keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Viimeaikaisia mietteitä bloggaamisestani

Pakollinen kuvitus joka ei liity tekstiin mitenkään.

Vähän sekalainen postaus ja tiedossa on paljon vikinää.

Olen viime aikoina ollut hyvin pettynyt siihen kuinka vähän kommentteja blogi saa. Silloinkin kun joku viitsii kommentoida on kyseessä yleensä jokin arvostelutoive, tai kysytään olenko arvostellut jotain teosta. Nämä ovat ihan ookoo viestejä, mutta pidemmän päälle käy turhauttavaksi ettei itse silloista tekstiä kommentoida mitenkään. Miten voin tietää onko blogin sisältö hyvää jos siitä ei koskaan saa palautetta? Ehkä se on myös huomiohuoraamista, mutta helvetti haluan huomiota! Mieluiten positiivista sellaista. Olen viime aikoina julkaissut useamman kirjoituksen, joiden aihe oli *minulle* superkiinnostava ja olisin niin mielelläni halunnut kuulla niistä palautetta ja keskustella syvemminkin aiheista. Mutta ei. Blogissa vallitsee hiljaisuus, vain sirkat sirittävät ja pölypallot lentävät preerialla. Turhauttavinta tässä on, että tiedän ihmisten lukevan blogiani, mutta he ovat silti hiljaa. Jokainen postaukseni saa parin päivän sisällä noin 100+ katselukertaa vaikka nykyään mainostan uusia kirjoituksia vain linkittämällä ne sivun omalle FB-tilille.

Arvostelupyynnöt (sekin vähä mitä niitä tulee) ovat myös pidemmän päälle turhauttavia, sillä tunnen syyllisyyttä siitä etten yksinkertaisesti jaksa tsekata kaikkia ehdotuksia. Mitä pitempi sarja on sitä todennäköisemmin työnnän sitä jatkuvasti myöhemmälle listallani, tai sivuutan sen kokonaan. Ajatelkaapa nyt, sanotaan, että sarjassa olisi vaikka 20 jaksoa tai pokkaria. Sen läpikäymiseen kuluu hirveästi aikaa ja saan kirjoitettua siitä kuitenkin vain yhden arvostelun. Samassa ajassa voisin kuitenkin lukea tai katsoa monta lyhyempää teosta ja kirjoittaa monta arvostelua. Tämän takia olen viivyttänyt Wolf's Rain - ja Belle ja Sebastian -animeiden katsomista jo usean vuoden ajan. WR:n olen kyllä katsonut lähes kokonaan mutta siitä on jo vuosia, joten en voi kirjoittaa muistikuvieni perusteella.

Kyselyt olenko arvostellut sitä ja tätä ovat vähän dillejä. Anteeksi nyt vain. Blogissa on jo satamiljoonaa postausta, mutta olen koettanut tehdä tiettyjen tekstien löytämisestä mahdollisimman helppoa. Jos haluat tietää olenko esimerkiksi arvostellut Rover Red Charlien voit etsiä tiedon neljällä tavalla. Helpointa on mennä yläoikeassa kulmassa näkyvään arvostelulistaan, jossa ovat kaikki arvostelut. Jos jotain ei näy siellä, en todennäköisesti ole arvostellut sitä. On mahdollista, että puusilmänä olisin missannut jonkin linkin, mutta näin oikeasti paljon vaivaa sen eteen, että kaikki arvostelut ovat tuossa listassa. Sama artikkelilistan kanssa. Toinen tapa on etsiä hakusanojen (tai "tägien") avulla, jotka näkyvät oikeassa kulmassa hieman alempana. Kolmas tapa on kirjoittaa jotain ylhäällä olevaan hakukenttään. Neljäs tapa olisi mennä Googleen ja laittaa hauksi "Suola Kuupielessä Rover Red Charlie". Ette te tähän minua tarvitse.

Suoraan sanottuna olen myös saanut pienen burnoutin koirasarjiksien ja -animaatioiden parissa. Olen jo katsonut kaikki kiinnostavimmat teokset läpi ja uusia tuttavuuksia löytyy enää todella, todella harvoin. Ja, uskokaa tai älkää, katson ja luen oikeasti paljon muutakin kuin vain tämän blogin aihepiiriin liittyvää materiaalia. Haluan kuitenkin päivittää blogia edes kerran kuussa, vaikka en olisi tsekannut mitään uutta arvosteltavaa materiaalia. Tämän takia blogiin ilmestyykin sekalaisia artikkeleita piirtämisestä, oikean elämän eläimistä, ja niin edelleen. Tunnen kuitenkin syyllisyyttä siitä, että blogi menee liian off-topiciksi, mutta tunnen syyllisyyttä siitäkin jos en päivitä mitään! Tilannetta pahentaa kommenttien puute, sillä en tiedä yhtään mitä mieltä ihmiset ovat näistä muutoksista. Loppujen lopuksi tietenkin kirjoitan omaksi ilokseni, mutta sitä iloa ruokkii palaute.

