The Call of the Wild (tietokoneanimaatio, 2020)

NIMI: The Call of the Wild (Erämaan kutsu)
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Chris Sanders
KÄSIKIRJOITUS: Michael Green, perustuen Jack Londonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Terry Notary, Harrison Ford, Omar Sy, Cara Gee, Dan Stevens

En ollut erityisen innostunut katsomaan tätä versiota Erämaan kutsusta. Olin näemmä viivytellyt jo lähes kuuden vuoden ajan. Tulipa viimein katsottua, eikä kokemus ollutkaan niin kamala kuin odotin ja välillä olin oikeasti viihdyttynyt. Valitettavasti huonoa palautetta löytyy silti hyvää enemmän.

Jack Londonin Erämaan kutsusta (kuin myös Valkohampaasta) on tehty lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja. Välillä turhauttaa kuinka näistä samoista tarinoista tehdään uusia versioita, kun kiinnostavia klassisia eläintarinoita olisi niin paljon muitakin, joista moni ei ole koskaan saanut minkäänlaista filmattua versiota. Tarina on todennäköisesti kaikille lukijoille tuttu, mutta kerrataan silti. Alaskan kultaryntäysbuumin aikaan tarvittiin vahvoja rekikoiria. Buck on suuri, hemmoteltu lemmikki Kaliforniassa, jonka omistaa rikas perhe. Koira kaapataan myytäväksi Alaskaan. Buck kokee kulttuurishokin. Sitä ei ole koskaan ennen piesty, se ei ole ennen nähnyt lunta taikka joutunut tehdä työtä. Villit vaistot alkavat ottaa siitä vallan sen joutuessa paiskimaan rankkaa duunia karuissa maisemissa, vielä karumpien ihmisten ja koirien kanssa.

Elokuva alkaa todella pahaenteisesti ADHD-kohelluksella Buckin temmeltäessä koomisesti pitkin ensimmäisen kotinsa kartanoa, aiheuttaen kaaosta ja tuhoa. Tämä oli kuin suoraan Beethoven-elokuvista ja pelkäsin koko elokuvan olevan tällaista mukahauskaa sekoilua. Lapsekas hassuilu ei oikein sovi Jack Londonin erämaatarinoihin, eikä tämä yliystävällinen ja kömpelö Buck sovi mielikuvaani hahmosta. Onneksi meno rauhoittuu tämän jälkeen, mutta alkuperäisen tarinan raadollisuuteen ei päästä. 

Moderni versio on tehnyt juonesta niin hampaattoman, että se varmasti sopii kaikista pienimmillekin taaperoille ilman vanhempien kauhistelua. Tarinaa pehmitellään joka käänteessä, ja tämän takia Buckin muodonmuutos hemmotellusta lemmikistä suden vaistojen ohjaamaksi villieläimeksi ei tunnu yhtä vääjäämättömältä kuin alkuperäisessä kirjassa tai muissa versioissa. Kun Buck kaapataan sitä lyödään kartulla tasan yhden kerran (lyönti näkyy varjona), ja alistuu kohtaloonsa heti tämän jälkeen. Buck on niin hyväsydäminen ettei edes tapa jahtaamaansa jänistä, vaan jahtihuvin jälkeen tökkää sitä hellästi kuonollaan, kehottaen sitä jatkamaan matkaa. Buckin katkera taistelu elämästä ja kuolemasta rekikoirien tyrannimaista johtajaa Spitziä vastaan vesittyy Buckin antaessa Spitzin kävellä pois verettömän taistelun jälkeen. Kun Buck päätyy taitamattomien tunarien omistukseen sen kaltoinkohtelua ja nälkää ei myöskään uskalleta näyttää, muutamaa ruoskan ääntä lukuun ottamatta. Kun vihjataan, että Buckin entiset työkaverikoirat olisivat hukkuneet jäiseen jokeen luulin leffalla olevan edes jonkinlaista selkärankaa vihjata kuolemasta, mutta pian paljastuu, että koirat olivat vain karanneet.

Elokuvasta on puhuttu live action -termillä, mutta älkää antako sen huijata. Tietokoneanimaatiota tämä on lähes täysin. Ihmiset sentään ovat yhä aitoja näyttelijöitä, mutta kaikki eläimet ja suurin osa taustoista on tietokoneella tehtyjä. Taustat sentään ovat pääasiassa aidon näköisiä ja ihmiset sulautuvat niihin hyvin, ainakin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Koska taustat on luotu tietokoneella elokuva näyttää monesti liiankin täydelliseltä ja keinotekoiselta ikuisesti ihanteellisen valaistuksensa kanssa. Paikoitellen maisemat ja valaistukset ovat kuitenkin hyvin kauniita.

Koirien animointi on melko hyvää, mutta missään välissä aivoni eivät unohtaneet niiden olevan feikkejä. Tämä esti minua heittäytymästä aidosti tarinan mukaan. Koirien liikkeissä on epäluonnollisuutta, jota on vaikeaa selittää, mutta jonka silmä tunnistaa heti. Aika käsittämätön veto on ollut palkata ihminen kulkemaan nelinkontin ja animoida motion capture -tekniikalla Buck tämän päälle, tämä on varmasti ollut merkittävä osasyy miksi koiran liike on luonnottoman tuntuista. Kohtauksissa, joissa ihmiset koskevat koiriin on selvää etteivät hahmot ole oikeasti vierekkäin.

