maanantai 16. heinäkuuta 2018

Peli - Dog's Life


NIMI: Dog's Life
VUOSI: 2003
TEKIJÄ: Frontier Developments
KONSOLI: Playstation 2

Oli tylsää, joten rupesin pelaamaan Dog's Lifea uusiksi. No, ei se kauaa jaksanut viihdyttää, mutta ainakin sain tekosyyn kirjoittaa siitä. Dog's Life on jo 15 vuotta vanha PS2 -peli, joka jo ilmestyessään oli vähän ajasta jäljessä ja selkeästi suunnattu nuorille pelaajille. Genrenä on humoristista tasohyppelyä, seikkailua ja minipelien ratkomista.

Pääosassa on maatilalla asuva, huumorintajuinen kettukoira Jake, jonka Daisy -ihastuksen kaappaavat mysteeriset valkotakkiset miehet. Jake haluaa pelastaa Daisyn ja lähtee etsimään johtolankoja mihin narttu olisi viety. Vihjeitä saadaan auttamalla muita ihmisiä ja haastamalla paikallisia koiria erilaisiin minipeleihin. Minipelivoiton jälkeen on mahdollista ohjata toista koirarotua hetken ajan, minkä avulla voi esimerkiksi päästä paikkoihin, joihin Jake ei pääse. Kaikissa näissä rotueroissa ei ole järkeä, esimerkiksi miksi ihmeessä bokserin ote pitää jäällä paremmin kuin kettukoiran? Pelin ensimmäiset kentät sijoittuvat landelle, josta Jake pikkuhiljaa laajentaa reviiriään pikkukylälle, vuoristoon, ja suurkaupunkiin. Juonen edetessä saadaan selville, ettei Daisy ole ainut kadonnut koira ja kaappauksien järjestäjänä on ilkeä kissanruokafirmaa pyörittävä tantta.

Jake ei voi kuolla, mutta koiran kunto huononee jos siihen sattuu tai jos siitä tulee hyvin likainen. Kunnon huonotessa Jake hidastuu ja kuntoa voi parantaa ruualla ja käymällä koirapesulassa pesulla. Ruokaa voi löytää roskiksista, sitä voi varastaa, tai sitä voi kerjätä ohikulkijoilta kivoilla tempuilla. Tämä on ihan toimiva systeemi.



Pelissä on paljon kivoja ajatuksia. Paras näistä on "smellovision", vaihtoehtoinen kameravinkkeli, jota käyttämällä pystyy näkemään hajujälkiä. Hajumaailma on koirille hyvin tärkeä ja sen avulla peli pääsee kunnolla käyttämään hyväksi koirapäähahmoaan. Ylipäänsä koirana kirmaaminen on mukavan erilaista. On kivaa päästä katsomaan asioita koiran vinkkelistä, etenkin kun Jake on ihan hauska hahmo. Minipelit ja erilaiset maastot tuovat mukanaan jonkin verran vaihtelua.

Sitten huonoihin puoliin. Pelin pahin elementti on sen bugiset kontrollit. Kamerakulma heittelehtii kuin vanha juoppo, koira saa milloin mistäkin tälliä ja välillä tuo perhanan rakki ei meinaa hypätä sitten millään. Varsinkin ahtaissa paikoissa sekoilevat kontrollit ovat puhdasta painajaista. Grafiikka on hemmetin alkeellista ja ei juuri parempaa kuin PS1 -pelissä. Ihmishahmojen animaatiot ovat järkyttävän kankeita. Jakea lukuun ottamatta kaikkien hahmojen ääninäyttely on hirveää kuraa. Pelaan peliä englanniksi, mutta siihen saa myös suomidubin, joka on myös huono. Miinusta tulee myös ylenpalttisesta pierukakkahuumorista. Eivät nuo vitsit parin ensimmäisen kerran jälkeen enää naurata.


Pelin suurin haaste on sen kamalat kontrollit. Muutoin peli on hyvin helppo ja uusikin pelaaja pelaa sen 100% läpi 1-3 päivässä. Kun kaikki tehtävät on suoritettu ei pelissä ole mitään mielenkiintoista, jonka vuoksi viitsisi jäädä maisemiin hengailemaan. Jo hyvin humoristinen ja yksinkertaistettu juoni kertoo pelin olevan suunniteltu nuorille pelaajille. Harmi, sillä pelin idea on loistava ja etenkin tuo hajumaailma on saatu mukaan hyvin. Tässä olisi ollut aineksia paljon parempaankin.