Myös yksi ärsyttävä kommenttityyppi on lähteiden kysyminen. Tässä ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta nämä kommentit ovat tulleet teksteihin, jotka on julkaistu aikaisemmin Tähdenlento -lehdessä, joka on niin pieni lehti, ettei siinä yksinkertaisesti ole tilaa lähdeluetteloon, enkä rupea jälkikäteen paskartelemaan sellaista. Ja jos tekstit oikeasti lukee voi lähteen monesti päätellä itse, sillä ujutan itse tekstiin mukaan lauseita tyyliin "kirjassa x sanotaan myös..." Tämä vain näyttää paljon luonnollisemmalta *minun* mielestäni kuin laittaa kirjoituksen loppuun kasa lähteitä. Blogini ei ole mikään Encyclopedia Britannica, vaan se on tarkoitettu viihdelukemiseksi. Moni väittämä on myös sellainen, etten näe mitään järkeä laittaa sen perään lähdettä. Fakta on fakta on fakta. Saman asian voi lukea monesta muusta sivustosta tai kirjasta. Googletus on myös oikeasti toimiva asia. Mikäli jotain lähdettä ei voi tekstistä päätellä niin tietenkin sitä saa minulta kysyä ja olen vielä hanakampi oikeasti jatkamaan aiheesta keskustelua kommenteissa. Olen saanut tälläisiä kommentteja vain kaksi, eli siis en oikeasti montaa, mutta kumpikin tuli anonyymiltä kirjoittajalta ja kokonaisuudessaan kommentit olivat vain tyyliin "onko tekstille lähteitä?" tai jotain tuohon suuntaan. Ei mitään mielipidettä itse tekstistä, eikä pyydetty lähdettä millekään tietylle lauseelle. Näin lyhyt kommentti tuntuu jopa syyttävältä. "Tekstisi on pelkkää paskapuhetta" tyyliin. Tai ehkä he ajattelevat sen olevan kopioitu muualta? Kuulostan herkkänahkaiselta koska olen herkkänahkainen, perkele. Tämä on vain niin turhauttavaa koska kommentteja tulee niin harvoin, että jokainen ilmoitus kommentista on kuin juhlan hetki, mutta sitten kun pääsee lukemaan kommentin siinä ei kerrota mitään mielipidettä itse tekstistä.

Live action -elokuvien arvosteluita kysytään silloin tällöin. En oikein näe pointtia arvostella näitä, sillä netti on elokuvablogeja täynnä. Googlen hakukone hurisemaan ja varmasti löydätte arvosteluita lempielokuvastanne. Myös muita animaatioblogeja on paljon, etenkin anime- ja Disney -blogeja. Tämän takia halusinkin erottua joukosta keskittymällä pieneen aiheeseen, eli koira-aiheisiin sarjakuviin ja animaatioihin. Pieni aihe toki pienentää kohdeyleisöä. Ja ollaan rehellisiä, suurin osa live action hauvelielokuvista on täyttä sontaa. Joukossa on mukana harvinaisia timantteja, mutta kävisin ne läpi liian nopeasti, jonka jälkeen turhautuisin miljoonan Beethovenin ja Air Budin kanssa.

Intoani blogata on pikkuhiljaa vähentänyt myös muiden blogien hiljentyminen. Minua ei yhtään haitannut, että SK:n ilmestymisen jälkeen alkoi syntyä myös muita samankaltaisia blogeja selkeästi SK:n innoittamina. En suhtautunut näihin kilpailuna, sehän olisi todella typerää ja ahdasmielistä, hitto, minusta oli HIENOA lukea samasta aiheesta kiinnostuneiden tyyppien mielipiteitä. Mutta nämä muut blogit ovat nyt hiljentyneet, osa on harmittavasti poistettu netistä kokonaan. Sama hiljentyminen on tapahtunut myös Hopeanuoli -blogien kanssa. Meillä on saatu suomeksi Weed, järjettömän pitkä raamattu, ja nyt suomennetaan Orionia! Olisiko kukaan voinut uskoa tämän käyvän todeksi kymmenen vuotta sitten? Hiton hienoa, mutta blogit ovat hiljaa. Eikö aiheesta oikeasti keksi enää mitään puhuttavaa vai eikö faneja enää kiinnosta? Haluan lisää luettavaa blogilistaani! Sekin on harmittavaa kuinka ahkeroin (ja toki muutkin tekijät ahkeroivat) Tähdenlennon parissa, eikä lehdestä kirjoiteta enää paljoa palautetta nettiin, vaikka mielestäni lehti paranee koko ajan.

Ja sitten hyppäys taas uuteen aiheeseen. Aion viimeinkin ottaa mainokset käyttöön blogiin. Koetan tehdä niistä mahdollisimman huomaamattomia, mutta jos ne ovat häiritseviä voi siitä antaa palautetta. Olen kauan vastustanut ajatusta mainoksista, sillä se on mielestäni halpaa huoraamista (mikä ON typerä ajatustapa ja ajattelen niin lähinnä omalla kohdallani), mutta hitto, minä olen köyhis! Ehkä pienikin rahamäärä saisi minua motivoitua blogin suhteen enemmän. Minulla ei ole mitään käsitystä millaisia summia mainoksilla voisi saada, mutta asennoidun niin, että olen positiivisesti yllättynyt jos summa on enemmän kuin nolla senttiä kuukaudessa. Mainokset tulevat blogiin varmaan viikon sisällä.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Roar, eli miten ei käsitellä isoja kissaeläimiä


Tämä postaus ei liity koiraeläimiin ei sitten mitenkään, mutta tämä elokuva sai minut niin ällistyneeksi, että ihan pakkohan tästä on kirjoittaa.

