Frank Glaserin valjakossa vetävät koirasudet

Buster, Queenie ja Frank Glaser vuonna 1938.

Olen kauan halunnut kirjoittaa työtä tekevistä koirasusista jotain, mutta aihe on yllättävän laaja ja kirjoitan nyt vain pienen palasen siitä. Kirjoittamista on hidastanut myös se, että rikoin muistitikkuni, johon olin kerännyt materiaalia aiheesta. Nyt muuton jälkeen en edes tiedä missä tikku voisi olla, en muista nähneeni sitä enää tietyn pisteen jälkeen pakatessa. Voin sanoa, että vituttaa, koska kyseinen tikku sisälsi kaikenlaista tärkeää matskua yli viiden vuoden ajalta. Mutta asiaan.

Luin vähän aikaa sitten mahtavan kirjan Alaska's Wolf Man, jonka on kirjoittanut Jim Rearden, perustuen hänen keskusteluihin Frank Glaserin kanssa, sekä Glaserin päiväkirjoihin ja kirjeisiin. Kirja kertoo Frank Glaserin edesottamuksista Alaskassa vuosina 1915-1955. Glaser oli elämänsä aikana ravintoloille ja työmiehille lihaa myynyt metsästäjä, ansastaja, tavernan omistaja, musheri ja valtion palkkaama petoeläinten hävittäjä. Häntä pidettiin yhtenä aikansa parhaimpana susiasiantuntijana. Susista maksettiin hänelle tapporahaa, mutta hän myös ihaili näitä eläimiä suuresti, monesti kutsuen niitä metsän herrasmiehiksi. Glaserin ehdoton valinta omiksi rekikoirikseen olivat koirasudet, joita hän kasvatti usean sukupolven verran. Koska kirjaa ei ole saatavilla suomeksi kokoan tähän tiivistelmän kirjan annista tämän aiheen suhteen. Mikäli englannintaito riittää suosittelen ehdottomasti koko kirjan lukemista, sillä en mainitse läheskään kaikkea tästä rajatusta aiheesta. Koirasusien lisäksi se käsittelee monipuolisesti elämää ja metsästystä erämaassa, sekä kiinnittää paljon huomiota eri eläinlajien käyttäytymiseen.

Marraskuussa 1926 Savage Riverillä Glaserin sileäreunaiseen jalkaloukkuun oli jäänyt noin kuusikuukautinen musta urossusi. Loukku ei normaalisti pitelisi sutta, mutta tällä kertaa susi oli jäänyt jalastaan kiinni juuri sopivasti eikä ollut vahingoittunut. Suden tuijottaessa Glaseria mies ihaili eläimen rohkeutta ja päätti ottaa sen itselleen. Glaser oli aiemmin pyydystänyt kettuja jalkaloukulla ja pystynyt tuomaan eläimet elävinä kotiin lyömällä niitä kepillä kirsuun, joka sai ne tajuttomiksi. Tämä susi oli kuitenkin liian vikkelä Glaserille, joten hän otti avukseen toisen kepin, johon susi sai iskeä hampaansa. Suden purressa keppiä Glaserilla oli tilaisuus iskeä sitä toisella kepillä kirsuun, jolloin susi vaipui hetkeksi tajuttomaksi. Mies sitoi suden leuat ja jalat ja kantoi suden kotiinsa, jossa sille laitettiin panta ja se kytkettiin koirankoppiin. Heti kun Glaser sai vapautettua suden leuat ja jalat eläin ampaisi rakettina koirankoppiin piiloon. Aluksi susi pysyi päivisin kopin suojassa ja yön tullen tuli syömään sille jätettyä ruokaa ja vettä.  Susi lopetti ärhentelyt nopeasti ja jo parin päivän sisällä Glaser pystyi vetämään sen kopistaan ulos ja käsitellä sitä pelkäämättä puremista. Kaupungissa käydessään Glaser ei uskaltanut jättää sutta yksin. Hän valjasti koiransa ensin ja viimeisenä lisäsi suden pyöräkoiran paikalle, eli heti reen eteen. Susi ei vetänyt kunnolla ja innostui vetämään vain kun näki edessään karibuja. Muutoin se tuntui alistuvan kohtaloonsa. En ole nähnyt mainintaa saiko susi koskaan omaa nimeä.

Frank Glaser (X:n alla) kaatamiensa susien kanssa inuuittikylässä vuonna 1948.