Animaattorit ovat tehneet hyvää työtä, mutta silti jatkuvasti mietin miten paljon uskottavampi ja kiinnostavampi elokuva olisi jos siinä olisi oikeita eläimiä. Ymmärrän, että vaativimpiin taistelu- ja toimintakohtauksiin on monesti eettisempää ja helpompaa käyttää nukkeja tai animaatiota, mutta on suuri vääryys kuinka oikeat koiranäyttelijät korvataan ihan jokaiseen kohtaukseen. Lopputulos kärsii tästä valtavasti, kuten myös budjetti. Ihan taatusti olisi ollut paljon halvempaa käyttää oikeaa koiraa kohtauksiin, joissa koiran tarvitsee vain istua, katsoa suuntaan X, tai kävellä paikasta A paikkaan B, eikä kukaan voisi vinkua tämän olleen epäeettistä.

Koirista on tehty liian ihmismäisiä. Buck reagoi ilmeillään ihmisten puheisiin, vaikuttaa ymmärtävän kaiken ja tietää liikaa ihmisten maailmasta. Fotorealistisiksi tarkoitettujen koirien elehdintä ja ilmehdintä on liian sarjakuvamaista ja suurieleistä, jolloin syntyy kuuluisa uncanny valley -efekti. Silloin tällöin mukana on kuitenkin onnistuneita ilmeitä ja eleitä. Buckin arkkivihollinen Spitz oli onnistuneesti toteutettu, huskyn dramaattiset mustavalkoiset merkit ja kalpeat silmät luonnollisesti korostivat koiran ilmeitä.

Leffaan on lipsahtanut useita pieniä virheitä, jotka tuskin haittaavat normikatsojia. Mutta nörttiyteni pisti merkille, että sudet metsästivät fasaaneja ja villisikoja, joita ei elä Alaskassa. Buckin vetokoiratiimiin kuuluu turhan erityyppisiä koiria, vaikka toki on totta, että suurimman kultaryntäysbuumin aikaan melkein mikä vain koira kelpasi vetojuhdaksi. Silti häiritsi nähdä kuinka samassa valjakossa oli muun muassa kultainennoutaja, jonkinlainen labradoodlen kaltainen kiharakäkkyräkarva, ja jopa arktisiin oloihin täysin sopimaton napolinmastiffi. Koirista olisi saanut selkeästi toisistaan erottuvia yksilöitä ilman näin suurta ylilyöntiä.

Kaiken valituksen jälkeen pitää mainita joitain hyviä puolia. Vaikka Buckin muodonmuutos ei tuntunutkaan ihan niin vakuuttavalta kuin olisin toivonut, oli leffassa välillä vaikuttavia kohtauksia Buckin nähdessä jonkinlaisia hallusinaatioita tämän sisäisestä susitoteemista. Kun tämä mystinen susihenki ilmestyi ensimmäistä kertaa sain melkein kylmiä väreitä.

Pidin myös Harrison Fordin esittämästä John Thorntonista, joka on Buckin viimeinen omistaja. Hahmolle oli annettu yksinkertaisen liikuttava taustatarina ja hänen tarinakaari toimi. Kokeneen karismaattinen Ford oli paljon vetovoimaisempi kuin itse Buck. Hänen rouhea ääni sopi kuin nyrkki silmään kertojan rooliin. Ford oli täysin uskottava, vaikka joutuikin näytellä tietokonekoiran kanssa, ja leffa onkin parhaimmillaan viettäessään aikaa tämän kaksikon parissa. Uskottavuutta ei kuitenkaan löytynyt Hal-pahista esittäneeltä Dan Stevensiltä, joka veti hahmonsa kihisevän raivon ja itsekkyyden koomisuuden puolelle. Tämä tosin ei välttämättä ole ollut näyttelijän vika, voin hyvin kuvitella, että ohjaaja halusi tällaisen suorituksen.

Tämä versio oli loppujen lopuksi ihan ok. Se ei ole suuri kehu, mutta toisin kuin odotin en halunnutkaan repiä silmämunia päästäni. Kaipa tämä versio viihdyttää nuorimpia katsojia. Erämaan kutsu ei kuitenkaan ole varsinaisesti lasten tarina, eläinaiheestaan huolimatta. Sen takia tarinan pehmentäminen turhauttaa.

TÄHDET: **1/2

Valkohammas (animaatio, 2018)

NIMI: Valkohammas (Croc-Blanc)
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Alexandre Espigares
KÄSIKIRJOITUS: Philippe Lioret, Serge Frydman, Dominique Monféry, perustuen Jack Londonin kirjaan

En kiljaissut riemusta kun tämä leffa viimein julkaistiin. Ranskalainen Valkohammas oli ollut jumissa tuotantohelvetissä jo vuodesta 2007 alkaen. Aluksi Alphanim-studio oli suunnitellut siitä perinteistä 2D-animaatiota ja vuonna 2009 julkaisi nätin trailerin. 2D-animaation ystävät odottivat leffaa innolla ja ujosti toivottiin, että leffa voisi saattaa perinteisen animaation uuteen nousuun. Toiveet lässähtivät kun Alphanim lopetti toimintansa. Projektin otti haltuunsa Superprod, joka poisti vanhan trailerin netistä (se oli pitkän aikaa täysin kadoksissa), sekä valitettavasti hylkäsi jo valmiin materiaalin ja muutti elokuvan tietokoneanimaatioksi. Superprod lupaili saavansa elokuvan valmiiksi vuoteen 2014 mennessä, mutta elokuva valmistuikin vasta vuonna 2018, ja pienen teatterikiertueen jälkeen päätyi Netflixiin. Vuosia kestäneen odotuksen jälkeen tämä oli suuri pettymys. Minulla ei ollut mikään kiire päästä katsomaan leffaa, mutta nyt katkeruuteni oli laantunut ja tylsällä hetkellä muistin tämänkin leffan olemassaolon. Päätin viimein antaa sille mahdollisuuden.

