Conraportti Gingacon 2.11.2019

Omia juttuja

Tämä raportti tuleekin vähän myöhässä. Olin myös Gingaconissa taidekujalla myymässä omia tuotteitani. Kyseessä oli neljäs Gingacon ja minulle kolmas kyseinen con, yhden vuoden olin aikaisemmin jättänyt väliin. Gingacon on eläintarinateemainen ja muihin coneihin verrattuna siellä on erityisen paljon esimerkiksi Hopeanuoli-faneja. Tämän vuoksi olen aina myynyt todella hyvin Gingaconeissa, oman taiteeni keskittyessä eläimiin. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus. Minulla oli hyvin paljon kuluja matkan takia, matkusteluun meni varmaankin noin 50€ ja koiran hoitoon 95€. Näidenkin kulujen jälkeen kuitenkin voittoa tuli muistaakseni 85€. Eihän tuolla rikastu, mutta aina hyvä homma ettei miinukselle mene.

Jaoin pöytäni Kuromen kanssa ja sovimme myös katsovamme yhden miehittämättömän kujapöydän perään, johon oli kerätty tuotteita kolmelta ihmiseltä. Tämän vuoksi en käynyt oikeastaan missään ohjelmassa, paitsi vähän kävin kuuntelemassa yhtä Raezlan luentoa. Ohjelmalehtisen perusteella ohjelmaa vaikutti kuitenkin olevan monipuolisesti. Olisin ollut kiinnostunut kallonkeräilyluennosta, jota Karman oli tarkoitus pitää, mutta kyseinen luento harmittavasti peruttiin. Toivottavasti se järjestetään vielä jossain, aihe on ainakin todella kiinnostava ja erilainen.

Gingaconissa oli tänä vuonna ennätysmäärä kävijöitä. Peräti lähes 600 kävijää, siinä missä edellisvuonna kävijöitä oli vielä noin 400. Con järjestettiin Järvenpäässä, Järvenpää-talolla, johon tuollainenkin määrä mahtui ihan hyvin. Talo oli myös heti juna-aseman vieressä, mistä annan paljon plussaa. Minulla on kuitenkin myös paljon kritiikkiä Järvenpää-taloa kohtaan. Olin suurimman osan vuodesta Gingaconin coniteassa tiedottajana, joten pääsin lukemaan millaista vääntöä conilla ja talolla on ollut. Tämän perusteella en suosittelisi Järvenpää-taloa tapahtumapaikaksi, sen tilavuudesta ja loistavasta sijainnista huolimatta. Gingaconia järjestävä Suomen Hopeanuoli-fanit ry vuokrasi korkealla hinnalla KOKO Järvenpää-talon kyseiselle päivälle, mutta myöhemmin kävikin ilmi, että talossa olevassa teatterissa olisi silti teatteriesitys, johon osallistuisi noin 100 kävijää. Näytöksen väliajalla ja loputtua näitä teatterikävijöitä alkoi vyöryä conin puolelle maksamatta lippuja, joka aiheutti kaaosta ja mahdollisesti menetettyjä tuloja conille. Järvenpää-talolla oli myös tiukat säännökset eväiden suhteen. Sen vielä jotenkin ymmärtää, että Gingaconin työläiset joutuvat ostamaan heiltä eväät, mutta Järvenpää-talo oli myös kieltänyt etteivät tavalliset kävijät saisi syödä omia eväitään talon sisällä! Tälläistä sääntöä oli lähes mahdoton valvoa ja en ole ennen törmännyt coniin, jossa tälläistä sääntöä olisi ollut.

Kippycuben pöytä

Silwetanjan pöytä

Gingaconista jäi jälleen hyvä mieli ja aion tulevaisuudessakin aina yrittää päästä tähän coniin. Valitettavasti Gingaconia ei järjestetä vuonna 2020. Nykyiset järjestäjät ovat paljolti loppuunpalaneita ja uusia järjestäjiä on ollut vaikea saada mukaan. Toivottavasti ensi vuoden aikana mukaan saadaan houkuteltua uusia ihmisiä, sekä löydetään hyvä paikka conille. Etenkin kaltaisilleni eläinpiirtäjille Gingacon on ollut todella hyvä myyntipaikka, joka olisi sääli menettää.

SaQen pöytä

Conraportti Akicon 19.-20.10.2019

Akicon järjestettiin Kokkolassa ensimmäisen kerran tänä vuonna. Olin aikaisemmin käynyt muutama vuosi sitten Kokkolan Kokkoconissa, joka on sittemmin jäänyt tauolle ja todennäköisesti lopettanut toiminnan. Asun Kokkolan vieressä, Pietarsaaressa, joten olisihan se kätevää jos naapurikaupunkiin saataisiin menestyvä con. Lähdin coniin taidekujalle seuranani A.vulgaris, joka oli mukana ihan hengailumielessä eikä myynyt mitään. Olemme molemmat Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäseniä, joten pöydältäni sai myös yhdistyksen esitteitä.

Mistähän sitä aloittaisi? En ollut tapahtumapaikalla käynyt ennen, mutta sinne löysi ihan helposti conin nettisivuilla julkaistun kartan avulla. Tilat olivat hyvän kokoiset ja oikein sopivat conille. Paikassa oli kuitenkin yksi miinus, nimittäin liikuntahalli oli jaettu kahtia mustalla verholla, jonka yhdellä puolella oli myyntisali ja taidekuja ja toisella puolella cosplay- ja musiikkilava. Conissa oli kaksi musiikkiesitystä ja verho välissä ei vaikuttanut mitenkään äänten leviämiseen taidekujankin puolelle. Eihän se hirveästi olisi haitannut, jos tarvitsisi vain kuulla varsinaiset esitykset, mutta kun oli pakko kuulla kummankin esiintyjän alkuharjoittelut myös. Myös äänentoistossa oli ongelmia, jolloin laitteista syntyi välillä korvia viiltäviä ääniä. Seuraavan kerran musiikkiesitykset kannattaisi siirtää äänieristettyyn huoneeseen.

Omia juttuja

Ensimmäisenä päivänä paikalla oli hyvä määrä väkeä, eikä tungosta silti ehtinyt syntyä. Sain käsityksen vieraita olleen yhteensä noin 300, mikä olisi ihan hyvä saavutus uudelle conille. Toisena päivänä taas meno oli todella autiota, kävijämäärä oli tippunut dramaattisesti ja samoin tippuivat taidekujalaisten tulot. Ensimmäisenäkin päivänä tuloni olivat melko pienet, mitä odotinkin pienemmältä paikkakunnalta, mutta toisena päivänä ne olivat jo puolittuneet. Toisena päivänä kävijöitä oli yksinkertaisesti vain yksi tai kaksi kourallista, tai siltä se ainakin näytti pöydältä katsottuna, ja lähes kaikki olivat samoja naamoja ensimmäiseltä päivältä. Kuulin monen taidekujalaisen päivittelevän toisen päivän heikkoa myyntiä. Menon ollessa jo pystyynkuollutta päädyimme sitten A.vulgariksen kanssa lähtemään kotiin aikaisemmin. Jo Kokkoconin kanssa olin miettinyt miksi ihmeessä Kokkolassa yritetään järjestää kaksipäiväisiä coneja. Kannattaisi panostaa siihen yhteen päivään ja vaihtaa kaksipäiväiseksi vasta sitten, kun useampi onnistunut con on jo takana ja uskotaan, että kävijöitä ja ohjelmaa varmasti riittää tasapuolisesti kummallekin päivälle. Ohjelmakarttaa katsoessa kummankin päivän ohjelmat olisi todennäköisesti voinut yhdistää samalle päivälle.

