maanantai 9. huhtikuuta 2018

Nara piertelee, osa 17: Viimeaikaista räpellystä

Viime aikoina on ollut aika kiirettä, tai ainakin energiavarastot ovat olleet niukilla. Blogin on kuitenkin taaperreltava eteenpäin, joten keräsin näytille pienen kasan viimeaikaisia kuvatuksia. Viimeaikaisuus on sitten varsin venyvä käsite.


Gingaconin maskotista uutta kuvaa. En ole varma pääsenkö tänä vuonna paikalle, katsotaan miten asiat järjestyy.



Aion ottaa osaa Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n projektiin, jossa tehtäisiin fanisarjakuvista lehti. En ole vielä saanut aikaan kuin kahden sivun luonnokset. Onneksi projektilla ei ole deadlinea. Yhdistys julkaisi ensimmäisenä(?) vuonnaan Tiikerikoira -nimisen lehden, jossa oli fanien tekemiä sarjakuvia, ja tälle on toivottu uutta numeroa. Harmittavasti (mutta ymmärrettävästi) tekijöitä tämmöiselle ei juuri löydy. Sarjakuvissa on iso homma. Itse en keksi millään tarinaa fanisarjakuvalle, joten pyysin eräältä fanilta lupaa käyttää hänen lyhyttä fanitarinaansa perustana sarjikselleni.

Random fanitaidetta Benista ja Crossista tulossa. Tämä on melko kauan jo pyörinyt jaloissa mutten ole saanut aikaiseksi jatkaa sitä.

Prosessikuvia Tähdenlento 7:n kannesta.



Keskeneräinen Death Stranding -fanitaide. Olen kauan potkinut itseäni perseelle taiteeni monipuolistamisen suhteen. Ei pelkkiä koiria vaan voi piirtää, ja muutenkin olen halunnut alkaa tehdä enemmän vakavempaa taidetta, joka voisi kiinnostaa suurempaa katsojakuntaa kuin vain, öh, turreja. Motivoidakseni itseäni piirtämään ihmisiä piirrän ihkuja vanhoja miehiä <3 Death Stranding on Hideo Kojiman uusin työn alla oleva peli, joka on miehen ensimmäinen työ omillaan sen jälkeen kun Konami potkaisi Kojimaa hanuriin. Pelistä on olemassa vain kolme pitkää ja hämmentävää traileria, joiden perusteella ei voi kuin arvailla millainen juoni pelissä on. Tulen tuskin koskaan edes pelaamaan peliä, sillä minulla ei ole varaa PS4:een, mutta aion pelin ilmestyttyä seurata sen juonta katsomalla Youtubesta muiden pelailuja. Yksi päähenkilöistä on lempinäyttelijöihini lukeutuvan Mads Mikkelsenin esittämä, jonka hahmo vaikuttaa hirveän siistiltä luurankosotilaineen ja lonkeroineen. Hahmon voi nähdä tässä trailerissa, alkaen jostain keskikohdan maissa.

Kirjoitan ehkä seuraavassa postauksessa tarkemmin mitä minulle nykyään kuuluu. Näkemisiin! 

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Lapsuuden satusalkku



Äitini muutti uuteen kämppään, joten kävin muuton aikana läpi lapsuuden ja nuoruuden aikaisia kamoja. Tämä salkku oli jo kauan kummitellut mielessäni ja onneksi löysin sen ennen kuin se olisi heitetty roskiin. Salkusta on hyvin vähän tietoa netissä, joten valitettavasti en osaa kertoa siitä kovinkaan paljoa. En edes tiedä mistä se on hankittu.

Salkku sisältää läjän lastensatuja, joita on ilmeisesti tullut postissa kerran kuukaudessa. En selkeästi omista koko sarjaa, sillä salkussa olisi vielä paljon tilaa ja tarinat on jaettu useaan ryhmään, joista osa on jäänyt täysin ilman satuja. Sadut ovat erillisillä lehtisillä, joista kukin on 4 sivun mittainen, joskin muutama satu on vaatinut kaksi eri lehtistä, eli satu on 8 sivua pitkä. Pituus on juuri sopiva luettavaksi esimerkiksi iltasatuna. Paperi on kiiltävää ja melko paksua. Lehdissä lukee vuosiluku 1997 ja kuvittajien nimet, sekä ilmeisesti sarjan nimi "Mummo kertoo maailman kauneimmat sadut", mutta siihen se jääkin.






