Sarjaa on ruinattu Sangatsu Mangalta/Punaiselta Jättiläiseltä vaikka kuinka kauan, mutta kustantajia on pelottanut sarjan ikä (1978-1989) ja pituus (26 pokkaria). Nämä ovat täysin ymmärrettäviä syitä olla varuillaan. Toivonkipinää syntyi, kun Sangatsun/Punkun keulakuva Antti Valkama vihjaili, että kiinnostusta sarjan julkaisuun voisi olla mikäli fanit tekisivät nimilistan ja siihen kertyisi tarpeeksi nimiä (he eivät antaneet konkreettista numeroa mikä riittäisi heille todisteeksi). Sangatsu on selkeästi seurannut adressin etenemistä tiiviisti, sillä he ovat tykkäilleet ja jakaneet siitä kertovia postauksia somessa. Olen kiitollinen tästä!
Saa nähdä paljonko nimiä saadaan kerättyä. Ensimmäisenä päivänä niitä tuli yli 150! Sen jälkeen tahti selvästi hidastui, mutta nyt ollaan ylitetty jo 200. Olin itse henkisesti valmistautunut tämän olevan monen kuukauden projekti, joka ei välttämättä loppuisi virallisesti koskaan. Ei ennen kuin sarja olisi viimein suomennettu, menisi nimien keräämiseen sitten vaikka kymmenen vuotta...
MIKSI sitten odotan ja vaadin tätä sarjaa niin paljon? Nyt tulee pieni historiatuokio!
Yamato oli Yoshihiro Takahashin ensimmäinen pitkä koirasarja. Ja yksi ensimmäisistä hänen menestyssarjoistaan ylipäänsä. Yamatoa ennen Takahashin menestynein sarja kertoi pesäpallosta. En usko tämän aiheen kiinnostavan kovinkaan monia suomalaisia lukijoita. Mikäli Yamato ei olisi ollut suosittu, olisi Takahashi todennäköisesti luovuttanut koira-aiheen parissa, eikä Hopeanuolta olisi KOSKAAN tehty. Saati sitten hänen muitakaan koirasarjoja, Taistelukoira Zeroa, Gamua, Fangia, Lassieta... Me Hopeanuoli-fanit olemme tälle sarjalle äärettömästi velkaa, ja on suorastaan meidän velvollisuus tehdä kaikkemme saadaksemme tämä sarja Suomeen ja ylipäänsä enemmän tunnetuksi.
Onneksi Yamato selkeästi oli Japanissa tasaisen suosittu, sillä se sai jatkua peräti 11 vuoden ajan Gekkan Shonen Jump -lehdessä. Shonen Jumpin eri sisarlehdissä on erittäin kovaa kilpailua ja epäsuositut sarjat tiputetaan pois armotta. Yamaton sinnittely mukana noin kauan on todiste sen laadusta.
Takahashi aloitti piirtämään Hopeanuolta samaan aikaan Yamaton kanssa ja nämä sarjat ilmestyivät pitkän aikaa yhtäaikaisesti, Yamatosta tuli luku kerran kuussa ja Hopeanuolesta kerran viikossa. Hopeanuolen susisaaga ei miellyttänyt lukijoita, jolloin Hopeanuoli tiputettiin pois Shonen Jumpin valikoimasta - mutta Yamato sai jatkaa tämänkin jälkeen. Ilman Yamatoa Hopeanuoli olisi varmasti näyttänyt hyvin erilaiselta, sillä Yamaton avulla Takahashi hioi piirtotyylinsä piirtää koiria ja toimintaa. Sarjoissa on myös hyvin samankaltaisia juonikuvioita ja hahmoja, näistä olenkin aiemmin kertonut tässä postauksessa. Mikäli jokin juonikuvio otettiin hyvin vastaan Yamatossa, saattoi Takahashi käyttää sitä myöhemmin muissakin sarjoissa, kuten Hopeanuolessa. Yamato oli monessa mielessä Takahashille erittäin tärkeä harjoituskappale.
Yamato on hyvin kiinnostava tapaus taiteeltaan, sillä sarjan pituuden vuoksi siitä pääsee helposti näkemään Takahashin taitojen kehityksen. Ihan alussa Yamaton koirat näyttävät hassuilta pörröpalloilta, joilla jalat taittuvat miten sattuu, ja loppua kohden tyyli muistuttaa yhä enemmän meille tuttua, ikonista Ginga-tyyliä. Mikäli Yamato joskus suomennetaan, toivon, että lukijat suhtautuvat näiden alkupään pokkarien taiteeseen huvittuneella lämmöllä pettymyksen sijaan - tämä on ollut välttämätön välivaihe Takahashin taideuralla. Jokaisen on aloitettava jostain. Ja odottakaa vaan niitä myöhempiä pokkareita, joissa taide on Takahashia parhaimmillaan!
 |
| Yamaton matka rumasta ankanpoikasesta uljaaksi soturiksi! |
Yamato on täynnä jännittävää ja usein erittäin korkealentoista toimintaa. Juonenkäänteet ovat monesti suoraan sanottuna pöljiä! Millaisilta vihollisilta kuulostavat jättikokoinen liito-orava, piikikkäillä metallihanskoilla taisteleva afrikanvillikoira, tai Japanin luolissa elävät gorillat? Koirat osaavat vaikka millaisia erikoisiskuja, jotka uhmaavat kaikkia fysiikan ja luonnon lakeja. Yamato on niin kova hurtta, että hän pystyy peittoamaan jopa valkohain vedessä! Taistelut ovat mielikuvituksellisia ja niitä on todella viihdyttävää seurata, olivat ne miten epärealistisia tahansa, tai ehkä juuri sen vuoksi. Onhan Ginga-sarjoissakin ollut vaikka mitä hölmöä ja epäuskottavaa - oli kyse sitten maagisista susista, "lentävä sirkkeli" -erikoisiskuista, huivin avulla taistelevasta ninjakoirasta tai viiden tonnin painoisesta jättikarhusta - joten ei tälläisten asioiden pitäisi Yamatossakaan haitata.
Sarja on häpeämätöntä toimintamäiskettä, mutta siinä on niin paljon SYDÄNTÄ mukana, ettei höpsöys ollenkaan haittaa. Kaikessa hapuilussaan ja hassuudessaan Yamatossa on vaan yksinkertaisesti sitä... sitä jotain. Kyllähän te tiedätte mitä tarkoitan. Je ne sais quoi. Kun teos on tehty nuoruuden innolla, tunteiden palolla, intohimolla ja ilman turhan häpeän hiventäkään, lukija kyllä huomaa sen. Yamato ei ole mestariteos, se on aivan liian epätasainen siihen - mutta sen avulla Takahashi pystyi luomaan mestariteoksensa Hopeanuolen. Yamato ei ole pelkästään tarina söpöstä pienestä karvaturrista, josta kasvaa koirataisteluiden lihaskimppu, vaan myös tarina Takahashin urasta taiteilijana.
Nyt tai ei koskaan, nimiä adressiin! Tämä on todennäköisesti meidän paras ja kenties viimeinen mahdollisuus vaikuttaa asiaan. Allekirjoituksen aikana nimensä voi myös piilottaa, jottei se näkyisi julkisesti, mutta lasketaan silti mukaan.
Tässä myös pieni banneri, jota voi halutessaan käyttää blogissaan tai kotisivullaan. Adressin jakaminen on erittäin toivottua.