Katson paljon luonto-/eläinelokuvia ja olen etenkin kiinnostunut kauhuleffoista, joissa elukat käyvät ihmisten kimppuun. Tälläisiä elokuvia etsiessäni Amazonissa törmäsin Roariin. Luulin sitä aluksi kauhuelokuvaksi, sillä sen kansi ja julisteet antavat siitä karmivan vaikutelman. Kyseessä on kuitenkin viaton ja naiivi seikkailuelokuva, joka on suunnattu hyvin nuorelle yleisölle. Elokuva oli suuri floppi ja jäi vuosikausiksi unholaan, kunnes sitä alettiin mainostaa uudelleen DVD-julkaisua varten. Pelottavat, veriset julisteet onkin tehty nykyaikana, sillä vaikka elokuva itsessään olikin koko perheelle suunnattu se sisältää paljon hyvin häkellyttävää ja väkivaltaista materiaalia. Elokuvan markkinoijat tietävät minkä vuoksi nykyiset ostajat ovat siitä kiinnostuneita, joten markkinoinnin teema vaihtui kivasta seikkailusta kauhuksi ja draamaksi, vaikka elokuvan sisältö säilyi samana.


Elokuvan ilmestyessä vuonna 1981 suurin osa postereista oli hyvin viattomia, niissä esiintyi kissoja halaavia ihmisiä ja yhdessäkin julisteessa sitä mainostetaan jännittävänä seikkailuna koko perheelle. Uusissa julisteissa puheet seikkailuista vaihtuivat mainostamaan elokuvaa vaarallisimpana elokuvana ikinä tekijöilleen. Alin japanilainen posteri on kaikista hölmöin, mutta uskokaa pois, itse elokuva on ihan yhtä absurdi.

Millaisia olivat sitten uudistetut julisteet DVD-julkaisua varten? Näet ne alla. Julisteissa pääosaan on otettu verisiä ihmisiä ja raivokkaita kissoja. Pöh, pahempaa näkee muissa kauhuelokuvien julisteissa. Mikä tästä tekee niin erikoista? Kuvat eivät olleet alunperin tarkoitettu julistemateriaaliksi, eivätkä ne ole maskeerauksia. Kuvien haavat ovat kissapetojen oikeasti tekemiä kuvauksien aikana.


Roar on oikeasti yksi vaarallisimmista elokuvista mitä on ikinä tehty. Elokuvan historia on aivan käsittämätön. Yhteensä elokuvan tekoon kului 11 vuotta ja sen aikana noin 70 ihmistä haavoittui. Kuvaajana toiminut Jan de Bont (esiintyy julisteessa) päätyi skalpeeratuksi takaraivostaan. Melanie Griffith, yksi päätähdistä, sai 50 tikkiä kasvoihinsa ja oli menettää silmänsä. Näyttelijä Tippi Hedgreniä purtiin kurkkuun ja hän sai 38 tikkiä, sekä sekalaisia haavoja päähänsä. Hän myös mursi jalkansa tiputtuaan norsun selästä. Ohjaajana ja näyttelijänä toiminut Noel Marshall sai lukemattomia haavereita ja jopa kuolion käteensä. Eläinten aiheuttamia tapaturmia on ollut lukematon määrä ja elokuvan tekoa vaikeuttivat myös luonnonvoimat, kuten tulva ja metsäpalo, jotka pitkittivät kuvausaikaa ja aiheuttivat tekijöille suuria rahavaikeuksia.

Vieläkin hullumpaa on, että moni näistä tapaturmista on päätynyt kameralle ja esiintyy elokuvassa. Elokuvassa on esimerkiksi kohtaus, jossa Noel Marshall yrittää tyhmän rohkeasti puuttua kahden urosleijonan tappeluun, jolloin yksi leijona lävistää kynnellä hänen kätensä. Mies kuitenkin näyttelee tapahtuman läpi ikään kuin hyökkäys olisi ollut käsikirjoituksessa. Arvaamattomien eläinten vuoksi elokuva lähtee jatkuvasti sivuraiteille, sillä eläimet keskeyttävät kohtaukset tappelemalla keskenään, pomppimalla näyttelijöiden päälle tai aiheuttamalla muunlaista kaaosta. Näyttelijät tekevät parhaansa improvisoimalla kaaoksen keskellä. Kuvauksissa on kirjaimellisesti käytetty 100-150 isoa kissapetoa yhtä aikaa, joten niiden hallinta on ollut mahdotonta. Kissoja ei myöskään koulutettu mitenkään, niiden ainoat "kouluttajat" olivat Marshallin perhe, eivätkä he todellakaan tienneet eläinten käyttäytymisestä ja hallinnasta mitään, vaikka he kuinka rakastivat eläimiään. Juonellisesti elokuva on lapsellinen, köyhä ja typerä, suurin osa ajasta kuluu täysin improvisoituun, päämäärättömään sekoiluun eläinten kanssa.




