Kainkoirat eläintarhassa

Eläintarhan hoitaja Steve Saathof

 Japanilaisilla kainkoirilla on ollut hieman hassu historia Amerikassa. Ensimmäisen kerran raitapaidat saapuivat Jenkkilään jo vuonna 1950. Nämä ensimmäiset rodun edustajat päätyivät eläintarhaan, eivätkä lisääntyneet tai päässeet yksityishenkilöiden käsiin. Eläintarhassa olleet koirat ehkä herättivät amerikkalaisten vierailijoiden uteliaisuuden, mutta tuo kiinnostus tuskin johti mihinkään, sillä pentua ei ollut mahdollista saada keltäkään, ja aikana ennen internetiä oli hyvin vaikeaa etsiä rodusta lisää tietoa. Varsinainen kasvatus aloitettiin Amerikassa vasta 90-luvulla, täysin uusien tuontien pohjalta.

Helmikuussa 1950 Hogle Zoological Gardensiin (Salt Lake City, Utah) saapui lähetys kaikenkarvaisia eläimiä. Lähetykseen kuului kahdeksan kainkoiraa, 10 japaninsupikoiraa (tanuki), kaksi makakia, neljä mäyrää, kolme aasianmustakarhua ja yksi ruskeakarhu. Aiemmin Japanista oli saapunut myös fasaaneja, jättiläissalamantereita ja mandariinisorsia. Osa eläimistä jatkoi vielä matkaansa muihin amerikkalaisiin tarhoihin. Japanin partiopojat lahjoittivat Salt Lake Cityyn myös kirsikkapuita, mutta valitettavasti ne tuhottiin amerikkalaisten tullissa.

Vastapalveluksena Hoglen eläintarha lähetti Japanin eri eläintarhoihin ainakin kaksi leijonaa, neljä puumaa, viisi kojoottia, liejukilpikonnan, haisunäätiä ja erilaisia lintuja. 

Toisen maailmansodan aikana japanilaiset olivat joutuneet lopettamaan eläintarhojen vaaralliset ja suuret eläimet, sillä ne olisivat saattaneet päästä pakoon pommitusten aikana. Niitä oli myös liian vaikeaa ruokkia pula-aikana. Sodan jälkeen aloitettiin vaihtokaupat ulkomaalaisten eläintarhojen kanssa, jotta japanilaisiin tarhoihin saataisiin taas kiinnostavia eläimiä. Uenon eläintarhan valvoja Kadamichi Koga harmitteli, että sodan jälkeen moni lapsi oli kasvanut näkemättä koskaan leijonia, norsuja ja karhuja oikeassa elämässä. Ennen sotaa Uenon eläintarhassa oli ollut noin 350 eläinlajia, sodan jälkeen vain 90. Vuonna 1951 määrä oli nostettu ulkomaalaisten vaihtokauppojen ansiosta 240 lajiin.

Kainkoirien saapuminen ei ollut ongelmatonta. Heti ensimmäisenä päivänä yksi koirista karkasi. Eläintenhoitaja Steve Saathof oli vienyt kaksi kainkoiraa kävelylle, mutta isomman, aikuisen kain pannassa oli heikko lenkki, joka katkesi ja koira juoksi portista ulos. Koira oli juuri viettänyt 33 päivää pienessä kuljetushäkissä, joten sen uskottiin olevan liian uupunut ollakseen vaaraksi kellekään, ja muut koirat vaikuttivat ystävällisiltä. Karkurin uskottiin löytyvän jahka se väsyisi. 21 päivää myöhemmin sanomalehdessä oli päivitys, jonka mukaan koira oli yhä karkuteillä ja hengaili eläintarhan lähettyvillä. En tiedä saatiinko tätä koiraa kiinni.

Shokichi Kobayashi kolmen kain
ja suden risteytyspennun
kanssa.