Jack Londonin Valkohammas (tai suomeksi välillä Susikoira) on taatusti kaikille tuttu, eikä sitä tarvitse tarkemmin esitellä. Intiaaneilta karannut koirasusi Kiche on synnyttänyt pennun luontoon, mutta loukkaantuessaan ja nälänhädän uhatessa se päättää palata pentunsa kanssa intiaanien luo. Valkohampaaksi ristittyä pentua aletaan koulia rekikoiraksi. Valkohammas lähtee isäntänsä mukaan myymään turkiksia valkoisten miesten kaupunkiin, ja koirataisteluita harrastava mies huomaa koirasuden kyvyt heti. Hän onnistuu huijaamaan intiaanin myymään Valkohampaan, jolloin sen elämä muuttuu pelkäksi taisteluksi, ja se oppii vihaamaan ja pelkäämään ihmisiä. 

Tämä animaatio on aika hampaaton versio karusta tarinasta. Verettömien taisteluiden ja eläinrääkkäyksen aikana kamera katsoo jonnekin muualle ja kohtaukset ovat ohi nopeasti. Uusi, hyväsydäminen ihminen voittaa Valkohampaan traumat helposti. Turhauttavasta harmittomuudestaan huolimatta on leffassa hyvääkin. Eläimet käyttäytyvät melko luonnollisesti ja eivät puhu ollenkaan, edes kertojaa ei ole selventämässä niiden ajatuksia. Tämä on todella hyvä valinta. Etenkin alkupuolella oli mukavaa seurata Valkohampaan ja Kichen (jolla on suurempi rooli kuin yleensä) elämää luonnossa, ilman jatkuvaa höpötystä ja kohellusta. Luontoa kuvataan parhaimmillaan oikein tunnelmallisesti ja rauhallisesti, mikä oli odottamatonta etenkin nykyajan lapsille suunnatussa elokuvassa. Eläimet ovat tarpeeksi ilmeikkäitä, mutta eleet ja ilmeet eivät ole ihmismäisiä.

Koska tarinan varjopuoliin on suhtauduttu pehmentävästi ja piilottelevasti, jää Valkohammas itsekin vaisuksi persoonaksi. Yksi lempielokuvistani ikinä on vuoden 1991 live action Valkohammas, joka on mielestäni lähes täydellinen adaptaatio kirjasta (toki joitain juonikuvioita oli muutettu). Vaikka elokuva olikin Disneyn tuotos, se vangitsi kirjan tunnelman, erämaan armottomuuden, eläinten mysteerisyyden ja Valkohampaan kärsimyksen täydellisesti, ilman katsojiensa aliarviointia ja silti pysyen yhä lapsille sopivana katselukokemuksena. Itse Valkohammas oli siinä vaikuttava, etäisen arvokas ilmestys, joka kaltoinkohtelun jälkeen muuttuu raivoisaksi pedoksi, ja jonka luottamuksen ansaitsemiseen käytetään paljon vaivaa. Animaation Valkohammas ei käy läpi dramaattisia tunnekaaria, toipuu nopeasti traumoistaan ja pystyy liian pian rakastamaan uusia omistajiaan. Sillä ei ole selkeää, vahvaa persoonaa, ei kunnioitusta herättävää auraa.

Erityisesti huvitti kuinka uudessa kodissaan Valkohammas tappoi kanoja, jolloin uusi omistaja lukitsi sen kanalaan, ja yksinkertaisesti pyysi ettei se tappaisi niitä. Eikä tappanutkaan. Tämä on aivan liian naiivia jopa lasten leffaan! Vielä naiiviutta enemmän ärsytti kuinka helpoksi Valkohampaan vaistojen ja luottamuksen voittaminen oli tehty, se ei vaatinut mitään muuta kuin vähän silitystä ja puhetta, jota koira ei voi ymmärtää.

Ulkoisesti animaatio ei ollut mieleeni. Tietokoneanimaation laatu oli suoraan sanottuna kehnoa, ja budjetin rajallisuus oli selvää. En odota eurooppalaisilta studioilta samaa laatua kuin mitä jenkit ja japskit saavat aikaan, mutta silti, oli vähän masentavaa nähdä mikä oli vuosikausien odotuksen loppuhuipentuma. Tuntui kuin olisin katsonut Playstation 2 -aikakauden ylipitkää cut sceneä. Eläimet olivat ihan kelvollisen näköisiä, ja plussaa leffa saa siitä, että sudet tosiaan näyttivät susilta. Taustat olivat kauniita ja leffassa oli monesti oikein tunnelmallisia valaistuksia. Mutta ihmiset olivat selkein heikko kohta. Ihmisten iho on vahamaista, yksityiskohtia on vähän, ja ihmisten ilmeet ovat todennäköisesti tarkoituksella vähäeleisiä. Mitään ikimuistoista designiä ei ole eläinten taikka ihmisten parissa. Monesti kiinnitin huomiota kuinka hahmojen liikkeissä oli kömpelyyttä ja hitautta.