Tarinavalikoima on kiitettävän laaja, satuja on monesta eri kulttuurista ja ajanjaksosta. Kuvittajia on myös useita ja heillä on tyylejä laidasta laitaan. Suurin osa nimistä on ranskalaisia, joten ilmeisesti tämä on ollut ranskalainen projekti? Ilmeisesti tarinat ovat tulleet jonkinlaisessa järjestyksessä, sillä esimerkiksi ryhmä "Prinssejä ja prinsessoja" on saanut kymmenittäin satuja ja osa ryhmistä ei ole saanut mitään.

Jos joku tämmöisen tunnistaa lapsuudestaan ja tietää siitä enemmän niin avatkaa sanaiset arkkunne. Esimerkiksi kiinnostaisi mitä kautta näitä on voinut tilata ja onko kellään koko sarjaa?



torstai 22. helmikuuta 2018

Seitsemäs Tähdenlento

Kannen tekijänä minä
Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n uusimman jäsenlehden teko oli varsin karikkoista ja lehti viivästyi viivästymistään, kunnes se nyt viimein on ilmestynyt jäsenten postiluukkuihin. No, virheistä opitaan ja toivottavasti lehti oli odotuksen arvoinen.

Odotin tätä numeroa kuin kuuta nousevaa, sillä taistelukoirateema on sydäntäni lähellä ja pääsin viimein tekemään kansikuvan. Mielestäni lehden laatu paranee koko ajan ja ei tarvitse olla Hopeanuoli -fani, jotta siitä saisi jotain irti. Useampi ei-fani on hämmästellytkin kuinka tämä on "ihan oikea lehti".



Tässä numerossa on jälleen paljon monipuolisia artikkeleita. Ginga -aiheisia ovat muun muassa pari juttua 2017 Gingaconista, Shiroi Senshi Yamaton esittely, juttu Uusi Legenda -roolipelistä ja juttu tässä blogissa aikoinaan ilmestyneestä Legendan varjossa -fanitarinasta, jota en suinkaan ole unohtanut, mutta jonka aion joskus kirjoittaa uudelleen. Eläimiin liittyviä artikkeleita ovat muun muassa pitbullkasvattajan haastattelu, juttu owczarek podhalanskista, kirjoittamani artikkeli koirataisteluista Japanissa, sekä juttu lemmikkivariksesta. Eläintaiteen puolella mukana on esimerkiksi juttu SaQen käsitöistä ja Riikin -nettisarjakuvasta. Teema tulee mielestäni tarpeeksi selkeästi esille, vaikka juttuja on laidasta laitaan. Oikeista eläimistä kertovia juttuja lipsahti mukaan ehkä turhan paljon. Ai niin, mukana on myös A3-kokoinen juliste.



Lehden taittajana toimi nyt Raezla (ent. Äffä), joka on tehnyt todella hyvää työtä taiton kanssa. Sivut ovat värikkäitä ja monipuolisen ilmeikkäitä, ilman, että ihan sirkusmeiningiksi on menty. Liukuväritystä on ehkä käytetty vähän turhan usein. Raezla suoriutui ensikertalaisena valtavasta urakasta erittäin hyvin. Tykkäsin myös hänen tekemästä sisällysluettelosta, jossa ensi kertaa artikkelit oli lueteltu aihealueittain ja toivon, että tätä tullaan käyttämään vaikka joku muu olisi taittajana. Muutama kuva näkyy liian tummana ja tämä on jokakertainen moka, koska eihän noita kuvia muista vaalentaa painoa varten.



tiistai 13. helmikuuta 2018

Huonoja uutisia uudesta Valkohampaasta

© Alphanim
Kerroin työn alla olevasta ranskalaisesta Valkohammas -animaatiosta viimeksi neljä vuotta sitten. Projektista oli olemassa tuolloin perinteisesti animoitu traileri ja kauniita konseptikuvia. Olin hyvin innoissani ajatuksesta uudesta käsin animoidusta koiratarinasta tällä tietokoneanimaation valtakaudella.