Kävin conin aikana vain yhdessä ohjelmassa, pääjärjestäjän luennolla "Pikaopas hahmon luomiseen", joka oli ihan hyvä, joskin harmittavan pintapuoliselta tuntuva katsaus. Luennoitsija vaikutti innostuneelta aiheestaan, mistä saa plussaa. Muun ajan olinkin vain taidekujalla ja A.vulgaris kävi jossain cossijutuissa, mutta saa itse kertoa niistä jossain jos haluaa. Con saa lisäpisteitä siitä, että he jakoivat taidekujalaisille kummallekin päivälle lipukkeet, joilla sai ilmaisen juoman kahvilasta. Myös kaverini sai lipukkeet, vaikka ei myynytkään mitään omia tuotteita.

Näistä cossaajista oli pakko ottaa kuvat! Olen sekä Ghost -bändin että Detroit: Become Human -pelin fani ja olin lapsellisen innostunut nähdessäni heidät. Cossaajien nimet eivät ole tiedossa, jos he tämän koskaan näkevät he voivat ilmoittaa itsensä.

Taidekujailu Akiconissa oli suurimmaksi osaksi positiivinen kokemus. Välillä oli pitkiä taukoja, jolloin kukaan ei käynyt pöydällä, mutta onneksi joukossa oli ihmisiä, jotka piristivät päivää puhumalla hetken kanssamme jostain. Itseäni piristi hirveästi kuinka ainakin 3-4 eri ihmistä tuli päivittelemään Death Stranding -piirrostani ja höpöttämään siinä olevasta lempinäyttelijästäni Mads Mikkelsenistä. Olen jotenkin niin tottunut siihen, ettei ketään kiinnosta asiat, joista minä olen kiinnostunut... Ja muutenkin kaikki ohimenevätkin kehut kuvistani olivat erittäin mukavia. Oikeasti ihmiset, puhukaa piirtäjille! Ei mitään ole pakko ostaa, mutta taidekujapäivät ovat pitkiä ja yksinäisiä, joten pienet juttutuokiot silloin tällöin ovat tervetulleita.

Pari ei niin mukavaa asiaa tuli myös koettua pöydältä käsin. Coniin oli eksynyt iäkäs mummo, joka kävi jokaisen taidekujapöydän läpi kysyen ilmaisia tuotteita, eikä edes katsonut mitä oli myynnissä, jatkaen heti eteenpäin kun sanottiin ettei ole mitään ilmaista. En myöskään hirveästi pitänyt conin järjestyksenvalvojista, jotka ensimmäisenä päivänä vain katselivat sivusta kun lapset juoksivat täysillä edestakaisin taidekujalla vaarallisen lähellä pöytiä ja heittelivät pullonkorkkeja ja sen sellaista. Yksi järjestyksenvalvoja tuli myös pöytääni katsomaan kuviani ja vaikutti aluksi mukavalta, mutta hänen kysyessään tilaustöistä ja vastatessani etten yleensä tee niitä hän alkoi epämukavalla tavalla tivata miksi en tee. Ihmisten asenteissa piirtäjiä kohtaan on kyllä parantamista.

Furzonen käsitöitä.

Inka Tuulian taidetta.

 Myyjiä oli vain kaksi: Urumi ja Manga Cafe. Tämä oli vähän harmittavaa, mutta ymmärrettävää pienelle ja uudelle conille. Monipuolinen taidekuja paikkasi asiaa. Akiconista jäi ihan peruspositiivinen vaikutelma ja voisin tulla uudestaankin. Paljon petrattavaa on, mutta kuitenkin yhä ymmärrettävää uudelle contulokkaalle. Toivottavasti con järjestetään tulevaisuudessakin ja virheistä opitaan, mielellään pitäisin naapuriconin.

Taidekujailen tänä vuonna vielä Gingaconissa parin viikon päästä. Nähdään siellä!

Gomis & Loviatar

Kuulumisia

Viime postauksesta onkin jo aikaa (no, minun mittapuulla). Vanha läppärini kuoli ja kesti hetken aikaa hommata uusi. Nyt voinkin taas kirjoitella blogeihin ja muihin projekteihin. Elokuvablogini Katkeran Kuun ehdinkin jo päivittää Viimeisen yksisarvisen arvostelulla. Kumpaankin blogiin on useampi juttu rästissä ja ne pitäisi saada kirjoitettua vielä muistin aikana.

Uusi Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehti, Tähdenlento, on mennyt taas taittoon ja se ilmestyy vielä tämän vuoden puolella. Teemana oli rakkaus, mikä on mielestäni oikein hyvä teema, mutta valitettavasti se ei hirveästi tuntunut kiinnostavan muita kirjoittajia. Sama ongelma oli narttuteeman kanssa. Nämä aiheet eivät vain tule paljoa esille Takahashin sarjoissa, mikä on harmillista. Ilmeisesti ne kuitenkin kiinnostaisivat lukijoita, kerta teemat voittivat äänestyksissä. Odotan kuitenkin taas sormet syyhyten uutta lehteä. Aina mielenkiintoista nähdä millaisia ratkaisuja taittaja tekee kuvien valintojen ja asettelujen suhteen. Toinen yhdistyksessä johtamani projekti on kolmas sarja keräilykortteja ja sekin edistyy hyvää vauhtia. Tähän mennessä valmistuneet kortit ovat olleet hirveän hienoja. Voi kun voisin näyttää niitä jo, mutta en saa!