Helmikuussa 1927 susi sidottiin kiimassa olevan Nellie -malamuutin viereen ja narttu oli pian kantavana. Maaliskuun loppupuolella syntyi viisi pentua. Neljä harmaata urosta olivat Buster, Kobuk, Wolf ja Denali. Ainut naaras oli Queenie ja se oli musta valkoisella rinnalla ja kurkulla. Glaser piti koko pentueen itsellään. Susi ja Nellie saivat toisen pentueen seuraavana vuonna. Kun Queenie oli 2-vuotias se astutettiin ansastaja Bill Greenin omistamalla koirasudella, joka oli myös puoliksi susi ja puoliksi malamuutti. Queenien pentueessa oli 13 pentua, joista Glaser piti urokset nimiltään Kenai, Yukon ja Wolf. Vuosien 1926-1937 aikana Glaserilla oli yhtäaikaisesti 7-11 koirasutta, joista suurin osa oli puolisusia, osa 3/4 tai 1/4 susia. Lähes kaikki olivat uroksia, sillä kiimaiset nartut aiheuttivat valjakossa kaaosta. Kuitenkin hänen narttunsa eivät antaneet sukulaistensa astua itseään. Mikäli valjakon urokset lähestyivät kiimaista narttua se rähisi niille ja istui alas. Nartut hyväksyivät vieraat urokset heti.

Ennen koirasusiaan Glaser oli kymmenen vuoden ajan valjakkoillut huskyillä ja malamuuteilla. Hänen mielestään koirasudet olivat selkeästi parempia rekikoiria. Ne olivat vahvempia, kestävämpiä ja niiden tassut olivat kovempia. Hänen koirasutensa pystyivät kävelemään päiväkausia olotiloissa, joissa tavalliset koirat olisivat rikkoneet anturansa. Ne oppivat nopeasti ja auttoivat myös metsästysreissuilla kantamalla painavia reppuja selissään, sekä ajoivat karhuja ja hirviä Glaserin ammuttaviksi. Kerran Glaser ampui noin 90 metrin päässä olleen suden. Puolisusi Queenie oli mukana kun hän haki suden raadon. Glaser heitti suden olalleen ja pysähtyi ihmettelemään kuulemaansa hampaiden kalinaa, luullen Queenien purevan ruumista. Susi ei ollutkaan kuollut, vaan se oli tarttunut miehen housunlahkeeseen kiinni ja ravisti päätään. Glaser oli jättänyt kiväärinsä mökilleen. Hän heilautti suden päältään ja kalautti sitä puukalikalla päähän, jolloin Queenie hyökkäsi repimään suden kurkun auki. Luoti oli vain raapaissut suden kalloa.

Ensimmäisen pentueen ainut narttu, Queenie, oli Glaserin paras koira ja valjakon johtaja 12 vuoden ajan. Se oppi muita nopeammin ja vältti konflikteja. Muiden haastaessa riitaa se väistyi. Queenie oli myös pentueen hellyydenkipein, mutta vain omistajansa kanssa. Se antoi vieraiden ihmisten silittää itseään, vaikka selvästi ei nauttinut siitä. Se kuitenkin piti pienistä lapsista. Kun Glaser lähti vierailulle isänsä luo Seattleen hän otti Queenien ja Busterin mukaansa. Seattlessa ne olivat tarhassa kytkettyinä koirankoppeihin. Kerran Glaser unohti sulkea tarhan oven ja hetkeä myöhemmin näki pienen, noin nelivuotiaan tytön nykimässä Queenieta korvista ulos kopistaan. Mies juoksi kauhuissaan paikalle, mutta Queenie nuolikin tytön naamaa iloisesti. Vierailun ajan tyttö kävi monesti koiran luona ja sai jopa ratsastaa sillä.

Queenien ja muiden pentujen koulutus alkoi niiden ollessa neljä tai viisi kuukautta vanhoja, niiden vetäessä tyhjää rekeä ruohikolla. Kahdeksan kuukauden ikäisinä ne valjastettiin emonsa Nellien ohjattaviksi. Queenie oppi oikean ja vasemman eron jo kahden tälläisen harjoituksen jälkeen. Seuraavana vuonna Queenie oli jo parempi johtokoira kuin emonsa ja oli yleensä yksin johdossa. Queenie ymmärsi kääntyä takaisin huomatessaan isäntänsä tippuneen reen kyydistä, sekä isäntänsä pyynnöstä saattoi hylätä vanhan reitin ja avata uuden reitin umpihankeen. Mikäli maasto vain salli, Queenie juoksi suden tavoin mahdollisen suoraa linjaa. Hankalassa maastossa se otti harkitsevasti muutamia askelia sivuttain kumpaankin suuntaan, kunnes valitsi helpoimmalta tuntuvan reitin.