Projektin oli aloittanut tuotantoyhtiö Alphanim, jonka sivusto näyttää olevan nurin, eli firma on todennäköisesti lopettanut toimintansa. Alphanim ehti tehdä Valkohampaasta alle minuutin pituisen trailerin, jonka uusi tuotantoyhtiö Superprod on poistanut Youtubesta. En ole löytänyt traileria enää muualta netistä. Traileri oli perinteisellä animaatiolla toteutettu, siinä Valkohammas -pentu kömpi esiin pesästään ja sokaistui auringosta, sitten näytettiin Valkohammasta aikuisena koirataistelussa yleisön hurratessa. Traileri oli varsin näyttävä ja on suuri sääli jos se on nyt kadonnut bittiavaruuteen ikuisiksi ajoiksi.

© Alphanim
Superprod -yhtiön ottaessa projektin itselleen he valitettavasti muuttivat sen suuntaa täysin. Elokuva on nyt viimein julkaistu vuonna 2018 ja siitä on olemassa tämä pätkä Youtubessa. Järkytyin sen nähdessäni. Elokuva on nyt huonolla tietokoneanimaatiolla toteutettu, kaikki näyttää lattealta ja tekstuurit ovat ala-arvoiset. Jälleen yksi häviö perinteiselle animaatiolle. Aion katsoa tämän elokuvan kokonaisuudessaan jahka sitä voi tilata DVD:llä tai se ilmestyy jonnekin nettiin. Toivottavasti se ei ole täysin fiasko, mutta odotukseni ovat pohjamudissa, sillä julkaistussa pätkässä huonon animaation lisäksi itse kohtaus muistuttaa minua liikaa Baltossa olleesta kohtauksesta.

On epäselvää kauanko Valkohammas on ollut tuotantolimbossa, mutta se todellakin on vaikuttanut ikuisuusprojektilta. Superprodin ottaessa ohjat käsiinsä elokuvalle alunperin suunniteltiin julkaisua vuodelle 2014 ja ken tietää kauanko Alphanim oli työstänyt omaa versiotaan sitä ennen. Selailin Alphanimin sivuja Wayback Machinen avulla ja Valkohampaalle on oma osionsa jo vuonna 2007. Perinteinen animaatio on varsin hidasta ja työlästä tehdä, minkä takia tietokoneanimaatio onkin ottanut vallan markkinoilla. Superprod vaikuttaa heittäneen hanskat tiskiin ja vaihtoi halvempaan ja nopeampaan tietokoneanimaatioon. Todella harmittavaa, etenkin kun Superprodilla ON aikaisempia valmistuneita perinteisellä animaatiolla toteutettuja projekteja. Esimerkiksi ainakin yksi tuotantokausi Lassie -sarjaa. Tuosta linkistä pääsee näkemään sarjasta yksittäisiä kuvia sekä tunnarin.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Nara piertelee, osa 16: Tyylikokeiluja vuodelta 2007


Käyn taas läpi vanhoja löytöjä. Äitin nurkista löytyi ACEO-kokoisia kortteja, joihin olin piirtänyt eri animaatioiden hauveleita niiden alkuperäisellä tyylillä (tai ainakin yrittänyt matkia tyyliä). Ihan kivojahan nämä ovat, en jaksa kauhistella anatomiavirheitä sun muita kun nämä ovat yli kymmenen vuotta vanhoja.

En sen enempää osaa näistä kertoa. Hahmojen nimet ja sarjat löytyvät kuvista. Huono valokuvaus on huonoa.





keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Onko susi sekarotuinen?


Tämä artikkeli on alunperin julkaistu lyhyemmässä muodossa Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdessä numero 5, vuonna 2016. Vanhoja numeroita voi ostaa netissä Hopeapuodista ja ry:n myyntipöydältä coneissa.

Koirasusien kasvatusta monesti vastustetaan koska pelätään koirasusien villiintyvän ja sekoittuvan villien susien kantaan. Onko tämä oikeasti aiheellinen pelko? Kuinka "puhdasrotuinen" susi onkaan?

Luontoäitiä ei kiinnosta kuinka puhdasverisiä eläimet ovat ekosysteemissä. Ainoastaan sillä on väliä toimiiko eläin hyvin paikassaan ravintoketjua. Luonnolle ei ole väliä onko sen viidakossa vaaniva suuri kissapeto puhdas bengalintiikeri vaiko bengalin- ja sumatrantiikerin sekoitus. Se on tarpeeksi hyvä kunhan se on tiikeri, sopeutuu elämään alueella ja ei järisytä ekosysteemiä.