TÄHDET: **1/2


sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

2 viikkoa koiran kanssa asuntolassa

Bono ei viihtynyt tarhassa, mutta tulipa kokeiltua

Blogi on viettänyt pientä hiljaiseloa opiskeluiden takia. Aloitin tänä vuonna opiskelun Kannuksen ammattiopistossa eläinhoitolinjalla, aikuisten puolella. Normaalisti paikan päällä järjestettävää opiskelua on noin viikko kuukaudessa, jolloin vain veivaan bussilla edestakaisin Pietarsaaresta Kannukseen saman päivän aikana. Näistä päivistä tulee melko pitkiä, mutta ne ovat yhä toteutettavissa. Nyt kuitenkin oli viikko normaalia teoriaopetusta, jota seurasi viikko harjoittelua heidän hoitolallaan. Työajat eivät millään sopineet bussiaikatauluihin, joten oli pakko majoittua Kannukseen ja ottaa koira mukaan. Kissat jäivät kotiin ja mummo kävi niitä vahtimassa. Koulun asunnot ovat kiven alla, mutta nyt oli onneksi pari vapaata paikkaa osan oppilaista valmistuessa.

Olin aluksi hirveän stressaantunut ajatuksesta ottaa Bono mukaan. Osa lukijoista saattaa tietää, että Bono on minulle 3-vuotiaana tullut entinen katukoira, joka olikin kivasta kuvauksestaan huolimatta hyvin reviiritietoinen ja pelkoaggre räyhääjä koiria ja ihmisiä kohtaan. Hirveän fiksu ja miellyttävä koira noin muuten, mutta ei tuota vieraiden epäilyä ole saatu kitkettyä useamman vuoden jälkeen ja tuskin koskaan saa. Myös automatkat stressaavat häntä hirveästi ja menomatkan menin opettajan kyydissä, jolloin Bono ripaloi auton takakonttiin. Paluumatkan tulin sedän ja faijan kyydillä jolloin tietenkään ei tapahtunut mitään noloa välikohtausta. Elo Kannuksessa sujui todella hyvin, vain pari kertaa tuo rakki pääsi räyhäämään muille ja eihän siitäkään nyt niin haittaa ollut, kun ei haukku haavaa tee.

Asuntola, jossa itse olin, oli koirallisille opiskelijoille tarkoitettu kolmen talon rykelmä, joissa kussakin oli kolme asuntoa. Asunnoissa oli yhteinen eteinen, keittiö, wc, sauna, pieni takapiha jossa 2 pienehköä koiran ulkohäkkiä, sekä 2 pientä lukittavaa huonetta, jotka olivat siis näitä varsinaisia omia asuinsijoja. Asunnot on suunniteltu koiria ajatellen, esimerkiksi heti eteisessä on pieni suihkutila, pistokkeet ja johdot ovat koirien ulottomattomissa, koiraportteja löytyy. Kämppikselläni oli kaksi koiraa, mikä ei ollut mikään ongelma, sillä koirat olivat joko ulkotarhassa tai omissa huoneissamme. Yhteentörmäyksiä ei tullut. Varmuudeksi käytin Bonolla aina kuonokoppaa yhteistiloissa ja ulkona asuntolan läheisyydessä. Koiria kuitenkin oli joka asunnossa vähintään yksi, eli pihalla saattoi tulla trafiikkia ja nurkan takaa voisi tulla yllättävä törmäys. Osalla oppilaista oli ihan pieniä pentuja, joten en voisi antaa itselleni anteeksi jos Bono pääsisi sellaista haukkaamaan, ja olisi hyvä jos olisin tulevaisuudessakin tervetullut asuntolaan. Kopan otin sitten pois jahka päästiin syrjemmälle seudulle, jolloin vaihdoin myös lyhyen hihnan fleksiin ja rakki pääsi paremmin irroittelemaan. Käytiin tuon kahden viikon aikana muun muassa tutkimassa autiotaloa, uimassa, ja Bono sai tehdä lempipuuhaansa eli metsästää kaikenmaailman myyriä. Uimisesta tuli vesihäntä, joka parani ketoriinin avulla noin viikon sisällä. Monta kivaa räpsyä sain kuvattua reissulta.



