Moni on pyytänyt minua arvostelemaan ihan perinteisiä kirjoja. Olen kokenut tämän hyvin työlääksi pyynnöksi, sillä kirjojen lukuun kuluu vielä enemmän aikaa kuin sarjakuviin ja elokuviin, eikä kirjoissa monesti ole kuvitusta, joilla elävöittäisin blogikirjoitusta. Mutta olen nyt ottanut pieneksi projektiksi lukea lapsuuteni kirjoja uudelleen, jotta tarinat palautuisivat mieleeni ja jotta näkisin olenko niistä samaa mieltä nyt aikuisena. Tulen lukemaan myös kirjoja, jotka eivät liity koiriin, mutta koetan puhua niistä aina jonkin koiriin liittyvän kirjan ohessa, kuten tällä kerrallakin.
Projektin ensimmäiseksi kirjaksi päätyi vanha kunnon Lassie palaa kotiin. Muistan lukeneeni kirjan lapsena useamman kerran, mutta se ei kuulunut suosikkeihini. Ala-asteella koulupäivän jälkeen telkkarissa olleet Lassie -elokuvat sen sijaan olivat kova juttu. Muistan, että yhdessä vaiheessa niitä tuli joka arkipäivä. Kyseessä saattoi myös olla jokin minisarja, mutta uskoisin niiden olleen elokuvia, sillä tarinat eivät liittyneet toisiinsa. Erityisen rakas Lassie -brändi ei minulle koskaan ollut, vaikka elokuvat olivatkin toivottua viihdettä.
Projektin toinen kirja oli Uljas Musta, jonka senkin luin lapsena useamman kerran, mutta joka ei silti kuulunut lempitarinoihini. Olen nähnyt tarinasta ainakin pari elokuvaversiota, jotka eivät ole olleet lainkaan mieleenpainuvia. Uskon syyn miksi kumpikaan näistä ei saanut minulta mitään fanaattista suosiota olleen se, etteivät ne olleet tarpeeksi karuja ja jännittäviä lukukokemuksia. Kyllä, sekä Lassie että Uljas Musta kokevat julmuuksia ihmisten ja luonnon käsissä, mutta kirjoissa on silti paljon herkempi tunnelma kuin tarinoissa, joita luin oikeasti vaahto suussa uudestaan ja uudestaan. Ruman stereotyyppisesti sanoen ne vaikuttavat olevan enemmän tytöille suunnattuja. Näitä suosimiani kirjoja olivat erittäin toiminnalliset ja paikoin väkivaltaiset Jack Londonin Erämaan kutsu ja Susikoira, sekä Walter Farleyn Musta orhi. Tulen nämäkin lukemaan projektin edetessä ja saa nähdä säväyttävätkö kirjat yhä samalla tavalla.
Koin, että kummassakin tarinassa päähenkilö oli aivan liian täydellinen. Lassie ja Uljas Musta ovat kumpikin ikuisesti uskollisia, kilttejä ja viisaita. Ne rikkovat käskyjä vain silloin kun se on ihmisen omaksi parhaaksi, eivät sen takia, että olisivat oikeasti tottelemattomia. Pidemmän päälle tämä on aika tylsää luettavaa, vaikka tunnenkin myötätuntoa hahmoja kohtaan heidän kohdatessa vaikeuksia. Kuitenkin Lassieta paljon mielenkiintoisempi persoona oli Susikoiran Valkohammas, joka oli epäluuloinen, pelokas ja aggressiivinen. Valkohammas toi tarinaansa jatkuvasti kiinnostavaa särmää pelkästään olemalla oma itsensä. Lassie on hahmona kiinnostava vain jos hänelle tapahtuu jotain kauheaa. Mikäli Lassie olisi saanut pysyä ikuisesti kotonaan ei hänestä olisi voinut kirjoittaa mitään kiinnostavaa. Tietenkin suurin osa ottaisi mieluummin Lassien lemmikikseen kuin epävakaan Valkohampaan.
Lassiessa oli todella hienot kuvitukset ainakin! Niiden takana on aikanaan suosittu koirakuvittaja Marguerite Kirmse, joka tuli minulle tutuksi kun vuosia sitten keräilin netistä työkoirien vintagekuvia. Valitettavasti ainakin tässä painoksessa kuvitus oli kärsinyt jonkinlaisesta pikselöitymisestä.