Aion tänä vuonna taidekujailla Kokkolan Akiconissa (19.-20.10.) ja Järvenpään Gingaconissa (2.11.). Olen tätä varten valmistautunut tilaamalla pitkin kesää ja syksyä kaikenlaisia telineitä pöydälle, sekä tietenkin printtejä, postikortteja ja tarroja. En todellakaan usko saavani tapahtumista voittoa kaikkien kulujen jälkeen (ei pelkästään myyntimateriaali, mutta myös matkustus ja koiran hoito maksavat paljon), mutta teen tätä enemmän maisemanvaihtelun, kaverien tapaamisen ja kivan mielen vuoksi. Tuotteeni ovat ehkä vähän kalliimpia kuin muiden, sillä tilasin jälkikäteen ajateltuna melko kalliista paikasta printit. Printit ovat myös korttimaista materiaalia, mikä ei tietääkseni ole yleistä. Heti kun sain tietää taidekujapöytien koon teippasin mitat lattiaan ja olen harjoitellut tuotteiden asettelemista siihen. Alla olevasta kuvasta näkyy yksi tälläinen varhainen harjoittelu Akiconin pöytää varten. Kuvasta puuttuu joitakin tuotteita, enkä todennäköisesti aio pitää postikortteja suoraan pöydällä, sillä pelkään niiden lentävän pöydästä helposti. Kirjoittelen kummastakin conista raportit aikanaan.

Olen tänä vuonna ollut hyvin tuottelias piirtämisen kanssa. Hopeanuoli-yhdistyksen projektit ovat antaneet hyvän syyn piirtää monta kuvaa ja tuotteiden saanti tuleviin coneihin on ollut hyvin motivoivaa. Alla olevat kaksi kuvaa tein nimenomaan printtimyyntiä varten, mutta tietenkin aika sanoo mitkä kuvat myyvät ja mitkä eivät.

Tähdenlento 10

Aika rientää ja postilåådaan tupsahti jo kymmenes Tähdenlento. Numeron teemana ovat itse fanit & fandom, minkä vuoksi lehdessä on tällä kertaa hyvin paljon Gingaan liittyviä juttuja ja muita aiheita vain muutama. Mutta vaihtelua löytyy silti ja ainakin teema on varmasti selkeä. Katselmus sisälmyksiin alla:

 Tälläiseen juhlanumeroon toivottiin kantta, jonka tekoon osallistuisi useampi fani. Olin itse hyvin epäileväinen ja aluksi vastustin ajatusta, kunnes annoin periksi. Taittaja sai kuin saikin sommiteltua hyvin erilaiset kuvat siistiksi kokonaisuudeksi, mutta kun on monta kokkia saman sopan äärellä totta kai jokin meni vähän pieleen. Nimittäin kannen tekijät esitellään lehden sisällä, mutta Sueticin kuva jäi sieltä vahingossa pois, vaikka lehteä oli tarkastamassa useampi ihminen. Onneksi kuva näkyy kuitenkin kannessa kokonaisena.

Lehden sisällä muutama kuva näkyy vähän epäselvänä, vaikka alkuperäisessä tiedostossa ei ollut mitään vikaa. Jälleen kerran pari juttua jäi saapumatta, mikä tietenkin harmittaa, mutta onneksi pärjättiin ilmankin. Sen enempää mukisemista en löytänyt, kokonaisuudessaan ihan onnistunut numero jälleen, vaikka täytyy myöntää, ettei se kuulu omiin suosikkeihini.

Odotin itse eniten artikkelia, jossa olin haastatellut saksalaista lemmikkiketun omistajaa. Minulle on aina jännää saada Tähdenlentoon uniikkeja juttuja ja aihe on muutenkin minulle hyvin mielenkiintoinen. Suola Kuupielessä -blogi sai lyhyen esittelyn ja tuli kirjoitettua myös jotain lätinää Hopeanuolen historiasta Suomessa. Historia-artikkelin piti alunperin kirjoittaa eräs toinen, mutta hän olikin liian kiireinen. Toivottavasti nämä jutut ovat muillekin kiinnostavia.

Muiden kirjoittamista jutuista mielenkiintoinen oli Raezlan kirjoittama artikkeli yhdistyksen historiasta. Ensimmäisen numeron jälkeen itse yhdistyksestä ei ole hirveästi puhuttu Tähdenlennossa. Edellisen Gingaconin raportti löytyy myös Nightwolf-_-:n kirjoittamana ja se oli ihan kiva lukaista, etenkin kun en viimeksi päässyt paikalle. Lisan Otuspaja -artikkeli käsitteli Lisa Poutiaisen mahtavia käsitöitä ja toivoisinkin lisää tälläisiä juttuja tuleviin numeroihin, mutta näitä on välillä hankala saada mukaan. Kaikenlaisia eläintaiteeseen liittyviä projekteja (käsityöt, sarjakuvat, roolipelit...) esitellään mieluusti ja juttuideoita saa rohkeasti tulla ehdottamaan, eikä yhtään haittaa vaikkei olisi yhdistyksen jäsen.

Lehteä voi totuttuun tapaan ostaa yhdistyksen pöydältä eri coneissa, sekä tilata Hopeapuodista.

Pitääpä vielä lisätä, että tällä kertaa mukana tuli myös ennätysmäärä ekstralehtisiä. Jäsenet saavat muutaman kerran vuodessa 1-4 sivuisen Jäsenpostin ja tukijäsenet sen lisäksi TukiExtran. Tänä vuonna mukaan on lisätty vielä Laumalainen, joka tulee retki- ja aktiivijäsenille, sekä myös tavallisille jäsenille jos he ilmoittavat foorumilla haluavansa liitteen (tämä johtuu kustannussyistä). Mielestäni yhdistys antaa nykyään erittäin hyvin vastinetta jäsenten rahoille. Olen jäsenenä eräässä toisessa suunnilleen saman kokoisessa yhdistyksessä, jossa meno on paljon apaattimaisempaa ja jäsenet saavat vain kerran vuodessa sähköpostiin ohuen nettilehden, jos edes sitäkään.

Shiroi Kiba - White Fang Monogatari

NIMI: Shiroi Kiba - White Fang Monogatari (白い牙ホワイトファング物語)
VUOSI: 1982
OHJAAJA: Souji Yoshikawa

Shiroi Kiba Monogatari on jälleen yksi Jack Londonin Valkohammas -kirjaan (joka Suomessa tunnetaan myös nimellä Susikoira) perustuva elokuva. Tätä tarinaa on jauhettu blogissa jo monessa muodossa ja pakko myöntää, että alan puutua siihen. Tässä animessa tarinaan oli kuitenkin otettu jotenkin freesimpi lähestymistapa ja joitain asioita hieman muutettu, joten elokuvaa oli mukava seurata.

Pieni intiaanipoika Mit-Sah haaveilee koirasta, mutta hänen isällään ei ole varaa ostaa sellaista. Isällä on vuosia sitten ollut koirasusi, joka kuitenkin katosi metsään, ja hän ehkä puolivitsillä ehdottaa, että Mit-Sah voisi hankkia itselleen suden. Mit-Sahin isän entinen koirasusi Kiche on yhä elossa ja on saanut puhtaan suden kanssa pentuja. Yksi niistä on Valkohammas, joka on pentueen pienin ja uteliain pentu. Valkohampaan tutkiessa metsää ilves hyökkää pesäkololle ja tappaa Valkohampaan sisarukset ja isän. Myös emo Kiche on lähellä menettää henkensä ja Valkohammas saa arven kasvoihinsa.