Ja vielä hullummaksi menee. Ketkä ovat sitten tämän neronleimauksen takana? Ohjaaja, käsikirjoittaja ja elokuvan pääosaa näyttelevä Noel Marshall oli aikaisemmin ollut klassikkofilmi Manaajan tuottaja.  Manaajaa ennen hän oli tuottanut kaksi muuta pienelle huomiolle jäänyttä draamaelokuvaa. Manaajan jälkeen hän vaikutti lupaavalta nousevalta lahjakkuudelta ja hänellä oli varaa toteuttaa tämä kunnianhimoinen hanke. Elokuvassa näyttelevä Tippi Hedgren oli Marshallin puoliso ja Melanie Griffith Hedgrenin tytär. Elokuvassa esiintyy myös kaksi Marshallin poikaa aiemmasta avioliitosta. Marshall ja Hedgren olivat käyneet yhdessä Afrikassa ja saivat kauniin, mutta naiivin idean tehdä elokuva, joka kertoisi isoista kissoista, saisi massayleisön rakastamaan niitä ja suojelemaan jäljellä olevia villejä kissoja. Toteuttaakseen tämän idean he ostivat maatilan Kaliforniasta, sekä yli sata kissapetoa, mukaan lukien leijonia, tiikereitä, puumia, gepardeja ja leopardeja. Leijonat ja tiikerit ovat muuttuneet pitkän jalostuksen jälkeen melko leppoisiksi lässyköiksi sirkus- ja elokuvaihmisten toimesta ja ne viihtyvät laumoissa. Sen sijaan nämä muut kissat ovat yksin eläjiä ja niitä ei ole samaan tapaan jalostettu helpommin käsiteltäviksi, joten yhteiselo on niille ollut varmasti stressaavaa. Hollywood -perhe eli ainakin yli kymmenen vuotta näiden kissojen kanssa. Teoriassa heidän ideansa oli hyvin kaunis, mutta toteutus ontui pahasti ja heillä oli onnea ettei kukaan päässyt hengestään kuvauksien aikana. Pystyn vielä ymmärtämään kuinka hippipariskunta olisi voinut keskenään telmiä arvaamattomien kissojen kanssa, mutta oli täysin vastuutonta ja anteeksiantamatonta kuinka he vaaransivat lapsiensa turvallisuuden vuodesta toiseen. Ongelma ei ole se, että kissat olisivat olleet aggressiivisia, mutta jo pelkällä leikillä ne saavat pahaa jälkeä aikaan kynsillään ja hampaillaan. Ihmiset myös tekevät useita typeriä päätöksiä niiden seurassa, kuten menevät keskeyttämään tappeluita ja hengaavat ruokailevien kissojen vieressä, jolloin kissoilla voi helposti tunteet kuohahtaa.


Norsu päättää pistää veneen paskaksi? Ei haittaa, jatkakaa kuvausta!
Onnistuiko elokuva sitten päämäärässään valistaa massoja kissoista? Ehkä. Elokuvan kissapedot eivät elä luonnollisissa oloissa ja eivät täten käyttäydy kuin villit kissat, joten se ei pysty opettamaan yleisölle mitään kunnollista eläimistään. Elokuva floppasi rankasti, sen tekoon kului 17 miljoonaa dollaria (tuohon aikaan iso raha), mutta se tienasi takaisin vain säälittävät kaksi miljoonaa ja vaipui pitkäksi aikaa unholaan. Keskustelupalstoilla moni on kertonut muistavansa elokuvaa lämpimästi, vaikka tuntuvat tiedostavan sen olevan laadullisesti huono. Se sisältää kuitenkin paljon harvinaislaatuista materiaalia suurista määristä yhdessä eläviä kissoja, sekä joitakin jännittäviä kohtauksia, joita nykyaikana ei varmasti tehtäisi ilman tietokone-efektejä. Esimerkiksi kohtaus, jossa ajetaan (hyvin taidokkaasti!) moottoripyörällä kissojen keskellä on hyvin typerä ja vaarallinen, mutta ennen kaikkea aito.  Kuvausten viimein loppuessa Tippi Hedgren perusti kissoilleen yhä tänä päivänä toimivan Shambalan suojelualueen Kaliforniaan, jonne kaikki elokuvassa esiintyneet kissat ja norsut muuttivat. Vaikka perhe olikin hyvin idioottimainen, on sydäntälämmittävää nähdä ettei raha ollut heille tärkeintä ja että he oikeasti välittivät kissoistaan, eikä niitä esimerkiksi lopetettu elokuvan jälkeen.


keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Uudet Hopeanuoli-keräilykortit ennakkotilattavissa!


Tämähän on jännittävä uutinen! Suomen Hopeanuoli-fanit ry on jo kauan suunnitellut tekevänsä oman keräilykorttisarjansa ja projekti on viimein saatu lähes loppuun. Kaikki kuvitukset ovat valmiina, enää tarvitaan hankkeelle hieman rahoitusta. Siinä te voitte auttaa. Koko sarjan (eli yksi kortti jokaista eri designiä) sisältävä paketti on nyt ennakkotilattavissa Hopeapuodissa, tässä linkki. Tilauksia otetaan vastaan 1.6. - 20.6. välisenä aikana. Ostos kannattaa tehdä nyt, mikäli haluaa kerätä koko sarjan järkevästi. Tulevaisuudessa sarjaa myydään yhdistyksen conpöydillä ja Hopeapuodissa pienissä kuuden sattumanvaraisen kortin paketeissa.

Olen ollut yksi mukana olleista piirtäjistä, tein Musashin, Sniperin, Benizakuran ja Mossin kortit. En ole nähnyt fyysisiä kortteja vielä, mutta koneella kaikkien korttien tekstin asettelut sun muut ovat näyttäneet todella hyviltä ja ammattimaisilta. Mukana on monipuolisesti hahmoja, koirien lisäksi karhuja ja ihmisiä, sekä paljon erilaisia piirrostyylejä.