Mikä olisikaan parempi symboli kesyttämättömälle erämaalle kuin uhkaavan näköinen musta susi ulvomassa kalliolla? Mutta juuri tuo paljon ihailtu musta väri on koirilta peritty. National Science Foundationin rahoittamassa tutkimuksessa analysoitiin DNA-näytteitä 150 Pohjois-Amerikan sudelta, jotka olivat peräisin Yellowstonen kansallispuistosta. Noin puolet susista olivat mustia. Mustien susien värigeeni, jota aiheuttaa geeni K-lokus, eli dominoiva musta, on alunperin koirilta peritty. Geeni on niin laajalle levinnyt amerikkalaisten susien joukossa ettei sen aiheuttanut risteytys ole voinut tapahtua vasta viimeisten parin sadan vuoden aikana. Väri ilmestyi susiin todennäköisesti useamman risteytyksen kautta noin 15 000 vuotta sitten. Musta väri ei selkeästi ole haitannut susien elämää, päinvastoin se on saattanut auttaa öisillä metsästysretkillä. Joillakin alueilla väri on ollut susien keskuudessa hyvinkin suosittu, Kanadassa 62% metsissä asuvista susista on mustia. Geenillä on myös yksi yllättävä positiivinen puoli, sen on todettu parantavan vastustuskykyä tulehduksia vastaan.

Tänä päivänä susi on arka ja näkee koiran yleensä uhkana tai ateriana. Mutta noin 15 000 vuotta sitten ihmiset olivat vasta saapuneet Amerikan mantereelle koiriensa kanssa, eivätkä sudet olleet vielä oppineet pelkäämään heitä. Sudet eivät olleet vielä kokeneet vuosisatojen, jopa vuosituhansien mittaista susivainoa, jonka ansiosta etenkin Euroopassa kaikki rohkeat, ihmisten lähettyville uskaltavat ja jopa ihmisiä metsästävät sudet tapettiin, jolloin vain arat sudet jäivät henkiin jatkamaan sukua. Tuon aikainen susi oli nykyistä paljon rohkeampi, ja tuon aikainen koira hyvin alkukantainen (voisin kuvitella niiden olleen sudekkaan grönlanninkoiran näköisiä) ja varmasti kelpasi sudelle kumppaniksi. Ainoat sudet, joita ei ole systemaattisesti vainottu ovat Ellesmeren arktiset sudet. Näitä susia ihminen ei ole tietämättään jalostanut aroiksi. Ne tapaavat ihmisiä vain ehkä muutaman kerran elämässään, jos koskaan, ja ne ovat hyvin uteliaita heitä kohtaan. Amerikkalaisissa koirasusikeskustelupalstoilla olenkin saanut kuvan arktisiin susiin perustuvien koirasusien olevan tavallista hyvähermoisempia.

Euroopassa ja Venäjällä mustat sudet ovat harvinaisempia. Italiassa jopa noin 20% susista on mustia, ja niiden musta geeni on sama kuin amerikkalaisilla susilla. Italian sudet ovat niin tehokkaasti koiriin sekoittuneita, että monilla on mustan värin lisäksi/sijaan koirilta perityt takajalkojen kannukset. 

Georgiassa Tsibilisin ekologian instituutti tutki vuonna 2013 Kaukasus -vuoriston laumanvartijakoirien ja alueen villien susien sukulaisuutta. Tutkimukseen otettiin DNA-näytteitä 102 sudelta, 57 laumanvartijakoiralta ja 9 georgialaiselta sekarotuiselta koiralta. 13% tutkituista susista osoitti merkkejä koiraristeytyksestä, ja yli 10% koirista osoitti merkkejä susiristeytyksestä. Noin 2-3% koirista ja susista oli suurella todennäköisyydellä ensimmäisen sukupolven risteytyksiä. Tämä tutkimus todistaa, että koiran ja suden spontaaneja risteymiä tapahtuu alueilla, joissa laumanvartijakoiria pidetään perinteisesti yksin ulkona vahteina.