Eräänä päivänä Mit-Sah ja Valkohammas tapaavat toisensa ja Mit-Sah kaappaa pennun itselleen. Kiche tunnistaa Mit-Sahin isän entiseksi omistajakseen ja koirasudet liittyvät intiaanikylään. Mit-Sah oppii vastuulliseksi kouluttaessaan Valkohammasta. Rahapulassa oleva isä joutuu myymään Kichen, mutta elanto on yhä uhattuna ja perhe päättää muuttaa työn perässä kaupunkiin. Elämä näyttää hymyilevän hetken, mutta ilkeä koirataisteluita harrastava mies juonittelee Valkohampaan itselleen.

Toisin kuin muut sarjakuva- ja elokuvaversiot tästä tarinasta Shiroi Kiba Monogatari nostaa Mit-Sahin toiseksi päähenkilöksi. Tämä toimii hyvin ja elokuvassa on oikein kiva tarina pojan ja koiran välillä. Vaikka etenkin alkupuolella näytetään yksinäisen Valkohampaan touhuja on Mit-Sah selkeästi kiinnostavampi hahmo ja hänen luonteen näyttämiseen on laitettu enemmän vaivaa. Fiksu päätös oli myös tehdä koirataisteluita harrastavasta Beauty Smithistä kirjan loppupuolella esiintyvä rosvo. On parempi keskittyä yhteen hahmoon, kuin pikaisesti tuoda tarinan loppumetreillä uusi random pahis.

Elokuvassa on paljon tunnelmallisia, kiireettömiä hetkiä. Pari kertaa soiva tunnari oli ihan mukava lisäys ja huokuu kasarihenkeä. Muutoin musiikki ei kiinnitä huomiota, paitsi parissa hyvin synkässä kohdassa liian positiiviselta kuulostava musiikki vähän kohotti kulmia. Etenkin ilveksen teurastaessa Valkohampaan perheen musiikki ei oikein sopinut näkymään. Kenties kohtauksista ei haluttu tehdä pienille lapsille liian pelottavia? Tai ehkä musiikin kuului olla ylevää ja inspiroivaa. Itselleni valinta oli vain hämmentävä. Elokuva on selkeästi melko nuorille suunnattu. Tästä huolimatta siinä on silti verisiä kohtauksia, mutta ei yhtä paljon kuin esim. Erämaan kutsu -animessa.

Animaation tyyli on oikein miellyttävää katsella. Hahmodesignit ovat hyvin yksinkertaisia ja ylipäänsä budjetti vaikuttaa olleen vaatimaton. Valkohampaan hyökkäysanimaatiota on kierrätetty muutaman kerran. Vaikka animointi on vaatimatonta, on silti onnistuttu luomaan kauniita taustoja ja välillä hienoja valoefektejä. Hahmojen liikkeet ovat hyvin sulavia.

Jotkin valinnat ovat vähän outoja. Ilves näyttää enemmän joltain esihistorialliselta pedolta ja on aikuisia susia isompi. Ehkä japanilaisilla oli mennyt puuma ja ilves vähän sekaisin? Valkohammas on myös aikuisena hyvin pieni, pienempi kuin tarinan lopussa esiintyvä naarascollie. Mit-Sah ei vaikuta ajankulusta huolimatta kasvavan ollenkaan. Koiranörttinä olin taas vähän pettynyt ja huvittunut, kuinka Valkohampaan koirataisteluiden päihittäjäksi päätyi taas nykyajan bulldoggi. Kyllähän kirjassakin koiraa puhuteltiin bulldoggi-sanalla, mutta tuon ajan koirat olivat aivan eri kaliiberia kuin nykyiset huohottajat.

Mikään mestariteos tämä ei todellakaan ole, mutta oikein mukava vanha anime, jossa joukossa välillä makeaa silmäkarkkia.

TÄHDET: ***

Nara piertelee, osa 22: Weed ja Sakura

Luonnos ja valmis kuva.

 Ja taas jotain Ginga -piirtelyä. Olin joskus vuonna 2013 tai 2014 tienoilla aloittanut kuvan Sakurasta ja Weedistä, joka aina välillä kummitteli mielessäni ja päätin viimein piirtää sen loppuun. Olen muutenkin tarvinnut jotain myytävää kuvitusta tuleviin coneihin ja uskoisin tämän olevan ihan perushyvä aihe.

Vasemmalla siis wanha versio, jonka halusin tuolloin piirtää sarjakuvamaisella tyylillä. Anatomia on aika kauheaa, mutta tykkäsin kuitenkin kuvan ideasta. Ostin viimein kunnollisen valopöydän, joka näkyykin toiminnassa oikeanpuolisessa kuvassa. On kyllä helpottanut piirtoprosessia aivan hemmetisti kun ei enää tarvitse yrittää puhtaaksipiirtää luonnoksia läppärin huonolla valolla. Vuosia sitten käytin lasipöytää, jonka alle laitoin pöytälampun. Tämä toimi ihan ookoosti, mutta valoitus oli epätasaista ja lasi kuumentui pitkästä käytöstä.

Yllä jotain prosessikuvia. Tätä väritystyyliä olen näyttänyt aikaisemminkin, joten en keksi siitä sen ihmeempää sanottavaa. Viivat ja ensimmäinen sävytyskerros on tehty puuväreillä ja päälle on lisätty vesivärikerros.

Valmis kuva, jee. Vesivärikerroksen jälkeen olen vielä lisännyt vähän puuväriä sinne tänne ja käyttänyt valkoista geelikynää. Teetin tästä muutamia A4 kokoisia printtejä ja olin hyvin tyytyväinen niiden laatuun. Tulen myymään niitä ja muuta kamaa parissa conissa vuoden loppupuolella, mikäli vaan pääsen kyseisille taidekujille.

Underdog

NIMI: Underdog (언더독)
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Oh Sung-yoon, Lee Chun-baek
KÄSIKIRJOITUS: Oh Sung-yoon

En ollut kuullutkaan ennen tästä uudesta korealaisesta filmistä ja törmäsin siihen ihan sattumalta. Olin aikaisemmin nähnyt saman ohjaajan animaation Leafie: A Hen into the Wild, joka oli kaikinpuolin upea, kaunis ja syvällinen kokemus. Odotukseni olivat siis korkealla Underdogin suhteen. Mainittakoon, että elokuva aloitti maailmanvalloituksensa Bucheon International Fantastic Film Festivalilla, jossa liput näytökseen myytiin loppuun ennätyksellisesti yhdeksässä sekunnissa.