Lassie palaa kotiin kertoo hyvin yksinkertaisen tarinan köyhän englantilaisen perheen omistamasta koirasta, joka myydään Skotlantiin hienoon kenneliin, josta uskollinen koira karkaa ja taivaltaa raskaan matkan takaisin kotiin. Matkan varrella kohdataan niin ilkeitä rankkureita ja rosvoja kuin myös hyväsydämisiä vanhuksia. Tarina on hyvin simppeli ja siinä ei ole mitään rönsyileviä sivujuonia. Syyn tähän bongasin Wikipediasta, näköjään tarinaa on alunperin julkaistu sanomalehdessä pieni määrä kerrallaan, joten tämän takia tarinan on ollut oltava varsin virtaviivainen ja helposti aukeava satunnaisille lukijoille. Kirjasta tuli huippusuosittu, mutta kiinnostavasti Eric Knight ei kirjoittanut sille jatko-osaa. Sen sijaan Lassie -elokuvia on lukemattomia määriä, osassa on jonkinlaista jatkumoa, osa ei liity toisiinsa millään tavalla, osassa elokuvan nimestä huolimatta Lassie -hahmoa ei esiinny tarinassa lainkaan vaan tilalla on jokin toinen collie-hahmo.
Huomasin ettei Lassie juurikaan tempaissut minua mukaani. Kirja on ihan mukavaa rentoa lukemista, mutta ei erityisesti säväyttänyt millään tavalla. Kenties syynä on se kuinka tarina on vaan niin tuttu, se on filmattu jo monen monta kertaa ja kenties olisin ollut kiinnostuneempi jos en olisi koskaan ollut kosketuksissa tarinan kanssa.
Lukiessa pari hassua yksityiskohtaa kiinnittivät huomioni. Lassien sanotaan olevan kolmivärinen, että sillä on turkissaan mustia, ruskeita ja valkeita kohtia. Elokuvissa ja kirjojen kuvituksissa Lassie kuitenkin on aina kultaisen soopeli. Tarkoittikohan Knight tälläistä koiraa? Minua ihmetytti myös kuinka Lassien jalosukuisuutta ylistettiin jatkuvasti, mutta miten ihmeessä sellainen koira oli köyhällä perheellä, vieläpä pelkkänä lemmikkinä?
Myös Uljaassa Mustassa on hieno kuvitus, jonka tekijä on Victor Ambrus. Hänellä on varsin omaperäinen tyyli, jossa käytetään tietoisen hapuilevia viivoja ja musteläiskiä.
Uljaassa Mustassa eläimiä inhimillistetään paljon enemmän kuin Lassiessa, ei kuitenkaan häiritsevästi. Lassiessa kertoja seuraa koiraa, mutta tässä kirjassa nimikkohevonen kertoo itse lukijalle elämäntarinansa ja keskustelee muiden hevosten kanssa. Kirja keskittyy hyvin paljon eläinten hyvinvointiin, minkä takia tälläinen henkilökohtaisempi näkökulma onkin paikallaan, sillä eläimiin on nyt paljon helpompi samaistua.
Kirja alkaa toistamaan itseään turhan nopeasti Mustan vaihtaessa kotejaan toistuvasti ja kohdatessa kaikenlaista kurjuutta. Lukukokemuksesta tekee turhauttavan myös se ettei Musta kehity hahmona ollenkaan, siitä ei esimerkiksi tule ärtyneempää tai epäluuloisempaa, vaikka sen kokemukset todellakin oikeuttaisivat muutokset luonteessa. Lassien matka kotiin kesti todella vähän aikaa verrattuna Mustan vuosien mittaiseen väärinkohteluun ja silti Lassie oppi karttamaan mahdollisesti vaarallisia ihmisiä matkallaan. Musta sen sijaan pysyy samanlaisena kilttinä ja aina parhaansa tekevänä hevosena koko tarinan ajan. Paljon mielenkiintoisemmiksi hahmoiksi muodostuivat Mustan tapaamat toiset hevoset, joiden tarinoita myös kuullaan jonkin verran. Näiden joukossa on esimerkiksi entinen vanha sotahevonen, joka yllättäen muistelee sotakokemuksiaan suurimmaksi osaksi lämmöllä, sekä pippurinen heppa, jota on nuorena pahoinpidelty.
Loppujen lopuksi suosittelen kumpaakin kirjaa eläinrakkaille lukijoille ihan jo sen pohjalta, että kumpikin on tärkeä klassikkotarina, joka kuuluu kaikkien yleissivistykseen. Kumpikin kirja on sellainen, että sitä voi hyvin lukea silloin tällöin pienissä pätkissä ja välillä voi pitää pidempiä taukoja, eikä lukukokemus kärsi siitä.