Vaikka tieteellisiä tutkimuksia villeistä koirasusista on tehty varsin vähän ovat eläimet alkuperäisasukkaille monesti itsestäänselvyyksiä. Keski- ja Vähä-Aasiassa paimenet puhuvat lähes mystisestä canavarista, joka elää yksin ja on tavallista sutta suurempi ja riippukorvainen. Asukkaiden mukaan villi naarassusi voi paritella laumanvartijakoiran kanssa ja synnyttää sekä pysty- että luppakorvaisia pentuja, joista pystykorvaiset pennut susilauma hyväksyy omikseen ja luppakorvaiset joko tapetaan tai ajetaan laumasta. Pystykorvaisista pennuista tulee ennen pitkää lauman johtajia. Tarinoiden mukaan pystykorvainen pentu on susimaisempi ja vaikeampi kouluttaa. Turkissa Yesildag -maakunnassa näitä risteytyksiä on tehty tarkoituksella ja vaikealuontoiset pennut vapautetaan luontoon. Laumanvartijaksi sopiva canavar on erittäin arvokas.


Koiraeläinsoppaa tulevat sekoittamaan vielä kojootti ja sakaali. Suosittelen kielitaitoisia lukemaan netistä Scientific Americanin vuonna 2011 julkaiseman artikkelin The Hearty Ingredients of Canis Soup. Uusimpien tutkimusten mukaan kauan uhanalaisena eläimenä pidetty punasusi ei ole kuin paikallinen kojootin ja suden risteymä. Punasusi lisääntyy hanakasti kojootin kanssa, vaikka luonnonsuojelijat ja tiedemiehet ovat parhaansa mukaan koettaneet saada ne lisääntymään vain keskenään, sisäsiitoksesta huolimatta. Kojooteilla esiintyvä musta väri on sama kuin sudella, eli myös koiralta peräisin. Mustan värin lisäksi metsästäjät saavat silloin tällöin kiinni myös muita selkeästi koiran värisiä kojootteja. Geenianalyysi on myös osoittanut, että Newfoundlandissa elävät valkoiset kojootit ovat saaneet värinsä kultaiseltanoutajalta. Kojootissa on myös alueesta riippuen enemmän tai vähemmän sutta. Vaikuttaisi siltä, että alueilla, joissa kojootti joutuu turvautumaan enemmän peuran metsästykseen on niissä enemmän suuremman susiserkun verta. 

Sakaalin, suden ja koiran luonnossa tapahtuvista risteymistä tiedetään vielä hyvin vähän. Voisi kuitenkin olettaa sakaalin toimivan koiraeläinkeitossa samalla tavalla kuin amerikkalainen kojootti. Kolmesta sakaalilajista vain kultasakaali kykenee lisääntymään suden ja koiran kanssa (ja täten myös kojootin kanssa, mutta maantiede tekee siitä mahdotonta). Kultasakaali on nopeasti ja lähes huomaamatta levinnyt pienissä määrin jo Tanskaan ja Viroon asti. Vuonna 2016 kultasakaali tallentui riistakameraan Hollannissa. Kultasakaalin leviäminen Suomeenkin on vain ajan kysymys (ja voi että miten odotankaan susivihaajien reaktioita kun Suomeen tulee toinenkin koirapeto, joka varmasti on halukas risteytymään suden kanssa). Villejä sakaalin ja koiran risteymiä on löytynyt Kroatiasta vuonna 2015. Nämä eläimet lopetettiin. On hyvin ironista kuinka ympäri maapalloa levinnyt tuhoisa vieraslaji ihminen kokee oikeudekseen määrätä miten luonnonvaraiset eläimet saavat lisääntyä ja leviintyä.

Luonnollisesti tapahtuvia koiran ja suden risteymiä on siis tapahtunut ympäri maailmaa, kauan ennen kuin ihmiset ovat havahtuneet kiroamaan koirasusia. Näitä risteymiä on tapahtunut satojen, tuhansien ja kymmenien tuhansien vuosien ajan ilman ihmisen vaikutusta. Pitäisikö koirien ja susien lisääntymistä sitten kannustaa? Kenties ei, mutta luonnosta löydettyjä risteymiä ei mielestäni pitäisi lopettaa, sillä jokainen susi, kojootti ja kultasakaali on enemmän tai vähemmän sekalaisten risteytyksien tulos. Mikään eläin ei ole koskaan ollut "puhdasverinen", ei siinä merkityksessä miten koiranäyttelyissä ajatellaan. Evoluutio ei koskaan pysähdy, eikä mikään laji ole koskaan "valmis".