Queenie

Toukokuussa 1932 Glaser tarvitsi raakanahkaa rekensä korjaukseen. Hän jätti hirventaljan veteen pariksi päivää, jolloin karvat lähtivät siitä helposti. Hän naulasi karvattoman ja limaisen taljan puuhun ja alkoi leikata siitä paloja veitsellä. Hyttyset olivat purreet häntä niskaan ja hän raapi haavojaan hirvennahasta limaisilla käsillään. Yön aikana niska alkoi paisua ja seuraavien päivien aikana mies ei voinut enää syödä tai juoda normaalisti. Hän sinnitteli silti kahden viikon ajan, kunnes avasi niskapaiseensa partahöylällä. Tämän jälkeen hän siveli haavaan lähes kymmenen vuotta vanhasta purkista puhdasta jodia. Lääkäri myöhemmin kertoi puhtaan jodin olevan myrkyllistä. Kymmenen minuutin kuluttua huone alkoi pyöriä hänen silmissään ja hän menetti tajunsa. Herättyään hän ymmärsi tilansa vakavuuden. Glaser päästi seitsemän koirasuttaan vapaaksi ja aloitti niiden kanssa vaivalloisen vaelluksen lähimpään kaupunkiin, Healyyn, johon oli noin 30 kilometrin matka. Hänellä ei ollut voimia kantaa kivääriä, mutta koirat pitivät hänet turvassa mahdollisilta karhuilta. Koirat tuntuivat ymmärtävän isäntänsä hädän ja käyttäytyivät rauhallisemmin ja huolestuneemmin kuin yleensä. Perillä Healyssä lääkäri kertoi jodin lähestyneen Glaserin selkäydintä ja ilman hoitoa hän olisi kuollut parissa päivässä.

Koirasusien kanssa oli kuitenkin vaikeutensa. Ne tuntuivat menettävän järkensä karibuja nähdessään, jolloin mikään ei pidellyt niitä ja Glaser päätyi monta kertaa hankeen. Reki löytyi myöhemmin puiden väliin jämähtäneenä. Glaser kuitenkin sai tämän pahan tavan taltutettua kiinnittämällä ylimääräisen köyden johtokoiriin, jolla kamppasi koirat nurin niiden lähtiessä karibujen perään. Lumipalloefektinä kaikki koirat tömähtivät hankeen reki niskassaan. Tätä tarvitsi tehdä pari kertaa, jonka jälkeen koirat eivät enää kiinnittäneet karibuihin huomiota. Koirasudet olivat myös herkkiä otuksia, joita ei kuka tahansa voinut ajaa valjakolla. Niille oli vaikea, lähes mahdotonta löytää toista hoitajaa, joten Glaser vietti niiden kanssa suurimman osan ajastaan.

Glaserin ainut ongelmallinen koirasusi oli Kenai. Kenai oli Queenien ja toisen puolisuden harmaa poika. Aikuisena se oli Glaserin suurin koira, painaen noin 70 kiloa. Glaser piti koiraa viiden vuoden ajan, joka vuosi vannoen ettei koira tulisi juoksemaan valjakossa seuraavana vuonna. Kenaita oli vaikea ymmärtää. Se oli yhtäaikaisesti ystävällinen ja pelleilevä, hyvä työntekijä ja väkivahva johtokoira, mutta myös arvaamaton ja toisten koirien kiusaaja ja tappaja. Kenai ei suostunut toimimaan muuna kuin johtokoirana, missä se oli välillä erittäin hyvä ja välillä taas liian ankara muille koirille. Jos toinen koira teki virheen Kenai oli heti sen kuonossa kiinni. Turhautuessaan se saattoi nostaa toisena johtokoirana toimivan suuren emonsa, Queenien ilmaan ja kantaa sitä kuin rättiä. Kerran kaupungilla käydessä kaksi malamuuttia hyökkäsi Kenain kimppuun, mutta se kirjaimellisesti suolisti ne hetkessä. Toisaalta kaupungissa asunut bostoninterrieri sai monesti tulla puremaan Kenain jalkoja, mikä vaikutti vain huvittavan sitä. Glaserilla oli suuria vaikeuksia lukea Kenain mielentiloja. Monta kertaa hän päästi Kenain vapaaksi ja käveli kivääri olalla sen kanssa metsään, aikeenaan päästää koira viimeiselle matkalle. Mutta Glaserilla ei ollut sydäntä ampua koiraansa ja koira sai taas seuraavana talvena uuden mahdollisuuden valjakossa.