On vähän outoa, että japanilaiset lähettivät suuren määrän arvokkaita rotukoiriaan ulkomaille aikana, jolloin japanilaisten koirien määrä oli sodan jäljiltä tippunut rajusti ja kotimaisia rotuja oli muutenkin alettu varjelemaan vasta muutama vuosikymmen sitten. Ja tämä kotimaisten rotujen varjelu olikin intohimoista, ulkomaalaisille koiria ei helpolla myyty. Nämä kahdeksan koiraa olivat peräisin Kofun eläintarhasta, ja tässä piileekin arvoituksen ratkaisu. Kofun eläintarhan johtaja oli Shokichi Kobayashi, sama mies, joka oli 20-luvulla "löytänyt" kainkoiran, aloittanut työn rodun säilyttämiseksi ja perustanut Kai Ken Aigokai -rotuyhdistyksen Tasuke Adachin kanssa. Kobayashi oli 40-luvulla teettänyt Kofun eläintarhassa kokeellisen kainkoiran ja suden pentueen, jonka pennuista haluttiin sotakoiria. Koirien lähettäminen Amerikkaan oli varmaankin Kobayashin keino mainostaa rotua, ja ehkä hän oli toivonut, että amerikkalaiset olisivat aloittaneet jalostustyön näillä koirilla. Tämä ei ainakaan toteutunut, koska eläintarhan koirat kuolivat pois ajallaan lisääntymättä. Koiria ei ehkä osattu arvostaa Kobayashin haluamalla tavalla, koska, noh, ne olivat vain koiria.



Lähteet:
* Deseret News 6.2.1950
* Deseret News 27.2.1950
* Salt Lake Telegram 20.5.1949
* Salt Lake Telegram 21.7.1949
* Salt Lake Telegram 24.4.1950
* Salt Lake Telegram 10.7.1951
* The Salt Lake Tribune 5.2.1950
* The Salt Lake Tribune 4.6.1950
* https://kaisociety.org/history/

Ōkami Official Complete Works (taidekirja)

 
NIMI: Ōkami Official Complete Works (大神絵草子 絆 -大神設定画集-)
VUOSI: 2006 (Japaniksi), 2008 (Englanniksi)
KUVITTAJAT: Clover Studio

Hyvää uutta vuotta lukijoille! Ollaanpas nyt ahkeria ja aloitetaan blogittamalla heti vuoden ekana päivänä.

En tiedä minkä takia kesti monta vuotta, että aloin käsittelemään Ōkamia täällä, mutta viimeaikaisten pelailujeni innostamana luin myös taidekirjan uudestaan ajatuksella läpi. Muistelisin, että kun monta vuotta sitten sain tämän kirjan ystävältäni lahjana en vielä silloin ollut erityisemmin vaikuttunut siitä. Tämä todennäköisesti johtui siitä, että peli oli tuossa vaiheessa minulle vielä aika uusi juttu, enkä ollut ehtinyt rakastua siihen. Nyt kun palasin kirjan pariin olin kuitenkin lukemassa täysin eri asenteella. Huh huh, näin vaivalla laadittua, paksua ja laadukasta taidekirjaa harvoin näkee. Kirja on todella näyttävä, SUURI ja siinä on 288 sivua. Jo kannet tekevät vaikutuksen, niissä on oikein tyylikäs värimaailma ja Amaterasun ääriviivat hohtavat kultaisina. Kirja yksinkertaisesti huokuu arvokkuutta.

Kirjassa on ilahduttava määrä projektin alkupuolen luonnoksia, uutiskirjeissä ja lehdissä julkaistuja promokuvia ja muuta sekalaista mainosmateriaalia, kaikki pelissä esiintyneet pysäytyskuvat, kartta, storyboardeja... Ihan jokainen paikka, vihollinen ja mitätön sivuhahmo esitellään runsaiden kuvitusten ja edes lyhyen taustakertomuksen kera. Ihan mielenkiintoisena lisänä pitkin kirjaa on merkitty mitä virallisen soundtrackin kappaletta kannattaa kuunnella sivua lukiessa. Minulla ei tätä levyä ole, mutta tämäkin on sellainen täysin ylimääräinen vaivannäkö, jonka lisäämistä arvostan.