Suomessa on paljon kohistu villeistä koirasusista ja kuinka suomalainen susikanta on vaarassa tahriintua lopullisesti. Silti samaan aikaan ihmiset ihailevat Pohjois-Amerikan susia, joissa on tutkitusti aimo loraus koiraa ja kojoottia. Nämä ovat silti selkeästi susia, vaikka niitä on säännöllisen epäsäännöllisesti rikastettu muilla geeneillä, eikä koiran veri ole tehnyt niistä enemmän verenhimoisia tai sopimattomia villiin elämään. Satunnaiset risteymät ovat suorastaan lahja Suomen surkean pienelle susikannalle. On naurettavaa syytellä koirasusikasvattajia mahdollisista villeistä risteytyksistä, sillä kukaan koirasusikasvattaja ei ole tahallaan laskemassa arvokkaita eläimiään vapaaksi. Jos näin kävisikin saisi hän julkiset vihat päälleen. Mahdolliset risteymät tulevat todennäköisemmin Venäjän puolelta, jossa on paha kulkukoiraongelma. Geenitutkimuksien avulla on saatu selville koiran verta tulleen villiin koiraeläimiin jopa kultaiseltanoutajalta, eli yhtä hyvin voisi kieltää kaikki koirat varmuuden vuoksi.

Aion joskus tulevaisuudessa kirjoittaa koirasuden käytöstä työläimenä. Kiitos ja näkemiin!

lauantai 20. tammikuuta 2018

Pussihukka, ei suinkaan susi


Tämä artikkeli on alunperin julkaistu lyhyemmässä muodossa Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdessä numero 5, vuonna 2016. Vanhoja numeroita voi ostaa netissä Hopeapuodista ja ry:n myyntipöydältä coneissa.

Tasmaniantiikeri ja pussihukka ovat kaksi harhaanjohtavaa nimeä eläimelle, joka ei suinkaan ollut susi tai tiikeri, vaan opossumin ja kengurun lailla pussieläin. Pussihukan tieteellinen nimi on Thylacinus Cynocephalus ("pussillinen koiranpää"). Nimensä mukaisesti se oli ulkonäöltään hyvin koiramainen ja se monesti mielletään virheellisesti koiraeläimeksi. Englanniksi lajia kutsutaan yhä useammin nimellä thylacine, joka ei ole harhaanjohtava. Suomeksi tälläistä nimitystä ei ole.

Pussihukan säkäkorkeus oli noin 60 cm ja paino 20-30 kiloa. Sen ihonmyötäinen vaalea karva oli lyhyttä ja alaselän ja hännän kohdalla oli selkeärajaisia raitoja. Sen yksi erikoisuus oli pitkä ja kapea kuono, joka avautui jopa 80 astetta. Puruvoima oli kuitenkin heikko. Se oli pääasiassa yksinäinen tai pareissa elävä yöeläin.

1912

Virallisesti pussihukka on kuollut sukupuuttoon. Monen mielestä laji on säilynyt hengissä syrjäseuduilla ja näköhavaintoja tehdään tasaisin väliajoin, näitä ei kuitenkaan ole voitu varmistaa hukiksi. Kaukaisuudessa näkyvä eläin on helppo sekoittaa esimerkiksi dingoon, kettuun tai koiraan, joiden ulkonäkö voi muuttua dramaattisesti esimerkiksi kapin takia. Elossaolo vaikuttaa epätodennäköiseltä ja nykyinen populaatio olisi varmasti hyvin sisäsiittoinen. Pussihukkien kloonauksesta puhutaan tasaisin väliajoin, mutta sitä ei ole vielä yritetty ja on epäselvää saisiko tallessa olevista näytteistä tarpeeksi ehjää DNA-materiaalia. Ei myöskään tiedetä mikä, jos mikään eläin olisi sopiva emo kloonatulle pennulle, ja voisiko muun eläinlajin kasvattama pussihukka enää käyttäytyä aidolla tavalla.

Pussihukkia tavattiin ennen Australiassa, Tasmaniassa ja Uusi-Guineassa. Uusi-Guineassa ja Australiassa se kuoli sukupuuttoon 2000-3000 vuotta sitten, selviten Tasmaniassa 30-luvulle asti. Lopullisen tuhon aiheuttajiksi on yleisesti asetettu dingo ja ihminen. Pussihukka hävisi ravintokilpailussa älykkäämmälle, laumoissa saalistaville dingoille, sekä ihmisten aiheuttamalle vainolle. Mutta uusimpien tutkimusten mukaan sukupuutolle oli myös muita syitä. Uusimmat geenitutkimukset ovat havainneet lajin geeniperimän yksipuolistuneen huomattavasti jo yli 70 000 vuotta sitten, ennen ihmisten saapumista Australiaan. Todisteita on myös löydetty suuresta kuivakaudesta. Moni asia vaikuttaisi olleen syypää lajin tuhoon, ihmisen antaessa sille viimeisen kuoloniskun.