Sinistä bordercollieta muistuttava nuori Moongchi hylätään vuorille, jossa pieni lauma aikaisemmin hylättyjä koiria yrittää opettaa hänelle katukoiran elämää. Mutta Moongchi haluaa muutakin kuin vain passiivista kaduilla liikkumista ja ihmisten ruuantähteiden kerjäämistä. Liikkuessaan yksin vuoristossa hän näkee kolmen villikoiran jahtaavan villisikaa ja ihastuu sisukkaaseen narttuvillikoiraan, Bamiin. Bami ja perheensä eivät kuitenkaan halua hyödyttömiä katukoiria metsästysmailleen. Moongchi haluaa osoittaa hyödyllisyytensä metsästämällä Bamille jotain, päätyen tuomaan ihmisten vuohia villikoirille lahjana, mikä tietenkin johtaa ongelmiin ihmisten kanssa. Villikoirat ja katukoirat yhdistävät voimansa ja koettavat löytää paikan, jossa elää rauhassa.

Elokuvassa käsitellään välillä hyvin synkästi eri tapoja, joilla ihmiset ahneuttaan tai ajattelemattomuuttaan satuttavat koiria. Mukaan mahtuu monta kohtausta, joissa kyynelkanavat ovat vaarassa aueta, mutta onneksi mukana on myös koiramaista huumoria ja ilonpilkahduksia. On aina mukavaa kun animaatio ei aliarvioi lapsia ja uskaltaa näyttää melko rankkoja asioita. Pidin myös siitä, että esimerkiksi koirien kaataessa peuran uskallettiin näyttää verta koirien ruokaillessa. Kahdessa kohtaa havaitsin jopa tietyn disneymäisyyden parodiointia. Selkein silmänisku oli kaksi chihuahuaa uusimassa Kaunottaren ja Kulkurin kuuluisan spagettipusun, paitsi nyt koirilla oli verta naamalla ja spagetti oli peuran suolta. Vastapainona kurjuudelle yksi vakavaksi oletettu taistelukohtaus oli kuitenkin tehty kevytmielisenä kung fu-pelleilynä ja elokuvassa on monta kohtausta, joissa koirat saavat huolettomasti kirmata kivoissa maisemissa. Tunnetilojen tasapainottelu toimii hyvin. Elokuva ei myöskään sorru pelkkään ihmisten mollaamiseen, vaan joukossa on onneksi muutama hyväsydäminen henkilö.

Hahmot ovat kaikki kivoja, vaikka osa ei saakaan niin paljon ruutuaikaa. Päähenkilö Moongchi on oikein hienon näköinen ja mukavaluonteinen, mutta karismaattisempi ja kiinnostavampi hahmo on menneisyyden traumoja mukanaan kantava Bami. Heidän välinen orastava romanssi tuntuu luontevalta. Vaikka pari hahmoa oli selkeästi tehty vitsiniekkareiksi, ei yksikään hahmo tuntunut ärsyttävältä. Pääpahiksen roolissa toimiva ihminen on aidosti uhkaava, mutta jää ehkä turhan mustavalkoisen pahaksi.

Itseäni jäi vähän mietityttämään miksi eräs tarinanlanka solmittiin mielestäni puolivillaisella tavalla. Eräs katukoirista, vähän hidasälyinen entinen armeijan saksanpaimenkoira vihjaa olleensa ennen miinoja etsinyt työkoira ja vaikutti selvältä, että tätä taitoa käytettäisiin myöhemmin houkuttelemaan pääpahis miinaan. Ja miinakentälle päädytäänkin, mutta ilmeisesti ihan sattumalta.

Animointi on mielestäni aivan upean näköistä. Värimaailma on kaikin puolin onnistunutta ja taustat kauniita ja yksityiskohtaisia. Sinistä päähahmoa vielä oudompi ilmestys on aquan värinen snautseri (ja kuka tätä katukoiraa trimmailee?). Vähän hassun väriset koirat eivät kuitenkaan haittaa. Hahmot ovat tietokoneella toteutettuja, mutta niiden ääriviivat luovat vaikutelman perinteisestä animaatioista. Kohtauksesta riippuen hahmot voivat antaa vähän videopelimäisen vaikutelman, välillä taas elokuva menisi lähes täysin läpi perinteisestä animaatiosta. Tälläinen tyyli on mielestäni hyvä kompromissi tietokone- ja perinteisen animaation välillä ja paljon miellyttävämpää katsottavaa kuin tavallisesti nähtävä tietokoneanimaatio. Virheetöntä se ei tietenkään ole, mutta pienet viat eivät haitanneet minua ollenkaan. Päähahmot ovat oikein miellyttävän näköisiä, sulavaliikkeisiä ja ongelmia on lähinnä vain pienissä sivurooleissa olevien hahmojen kanssa. Pahan miehen omistamat mastiffimaiset koirat olivat välillä vähän, öh, mielenkiintoisen näköisiä omituisten linttapäidensä kanssa, mutta onneksi näitä ei paljoa nähdä.

Underdog oli oikein virkistävä kokemus. Siinä oli oikeastaan kaikki elementit, mitä olen pitkään toivonut koira-animaatiolta. Suosittelen erittäin lämpimästi myös ohjaajan aikaisempaa Leafie: A Hen into the Wildia!

TÄHDET: *****

Frank Glaserin valjakossa vetävät koirasudet

Buster, Queenie ja Frank Glaser vuonna 1938.

Olen kauan halunnut kirjoittaa työtä tekevistä koirasusista jotain, mutta aihe on yllättävän laaja ja kirjoitan nyt vain pienen palasen siitä. Kirjoittamista on hidastanut myös se, että rikoin muistitikkuni, johon olin kerännyt materiaalia aiheesta. Nyt muuton jälkeen en edes tiedä missä tikku voisi olla, en muista nähneeni sitä enää tietyn pisteen jälkeen pakatessa. Voin sanoa, että vituttaa, koska kyseinen tikku sisälsi kaikenlaista tärkeää matskua yli viiden vuoden ajalta. Mutta asiaan.

Luin vähän aikaa sitten mahtavan kirjan Alaska's Wolf Man, jonka on kirjoittanut Jim Rearden, perustuen hänen keskusteluihin Frank Glaserin kanssa, sekä Glaserin päiväkirjoihin ja kirjeisiin. Kirja kertoo Frank Glaserin edesottamuksista Alaskassa vuosina 1915-1955. Glaser oli elämänsä aikana ravintoloille ja työmiehille lihaa myynyt metsästäjä, ansastaja, tavernan omistaja, musheri ja valtion palkkaama petoeläinten hävittäjä. Häntä pidettiin yhtenä aikansa parhaimpana susiasiantuntijana. Susista maksettiin hänelle tapporahaa, mutta hän myös ihaili näitä eläimiä suuresti, monesti kutsuen niitä metsän herrasmiehiksi. Glaserin ehdoton valinta omiksi rekikoirikseen olivat koirasudet, joita hän kasvatti usean sukupolven verran. Koska kirjaa ei ole saatavilla suomeksi kokoan tähän tiivistelmän kirjan annista tämän aiheen suhteen. Mikäli englannintaito riittää suosittelen ehdottomasti koko kirjan lukemista, sillä en mainitse läheskään kaikkea tästä rajatusta aiheesta. Koirasusien lisäksi se käsittelee monipuolisesti elämää ja metsästystä erämaassa, sekä kiinnittää paljon huomiota eri eläinlajien käyttäytymiseen.