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat kaikki pelistä pois jääneet materiaalit, kuten alueet ja hahmot, joita ei deadlinejen tai budjetin takia voitu lisätä. On todella mielenkiintoista lukea taiteilijoiden kertomuksia mistä he ovat saaneet inspiraationsa ja mitä he oikein havittelivat tietyllä designillä. Taisteluiden aikana vihollisia ei ehdi ihastelemaan, mutta kirjassa heidät näkee selkeästi. On myös kiinnostavaa nähdä luonnoksia, joissa pelin lopullinen tyylisuunta on vielä hakusessa. Kaikki eivät tätä ehkä tiedä, mutta peliähän oli alkuvaiheessa suunniteltu tehtävän fotorealistisella tyylillä!

Fanillehan ei koskaan mikään riitä. Vaikka kirja onkin täynnä tekijöiden kommentteja ja kaikenlaista nippelitietoa, olisin toivonut jotain pidempää haastattelua tai esseetä. Joko itse projektin luomiseen liittyen, tai vaikka essee pelissä esiintyneistä japanilaisista taruista. Minä kun olen tällainen länsimaalainen tollo, en välttämättä tiedä mikä tarinaosuus on ollut täysin hatusta vedettyä ja mikä pohjautuu johonkin ikivanhaan kertomukseen. Ihan lopussa oli onneksi ohjaajan ja Clover Studion toimitusjohtajan mietteitä.

Kirja on onneksi säilytetty mahdollisimman alkuperäisessä muodossa, sitä ei ole esimerkiksi peilattu. Kääntäjänä on toiminut näemmä eri henkilö(t) kuin pelissä, sillä joitain nimiä on käännetty hieman eri tavalla, mutta lukija kyllä ymmärtää mistä on kyse. Itseäni vähän harmitti, että taitelijoiden nimiä ei oltu kirjoitettu länsimaalaisittain kuvatekstien alle, vaan joka tekstin kohdalla näkyi vain allekirjoituksena taiteilijan leima, jossa nimi oli japanilaisilla kirjaimilla. Kirjasta löytyy onneksi sivu, jossa selvennetään kuka kirjoittaa milläkin leimalla, mutta on vähän tympeää joutua toistuvasti palaamaan tuolle sivulle tarkistamaan.

Iso suositus pelin faneille! Kirja oli jossain vaiheessa loppuunmyyty ja hinnat kipusivat pilviin, mutta kovakantinen uusintapainos on teetetty pari vuotta sitten - oikeastaan jo tuo oli vihje tulevasta pelistä. Itselläni on pehmeäkantinen versio ja näin paksuun kirjaan pehmeäkantisuus ei oikein toimi, omasta kirjastani liimaus on alkanut pettämään.

TÄHDET: *****

Ōkami (peli)

NIMI: Ōkami
VUOSI: Alkuperäinen versio 2006
TEKIJÄ: Clover Studio
KONSOLI: Alkuperäinen versio Playstation 2, Wii.
HD-versio Playstation 3 & 4, Xbox One, Nintendo Switch, Windows

Playstation 2:lle julkaistu Ōkami menestyi alunperin huonosti, sillä se julkaistiin juuri kun Playstation 3- ja Xbox 360 -konsolit ilmestyivät ja PS2 oli tiensä päässä. Pelin julkaissut Clover Studio purettiin hyvin pian pelin julkaisun jälkeen. Surkeasta ajoituksesta huolimatta peli on myöhemmin kerännyt suurta arvostusta osakseen, ja moni listaa sen yhdeksi Playstation 2:n parhaaksi peliksi, sekä ylipäänsä ottaa sen mukaan kaikkien aikojen parhaimpiin peleihin konsolista, vuosiluvusta tai genrestä riippumatta. Ōkami on erinomainen esimerkki siitä miten myös videopelit voivat olla suurta taidetta.

Tarina sijoittuu fantasiaversioon muinaisesta Japanista. Muinoin Japania terrorisoinut kahdeksanpäinen lohikäärme Orochi on palannut ja kaikenkarvaisten demonikätyreidensä kanssa uhkaa jälleen syöstä maan pimeyteen. Edellisellä kerralla Orochin päihitti valkoinen susi, joka taistelun jälkeen muuttui patsaaksi Kamiki-kylään. Orochin palattua kylän suojelushenki Sakuya loitsii patsaan jälleen henkiin. Pelaaja on Amaterasu, auringon jumalatar, joka valkoisen suden muodossa taistelee Orochia ja monia muita vihollisia vastaan, saadakseen nousevan auringon maan jälleen valoisaksi ja kukoistavaksi. Päähenkilön ulkomuoto johtuu sanaleikistä: kanjien kirjoitusasusta riippuen Ōkami voi tarkoittaa suurta jumalaa tai sutta, kumpikin lausutaan samalla tavalla.