Lista mukana olleista piirtäjistä:

aatio, Allu, Anttu, Detrah, erepresso, FlamewolfTheWhite, haski, Hopeakoira, Hukkahurja, Hukkis, IsisMasshiro, Jargonfox, Kurome, Nara, Nightwolf-_-, Noksu, nostpromo, ReimaHowaido, sekä Riikin.

Mikäli tämä ensimmäinen sarja menestyy hyvin on suunnitelmissa tehdä myöhemmin lisää kortteja esimerkiksi susisaagan ja Weedin hahmoista.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Oliko Yoshihiro Takahashin Hanako koirasusi?


Edellinen Valkohammas -artikkeli muistutti minua tästä aiheesta. Olen jo kauan miettinyt kirjoittavani Takahashin oikean elämän koirista, mutta tiedon muruset ovat hajallaan pitkin monen monia mangoja, joten laiskuus on vienyt voiton. Mutta yksinään Hanakosta voin nyt kirjoittaa nopeasti. Heti alkuun tarkennan, ettei tämän artikkelin tarkoitus ole missään nimessä pilkata Takahashia tai hänen koiraansa. Tämä artikkeli EI väitä etteikö koirassa olisi voinut olla pieni määrä sutta, mutta en pysty uskomaan koiran olleen puoliksi susi.

Olen vuosien saatossa huomaamattani ihastunut koirasusiin ja toivoisin saavani matalaprosenttisen koirasuden joskus tulevaisuudessa, sitten kun olen rahallisesti ja asumuksellisesti paremmassa jamassa. Imen itseeni jatkuvasti uutta tietoa koirista ylipäänsä, mutta koirasudet etenkin ovat olleet tarkassa syynnissäni jo useamman vuoden. Tutkin niiden sukupuita, luen käyttäytymisestä ja terveystilanteesta, puhun kasvattajien kanssa ja minulla alkaa olla selkeä käsitys mitä on tarjolla Suomessa, Amerikassa ja Britanniassa. Uusimpina tuttavuuksina olen alkanut imeä tietoa korealaisista ja venäläisistä koirasusista. Piirtäjänä olen halunnut piirtää suden ja koiran eroavaisuudet oikein, ja tutkimalla näiden eroja olen pikkuhiljaa alkanut korjata tapaani piirtää näitä eläimiä. Nykyään itken verta kuinka olen piirtänyt susia vielä muutama vuosi sitten. En missään nimessä ole koirasusiekspertti, joten jos joku on tekstini kanssa eri mieltä voi siitä kertoa asiallisena kommenttina.

Mitä haittaa on väittää koiraa koirasudeksi, jos se ei sitä oikeasti ole? Tai suden määrän paisuttelusta? Haittana on se, että matalaprosenttinenkin koirasusi voi olla todella haastava koulutettava. Koirasudet ovat itsenäisiä (aina ei kiinnosta kuunnella), mutta samalla hyvin laumakeskeisiä (eroahdistus yleistä, joka voi johtaa jatkuvaan ulinaan, karkailuun, tai kodin tuhoamiseen), opportunistisia ja melkoisia houdineja, joten niiden kanssa pitää olla ekstratarkkana etteivät ne pääse karkuun. Ne myös vaativat paljon sosiaalistamista, sillä suden tavoin ne tuppaavat aikuisiällä muuttumaan kaikkea uutta karsastaviksi. Kun tavallista koiraa väitetään koirasudeksi, etenkin jos se on helppoluonteinen, voi joku saada koirasusista aivan väärän kuvan. Tämä ihminen sitten hankkii jostain oikean koirasuden ja onkin sitten aivan kusessa sen kanssa, koska koira on täysin erilainen kuin kaverin rekku. Koira päätyy kiertoon, lopetettavaksi, tai karkureissulla auton alle. Takahashi on supersuosittu mangaka Suomessa, ja hän teki Hanakosta jopa oman tarinansa, jossa karkailua lukuun ottamatta puolisuden omistamisesta sai hyvin helpon kuvan.

Ja nyt päädytäänkin sitten Hanakoon. Takahashi sai Hanakon Amerikan matkallaan, kun hänen amerikkalainen ystävänsä kysyi jos hän haluaisi ottaa koirasutensa omakseen. Hänen ystävä väitti, että Hanakon toinen vanhempi oli saksanpaimenkoiran ja alaskanmalamuutin risteytys, toinen puhdas siperiansusi. Väittämän mukaan Hanako olisi siis keskiprosenttinen koirasusi, 50% susi, 25% sakemanni ja 25% malamuutti. Keskiprosenttisilla susilla on hyvin paljon suden piirteitä ja niitä on vaikea erottaa puhtaasta sudesta (tämäkin toki riippuu mitä koirarotuja on mukana, mutta malamuutti ja sakemanni ovat jo valmiiksi varsin susimaisia). Puolisudella susimaiset piirteet tuppaavat voittamaan ulkonäössä, sillä moni koiran piirre johtuu väistyvistä geeneistä.

Hanakosta ei ole montaa kuvaa saatavilla, eivätkä ne ole parhaita koiran rakenteen arvioimiseen, mutta koetan nyt tarkentaa miksi en usko sen olleen puoliksi susi, tai kenties koirasusi ollenkaan.