1930 Wilf Batty ja hänen ampumansa tiedettävästi viimeinen villi pussihukka.
Tiedettävästi viimeisen villin pussihukan ampui farmari Wilf Batty vuonna 1930. Eläin oli kanalassa tappamassa Battyn kanoja. Batty kertoi koiriensa pelänneen aina pussihukkia ja kun hän toi raadon sisälle hänen koiransa karkasivat kolmeksi päiväksi. Hänen koiransa näyttää varsin pelokkaalta yläkuvassakin. Täytyy muistaa, että mies oli melko köyhä ja ansaitsi elantonsa rankalla työllä tilallaan, eikä hän välttämättä ymmärtänyt eläimen olevan kuolemassa sukupuuttoon. Mikäli hän olisi ymmärtänyt tämän kenties hänen ilmeensä olisi ollut kuvassa erilainen.

Viimeinen vankeudessa ollut hukka kuoli vuonna 1936. Benjamin -niminen naaras oli ollut vankeudessa vain 3 vuotta kun se kuoli hoitovirheeseen jääden loukkuun pesäkoppinsa ulkopuolelle ja altistui päivällä äärimmäiselle kuumuudelle. Tälläinen huolimattomuus oli valitettavan yleistä pussihukkia ja ylipäänsä eläintarhaeläimiä kohtaan ennenvanhaan.

Pussihukkia pidettiin jonkin verran lemmikeinä. 20-luvulla ansastaja Reg Trigg sai syksyllä nuoren naaraan ansaansa ja risti sen Lucyksi. Lucy oli hyvin kiltti eläin, se söi miehen kädestä ja piti silityksestä. Talven lähestyessä se kuunteli usein villien hukkien kutsuja ja kävi levottomaksi. Lopulta Trigg vapautti sen. Kului kaksi vuotta, minkä jälkeen Trigg näki Lucyn vielä kerran. Lucy katsoi häntä metsästyspolun varrelta kahden pennun kanssa ja katosi sitten metsään. Tämän jälkeen Trigg ei enää ikinä nähnyt pussihukkia.

Pussihukkia ei niiden elinaikana kohdeltu uhanalaisina eläiminä ja eläintarhoissa ei nähty vaivaa saada lajia säilymään. Aikakauden eläintarhojen eläimillä oli yleensä pienet ja virikkeettömät tilat ja vangittujen hukkien aitaukset ovat nykysilmin nähden surullista katsottavaa. Eläinten käyttäytymistä ei juuri tutkittu, koska niitä pidettiin tavallisina tuholaisina, joista maksettiin tapporahaa. Täten niistä on jäljellä vain vähän video- ja kuvamateriaalia.

Olin nuorempana hyvin toiveikas pussihukkien selviytymisen suhteen ja seurasin havaintoja innokkaasti. Vuosien mittaan olen kyynistynyt, enkä enää pidä lajin selviytymistä nykypäivään asti mahdollisena, vaikka niin kovasti haluaisin uskoa siihen. Lähes jokaisessa näkemässäni valokuvassa ja videossa eläin on ollut koira, kapinen kettu, tai jopa pahvista tehty elukka. Ja jäljelle jäävissä kuvissa eläin on ollut niin epäselvä, että se olisi yhtä hyvin voinut olla kissa taikka Loch Nessin hirviö.

1869
Melko tuoreessa The Hunter -elokuvassa metsästetään viimeistä pussihukkaa. Suosittelen elokuvaa lämpimästi, mikäli hidastempoisuus ei ärsytä. Elokuvassa on kuitenkin pieni omituisuus, sillä siinä Red Leaf -niminen yhtiö etsii pussihukkaa sen erittämän myrkyn vuoksi. Oikeasti eläin ei tuottanut myrkkyä.

Tietokoneella toteutettu pussihukka elokuvassa The Hunter © Madman Entertainment