Amaterasulla on monia kykyjä, mutta hän on alussa hyvin heikko. Saadakseen jumalaiset voimansa takaisin on pelaajan löydettävä lukuisia horrostavia pikkujumalia, jotka voivat palauttaa Amaterasulle hänen unohtamansa tekniikat. Pelin kiinnostavin ja omaperäisin mekaniikka on Amaterasun jumalallinen sivellin. Pelaaja pystyy milloin vain pysäyttämään pelin ja kirjaimellisesti piirtämään kanvaasiksi muuttuneelle ruudulle jonkin yksinkertaisen merkin, jolla Amaterasu voi esimerkiksi viiltää vihollista, saada kuihtuneen puun kukkimaan, luoda sadetta, salaman, tulta tai tuulenpuuskan, tai vaihtaa vuorokaudenaikaa. Siveltimellä on lukuisia käyttötarkoituksia niin taisteluissa kuin maailman tutkiskelussa, ja onhan taikoja hauskaa käyttää pelkkään huvitteluunkin.

Siveltimen lisäksi Amaterasu voi taistella myös fyysisellä voimalla. Pelissä on kolme aseluokkaa, kussakin luokassa useita aseita, ja Amaterasu voi pitää kahta asetta yhtäaikaa aktiivisena, sekä yhdistellä näistä juuri pelaajalle sopivan kombon. Itse suosin rosary-aseita, joilla voin pysytellä kaukana vihollisista ja iskeä heitä nopeasti monta kertaa putkeen, joskin niiden iskuvoima on heikkoa. Taistelut vaativat monesti strategiaa, jossa yhdistellään sivellintaikoja ja raakaa voimaa. Pelissä on paljon erilaisia vihollisia, eikä pelkällä aivottomalla mäiskinnällä voi voittaa.

Vaikka taistelut ovatkin välillä uuvuttavia, on niissä paljon vaihtelua ja ketterää Amaterasua on ilo ohjata. Amaterasu reagoi hyvin herkästi kontrolleihin, ja myös siveltimen käyttö on yleensä sujuvaa. Minulla on kuitenkin kokemusta vain alkuperäisestä PS2-versiosta. Kuitenkin joissain kohdin peli vaatii liikaa tarkkuutta siveltimen kanssa (etenkin blockhead-viholliset ovat tuottaneet monelle päänvaivaa) ja tässä pelaajan ainoat vaihtoehdot ovat joko yrittää yhä uudelleen, tai sitten toivoa, että pelissä voi edetä jollain muulla tavalla. Joissain kohdin hämmennystä voi aiheuttaa se, että kanvaasille maalattavat merkit on maalattava "japanilaisittain", eli piirtäminen pitää aloittaa eri suunnasta kuin länsimaalainen ihminen on ehkä tottunut. Suurimmaksi osaksi sivellintä on kuitenkin helppo käyttää.

Mutta suurimmalle osalle pelaajista pelin tärkeintä antia ovat taatusti sen ainutlaatuinen tarina ja tunnelma. Peli on todella pitkä. Pelkästään tarina Orochin päihittämiseen asti olisi riittänyt yhdeksi peliksi, mutta mitä ihmettä, pelihän jatkuu vaikka kuinka pitkään tämänkin jälkeen ja luvassa on hyvin monta kiinnostavaa tarina-arkkia! Amaterasu pääsee seikkailemaan ympäri Japania. Pikkuhiljaa maailma avautuu ja Amaterasu kulkee Kamikin pikkukylästä vehreisiin metsiin, ahtaisiin luolastoihin, aavalle merelle, vilkkaaseen pääkaupunkiin, ja jopa lumiselle Hokkaidolle asti.  Pääsemme muun muassa tutkimaan kummituksia täynnä olevaa laivaa, auttamaan meren pohjan vedenväkeä, etsimään prinsessan kadonneita henkivartijakoiria, aikamatkustamme menneisyyteen, ja kutistumme jotta mahdumme kulkemaan keisarin sisuskaluissa. Tämä ja paljon, paljon muuta!