Mitään erityisen muistettavaa näkyä ei löydy. Perspektiivit ja leikkaukset ovat turvallisia ja tavanomaisia. Ainoastaan koirataistelumontaasista löytyy hieman rohkeampaa tyylittelyä, kamera liikkuu siinä kiinnostavasti ja värit ovat epäluonnollisia. Tämä on kuitenkin nopeasti ohi. Musiikkikin on täysin mitäänsanomatonta.

Elokuva ei ollut lähellekään niin huono kuin odotin, itse asiassa se oli ihan mukava tapa viettää yksi ilta. Se on kuitenkin täysin riskitön, ei herätä minkäänlaista pohdintaa, ja tuskin innostaa uusintakatseluun. Katsokaa 1991 versio mieluummin.

TÄHDET: **1/2

Kashtanka

 
NIMI: Kashtanka (Каштанка)
VUOSI: 1952
OHJAAJA: Michael Tsekhanovsky
KÄSIKIRJOITUS: Michael Papava, B. Brodsky, Anton Chekhov

Löysin tämän lyhyen (noin 30 min) venäläisen animaation ihan sattumalta. Animaatio perustuu Anton Chekhovin saman nimiseen tarinaan, joka julkaistiin jo vuonna 1887. En ollut lukenut sitä aiemmin, mutta löysin tarinan netistä ja pikaselasin sen läpi.

Kashtanka on pieni, arka koira, jonka omistajat kohtelevat sitä välinpitämättömästi. Perheen isä on juoppo puuseppä, ja hänen poikansa kiusaa koiraa, jolloin se välillä näykkäisee itsepuolustuksena. Isäntäänsä kaupungilla seurannut Kashtanka pelästyy paraatin melua ja eksyy. Ystävällinen muukalainen ottaa koiran omakseen. Vieras mies paljastuu sirkuksen pelleksi, joka kouluttaa eläimiä tekemään temppuja. Hän kohtelee eläimiään erittäin hyvin. Kashtankalla on luontaisia lahjoja ja koira otetaan mukaan sirkusohjelmaan, mutta esitystä ovat katsomassa myös sen edelliset omistajat, jotka koiran tunnistaessaan kutsuvat sitä. Hetken mietittyään Kashtanka palaa entisten omistajiensa luo.

Surumielinen tarina kertoo koiran välillä järjettömästä uskollisuudesta. Harmittavasti animaatiossa kotien erot eivät tule yhtä selvästi ilmi kuin alkuperäisessä tarinassa. Esimerkiksi alunperin poika sitoo narun lihanpalaan ja kun Kashtanka nielaisee sen, vetää poika lihaa pois koiraparan mahalaukusta. Tälläiseen pirullisuuteen tarvitaan jo mielikuvitusta! Alkuperäisessä tarinassa juoppo-omistaja myös lyö Kashtankaa, mutta animaatiossa mies vain heristää sille sormea. Animaatiossa ainoiksi selkeiksi kaltoinkohteluiksi jäävät pojan melko raju leikki koiran kanssa, sekä isännän hällä väliä -asenne koiraa kohtaan juopottelun alkaessa. Animaatiossa näkyvä pojan leikki on kuitenkin tyypillistä kaikille lapsille, jos aikuinen ei asiaan puutu. Uusi omistaja toki kommentoi Kashtankan olevan todella laiha, mutta piirretty koira näyttää ihan normaalilta. Kahden kodin eroavaisuudet jäivät hieman valjuiksi ja tarinan opetus tai pointti olisi ollut voimakkaampi, jos kirjassa olleita esimerkkejä oltaisiin uskallettu näyttää.

Samanlainen teema koiran liiallisesta uskollisuudesta on myös Jack Londonin vähemmän tunnetussa tarinassa Brown Wolf, jossa rankkaa elämää viettänyt vetokoira karkaa isännältään, joka on aikeissa syödä koiransa nälänhädän edessä. Koira päätyy Kaliforniaan, jossa ystävällinen runoilijapariskunta kesyttää sen rakkauden voimalla. Wolf on kuitenkin yhä sisimmässään karu pohjoisen koira, joka vähän väliä karkaa juostakseen takaisin kohti pohjoista. Eräänä päivänä Wolfin entinen isäntä vierailee Kaliforniassa siskonsa luona, joka asuu ihan pariskunnan naapurissa. Wolf tunnistaa entisen isäntänsä ja koiran annetaan valita kenet se haluaa omistajakseen. Kaikista kokemistaan kauheuksista huolimatta Wolf lähtee entisen isäntänsä matkaan. Brown Wolf julkaistiin vuonna 1906, eli se on hyvinkin voinut saada inspiraatiota Kashtankan tarinasta - tai sitten ei.

Animointi on tässä teoksessa vähän ankeaa. Mukana ei ole mitään kiinnostavia kuvakulmia tai värejä. Hahmojen liikkeet ovat melko sulavia, todennäköisesti etenkin ihmisten liikkeitä on rotoskoopattu. Kashtankalla oli välillä yllättävän ilmeikkäät kasvot, harmi vain koira on niin tumma ja nettiin ladattu versio on niin rakeinen, ettei tätä päässyt kunnolla näkemään ja arvostamaan.