Muistini on niin surkea etten enää edes muista mitä tein ensimmäisellä teoriaviikolla. Ainakin jotain opetusta oli erilaisista metsätyypeistä ja käytiin autolla katselemassa millainen on kuiva metikkö ja millainen on lehto, ja niin edelleen. Yhtenä päivänä piti rottien ja marsujen kanssa räpeltää jotain ja ihastuin rottiin aivan kympillä. En ole koskaan ollut jyrsijöiden kanssa tekemisissä ja en yksinkertaisesti ymmärrä niiden elekieltä, joten olen aina ollut varuillaan niiden kanssa pureeko ne vai eivätkö. Mutta nämä rotat olivat niin ylisosiaalisia, etten voinut lopettaa niiden lääppimistä. Aloin jo miettiä josko ottaisin rottia itsellekin, tilaa kyllä olisi ja sopiva huone rottalaksi, mutta katsoo nyt.Mielenkiintoisin juttu oli kissojen ruumiinavaus, joka ilmeisesti oli vapaaehtoinen, mutta kyllä kaikki luokkalaiseni taisivat tulla siihen. Jokaiselle oli varattu kissan ruumis, jotka olivat ilmeisesti auton alle jääneitä tai löytöeläinkodeissa lopetettujen kattien ruumiita. Minä keräilen täytettyjä eläimiä, kalloja sun muita delanneita juttuja, joten olin aivan innoissani ajatuksesta saada mahdollisesti ilmaista tavaraa. Tein pakolliset sisäelimien irrotukset nopeasti ja sen jälkeen keskityin vain kissan nylkemiseen, sillä aluksi ajattelin epärealistisesti ottaa koko taljan itselleni. Tähän kuitenkin olisi kulunut aivan liikaa aikaa ja yksinkertaisesti en osaa, joten päädyin sitten irrottamaan toisen etujalan luut ja alaleuan itselleni. Nyt ne ovat pakkasessa ja odottavat lopullista siistintää. Pahin asia tässä oli oikeasti se haju, ihan hirveä mädän lemu. Todella mielenkiintonen kokemus ja ainakaan itse en saanut traumoja.

Mahduin minäkin


Koulun kiiltäväisiä ammuja

Kattia kanssa


Koululla on oma oppilaiden ja parin palkallisen pyörittämä hoitola, jossa hoidetaan koiria ja joskus kissojakin. Jokainen sai 2-3 hoitokoiraa, joita piti ulkoiluttaa kutakin 4 kertaa päivässä. Ja piti sitä omaakin koiraa ulkoiluttaa. Sanomattakin selvää, että jalat olivat tuon viikon aikana aivan paskana. Ulkoilutuksen lisäksi koirat piti ruokkia, niiden häkkejä piti puhdistaa, koko hoitola imuroitiin ja kuurattiin joka päivä. Siisteydessä oltiin hyvin tarkkoja, jotta mahdolliset sairaudet eivät pääsisi leviämään koirien keskuudessa. Tuon viikon aikana hoidin pääasiassa todella mukavaa vanhempaa saksanseisojaa ja energistä cavalierin pentua. Kumpikin oli omalla tavallaan tosi mukava koira. Seisojan ainut huono puoli oli, että hän veti koko lenkin ajan kuin veturi. Pentu taas poukkoili hihnassa joka suuntaan ja oli vähän väliä sotkeentunut remmiin. Koiria piti ruokkia täsmälleen omistajien ohjeiden mukaan ja kyllähän siellä oli joukossa myös sellaisia vanhan kansan ohjeita. Esimerkiksi kauhistelin, kuinka yksi koira söi aamulla puuroa, jossa oli vain muutama hassu lihanpala joukossa, ja illalla söi leivänsiivuja. Kyllähän koiralle tuo menee hätätilassa yhtenä hassuna päivänä, mutta että koko elämän söisi noin...