Marraskuussa 1926 Savage Riverillä Glaserin sileäreunaiseen jalkaloukkuun oli jäänyt noin kuusikuukautinen musta urossusi. Loukku ei normaalisti pitelisi sutta, mutta tällä kertaa susi oli jäänyt jalastaan kiinni juuri sopivasti eikä ollut vahingoittunut. Suden tuijottaessa Glaseria mies ihaili eläimen rohkeutta ja päätti ottaa sen itselleen. Glaser oli aiemmin pyydystänyt kettuja jalkaloukulla ja pystynyt tuomaan eläimet elävinä kotiin lyömällä niitä kepillä kirsuun, joka sai ne tajuttomiksi. Tämä susi oli kuitenkin liian vikkelä Glaserille, joten hän otti avukseen toisen kepin, johon susi sai iskeä hampaansa. Suden purressa keppiä Glaserilla oli tilaisuus iskeä sitä toisella kepillä kirsuun, jolloin susi vaipui hetkeksi tajuttomaksi. Mies sitoi suden leuat ja jalat ja kantoi suden kotiinsa, jossa sille laitettiin panta ja se kytkettiin koirankoppiin. Heti kun Glaser sai vapautettua suden leuat ja jalat eläin ampaisi rakettina koirankoppiin piiloon. Aluksi susi pysyi päivisin kopin suojassa ja yön tullen tuli syömään sille jätettyä ruokaa ja vettä.  Susi lopetti ärhentelyt nopeasti ja jo parin päivän sisällä Glaser pystyi vetämään sen kopistaan ulos ja käsitellä sitä pelkäämättä puremista. Kaupungissa käydessään Glaser ei uskaltanut jättää sutta yksin. Hän valjasti koiransa ensin ja viimeisenä lisäsi suden pyöräkoiran paikalle, eli heti reen eteen. Susi ei vetänyt kunnolla ja innostui vetämään vain kun näki edessään karibuja. Muutoin se tuntui alistuvan kohtaloonsa. En ole nähnyt mainintaa saiko susi koskaan omaa nimeä.

Frank Glaser (X:n alla) kaatamiensa susien kanssa inuuittikylässä vuonna 1948.

Helmikuussa 1927 susi sidottiin kiimassa olevan Nellie -malamuutin viereen ja narttu oli pian kantavana. Maaliskuun loppupuolella syntyi viisi pentua. Neljä harmaata urosta olivat Buster, Kobuk, Wolf ja Denali. Ainut naaras oli Queenie ja se oli musta valkoisella rinnalla ja kurkulla. Glaser piti koko pentueen itsellään. Susi ja Nellie saivat toisen pentueen seuraavana vuonna. Kun Queenie oli 2-vuotias se astutettiin ansastaja Bill Greenin omistamalla koirasudella, joka oli myös puoliksi susi ja puoliksi malamuutti. Queenien pentueessa oli 13 pentua, joista Glaser piti urokset nimiltään Kenai, Yukon ja Wolf. Vuosien 1926-1937 aikana Glaserilla oli yhtäaikaisesti 7-11 koirasutta, joista suurin osa oli puolisusia, osa 3/4 tai 1/4 susia. Lähes kaikki olivat uroksia, sillä kiimaiset nartut aiheuttivat valjakossa kaaosta. Kuitenkin hänen narttunsa eivät antaneet sukulaistensa astua itseään. Mikäli valjakon urokset lähestyivät kiimaista narttua se rähisi niille ja istui alas. Nartut hyväksyivät vieraat urokset heti.

Ennen koirasusiaan Glaser oli kymmenen vuoden ajan valjakkoillut huskyillä ja malamuuteilla. Hänen mielestään koirasudet olivat selkeästi parempia rekikoiria. Ne olivat vahvempia, kestävämpiä ja niiden tassut olivat kovempia. Hänen koirasutensa pystyivät kävelemään päiväkausia olotiloissa, joissa tavalliset koirat olisivat rikkoneet anturansa. Ne oppivat nopeasti ja auttoivat myös metsästysreissuilla kantamalla painavia reppuja selissään, sekä ajoivat karhuja ja hirviä Glaserin ammuttaviksi. Kerran Glaser ampui noin 90 metrin päässä olleen suden. Puolisusi Queenie oli mukana kun hän haki suden raadon. Glaser heitti suden olalleen ja pysähtyi ihmettelemään kuulemaansa hampaiden kalinaa, luullen Queenien purevan ruumista. Susi ei ollutkaan kuollut, vaan se oli tarttunut miehen housunlahkeeseen kiinni ja ravisti päätään. Glaser oli jättänyt kiväärinsä mökilleen. Hän heilautti suden päältään ja kalautti sitä puukalikalla päähän, jolloin Queenie hyökkäsi repimään suden kurkun auki. Luoti oli vain raapaissut suden kalloa.

Ensimmäisen pentueen ainut narttu, Queenie, oli Glaserin paras koira ja valjakon johtaja 12 vuoden ajan. Se oppi muita nopeammin ja vältti konflikteja. Muiden haastaessa riitaa se väistyi. Queenie oli myös pentueen hellyydenkipein, mutta vain omistajansa kanssa. Se antoi vieraiden ihmisten silittää itseään, vaikka selvästi ei nauttinut siitä. Se kuitenkin piti pienistä lapsista. Kun Glaser lähti vierailulle isänsä luo Seattleen hän otti Queenien ja Busterin mukaansa. Seattlessa ne olivat tarhassa kytkettyinä koirankoppeihin. Kerran Glaser unohti sulkea tarhan oven ja hetkeä myöhemmin näki pienen, noin nelivuotiaan tytön nykimässä Queenieta korvista ulos kopistaan. Mies juoksi kauhuissaan paikalle, mutta Queenie nuolikin tytön naamaa iloisesti. Vierailun ajan tyttö kävi monesti koiran luona ja sai jopa ratsastaa sillä.

Queenien ja muiden pentujen koulutus alkoi niiden ollessa neljä tai viisi kuukautta vanhoja, niiden vetäessä tyhjää rekeä ruohikolla. Kahdeksan kuukauden ikäisinä ne valjastettiin emonsa Nellien ohjattaviksi. Queenie oppi oikean ja vasemman eron jo kahden tälläisen harjoituksen jälkeen. Seuraavana vuonna Queenie oli jo parempi johtokoira kuin emonsa ja oli yleensä yksin johdossa. Queenie ymmärsi kääntyä takaisin huomatessaan isäntänsä tippuneen reen kyydistä, sekä isäntänsä pyynnöstä saattoi hylätä vanhan reitin ja avata uuden reitin umpihankeen. Mikäli maasto vain salli, Queenie juoksi suden tavoin mahdollisen suoraa linjaa. Hankalassa maastossa se otti harkitsevasti muutamia askelia sivuttain kumpaankin suuntaan, kunnes valitsi helpoimmalta tuntuvan reitin.