Kashtanka on sen verran ankea ja iloton, etten keksi kuka tästä animaatiosta voisi innostua. Lapsille se on todella masentava ja tylsä, mutta aikuisille taas lopputulos jää hampaattomaksi.

TÄHDET: **

Shiroi Kiba - White Fang Monogatari

NIMI: Shiroi Kiba - White Fang Monogatari (白い牙ホワイトファング物語)
VUOSI: 1982
OHJAAJA: Souji Yoshikawa

Shiroi Kiba Monogatari on jälleen yksi Jack Londonin Valkohammas -kirjaan (joka Suomessa tunnetaan myös nimellä Susikoira) perustuva elokuva. Tätä tarinaa on jauhettu blogissa jo monessa muodossa ja pakko myöntää, että alan puutua siihen. Tässä animessa tarinaan oli kuitenkin otettu jotenkin freesimpi lähestymistapa ja joitain asioita hieman muutettu, joten elokuvaa oli mukava seurata.

Pieni intiaanipoika Mit-Sah haaveilee koirasta, mutta hänen isällään ei ole varaa ostaa sellaista. Isällä on vuosia sitten ollut koirasusi, joka kuitenkin katosi metsään, ja hän ehkä puolivitsillä ehdottaa, että Mit-Sah voisi hankkia itselleen suden. Mit-Sahin isän entinen koirasusi Kiche on yhä elossa ja on saanut puhtaan suden kanssa pentuja. Yksi niistä on Valkohammas, joka on pentueen pienin ja uteliain pentu. Valkohampaan tutkiessa metsää ilves hyökkää pesäkololle ja tappaa Valkohampaan sisarukset ja isän. Myös emo Kiche on lähellä menettää henkensä ja Valkohammas saa arven kasvoihinsa.

Eräänä päivänä Mit-Sah ja Valkohammas tapaavat toisensa ja Mit-Sah kaappaa pennun itselleen. Kiche tunnistaa Mit-Sahin isän entiseksi omistajakseen ja koirasudet liittyvät intiaanikylään. Mit-Sah oppii vastuulliseksi kouluttaessaan Valkohammasta. Rahapulassa oleva isä joutuu myymään Kichen, mutta elanto on yhä uhattuna ja perhe päättää muuttaa työn perässä kaupunkiin. Elämä näyttää hymyilevän hetken, mutta ilkeä koirataisteluita harrastava mies juonittelee Valkohampaan itselleen.

Toisin kuin muut sarjakuva- ja elokuvaversiot tästä tarinasta Shiroi Kiba Monogatari nostaa Mit-Sahin toiseksi päähenkilöksi. Tämä toimii hyvin ja elokuvassa on oikein kiva tarina pojan ja koiran välillä. Vaikka etenkin alkupuolella näytetään yksinäisen Valkohampaan touhuja on Mit-Sah selkeästi kiinnostavampi hahmo ja hänen luonteen näyttämiseen on laitettu enemmän vaivaa. Fiksu päätös oli myös tehdä koirataisteluita harrastavasta Beauty Smithistä kirjan loppupuolella esiintyvä rosvo. On parempi keskittyä yhteen hahmoon, kuin pikaisesti tuoda tarinan loppumetreillä uusi random pahis.

Elokuvassa on paljon tunnelmallisia, kiireettömiä hetkiä. Pari kertaa soiva tunnari oli ihan mukava lisäys ja huokuu kasarihenkeä. Muutoin musiikki ei kiinnitä huomiota, paitsi parissa hyvin synkässä kohdassa liian positiiviselta kuulostava musiikki vähän kohotti kulmia. Etenkin ilveksen teurastaessa Valkohampaan perheen musiikki ei oikein sopinut näkymään. Kenties kohtauksista ei haluttu tehdä pienille lapsille liian pelottavia? Tai ehkä musiikin kuului olla ylevää ja inspiroivaa. Itselleni valinta oli vain hämmentävä. Elokuva on selkeästi melko nuorille suunnattu. Tästä huolimatta siinä on silti verisiä kohtauksia, mutta ei yhtä paljon kuin esim. Erämaan kutsu -animessa.

Animaation tyyli on oikein miellyttävää katsella. Hahmodesignit ovat hyvin yksinkertaisia ja ylipäänsä budjetti vaikuttaa olleen vaatimaton. Valkohampaan hyökkäysanimaatiota on kierrätetty muutaman kerran. Vaikka animointi on vaatimatonta, on silti onnistuttu luomaan kauniita taustoja ja välillä hienoja valoefektejä. Hahmojen liikkeet ovat hyvin sulavia.

Jotkin valinnat ovat vähän outoja. Ilves näyttää enemmän joltain esihistorialliselta pedolta ja on aikuisia susia isompi. Ehkä japanilaisilla oli mennyt puuma ja ilves vähän sekaisin? Valkohammas on myös aikuisena hyvin pieni, pienempi kuin tarinan lopussa esiintyvä naarascollie. Mit-Sah ei vaikuta ajankulusta huolimatta kasvavan ollenkaan. Koiranörttinä olin taas vähän pettynyt ja huvittunut, kuinka Valkohampaan koirataisteluiden päihittäjäksi päätyi taas nykyajan bulldoggi. Kyllähän kirjassakin koiraa puhuteltiin bulldoggi-sanalla, mutta tuon ajan koirat olivat aivan eri kaliiberia kuin nykyiset huohottajat.