Palasin kotiin eilen. Maisemanvaihdos oli ollut virkistävää, mutta nyt on mukavaa olla kotona ja relata vähän. Ihan onnistunut reissu jälkikäteen katsottuna. Tähän blogiin aion lähiaikoina kirjoittaa ainakin Mustanaamion susiaiheisista seikkailuista ja jonkinlaista pohdintaa uniikkien hahmojen luomisesta. Minulla on myös melko uusi toinen blogi, Katkera Kuu, johon kirjoitan synkistä kauhu-, fantasia- ja tieteiselokuvista. Liittykää lukijoiksi, jos tälläinen kiinnostaa! Ainakin Jurassic Parkista on tulossa juttua tuonne lähiaikoina. Myös Suomen Hopeanuoli-fanit ry:ssä olen jotain saanut aikaan, olen etsinyt jäsenlehdelle uutta taittajaa ja nyt on tainnut löytyä pätevä ja innostunut tekijä.

Myyrien maistelija

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Nara piertelee, osa 17: Viimeaikaista räpellystä

Viime aikoina on ollut aika kiirettä, tai ainakin energiavarastot ovat olleet niukilla. Blogin on kuitenkin taaperreltava eteenpäin, joten keräsin näytille pienen kasan viimeaikaisia kuvatuksia. Viimeaikaisuus on sitten varsin venyvä käsite.


Gingaconin maskotista uutta kuvaa. En ole varma pääsenkö tänä vuonna paikalle, katsotaan miten asiat järjestyy.



Aion ottaa osaa Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n projektiin, jossa tehtäisiin fanisarjakuvista lehti. En ole vielä saanut aikaan kuin kahden sivun luonnokset. Onneksi projektilla ei ole deadlinea. Yhdistys julkaisi ensimmäisenä(?) vuonnaan Tiikerikoira -nimisen lehden, jossa oli fanien tekemiä sarjakuvia, ja tälle on toivottu uutta numeroa. Harmittavasti (mutta ymmärrettävästi) tekijöitä tämmöiselle ei juuri löydy. Sarjakuvissa on iso homma. Itse en keksi millään tarinaa fanisarjakuvalle, joten pyysin eräältä fanilta lupaa käyttää hänen lyhyttä fanitarinaansa perustana sarjikselleni.

Random fanitaidetta Benista ja Crossista tulossa. Tämä on melko kauan jo pyörinyt jaloissa mutten ole saanut aikaiseksi jatkaa sitä.

Prosessikuvia Tähdenlento 7:n kannesta.



Keskeneräinen Death Stranding -fanitaide. Olen kauan potkinut itseäni perseelle taiteeni monipuolistamisen suhteen. Ei pelkkiä koiria vaan voi piirtää, ja muutenkin olen halunnut alkaa tehdä enemmän vakavempaa taidetta, joka voisi kiinnostaa suurempaa katsojakuntaa kuin vain, öh, turreja. Motivoidakseni itseäni piirtämään ihmisiä piirrän ihkuja vanhoja miehiä <3 Death Stranding on Hideo Kojiman uusin työn alla oleva peli, joka on miehen ensimmäinen työ omillaan sen jälkeen kun Konami potkaisi Kojimaa hanuriin. Pelistä on olemassa vain kolme pitkää ja hämmentävää traileria, joiden perusteella ei voi kuin arvailla millainen juoni pelissä on. Tulen tuskin koskaan edes pelaamaan peliä, sillä minulla ei ole varaa PS4:een, mutta aion pelin ilmestyttyä seurata sen juonta katsomalla Youtubesta muiden pelailuja. Yksi päähenkilöistä on lempinäyttelijöihini lukeutuvan Mads Mikkelsenin esittämä, jonka hahmo vaikuttaa hirveän siistiltä luurankosotilaineen ja lonkeroineen. Hahmon voi nähdä tässä trailerissa, alkaen jostain keskikohdan maissa.

Kirjoitan ehkä seuraavassa postauksessa tarkemmin mitä minulle nykyään kuuluu. Näkemisiin! 

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Lapsuuden satusalkku



Äitini muutti uuteen kämppään, joten kävin muuton aikana läpi lapsuuden ja nuoruuden aikaisia kamoja. Tämä salkku oli jo kauan kummitellut mielessäni ja onneksi löysin sen ennen kuin se olisi heitetty roskiin. Salkusta on hyvin vähän tietoa netissä, joten valitettavasti en osaa kertoa siitä kovinkaan paljoa. En edes tiedä mistä se on hankittu.