Queenie

Toukokuussa 1932 Glaser tarvitsi raakanahkaa rekensä korjaukseen. Hän jätti hirventaljan veteen pariksi päivää, jolloin karvat lähtivät siitä helposti. Hän naulasi karvattoman ja limaisen taljan puuhun ja alkoi leikata siitä paloja veitsellä. Hyttyset olivat purreet häntä niskaan ja hän raapi haavojaan hirvennahasta limaisilla käsillään. Yön aikana niska alkoi paisua ja seuraavien päivien aikana mies ei voinut enää syödä tai juoda normaalisti. Hän sinnitteli silti kahden viikon ajan, kunnes avasi niskapaiseensa partahöylällä. Tämän jälkeen hän siveli haavaan lähes kymmenen vuotta vanhasta purkista puhdasta jodia. Lääkäri myöhemmin kertoi puhtaan jodin olevan myrkyllistä. Kymmenen minuutin kuluttua huone alkoi pyöriä hänen silmissään ja hän menetti tajunsa. Herättyään hän ymmärsi tilansa vakavuuden. Glaser päästi seitsemän koirasuttaan vapaaksi ja aloitti niiden kanssa vaivalloisen vaelluksen lähimpään kaupunkiin, Healyyn, johon oli noin 30 kilometrin matka. Hänellä ei ollut voimia kantaa kivääriä, mutta koirat pitivät hänet turvassa mahdollisilta karhuilta. Koirat tuntuivat ymmärtävän isäntänsä hädän ja käyttäytyivät rauhallisemmin ja huolestuneemmin kuin yleensä. Perillä Healyssä lääkäri kertoi jodin lähestyneen Glaserin selkäydintä ja ilman hoitoa hän olisi kuollut parissa päivässä.

Koirasusien kanssa oli kuitenkin vaikeutensa. Ne tuntuivat menettävän järkensä karibuja nähdessään, jolloin mikään ei pidellyt niitä ja Glaser päätyi monta kertaa hankeen. Reki löytyi myöhemmin puiden väliin jämähtäneenä. Glaser kuitenkin sai tämän pahan tavan taltutettua kiinnittämällä ylimääräisen köyden johtokoiriin, jolla kamppasi koirat nurin niiden lähtiessä karibujen perään. Lumipalloefektinä kaikki koirat tömähtivät hankeen reki niskassaan. Tätä tarvitsi tehdä pari kertaa, jonka jälkeen koirat eivät enää kiinnittäneet karibuihin huomiota. Koirasudet olivat myös herkkiä otuksia, joita ei kuka tahansa voinut ajaa valjakolla. Niille oli vaikea, lähes mahdotonta löytää toista hoitajaa, joten Glaser vietti niiden kanssa suurimman osan ajastaan.

Glaserin ainut ongelmallinen koirasusi oli Kenai. Kenai oli Queenien ja toisen puolisuden harmaa poika. Aikuisena se oli Glaserin suurin koira, painaen noin 70 kiloa. Glaser piti koiraa viiden vuoden ajan, joka vuosi vannoen ettei koira tulisi juoksemaan valjakossa seuraavana vuonna. Kenaita oli vaikea ymmärtää. Se oli yhtäaikaisesti ystävällinen ja pelleilevä, hyvä työntekijä ja väkivahva johtokoira, mutta myös arvaamaton ja toisten koirien kiusaaja ja tappaja. Kenai ei suostunut toimimaan muuna kuin johtokoirana, missä se oli välillä erittäin hyvä ja välillä taas liian ankara muille koirille. Jos toinen koira teki virheen Kenai oli heti sen kuonossa kiinni. Turhautuessaan se saattoi nostaa toisena johtokoirana toimivan suuren emonsa, Queenien ilmaan ja kantaa sitä kuin rättiä. Kerran kaupungilla käydessä kaksi malamuuttia hyökkäsi Kenain kimppuun, mutta se kirjaimellisesti suolisti ne hetkessä. Toisaalta kaupungissa asunut bostoninterrieri sai monesti tulla puremaan Kenain jalkoja, mikä vaikutti vain huvittavan sitä. Glaserilla oli suuria vaikeuksia lukea Kenain mielentiloja. Monta kertaa hän päästi Kenain vapaaksi ja käveli kivääri olalla sen kanssa metsään, aikeenaan päästää koira viimeiselle matkalle. Mutta Glaserilla ei ollut sydäntä ampua koiraansa ja koira sai taas seuraavana talvena uuden mahdollisuuden valjakossa.

Jostain syystä Kenai ei pitänyt siitä kun sille naurettiin. Kun Glaser rankaisi Kenaita vihaisilla sanoilla koira käveli jäykästi pois, harjakset pystyssä ja taakseen vilkuillen. Heti Glaserin kääntäessä selkänsä Kenai ryntäsi kaatamaan isäntänsä nurin. Näin tapahtui monesti ja joka kerta Glaser hypähti ylös nauraen ja nauru sai Kenain irvistämään kuin kivusta. Kerran Kenain ja Kobukin leikkiessä vapaana Glaser huomasi mökkinsä lähellä hirven ja ampui sitä. Hirvi lysähti, mutta juoksi sitten pöpelikön suojaan koirat perässään. Kun Glaser saavutti hirven olivat koirat sen kimpussa ja hän sai ammuttua sitä kaulaan. Koirat ryhtyivät heti repimään ja syömään hirveä, omistajansa kehuessa niitä, mutta Kenai ärisi isännälleen suojellen kaatoaan. Glaser alkoi jälleen nauraa, jolloin koira muuttui taas hyväntuuliseksi. Glaserin mielestä nauraminen ehkä nolostutti Kenaita, vaikka nykytieteen mukaan koirat eivät tunne häpeää. Kenai oli monessa muussakin tilanteessa arvaamaton isäntäänsä kohtaan. Kasvettuaan täysikasvuiseksi Kenai oli aamuisin muiden tavoin iloisesti ketjun päässä isäntäänsä vastassa, mutta saattoi yhtäkkiä muuttua täysin elekieleltään, tuijottaen keho matalana, häntä alhaalla ja harjas pystyssä. Se murisi ja luikki koppiinsa. Tämä häiritsi Glaseria ja hän veti koiran väkisin ulos ja silitti sitä ja hieroi sen korvia, mutta heti kun hän päästi irti koira luikki takaisin koppiin. Toisina päivinä Kenai oli täysin normaali koira, iloinen, sosiaalinen ja innokas. Glaser ei ikinä tiennyt mitä odottaa siltä.