Yllä olevista kuvista tulevat esille seuraavat koirien piirteet: Huonosti karvoittuneet korvat. Korvien sisäpuoli on paljas ja pinkki iho näkyy selkeästi. Jopa intian-, etiopian- ja arabiansusilla on voimakkaasti karvoittunut korvien sisäpuoli, vuodenajasta riippumatta. Korvat ovat korostuneen suuret. Hanakolla on rekikoiraroduille tyypillinen luminenä, eli nenän musta pigmentti on haalistunut keskeltä pinkiksi. Suden pigmentti kirsussa, kyynelkanavissa, anturoissa ja kynsissä on musta. Ainoastaan arktisilla susilla, eli napasusilla, on lihanväriset kynnet, mutta tätä alalajia ei Hanakossa ollut. Hanakon kynnet näyttävät olevan valkeat (ylempänä olevassa kollaasikuvan yläoikeassa kuvassa on kaksi kynttä näkyvillä, tumma ja valkea). Turkki on tasapitkää, sudella sen sijaan on eripituista karvoitusta, joka on helppo huomata etenkin kasvoista. Hanakon silmät ovat tummanruskeat, ja vaikka tätäkin väriä esiintyy susilla on paljon yleisempää, että sudella on haalean väriset silmät, joiden musta pupilli erottuu helposti varsinaisesta silmän väristä. Tämä helpottaa kommunikaatiota, mutta terävät silmät ovat ilmeisesti pelottaneet ihmisiä, joten tuhansien vuosien ajan pehmeäkatseisia tummia silmiä on suosittu niin paljon, että lähes jokaisen koirarodun standardi tänään vaatii tummia silmiä. Koiralla vaikuttaisi olevan leveä rintakehä, susilla taas rinta on hyvin kapea. Koiran toisen vanhemman sanottiin olevan puhdas siperiansusi, mutta siperialaisia/venäläisiä susia on käytetty erittäin harvoin koirasusien jalostuksessa Amerikassa. Hanako näyttää hyvin malamuuttivoittoiselta koiralta, pieni loraus saksanpaimenkoiraa selittäisi nuo satelliittikorvat ja pienet eroavaisuudet puhtaaseen malamuuttiin.

Mitkä piirteet sitten viittaavat suteen? Hanakon väri on sudenharmaa. Tämä on kuitenkin yleinen väri koirillakin. Se näyttäisi olevan kookas, mutta siinä olevat koirarodut ovat myös kookkaita. Sen kerrotaan olleen hanakka karkailija, mutta tämäkin on yleistä etenkin rekikoiraroduilla, eikä Takahashi ole vaikuttanut mestarikouluttajalta.


Onko kuitenkin mahdollista, että Hanako oli koirasusi? Kyllä. Matalaprosenttiset koirasudet näyttävät enemmän koiralta, koska, noh, niissä on enemmän koiraa. Koska koiran geenejä on paljon enemmän voivat matalaprosenttiset näyttää täysin koirilta. Kenties Takahashi tai koiran entinen omistaja oli kuullut/ymmärtänyt koiran rodut väärin? Entä jos koiran vanhemmat olivatkin sakemanni-malamuutti ja siperian(husky)-susi? Oli totuus mikä tahansa, en missään nimessä halua millään tapaa alentaa Hanakon arvoa vaikka en uskokaan sen olleen puolisusi, eikä Takahashi ole mielestäni typerys jos hän on uskonut ystävänsä sanaa. Koirana Hanako on varmasti ollut hieno tyyppi, oli se sitten vaikka puoliksi sinivalas tai chihuahua.

Toisen ihmisen mielipide tästä aiheesta. Linkissä näkyy myös esimerkkejä koirasusista, joiden taustat tunnetaan.

Tässä linkissä selitetään millä tavoin korkea-, keski- ja matalaprosenttiset koirasudet eroavat toisistaan. Huijarimyyjistä varoittava linkki. Tässä linkissä esitellään koiramaisimpia koirasusia, joiden taustat tiedetään.

Koirasusista voi lukea myös Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdestä numero viisi (yksittäisiä lehtiä voi tilata Hopeapuodista vaikkei olisikaan jäsen), johon haastattelin koirasusikasvattajaa jolla on keski- ja matalaprosenttisia koirasusia. Numerossa esiteltiin myös erilaisia rotuja, joissa on sutta taustalla.

Vertailuna 50% koirasusista tämä koira on puoliksi susi, puoliksi saksanpaimenkoira, joka on kasvatettu Venäjällä kokeellista sotakoiraprojektia varten. Myös tämä on puoliksi susi, puoliksi sakemanni, ja on yksi ceskoslovensky vlcakin esivanhemmista. Nämä koirat ovat puoliksi susia, puoliksi malamuutteja, ja toimivat Venäjällä rekikoirina.

