varma ettei koirataisteluista kertovia Takahashin sarjoja tultaisi koskaan suomentamaan tulenaran aiheen vuoksi, mutta ilmeisesti Zeron julkaisu ei olekaan aiheuttanut kukkahattutätien kiljuntaa. Toivottavasti vuosikausia odottamani Yamato voitaisiin myös saada suomeksi, joskin olen yhä epäileväinen sillä Yamato on Zeroa paljon pidempi sarja, sitä paljon vanhempi (eli Takahashin piirrosjälki on paljon alkeellisempaa) ja siinä eläimiä kohdellaan paljon epäasiallisemmin. Siinä missä vain neljän osan pituinen Zero on ehkä päässyt livahtamaan kukkahattutätien tutkan ohi peräti 26-osainen Yamato tuskin jäisi mielensäpahoittajilta huomaamatta.



Zero ei ole täydellinen, mutta kuitenkin mukava lukukokemus. Petyin hieman sen tylsään ja yksipuoliseen päähenkilöön, sekä joihinkin keskeneräisiltä vaikuttaviin juonikuvioihin. Tästä syystä pienennän hieman aiempaa arvosanaani neljästä tähdestä kolmeen ja puoleen. Ei iso notkahdus kuitenkaan.