Mikään mestariteos tämä ei todellakaan ole, mutta oikein mukava vanha anime, jossa joukossa välillä makeaa silmäkarkkia.

TÄHDET: ***

Jed, koira Valkohampaan takana

Vuoden 1991 Valkohammas (White Fang) oli lapsuuteni suuri suosikki, vaikka pääsin näkemään sen kokonaisuudessaan vasta hyvin myöhään. Vanhempani tallensivat elokuvan videolle kun se esitettiin televisiossa, mutta kasetista loppui tila kesken, joten tallenteesta puuttui noin 20 minuuttia elokuvan loppupuolelta. Silti katsoin tämän puutteellisen tallennuksen monen monta kertaa ja myöhemmin aikuisena olen katsonut elokuvan DVD:llä useita kertoja. Elokuva on kestänyt hyvin monia katselukertoja ja oman aikuistumiseni. Vaikka se onkin Disneyn tuottama se on välttynyt Disneylle tyypillisiltä lapsellisuuksilta ja terävien reunojen pehmennyksiltä, onnistuen olemaan yhtä kiehtova lapsille kuin aikuisillekin, ja maisemien kuvauksen, musiikin, ja eläinten näyttelytyön eteen on selkeästi nähty hitosti vaivaa. Siksi siis halusin kirjoittaa artikkelin elokuvasta ja etenkin sen päätähdestä, koirasusi Jedistä.

Elokuvassa aikuista Valkohammasta esittää useampi koirasusi. Pystyin itse tunnistamaan ainakin kolme eri koiranäyttelijää roolissa, mutta muita koiria ei ole nimetty lopputeksteissä. Suurimman osan aikaa ruudulla esiintyy Jed, joka on helppo erottaa muista sen ollessa koiramaisin. Jedillä on paksu, hyvin tumma turkki ja malamuuttimainen rakenne, sekä tummat silmät. Ainakin kahdessa muussa Valkohampaan näyttelijässä on selkeästi enemmän suden verta, ne ovat rakenteiltaan luihumpia, vaaleampia, lyhytkarvaisempia ja niiden silmät ovat kalpeamman väriset. Elokuvan kuvausvaiheessa Jed oli jo iäkäs, joten se ei jaksanut tehdä kaikkia stuntteja, ja osa tehtävistä oli sellaisia joihin se ei olisi soveltunut. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Doug Seusin kouluttama Bart -karhu (toinen suosikkieläinnäyttelijäni!) ottaa yhteen Valkohampaan kanssa oli paljon helpompi käyttää koirasutta, joka oli jo karhulle tuttu. Kohtauksissa, joissa Valkohampaan piti näyttää arastelevan ihmisiä oli helppoa käyttää itsevarman Jedin sijaan arempaa koirasutta, jolle arka elekieli tuli luonnostaan vieraiden ihmisten läsnäollessa. Vaikuttaisi myös, että kaikki kohtaukset, joissa Valkohampaan piti näyttää raivokkaalta on tehnyt toinen koirasusi.

EDIT: Pitkän kaivelun jälkeen sain selville, että elokuvassa toinen Valkohammasta esittänyt koirasusi olisi ollut keskiprosenttinen Chilkoot.

Kuvat näennäisesti samasta kohtauksesta, jossa "luihu koirasusi" aluksi karttaa ihmistä, ja kohtauksen lopussa Jed antaa ihmisen koskea itseään. Koirien vaihtumisen ohella eri kuvausajasta kertoo taustan veden valaistuksen vaihtuminen.

"Luihu koirasusi", yksi muista Valkohampaan näyttelijöistä

Kuuluisuudestaan huolimatta Jedin taustoista ei tiedetä hirveän paljon, ainakaan varmana tietona. Kaikki tässä artikkelissa olevat väittämät on kerätty netin keskustelupalstoilta, muista artikkeleista ja koirasusi-ihmisten kertomina. En siis mitenkään voi väittää minkään olevan varmaa tietoa.

Jed syntyi vuonna 1977 ja kuoli 18-vuotiaana vuonna 1995. Primitiivisille koirille tämä ei ole mahdoton ikä, vaikka harvinainen saavutus se onkin. Mikäli tämä ikä on totta Jed olisi ollut Valkohampaan aikaan 13-vuotias, olettaen, että kuvaukset olisi tehty noin vuotta ennen elokuvan julkaisua. Jedin omisti elokuvaeläimiä kouluttava Clint Rowe. En ole saanut selvää oliko hän myös koiran kasvattaja.

Jediä on vähän väliä väitetty puhtaaksi sudeksi tai puolisudeksi, kumpikin näistä väitteistä on selvää palturia. Jed oli matalaprosenttinen koirasusi. Tarkka rotucoctail on epäselvä, mutta monen mukaan koira olisi ollut puoliksi alaskanmalamuutti, 25% belgianpaimenkoira (muunnos ei tiedossa, todennäköisesti tervueren tai groenendael) ja 25% susi. Häntä on myös väitetty 25% sudeksi lopun ollessa pelkkää malamuuttia. Jedin ulkonäön suhteen nämä rotusekoitukset kävisivät järkeen. Valkohampaassa Jed näytti normaalia sudekkaammalta, sillä koiran selkeärajaiset väritykset oli tasoitettu maskeerauksen avulla. Sen sijaan Jedin ensimmäisessä elokuvassa, The Thingissä, jossa Jed esittää tavallista rekikoiraa Jedin turkki vaikuttaisi koskemattomalta.