Amaterasu ei auta Japania vain vetämällä pahiksia turpaan, vaan hän myös elvyttää kuihtuneet alueet uuteen uskoon, sekä auttaa hädässä olevia ihmisiä ja eläimiä. Tuntuu yksinkertaisesti hyvältä, kun saa auttaa muita ja saa konkreettisesti nähdä työnsä tulokset. Kun olet auttanut jotakuta tämä antaa Amaterasulle ylistystä (praise). Praisea voi käyttää Amaterasun kykyjen ja aseiden voimistamiseen.  Pääjuonen lisäksi pelissä on paljon vapaaehtoisia minipelejä. Voit esimerkiksi ruokkia nälkäisiä eläimiä tai kerätä aarteita. Samalle alueelle kannattaa tulla monta kertaa uudestaan, sillä Amaterasun oppiessa uusia kykyjä hän voi päästä aiemmin ulottumattomissa olleisiin paikkoihin tai tehdä jotain, mikä ei ollut aiemmin mahdollista. On myös mukavaa vain kiireettömästi tutkia maailmaa ja puhua jokaisen mahdollisen ihmisen kanssa, täysin randomeilla tyypeillä on monesti selkeästi erottuvia persoonia ja jotain mielenkiintoista sanottavaa.

Tietenkin myös itse Amaterasu on ihastuttava päähenkilö. Hänessä yhdistyy saumattomasti jumalattaren arvokkuus ja veikeä koiramaisuus. Amaterasu on aina hiljaa ja tavalliset ihmiset näkevät hänet pelkkänä koirana (jotkut sentään tunnistavat sudeksi). Ympäristön parantamisen lisäksi on mukavaa seurata kuinka Amaterasu voimistuu, ja kuinka samalla ihmisten asenteet muuttuvat toiveikkaammiksi. Mukana on monta vakiokasvoa, jotka ovat kaikki suuria persoonia.

Ōkami on suorastaan ylistys japanilaiselle kulttuurille ja mytologialle. Aiheesta ei tarvitse tietää mitään etukäteen, mutta japanilaisen kulttuurin fanittajat varmasti bongaavat pelistä paljon tuttuja aiheita. Suurin osa pelin juonikuvioista pohjautuu Japanin mytologiaan, joskin suuria vapauksia on otettu. Juonen lisäksi myös pelin ulkoasu on erittäin japanilainen. Grafiikka matkii perinteisiä japanilaisia maalauksia, ja vaikka tämä vaatii aluksi totuttelua, on peli paikoitellen suorastaan hengästyttävän kaunis ja ennen kaikkea uniikki. Myös äänimaailma ihastuttaa. Hauskana ideana pelin hahmot eivät puhu, vaan mutisevat täyttä siansaksaa. Tällä tavoin peliä ei ole tarvittu kääntää uudelleen eri kielille muuta kuin tekstimuodossa. Tähänkin tottuu ja ajan kanssa tämäkin tuntuu hurmaavalta. Pelissä on tehty paljon erikoisia valintoja, jotka yksinkertaisesti toimivat outoudestaan huolimatta.

