Kainkoirat eläintarhassa

Eläintarhan hoitaja Steve Saathof

 Japanilaisilla kainkoirilla on ollut hieman hassu historia Amerikassa. Ensimmäisen kerran raitapaidat saapuivat Jenkkilään jo vuonna 1950. Nämä ensimmäiset rodun edustajat päätyivät eläintarhaan, eivätkä lisääntyneet tai päässeet yksityishenkilöiden käsiin. Eläintarhassa olleet koirat ehkä herättivät amerikkalaisten vierailijoiden uteliaisuuden, mutta tuo kiinnostus tuskin johti mihinkään, sillä pentua ei ollut mahdollista saada keltäkään, ja aikana ennen internetiä oli hyvin vaikeaa etsiä rodusta lisää tietoa. Varsinainen kasvatus aloitettiin Amerikassa vasta 90-luvulla, täysin uusien tuontien pohjalta.

Helmikuussa 1950 Hogle Zoological Gardensiin (Salt Lake City, Utah) saapui lähetys kaikenkarvaisia eläimiä. Lähetykseen kuului kahdeksan kainkoiraa, 10 japaninsupikoiraa (tanuki), kaksi makakia, neljä mäyrää, kolme aasianmustakarhua ja yksi ruskeakarhu. Aiemmin Japanista oli saapunut myös fasaaneja, jättiläissalamantereita ja mandariinisorsia. Osa eläimistä jatkoi vielä matkaansa muihin amerikkalaisiin tarhoihin. Japanin partiopojat lahjoittivat Salt Lake Cityyn myös kirsikkapuita, mutta valitettavasti ne tuhottiin amerikkalaisten tullissa.

Vastapalveluksena Hoglen eläintarha lähetti Japanin eri eläintarhoihin ainakin kaksi leijonaa, neljä puumaa, viisi kojoottia, liejukilpikonnan, haisunäätiä ja erilaisia lintuja. 

Toisen maailmansodan aikana japanilaiset olivat joutuneet lopettamaan eläintarhojen vaaralliset ja suuret eläimet, sillä ne olisivat saattaneet päästä pakoon pommitusten aikana. Niitä oli myös liian vaikeaa ruokkia pula-aikana. Sodan jälkeen aloitettiin vaihtokaupat ulkomaalaisten eläintarhojen kanssa, jotta japanilaisiin tarhoihin saataisiin taas kiinnostavia eläimiä. Uenon eläintarhan valvoja Kadamichi Koga harmitteli, että sodan jälkeen moni lapsi oli kasvanut näkemättä koskaan leijonia, norsuja ja karhuja oikeassa elämässä. Ennen sotaa Uenon eläintarhassa oli ollut noin 350 eläinlajia, sodan jälkeen vain 90. Vuonna 1951 määrä oli nostettu ulkomaalaisten vaihtokauppojen ansiosta 240 lajiin.

Kainkoirien saapuminen ei ollut ongelmatonta. Heti ensimmäisenä päivänä yksi koirista karkasi. Eläintenhoitaja Steve Saathof oli vienyt kaksi kainkoiraa kävelylle, mutta isomman, aikuisen kain pannassa oli heikko lenkki, joka katkesi ja koira juoksi portista ulos. Koira oli juuri viettänyt 33 päivää pienessä kuljetushäkissä, joten sen uskottiin olevan liian uupunut ollakseen vaaraksi kellekään, ja muut koirat vaikuttivat ystävällisiltä. Karkurin uskottiin löytyvän jahka se väsyisi. 21 päivää myöhemmin sanomalehdessä oli päivitys, jonka mukaan koira oli yhä karkuteillä ja hengaili eläintarhan lähettyvillä. En tiedä saatiinko tätä koiraa kiinni.

Shokichi Kobayashi kolmen kain
ja suden risteytyspennun
kanssa.

On vähän outoa, että japanilaiset lähettivät suuren määrän arvokkaita rotukoiriaan ulkomaille aikana, jolloin japanilaisten koirien määrä oli sodan jäljiltä tippunut rajusti ja kotimaisia rotuja oli muutenkin alettu varjelemaan vasta muutama vuosikymmen sitten. Ja tämä kotimaisten rotujen varjelu olikin intohimoista, ulkomaalaisille koiria ei helpolla myyty. Nämä kahdeksan koiraa olivat peräisin Kofun eläintarhasta, ja tässä piileekin arvoituksen ratkaisu. Kofun eläintarhan johtaja oli Shokichi Kobayashi, sama mies, joka oli 20-luvulla "löytänyt" kainkoiran, aloittanut työn rodun säilyttämiseksi ja perustanut Kai Ken Aigokai -rotuyhdistyksen Tasuke Adachin kanssa. Kobayashi oli 40-luvulla teettänyt Kofun eläintarhassa kokeellisen kainkoiran ja suden pentueen, jonka pennuista haluttiin sotakoiria. Koirien lähettäminen Amerikkaan oli varmaankin Kobayashin keino mainostaa rotua, ja ehkä hän oli toivonut, että amerikkalaiset olisivat aloittaneet jalostustyön näillä koirilla. Tämä ei ainakaan toteutunut, koska eläintarhan koirat kuolivat pois ajallaan lisääntymättä. Koiria ei ehkä osattu arvostaa Kobayashin haluamalla tavalla, koska, noh, ne olivat vain koiria.