Ja vielä viimeiseksi edellisessä artikkelissa käsitelty Jed, joka oli 25% susi, 25% belgianpaimenkoira ja 50% malamuutti.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Jed, koira Valkohampaan takana


Vuoden 1991 Valkohammas (White Fang) oli lapsuuteni suuri suosikki, vaikka pääsin näkemään sen kokonaisuudessaan vasta hyvin myöhään. Vanhempani tallensivat elokuvan videolle kun se esitettiin televisiossa, mutta kasetista loppui tila kesken, joten tallenteesta puuttui noin 20 minuuttia elokuvan loppupuolelta. Silti katsoin tämän puutteellisen tallennuksen monen monta kertaa ja myöhemmin aikuisena olen katsonut elokuvan DVD:llä useita kertoja. Elokuva on kestänyt hyvin monia katselukertoja ja oman aikuistumiseni. Vaikka se onkin Disneyn tuottama se on välttynyt Disneylle tyypillisiltä lapsellisuuksilta ja terävien reunojen pehmennyksiltä, onnistuen olemaan yhtä kiehtova lapsille kuin aikuisillekin, ja maisemien kuvauksen, musiikin, ja eläinten näyttelytyön eteen on selkeästi nähty hitosti vaivaa. Siksi siis halusin kirjoittaa artikkelin elokuvasta ja etenkin sen päätähdestä, koirasusi Jedistä.



Elokuvassa aikuista Valkohammasta esittää useampi koirasusi. Pystyin itse tunnistamaan ainakin kolme eri koiranäyttelijää roolissa, mutta muita koiria ei ole nimetty lopputeksteissä. Suurimman osan aikaa ruudulla esiintyy Jed, joka on helppo erottaa muista sen ollessa koiramaisin. Jedillä on paksu, hyvin tumma turkki ja malamuuttimainen rakenne, sekä tummat silmät. Ainakin kahdessa muussa Valkohampaan näyttelijässä on selkeästi enemmän suden verta, ne ovat rakenteiltaan luihumpia, vaaleampia, lyhytkarvaisempia ja niiden silmät ovat kalpeamman väriset. Elokuvan kuvausvaiheessa Jed oli jo iäkäs, joten se ei jaksanut tehdä kaikkia stuntteja, ja osa tehtävistä oli sellaisia joihin se ei olisi soveltunut. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Doug Seusin kouluttama Bart -karhu (toinen suosikkieläinnäyttelijäni!) ottaa yhteen Valkohampaan kanssa oli paljon helpompi käyttää koirasutta, joka oli jo karhulle tuttu. Kohtauksissa, joissa Valkohampaan piti näyttää arastelevan ihmisiä oli helppoa käyttää itsevarman Jedin sijaan arempaa koirasutta, jolle arka elekieli tuli luonnostaan vieraiden ihmisten läsnäollessa. Vaikuttaisi myös, että kaikki kohtaukset, joissa Valkohampaan piti näyttää raivokkaalta on tehnyt toinen koirasusi.

Kuvat näennäisesti samasta kohtauksesta, jossa "luihu koirasusi" aluksi karttaa ihmistä, ja kohtauksen lopussa Jed antaa ihmisen koskea itseään. Koirien vaihtumisen ohella eri kuvausajasta kertoo taustan veden valaistuksen vaihtuminen.
"Luihu koirasusi", yksi muista Valkohampaan näyttelijöistä
Kuuluisuudestaan huolimatta Jedin taustoista ei tiedetä hirveän paljon, ainakaan varmana tietona. Kaikki tässä artikkelissa olevat väittämät on kerätty netin keskustelupalstoilta, muista artikkeleista ja koirasusi-ihmisten kertomina. En siis mitenkään voi väittää minkään olevan varmaa tietoa.

Jed syntyi vuonna 1977 ja kuoli 18-vuotiaana vuonna 1995. Primitiivisille koirille tämä ei ole mahdoton ikä, vaikka harvinainen saavutus se onkin. Mikäli tämä ikä on totta Jed olisi ollut Valkohampaan aikaan 13-vuotias, olettaen, että kuvaukset olisi tehty noin vuotta ennen elokuvan julkaisua. Jedin omisti elokuvaeläimiä kouluttava Clint Rowe. En ole saanut selvää oliko hän myös koiran kasvattaja.

Jediä on vähän väliä väitetty puhtaaksi sudeksi tai puolisudeksi, kumpikin näistä väitteistä on selvää palturia. Jed oli matalaprosenttinen koirasusi. Tarkka rotucoctail on epäselvä, mutta monen mukaan koira olisi ollut puoliksi alaskanmalamuutti, 25% belgianpaimenkoira (muunnos ei tiedossa, todennäköisesti tervueren tai groenendael) ja 25% susi. Jedin ulkonäön suhteen tämä rotusekoitus kävisi järkeen. Valkohampaassa Jed näytti normaalia sudekkaammalta, sillä koiran selkeärajaiset väritykset oli tasoitettu maskeerauksen avulla. Sen sijaan Jedin ensimmäisessä elokuvassa, The Thingissä, jossa Jed esittää tavallista rekikoiraa Jedin turkki vaikuttaisi koskemattomalta.

Jedin todellinen väritys näkyy vain The Thing -elokuvassa.