Jostain syystä Kenai ei pitänyt siitä kun sille naurettiin. Kun Glaser rankaisi Kenaita vihaisilla sanoilla koira käveli jäykästi pois, harjakset pystyssä ja taakseen vilkuillen. Heti Glaserin kääntäessä selkänsä Kenai ryntäsi kaatamaan isäntänsä nurin. Näin tapahtui monesti ja joka kerta Glaser hypähti ylös nauraen ja nauru sai Kenain irvistämään kuin kivusta. Kerran Kenain ja Kobukin leikkiessä vapaana Glaser huomasi mökkinsä lähellä hirven ja ampui sitä. Hirvi lysähti, mutta juoksi sitten pöpelikön suojaan koirat perässään. Kun Glaser saavutti hirven olivat koirat sen kimpussa ja hän sai ammuttua sitä kaulaan. Koirat ryhtyivät heti repimään ja syömään hirveä, omistajansa kehuessa niitä, mutta Kenai ärisi isännälleen suojellen kaatoaan. Glaser alkoi jälleen nauraa, jolloin koira muuttui taas hyväntuuliseksi. Glaserin mielestä nauraminen ehkä nolostutti Kenaita, vaikka nykytieteen mukaan koirat eivät tunne häpeää. Kenai oli monessa muussakin tilanteessa arvaamaton isäntäänsä kohtaan. Kasvettuaan täysikasvuiseksi Kenai oli aamuisin muiden tavoin iloisesti ketjun päässä isäntäänsä vastassa, mutta saattoi yhtäkkiä muuttua täysin elekieleltään, tuijottaen keho matalana, häntä alhaalla ja harjas pystyssä. Se murisi ja luikki koppiinsa. Tämä häiritsi Glaseria ja hän veti koiran väkisin ulos ja silitti sitä ja hieroi sen korvia, mutta heti kun hän päästi irti koira luikki takaisin koppiin. Toisina päivinä Kenai oli täysin normaali koira, iloinen, sosiaalinen ja innokas. Glaser ei ikinä tiennyt mitä odottaa siltä.

Kenai

Denalin kansallispuiston (joka tuohon aikaan oli vielä McKinley eikä Denali) valvoja Harry Liek oli kauan ihastellut Kenaita ja oli halunnut ostaa sen. Joka kerta puistosta lähtiessä Kenai oli pannut parastaan ja heittäytynyt valjaitaan vasten. Glaser vakuutti hänelle ettei olisi myynyt koiraa edes pahimmalle vihamiehelleen. Keväällä 1934 Glaser oli kuitenkin saanut tarpeekseen ja antoi Kenain kansallispuistoon ilmaiseksi, sillä ehdolla ettei sitä käytettäisi valjakossa. Mikäli sitä hätätilassa pitäisi käyttää tulisi se laittaa johtokoiraksi. Glaser uskoi Kenain sopivan siitoskoiraksi ja olevan kiva nähtävyys turisteille. Eräänä päivänä uusi työntekijä oli kielloista huolimatta laittanut Kenain pyöräkoiraksi. Kun hän käänsi selkänsä Kenai hyökkäsi viereisen koiran kimppuun. Työntekijä löi nuijalla Kenain tajuttomaksi ja raahasi sen takaisin tarhaan. Seuraavana päivänä mies päätti koulia Kenain lopettamaan tappelut toisten koirien kanssa. Hänen astuessa Kenain tarhaan ja kääntäessä selkänsä koira hyökkäsi, purren miestä niskaan ja repien tämän huppua. Toinen työntekijä ryntäsi apuun ja Kenai päätettiin lopettaa.

Glaser oli hyvä kouluttaja. Hän useaan otteeseen kommentoi muiden musherien liiallista voimankäyttöä koirien kanssa. Glaser itse oli jämäkkä, muttei julma. Hänen koirasutensa olivat herkempiä kuin tavalliset koirat, eikä niille saanut olla liian ankara. Vihainen äänensävy yleensä riitti ja koirat tiesivät aina mistä rangaistus tuli, eivätkä kantaneet siitä kaunaa. Hän mainitsi toisen ansastajan, jonka kolme koirasutta olivat hyökänneet omistajansa kimppuun ja mies hakkasi ne kuoliaiksi aisalla. Glaser uskoi miehen itse aiheuttaneen ongelmansa olemalla liian kovakourainen. Hän uskoi Kenain hyökänneen kansallispuiston työntekijän kimppuun koska mies oli edellisenä päivänä lyönyt koiraa. Kenain lopetus oli kuitenkin hänen mielestään oikea ratkaisu ja hän oli hyvillään siitä ettei hänen tarvinnut lopettaa koiraa itse.

Glaserin koirasusia käsitellään myös kirjoissa The Wolves of North America (S.P. Young/E.A. Goldman) ja The Wolves of Alaska: A Fact-based Saga (Jim Rearden). Jälkimmäinen on ilmaiseksi luettavissa netissä.