Jedin todellinen väritys näkyy vain The Thing -elokuvassa.

Jed näytteli varmuudella kolmessa elokuvassa: The Thing - "se" jostakin (1982), The Journey of Natty Gann - Natty Gann kulkurityttö ja villikoira (1985), sekä White Fang - Valkohammas (1991). Monen sivuston mukaan Jed olisi ollut myös Valkohampaan jatko-osassa Valkohammas 2 - Valkean suden tarussa, mutta en ole varma jaksanko uskoa tähän, sillä Jed olisi tuohon aikaan ollut jo aivan ikäloppu, eikä elokuvan lopputeksteissä mainita Jediä tai tämän kouluttajaa Clint Rowea. Jatko-osassa Valkohampaan näyttelijöitä on paljon, joten vaikea sanoa voisiko yksi niistä olla Jed. Elokuva on myös niin huono, etten ole viitsinyt katsoa sitä uudelleen alusta loppuun. Harmittavasti yleensä luotettava IMDB näyttää neljässä ensimmäisessä kuvassaan Jedin profiilissa juurikin kuvia Valkohammas 2:sesta, jossa koira on selkeästi eri. Tämä koira on Jediä massiivisempi, leveäpäisempi ja huulekkaampi, ja saattaa olla puhdas malamuutti. Pikakelauksella elokuvassa kuitenkin saattaa olla kohtaus, jossa Jed esiintyy hetken. Mene ja tiedä.

Epäilyttävästi Jedin näköinen koira Valkohammas 2:ssa.

Valkohammas -elokuvan suosion myötä Amerikassa tuli yleiseksi mainoskikaksi väittää myytävien koirasusipentujen olevan sukua Jedille. Jed on varmasti saanut ainakin pari pentuetta, mutta silkan suuren määrän vuoksi kaikkien myyjien väittämät eivät ole yksinkertaisesti voineet olla totta.

White Fang (sarjakuva, Barron's Graphic Classics)

NIMI: White Fang
VUOSI: 2011
TARINA: Jack London, Tom Ratliff
KUVITUS: Penko Gelev

Näitä Valkohammas- ja Erämaan kutsu -sarjiksia alkaa tulla jo korvista ulos, mutta tämä oli myynnissä niin halvalla etten voinut jättää ostamatta. Koko aihe jo puuduttaa. Tässäkään sarjakuvassa ei ole uskallettu tuoda tarinaan mitään uutta, mutta laadullisesti se on ihan kelpo tavaraa. En aio kerrata Valkohampaan tarinaa jo miljoonatta kertaa, jos oikeasti et ole tutustunut tarinaan lue jokin aikaisempi arvosteluni, jokaisesta pitäisi löytyä tarina pähkinänkuoressa.

Sarjakuva on suunnattu ilmeisesti yläasteelaisille. Vähän väliä jokin "vaikeampi" sana on selitetty sivujen alakulmissa. Tälläiset opetussarjakuvat ovat ihan kelpo vaihtoehto kirjan lukemiselle, vaikka itse toivoisin ihmisten lukevan itse kirjan mieluummin. Kouluissa kuitenkin lyhyempi sarjakuva tulee oppilailla todennäköisesti luettua, siis ihan aikuisten oikeasti luettua, eikä vain pikaselattua läpi. Vähän varttuneemman ikäryhmän ansiosta tarinaa ei ole lähdetty kaunistelemaan, verta ja tappomeininkiä näytetään yhtä lailla kuin kirjassakin. Kirjaa seurataan ehkä turhankin orjallisesti, sillä kaikki tapahtumat on taidettu ottaa mukaan. Sarjakuvaa on raskas lukea koska joka sivu on täynnä kertojan tekstiä.

Piirrokset ovat hyvin realistisia tylsyyteen asti, mutta osasin arvata kohtauksen, jossa Valkohammas taistelee bulldoggia vastaan olevan taas naurettava. Ja niin olikin. Taas kerran bulldoggi on piirretty nykyisen bulldogin mukaan. Tuon ajan oikeasti tappelukäytössä olevat bulldogit olivat kestäviä, kevytrakenteisia ja ketteriä, eivätkä juuri eronneet tämän päivän pitbullista (joita myös kutsuttiin bulldogeiksi, ja joissain piireissä tätä nimeä käytetään yhä lempinimenä). Käyttökoirien ja etenkin näiden "machokoirien" ystävänä tämä jatkuva väärinkäsitys aina ärsyttää yhtä paljon.

I don't believe it either!

Kuvitus noin muuten on perushyvää ja melko persoonatonta. Sitä on kuitenkin helppo seurata. Rakastan realistista tyyliä, mutta haluan siinä olevan myös kiinnostavia valaistuksia, värejä, perspektiivejä, ilmeitä. Värimaailma sarjakuvassa on aneeminen, kaikki on harmaata. Ei-harmaat värit ovat niin haaleita, että ne juuri ja juuri erottuvat harmaasta massasta. Valkohampaan äidin tunnusmerkki on hänen punertava turkki, josta moni ihminen huomauttelee, mutta sarjakuvassa hahmoa on vaikea erottaa muista susista. Emo näkyy yhdessä yläpuolella olevassa skannissa vetämässä jänistä intiaanien ansasta. Kiinnostavammalla värimaailmalla olisi varmasti saatu paljon eloa tarinaan.