Jed näytteli varmuudella kolmessa elokuvassa: The Thing - "se" jostakin (1982), The Journey of Natty Gann - Natty Gann kulkurityttö ja villikoira (1985), sekä White Fang - Valkohammas (1991). Monen sivuston mukaan Jed olisi ollut myös Valkohampaan jatko-osassa Valkohammas 2 - Valkean suden tarussa, mutta en ole varma jaksanko uskoa tähän, sillä Jed olisi tuohon aikaan ollut jo aivan ikäloppu, eikä elokuvan lopputeksteissä mainita Jediä tai tämän kouluttajaa Clint Rowea. Jatko-osassa Valkohampaan näyttelijöitä on paljon, joten vaikea sanoa voisiko yksi niistä olla Jed. Elokuva on myös niin huono, etten ole viitsinyt katsoa sitä uudelleen alusta loppuun. Harmittavasti yleensä luotettava IMDB näyttää neljässä ensimmäisessä kuvassaan Jedin profiilissa juurikin kuvia Valkohammas 2:sesta, jossa koira on selkeästi eri. Tämä koira on Jediä massiivisempi, leveäpäisempi ja huulekkaampi, ja saattaa olla puhdas malamuutti. Pikakelauksella elokuvassa kuitenkin saattaa olla kohtaus, jossa Jed esiintyy hetken. Mene ja tiedä.

Epäilyttävästi Jedin näköinen koira Valkohammas 2:ssa.
Valkohammas -elokuvan suosion myötä Amerikassa tuli yleiseksi mainoskikaksi väittää myytävien koirasusipentujen olevan sukua Jedille. Jed on varmasti saanut ainakin pari pentuetta, mutta silkan suuren määrän vuoksi kaikkien myyjien väittämät eivät ole yksinkertaisesti voineet olla totta.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Nara piertelee, osa 14: Työttömyyden tuherruksia


En ole aikoihin piirtänyt mitään kunnollista. Olin viime kuussa työkkärin uravalmennuksessa ja työharjoittelussa koirakoululla, valmennuksen aikana tuli piirrettyä tylsyyksissäni kaikenlaista (no, lähinnä koiria niin kuin aina) anatomiavammaista roinaa. Pitemmittä puheitta tässä kooste.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Vahtikoirat


NIMI: Vahtikoirat (WANNIN!)
VUOSI: 2012
TARINA & Kuvitus: Sora Hoonoki

Vahtikoirat on viime vuonna suomennettu viisiosainen ninjailulla ja magialla maustettu romanssitarina. Kyseessä on tavallista teinitytöille suunnattua höttöä, mitään maata mullistavaa ei ole luvassa. Tarina sijoittuu muinaiseen Japaniin, jossa koirayookaiden tehtävä on suojella ihmisiä, kuitenkin paljastamatta oikeaa identiteettiään. Nuoret ja kokemattomat koiraninjat Hazuki ja Hanzoo saavat tehtäväkseen suojella komeaa ylhäisen suvun nuorta herraa. Vaikka yookaiden ja ihmisten väliset suhteet ovat tabu, Hazuki tietenkin ihastuu isäntäänsä ja hänen salaisuus alkaa pikkuhiljaa paljastua.



Tarinankuljetus on hyvin rönsyilevää ja epämääräistä. Varsinaista pääpahista ei tunnu olevan ja hahmot sekä itse maailma jäävät harmittavan etäisiksi ja stereotyyppisiksi. Hazuki on urhea ja nöyrä typykkä, Hanzoo aina cool ja kylmän analyyttinen ammattininja, isäntä on hajuton ja mauton aina mukava ja virheetön superkomea jäbä. Hahmojen voimien rajoja ei missään välissä kerrota, eivätkä he opettele uusia iskuja, joten lukijan on vaikea arvailla kuinka edistyneitä päähenkilöt oikeasti ovat ja kuinka vaarallinen uusi vihollinen on.

Isännän ja Hazukin välinen romanssi jää todella laimeaksi ja tylsäksi, kumpikin vain punastelee toisen seurassa, ja (voi ei spoileri, kuka tätä olisi arvannutkaan!) lopussa kun he viimein saavat rakkaudelleen yleisen hyväksynnän he vain halaavat. Aikahypyn jälkeen näytetään heillä olevan lapsia, mutta omasta mielestäni viiden pokkarin verran kestänyt ujostelu ei saanut kunnon intohimoista lopetusta. Hitto, olisivat edes suudelleet, onko se liikaa pyydetty?



Kuvitus on yllättävän personaallista ja nättiä. Viivat ovat hieman luonnosmaisia ja etenkin vaatteet ovat kiinnostavan näköisiä (joskin oikealle ninjalle sopimattomia). Kuten shoujomangoissa on harmittavasti tapana taustoja ei yleensä joko ole ollenkaan tai siellä on jotain tehoste-efektiä. Onneksi taustoja on kuitenkin piirretty tarpeeksi usein, jotta lukija saa käsityksen mikä tapahtumapaikka on (tämä on oikeasti suuri ongelma monissa shoujomangoissa). Itse koirien ulkonäkö on hirveän ällösöpöä, kuonoa on juuri ja juuri enemmän kuin kissalla. Mutta paljon huonompaakin on nähty.

Laimeissa hahmoissa on sentään se hyvä puoli, etteivät he missään vaiheessa käyneet hermoilleni. Vaikka Hazuki ja isäntä olivat kumpikin aika tylsiä tapauksia, he olivat kuitenkin selkeästi mukavia ihmisiä (tai yookaita), joille toivoi tapahtuvan vain hyvää.

Vahtikoirat on ihan ookoo sarja lukea yhden kerran, ei tässä mitään tarpeeksi kiehtovaa ole jotta sen pariin jaksaisi tulla joskus uudestaan. Viisi pokkariakin tuntui jo turhan paljolta, saman tarinan olisi voinut tiivistää toimivammaksi kokonaisuudeksi vaikka kolmeen pokkariin.

TÄHDET: ***