Kenai

Denalin kansallispuiston (joka tuohon aikaan oli vielä McKinley eikä Denali) valvoja Harry Liek oli kauan ihastellut Kenaita ja oli halunnut ostaa sen. Joka kerta puistosta lähtiessä Kenai oli pannut parastaan ja heittäytynyt valjaitaan vasten. Glaser vakuutti hänelle ettei olisi myynyt koiraa edes pahimmalle vihamiehelleen. Keväällä 1934 Glaser oli kuitenkin saanut tarpeekseen ja antoi Kenain kansallispuistoon ilmaiseksi, sillä ehdolla ettei sitä käytettäisi valjakossa. Mikäli sitä hätätilassa pitäisi käyttää tulisi se laittaa johtokoiraksi. Glaser uskoi Kenain sopivan siitoskoiraksi ja olevan kiva nähtävyys turisteille. Eräänä päivänä uusi työntekijä oli kielloista huolimatta laittanut Kenain pyöräkoiraksi. Kun hän käänsi selkänsä Kenai hyökkäsi viereisen koiran kimppuun. Työntekijä löi nuijalla Kenain tajuttomaksi ja raahasi sen takaisin tarhaan. Seuraavana päivänä mies päätti koulia Kenain lopettamaan tappelut toisten koirien kanssa. Hänen astuessa Kenain tarhaan ja kääntäessä selkänsä koira hyökkäsi, purren miestä niskaan ja repien tämän huppua. Toinen työntekijä ryntäsi apuun ja Kenai päätettiin lopettaa.

Glaser oli hyvä kouluttaja. Hän useaan otteeseen kommentoi muiden musherien liiallista voimankäyttöä koirien kanssa. Glaser itse oli jämäkkä, muttei julma. Hänen koirasutensa olivat herkempiä kuin tavalliset koirat, eikä niille saanut olla liian ankara. Vihainen äänensävy yleensä riitti ja koirat tiesivät aina mistä rangaistus tuli, eivätkä kantaneet siitä kaunaa. Hän mainitsi toisen ansastajan, jonka kolme koirasutta olivat hyökänneet omistajansa kimppuun ja mies hakkasi ne kuoliaiksi aisalla. Glaser uskoi miehen itse aiheuttaneen ongelmansa olemalla liian kovakourainen. Hän uskoi Kenain hyökänneen kansallispuiston työntekijän kimppuun koska mies oli edellisenä päivänä lyönyt koiraa. Kenain lopetus oli kuitenkin hänen mielestään oikea ratkaisu ja hän oli hyvillään siitä ettei hänen tarvinnut lopettaa koiraa itse.

Glaserin koirasusia käsitellään myös kirjoissa The Wolves of North America (S.P. Young/E.A. Goldman) ja The Wolves of Alaska: A Fact-based Saga (Jim Rearden). Jälkimmäinen on ilmaiseksi luettavissa netissä.

Hopeanuoli-keräilykortit 2: Susisaaga

Ennakkotilaajat saivat pakkauksen, jonka kuvat on piirtänyt SHL.

Pitkän odotuksen ja vaivan jälkeen Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n uudet keräilykortit saapuivat viimein postista! Kyllä näitä on odotettu! Olin mukana kuvittamassa yhdistyksen ensimmäistä korttisarjaa, joka oli todella hieno saavutus jo silloin ja halusin ehdottomasti päästä mukaan tekemään seuraavaakin. Osallistuin tämän susisaagaan keskittyvän sarjan tekoon viidellä kortilla, sekä kirjoitin noin puolet korttien teksteistä. Toisen puoliskan kirjoitti A.vulgaris.

Mukana on ollut 21 piirtäjää: Aatio, Allu, Anttu, A.Vulgaris, FlamewolfTheWhite, Gaikotsu, Hukka, Jargonfox, Kurome, Lennö, Nara, Narncolie, Nightwolf-_-, Noge, Rayhaaja, ReimaHowaido, Riikin, Saiccu, SaQe, SHL ja SaintKyrie. Kortteja on 48, tosin joistain korteista on vielä harvinaiset erikoisversiot, joissa kuvitusta näkyy pystysuunnassa enemmän kuin normikorteissa. Nämä mukaan lukien kortteja on 58. Ennakkotilaajat saivat ostettua kerralla kaikki kortit, sekä korteille suunnitellun kotelon. Loput joutuvat ostamaan sattumanvaraisia kortteja Hopeapuodissa sekä yhdistyksen myyntipöydällä myytävistä yllätyspusseista. Kortit ilmestyvät Hopeapuotiin tämän viikon aikana.

Omat korttini.

Mukana on monta piirtäjää, jotka olivat viime kerrallakin mukana, sekä myös uusia raikkaita kasvoja. Kuvituksien laatu on mielestäni tasaisempaa kuin viimeksi ja osasyynä tähän on aikaisemminkin mukana olleiden piirtäjien kehitys. Sarjojen välillä on kuitenkin muutama vuosi, jonka aikana itsekin olen huomaamattani kehittynyt paljon. Vanhojen korttieni vertailu uudempiin oli ihan mielenkiintoista. Nämä projektit ovat kuitenkin yhä avoimia lähes kaikille, taitotasosta riippumatta. Ketään mukaan halunnutta ei ole tähän mennessä käännytetty pois. Tässäkin sarjassa on paljon erilaisia tyylejä ja korttien värimaailmat ovat hyvin erilaisia, mutta sopivat silti hyvin yhteen ja ovat selkeästi samaa sarjaa. Tämä on Jargonfoxin luoman todella ammattimaisen näköisen korttipohjan ansiota.

Kaikki erikoiskortit, nämä ovat muita kortteja harvinaisempia ja tuovat keräilyyn lisähaastetta. Huom, samat kuvitukset löytyvät myös "normikorteista", erikoiskortit vaan paljastavat kuvitusta alareunassakin. Piirtäjät ylhäältä alas, vasemmalta oikealle: Kurome, Riikin, Noge, FlamewolfTheWhite, Nara, Hukka, Narncolie, Jargonfox, Anttu ja Aatio.

Joitain omia lempparikorttejani, joita ei ollut jo yläkuvan erikoiskorteissa. Tekijät ReimaHowaido, Jargonfox, Saiccu, FlamewolfTheWhite, Lennö ja Gaikotsu.

Korttien ja pakkauksen materiaali on todella laadukasta ja tällä kertaa en huomannut mitään ongelmia painojäljen kanssa. Viimeksi muutama kuva oli liian tumma, nyt ongelmaa ei ole.

Seuraavaa sarjaa työstetään jo ja sen on tarkoitus olla myyntivalmis 2020 alkupuolella. Sarja tulee keskittymään Weed -mangan osiin 1-10. Kaikille korteille on jo löytynyt kuvittajat, mutta esimerkiksi yhdistyksen foorumilla voi ilmaista kiinnostuksensa jos haluaa olla varapiirtäjänä, jos joku piirtäjistä peruttaakin varauksensa.

Kuromen kortti esimerkkinä korttien etu- ja takapuolista.