Mutta eihän mikään voi olla täydellistä. Heti alussa Ōkamin kompastuskivenä on sen liian pitkä ja tylsä tutoriaalijakso, jonka aikana pelin maailma on minimalistinen, Amaterasu ei osaa mitään ja pelaajalle opetetaan kädestä pidellen siveltimen käyttö. Tämä jakso antaa pelistä hyvin yksitoikkoisen vaikutelman. Toivottavasti jaksatte pelata tämän vaiheen läpi! Pelin pituutta on lisätty välillä vähän kyseenalaisin keinoin, sillä Orochia vastaan joudutaan taistelemaan peräti kolme kertaa - ei sentään perätysten, vaan nämä taistelut on siroteltu pitkin tarinaa. Muutamassa kohdassa tarinaa Amaterasu jää myös "lukkojen taakse", eikä enää voi palata tutkimaan maailmaa ennen kuin on saanut tietyn osan tarinaa käsiteltyä loppuun. Tämä ei sinänsä haittaa vielä keskellä tarinaa, mutta näin käy myös ihan lopussa kun pelaaja pääsee Yamato-laivaan. Pelaajan täytyy olla täysin varma, että on suorittanut kaikki haluamansa sivutehtävät ja tutkimukset ennen kuin astuu Yamaton sisälle, sillä paluuta ei tämän jälkeen ole ja peli päättyy Yamaton jälkeen.

Pelin laajuuden ja sen ihanan tunnelman vuoksi sen pariin on kivaa palata uudelleen. On ihailtavaa kuinka taiteellinen visio pelissä on, ja kuinka jumalaisen siveltimen avulla myös pelaaja saadaan osallistumaan sen taiteeseen - edes jossain määrin. Näin ainutlaatuista peliä tapaa harvoin. Sen viat ovat vain pikkuvikoja ja ne annettakoon anteeksi. Pelistä on myöhemmin julkaistu HD-versio uudemmille konsoleille, sekä vähemmän kunnianhimoinen, Amaterasun pennusta kertova jatko-osa Okamiden julkaistiin Nintendo DS:lle. Omistan myös tämän, mutta en koskaan ole jaksanut pelata sitä loppuun.

TÄHDET: *****

Morie Sawataishin ihanteellinen akita

Shinonome

 Akita-rodun pelastaneesta Morie Sawataishista on aikaisemmin kirjoitettu tässä postauksessa. Toisen Maailmansodan jäljiltä akitat olivat häviämässä ja Morie oli yksi niiden kasvatukseen ryhtynyt avainhenkilö. Tämän ja edellisen postauksen tiedot pohjautuvat Martha Sherrillin kirjaan Dog Man: An Uncommon Life on a Faraway Mountain.

Morie ei ollut kiinnostunut rahasta, vaikka akitan pennuilla pystyi tienaamaan paljon. Hinnan keksiminen pennulle oli hänestä inhottavaa. Pikemminkin hän monesti lahjoitti koiriaan pois tai ei suostunut myymään niitä ollenkaan. Jalostuksessa tärkeintä hänelle ei ollut koirien ulkonäkö, vaikka hän sitäkin pyrki koko ajan parantamaan, vaan koirien elinvoimaisuus ja tarkat aistit. Näistä ominaisuuksista hän käytti keksimäänsä sanaa "kishoo". Morie oli jatkuvasti huolestunut akitojen heikentyvistä aisteista ja laiskistumisesta. Pelkkä näyttelymenestys ei hänelle riittänyt, vaan hän ennemmin arvosti energistä ja rumaa koiraa kauniin ja passiivisen sijaan. Akitan kuului olla karu, voimakas ja kestävä metsästyskoira joka pärjäisi vuorilla ja puolustaisi omistajaansa. Kirjassa puhutaan monista yksittäisistä koirista, mutta kaksi niistä edustivat Morien filosofiaa erittäin hyvin: Morien oma komea kasvatti Shinonome, sekä Morielle puolipakolla annettu ruma Kurosawa-Tora.

Tietyt ulkonäkövirheet ponnahtivat esiin tasaisin väliajoin akitojen jalostuksessa. Morien koirilla oli vähän väliä liian suuria korvia, roikkuvia korvia, tai liian löysää nahkaa. Haluttua suurta kokoa oli vaikeaa ylläpitää. Kun Shinonome syntyi monen kokeellisen sukupolven jälkeen Morie tiesi heti pennun olevan erityinen. Se oli pentueen suurin, sillä oli hyvälaatuinen turkki, hieno väritys ja täydellinen kippurahäntä. Monen sukupolven jalostuksen jälkeen Morie tunsi suunnatonta innostusta ja ylpeyttä. Pennun nimi Shinonome tarkoitti aamunkajoa ja Morie toivoi pennun voivan jonain päivänä loistaa aamuauringon tavoin.