Lähteet:
* Deseret News 6.2.1950
* Deseret News 27.2.1950
* Salt Lake Telegram 20.5.1949
* Salt Lake Telegram 21.7.1949
* Salt Lake Telegram 24.4.1950
* Salt Lake Telegram 10.7.1951
* The Salt Lake Tribune 5.2.1950
* The Salt Lake Tribune 4.6.1950
* https://kaisociety.org/history/

Kainkoiran ja suden risteytys

Tällä hetkellä vessalukemisena on menossa Aaron Herald Skabelundin kirja Empire of Dogs: Canines, Japan, and the Making of the Modern Imperial World, jossa mainittiin lyhyesti Japanissa tehty koirasusiristeytys, josta olin aikaisemmin nähnyt kuvia.

Kesäkuussa 1941 Yomiuri Shimbun -lehti raportoi Koufun eläintarhassa tehdystä onnistuneesta risteytyksestä. Isänä oli kainkoira Tora/Torakou (nimi vaihtelee eri lähteissä) ja emona "mantsuriansusi" Sekiroukou. Kainkoira, tai kai ken, on japanilainen keskikokoinen ja tiikeriraitainen (brindle) metsästyskoira, jota pääasiassa käytetään villisian metsästykseen. Mantsuria sijaitsee Kiinassa. Lehtijutun julkaisuhetkellä nämä kaksi maata kävivät Toista Kiinan-Japanin sotaa ja Kiina oli Japanin miehittämä. Lehti totesi propagandamaisesti, että kahden yhteensopivan maan lailla myös kolme pentua tulevat hyvin toimeen ja että ne olivat perineet isältänsä älykkyyden ja äidiltään elinvoimaisuuden. Pennuista odotettiin tulevan lahjakkaita sotakoiria. Kaksi pennuista näyttää olleen mustia brindlejä ja yksi harmaa mustalla maskilla (kenties myös brindle?).

Lienee sanomattakin selvää, ettei pennuista koskaan tullut sotakoiria. Kenties siihen olisi edes jonkinlainen mahdollisuus ollut, jos koirana olisi käytetty saksanpaimenkoiraa tai vastaavaa rotua. Juuri kain käyttö saksanpaimenkoiran sijaan on kuitenkin saattanut olla tarkoin harkittua, sillä Japanissa oli ollut nousussa kotoperäisen kulttuurin ja rotujen arvostus. Japanilaisia rotuja oltaisiin mieluusti käytetty sodassakin, mutta menestys oli heikkoa. Saksanpaimenkoira oli paras sota- ja poliisikoirana käytetty rotu ja oli laajasti tiedossa, että alkuaikoina rodun luonnissa oli käytetty suden verta, minkä vuoksi rodusta puhuttiin susikoirana monissa maissa. Ehkä japanilaiset halusivat hieman lainata saksalaisten sotakoirareseptiä, mutta samalla valita koirarodun, joka ylpeästi edustaisi isänmaata?

Samaisessa lehdessä oli aikaisemmin, vuonna 1936, haastateltu yliopistoprofessori Kaburagi Tokiota. Hän uskoi kain ja kishun olevan japanilaisista roduista lähimpänä sutta, ja että suden veri teki niistä ylivoimaisia länsimaalaisiin koiriin verrattuna. Hänen mukaansa kait voittivat saksanpaimenkoirat ja muut länsimaalaiset rodut kestävyystesteissä.

Japanilaisista roduista ei ollut sotakoiriksi, mutta niistäkin saatiin sodan aikana apua käyttämällä niiden turkkeja, nahkaa ja lihaa sotilaiden lämmittämiseen ja ruokkimiseen. Ruumiista saatuja nesteitä voitiin käyttää koneöljynä. Jopa alkuperäinen Hachikon patsas sulatettiin junan varaosiksi. Ei siis ihme, että moni japanilainen rotu oli Toisen maailmansodan jälkeen sukupuuton partaalla.

Näiden pentujen lopullinen kohtalo on jäänyt arvoitukseksi. En ole löytänyt niistä aikuiskuvia tai mitään mainintaa niiden myöhemmästä elämästä. Shirotori Zoo on ainakin vuonna 2008 pitänyt näytillä suden ja kain risteytyksiä, joiden kuvan voi nähdä tässä blogissa. Shirotori Zoon koirasudet eivät kuitenkaan todennäköisesti ole mitään sukua vuoden 1941 pentueelle.