Salkku sisältää läjän lastensatuja, joita on ilmeisesti tullut postissa kerran kuukaudessa. En selkeästi omista koko sarjaa, sillä salkussa olisi vielä paljon tilaa ja tarinat on jaettu useaan ryhmään, joista osa on jäänyt täysin ilman satuja. Sadut ovat erillisillä lehtisillä, joista kukin on 4 sivun mittainen, joskin muutama satu on vaatinut kaksi eri lehtistä, eli satu on 8 sivua pitkä. Pituus on juuri sopiva luettavaksi esimerkiksi iltasatuna. Paperi on kiiltävää ja melko paksua. Lehdissä lukee vuosiluku 1997 ja kuvittajien nimet, sekä ilmeisesti sarjan nimi "Mummo kertoo maailman kauneimmat sadut", mutta siihen se jääkin.






Tarinavalikoima on kiitettävän laaja, satuja on monesta eri kulttuurista ja ajanjaksosta. Kuvittajia on myös useita ja heillä on tyylejä laidasta laitaan. Suurin osa nimistä on ranskalaisia, joten ilmeisesti tämä on ollut ranskalainen projekti? Ilmeisesti tarinat ovat tulleet jonkinlaisessa järjestyksessä, sillä esimerkiksi ryhmä "Prinssejä ja prinsessoja" on saanut kymmenittäin satuja ja osa ryhmistä ei ole saanut mitään.

Jos joku tämmöisen tunnistaa lapsuudestaan ja tietää siitä enemmän niin avatkaa sanaiset arkkunne. Esimerkiksi kiinnostaisi mitä kautta näitä on voinut tilata ja onko kellään koko sarjaa?



torstai 22. helmikuuta 2018

Seitsemäs Tähdenlento

Kannen tekijänä minä
Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n uusimman jäsenlehden teko oli varsin karikkoista ja lehti viivästyi viivästymistään, kunnes se nyt viimein on ilmestynyt jäsenten postiluukkuihin. No, virheistä opitaan ja toivottavasti lehti oli odotuksen arvoinen.

Odotin tätä numeroa kuin kuuta nousevaa, sillä taistelukoirateema on sydäntäni lähellä ja pääsin viimein tekemään kansikuvan. Mielestäni lehden laatu paranee koko ajan ja ei tarvitse olla Hopeanuoli -fani, jotta siitä saisi jotain irti. Useampi ei-fani on hämmästellytkin kuinka tämä on "ihan oikea lehti".



Tässä numerossa on jälleen paljon monipuolisia artikkeleita. Ginga -aiheisia ovat muun muassa pari juttua 2017 Gingaconista, Shiroi Senshi Yamaton esittely, juttu Uusi Legenda -roolipelistä ja juttu tässä blogissa aikoinaan ilmestyneestä Legendan varjossa -fanitarinasta, jota en suinkaan ole unohtanut, mutta jonka aion joskus kirjoittaa uudelleen. Eläimiin liittyviä artikkeleita ovat muun muassa pitbullkasvattajan haastattelu, juttu owczarek podhalanskista, kirjoittamani artikkeli koirataisteluista Japanissa, sekä juttu lemmikkivariksesta. Eläintaiteen puolella mukana on esimerkiksi juttu SaQen käsitöistä ja Riikin -nettisarjakuvasta. Teema tulee mielestäni tarpeeksi selkeästi esille, vaikka juttuja on laidasta laitaan. Oikeista eläimistä kertovia juttuja lipsahti mukaan ehkä turhan paljon. Ai niin, mukana on myös A3-kokoinen juliste.