En erityisemmin suosittele tai käske kaihtamaan tätä sarjakuvaa. Se ei tehnyt vaikutusta, muttei se ollut huono, eli jää sinne unohdettavaan keskitasoon.

TÄHDET: ***

King Fang

NIMI: King Fang (Daisetsusan no Yūsha Kibaō)
VUOSI: 1978
OHJAAJA: Eiji Okabe

King Fang on etenkin Hopeanuoli -faneille tuttu vanhempi elokuva, jonka voi katsoa Youtubessa täällä. Harmi vain tuo versio on vietnamiksi ja kuvanlaatu on suorastaan surkea, mistä johtuen tämän arvostelun kuvat eivät ole kovin häävejä. Elokuvaa ei ole julkaistu DVD:llä, mutta Futago Shopilla on myynnissä videokasetti, sekä muutama manga, joihin elokuva perustuu. Tarinaltaan King Fang on kuin sekoitus Hopeanuolta ja Jack Londonin tarinoita, tosin King Fang on Hopeanuolta vanhempi joten Takahashin kopioimisesta on turha syyttää. Minun on itse asiassa pitänyt arvostella King Fang jo kauan aikaa, mutta jostain syystä en ole saanut arvostelua aikaiseksi vaikka leffan olinkin aiemmin nähnyt. Kirjoitan vähän väliä ylös teoksia, jotka voisin tulevaisuudessa arvostella blogissa ja King Fang on ollut listalla blogin aloittamisesta asti.

Tarina alkaa, kun sirkussusi karkaa sirkuksen syttyessä palamaan. Vapaudessa susi tapaa pian metsästyskoiran, jonka kanssa saa pentuja. Koira palaa takaisin ihmisten keskuuteen ja susi jää hoitamaan pentuja yksin. Pennuista rohkein on päähenkilömme Fang. Perheidylli romuttuu jättiläismäisen yksisilmäisen (köh Akakabuto köh) karhun tappaessa Fangin perheen. Ainoastaan Fang pääsee pakoon tippumalla jokeen, josta hänet myöhemmin löytää hänen koiravanhempi (en ole varma onko koira isä vai emo). Koiran omistajat adoptoivat Fangin uudeksi metsästyskoirakseen, vaikka tietävätkin sen olevan puoliksi susi.

Kuten arvata saattaa Fang kaipaa vapauteen villien veljiensä keskuuteen, mutta on myös kiintynyt omistajiinsa. Muut kyläläiset alkavat suhtautua koirasuteen nihkeästi sen tappaessa metsästysreissulla ajokoiria. Mysteerinen koiraeläin alkaa ajokoiralahtauksen jälkeen riehua kylällä tappaen lampaita ja kanoja, jolloin syylliseksi epäillään Fangia. Viimein Fang karkaa metsiin susien ja villikoirien pariin, saa kumppanin naarassudesta ja voittaa taistelun lauman herruudesta. Edessä on kuitenkin vielä väistämättömät kohtaamiset villipetoihin tuohtuneiden kyläläisten, sekä yksisilmäisen tappajakarhun kanssa.

King Fangia monesti verrataan Hopeanuoleen, mutta samankaltaisuus rajoittuu lähinnä karhupahikseen, joka ei elokuvassa paljoa edes esiinny. Sen sijaan tarina selkeästi lainaa paljon Jack Londonin Valkohampaasta ja Erämaan kutsusta. Moni kohtaus tuntuu suorastaan noista kirjoista kopioidulta. Ihmisten tavatessa Fang -pennun ensi kertaa sen hampaista päätellään sen olevan osaksi susi, ihan niinkuin Valkohampaassakin. Fangin osallistuessa metsästyskoirien kanssa kettujahtiin muistuu mieleen kohtaus Erämaan kutsusta, kun Fang Spitzin lailla saavuttaa saaliin eri reittiä kuin muut koirat. Erämaankutsumainen on myös kohtaus, jossa Fang tapaa naarassuden, joka johdattaa koirasuden laumansa luokse ja taistelu johtajuudesta syntyy. Tarinallisesti King Fang ei tarjoa mitään uutta, mutta on varmasti mieleen jos kaipaa lisää perinteisiä Valkohammasta ja Erämaan kutsua muistuttavia tarinoita.

Ajan hammas on ollut armoton elokuvalle, sen animointi on välillä hyvin kömpelöä ja animaatiokalvoja kierrätetään paljon. Taustat elokuvassa ovat kuitenkin kauniita. Myös itse animointityyli on mieleeni, sillä pidän realismista. Elokuvan eläimet ovat karun näköisiä ja elämän makuisia. Tosin välillä mukana on toistuvia virheitä, kuten liian lyhyitä alaleukoja. Musiikki elokuvassa on hyvin unohdettavaa. Ääninäyttelyä en mene kommentoimaan, koska katsomani versio ei ollut alkuperäinen. Elokuva on aika hidastempoinen ja useammassa kohtaa huomasin pitkästyväni, moni kohtaus tuntui pitkitetyltä tai turhalta.

Mikäli kaipaa lisää perinteisiä villikoiraeläintarinoita, niin King Fang voi olla kaipaamasi juttu. Katselukokemusta ei juuri haittaa, ettei puheesta ymmärrä mitään, sillä tarina on paljolti ennalta arvattavissa. Etenkin vanhemmasta animaatiosta tykkääville tämä voi olla melkoinen aarre.

TÄHDET: ***