Lehden taittajana toimi nyt Raezla (ent. Äffä), joka on tehnyt todella hyvää työtä taiton kanssa. Sivut ovat värikkäitä ja monipuolisen ilmeikkäitä, ilman, että ihan sirkusmeiningiksi on menty. Liukuväritystä on ehkä käytetty vähän turhan usein. Raezla suoriutui ensikertalaisena valtavasta urakasta erittäin hyvin. Tykkäsin myös hänen tekemästä sisällysluettelosta, jossa ensi kertaa artikkelit oli lueteltu aihealueittain ja toivon, että tätä tullaan käyttämään vaikka joku muu olisi taittajana. Muutama kuva näkyy liian tummana ja tämä on jokakertainen moka, koska eihän noita kuvia muista vaalentaa painoa varten.



tiistai 13. helmikuuta 2018

Huonoja uutisia uudesta Valkohampaasta

© Alphanim
Kerroin työn alla olevasta ranskalaisesta Valkohammas -animaatiosta viimeksi neljä vuotta sitten. Projektista oli olemassa tuolloin perinteisesti animoitu traileri ja kauniita konseptikuvia. Olin hyvin innoissani ajatuksesta uudesta käsin animoidusta koiratarinasta tällä tietokoneanimaation valtakaudella.

Projektin oli aloittanut tuotantoyhtiö Alphanim, jonka sivusto näyttää olevan nurin, eli firma on todennäköisesti lopettanut toimintansa. Alphanim ehti tehdä Valkohampaasta alle minuutin pituisen trailerin, jonka uusi tuotantoyhtiö Superprod on poistanut Youtubesta. En ole löytänyt traileria enää muualta netistä. Traileri oli perinteisellä animaatiolla toteutettu, siinä Valkohammas -pentu kömpi esiin pesästään ja sokaistui auringosta, sitten näytettiin Valkohammasta aikuisena koirataistelussa yleisön hurratessa. Traileri oli varsin näyttävä ja on suuri sääli jos se on nyt kadonnut bittiavaruuteen ikuisiksi ajoiksi.

© Alphanim
Superprod -yhtiön ottaessa projektin itselleen he valitettavasti muuttivat sen suuntaa täysin. Elokuva on nyt viimein julkaistu vuonna 2018 ja siitä on olemassa tämä pätkä Youtubessa. Järkytyin sen nähdessäni. Elokuva on nyt huonolla tietokoneanimaatiolla toteutettu, kaikki näyttää lattealta ja tekstuurit ovat ala-arvoiset. Jälleen yksi häviö perinteiselle animaatiolle. Aion katsoa tämän elokuvan kokonaisuudessaan jahka sitä voi tilata DVD:llä tai se ilmestyy jonnekin nettiin. Toivottavasti se ei ole täysin fiasko, mutta odotukseni ovat pohjamudissa, sillä julkaistussa pätkässä huonon animaation lisäksi itse kohtaus muistuttaa minua liikaa Baltossa olleesta kohtauksesta.

On epäselvää kauanko Valkohammas on ollut tuotantolimbossa, mutta se todellakin on vaikuttanut ikuisuusprojektilta. Superprodin ottaessa ohjat käsiinsä elokuvalle alunperin suunniteltiin julkaisua vuodelle 2014 ja ken tietää kauanko Alphanim oli työstänyt omaa versiotaan sitä ennen. Selailin Alphanimin sivuja Wayback Machinen avulla ja Valkohampaalle on oma osionsa jo vuonna 2007. Perinteinen animaatio on varsin hidasta ja työlästä tehdä, minkä takia tietokoneanimaatio onkin ottanut vallan markkinoilla. Superprod vaikuttaa heittäneen hanskat tiskiin ja vaihtoi halvempaan ja nopeampaan tietokoneanimaatioon. Todella harmittavaa, etenkin kun Superprodilla ON aikaisempia valmistuneita perinteisellä animaatiolla toteutettuja projekteja. Esimerkiksi ainakin yksi tuotantokausi Lassie -sarjaa. Tuosta linkistä pääsee näkemään sarjasta yksittäisiä kuvia sekä tunnarin.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Nara piertelee, osa 16: Tyylikokeiluja vuodelta 2007


Käyn taas läpi vanhoja löytöjä. Äitin nurkista löytyi ACEO-kokoisia kortteja, joihin olin piirtänyt eri animaatioiden hauveleita niiden alkuperäisellä tyylillä (tai ainakin yrittänyt matkia tyyliä). Ihan kivojahan nämä ovat, en jaksa kauhistella anatomiavirheitä sun muita kun nämä ovat yli kymmenen vuotta vanhoja.

En sen enempää osaa näistä kertoa. Hahmojen nimet ja sarjat löytyvät kuvista. Huono valokuvaus on huonoa.