Kasvaessaan Shinonomesta tuli koko ajan vain lupaavampi. Se voitti paljon palkintoja näyttelyissä ja oli tuomareiden ja yleisön suosikki. Ajan mittaa Morien mielipide siitä kuitenkin muuttui. Shinonome oli ulkonäöltään hänen paras koiransa, vuosien jalostuksen huipentuma, mutta sisäisesti koiralta puuttui jotain. Kun Morie vei Shinonomen vuorille ei koiraa kiinnostanut tutkia paikkoja, se ei jahdannut jäniksiä eikä puolustanut reviiriään. Sen liikkeet olivat hitaita. Se viihtyi ulkotarhassaan liiankin hyvin. Morien hakiessa sitä lenkille se hädin tuskin viitsi nostaa päätään pediltään. Shinonome oli kaunis, mutta passiivinen, laiska ja turha. Lopulta Morie lahjoitti koiran Iwateen, jossa akitat olivat turhankin aggressiivisia. Kenties Shinonomesta olisi hyötyä siellä ja sen rauhallisuudella saataisiin paikallisten koirien luonteita tasaantumaan.

Morie Sawataishi ja Kurosawa-Tora

Eräänä syksynä omenaviljelijä nimeltä Kurosawa yritti antaa Morielle koiraansa. Viljelijä oli liian kiireinen farmillaan huolehtiakseen koirasta, jolla oli suuri ruokahalu ja joka aiheutti jatkuvasti jotain harmia. Koiralla ei ollut sukupuuta, mutta se saattoi olla puhdas akita. Se oli hemmetin ruma. Morie ei halunnut koiraa, mutta lupasi pitää siitä huolen kunnes kiireinen sadonkorjuu olisi ohi.

Kotona Morie laittoi koiran ulkotarhaan, joka oli kuitenkin liian matala. Morie sitoi koiran varmuudeksi painavalla ketjulla tarhan seinään kunnes hän voisi korottaa seiniä. Heti seuraavana päivänä ulkotarha oli tyhjä. Koira oli katkaissut ketjun, hypännyt tarhasta ja juossut takaisin omenaviljelmälle. Morie oli tästä hyvin vaikuttunut ja otti katkenneen ketjun mukaan kylälle ja näytti sitä jokaiselle vastaantulijalle. Morie nimesi koiran Kurosawa-Toraksi ja käytti sitä monta kertaa jalostukseen, koska sillä oli sisäisiä ominaisuuksia, jotka Morien koirilta olivat päässeet katoamaan. Karkaamisensa ansiosta koirasta tuli alueellaan hyvin kuuluisa.

Vaikka Shinonome oli Morien oma kasvatti, vuosien jalostustyön tulos, ulkoisesti lähes täydellinen ja lukemattomien näyttelypalkintojen haalija, oli ruma ja sukutauluton Kurosawa-Tora lopulta Morien mielestä parempi koira.

Kainkoiran ja suden risteytys

Tällä hetkellä vessalukemisena on menossa Aaron Herald Skabelundin kirja Empire of Dogs: Canines, Japan, and the Making of the Modern Imperial World, jossa mainittiin lyhyesti Japanissa tehty koirasusiristeytys, josta olin aikaisemmin nähnyt kuvia.

Kesäkuussa 1941 Yomiuri Shimbun -lehti raportoi Koufun eläintarhassa tehdystä onnistuneesta risteytyksestä. Isänä oli kainkoira Tora/Torakou (nimi vaihtelee eri lähteissä) ja emona "mantsuriansusi" Sekiroukou. Kainkoira, tai kai ken, on japanilainen keskikokoinen ja tiikeriraitainen (brindle) metsästyskoira, jota pääasiassa käytetään villisian metsästykseen. Mantsuria sijaitsee Kiinassa. Lehtijutun julkaisuhetkellä nämä kaksi maata kävivät Toista Kiinan-Japanin sotaa ja Kiina oli Japanin miehittämä. Lehti totesi propagandamaisesti, että kahden yhteensopivan maan lailla myös kolme pentua tulevat hyvin toimeen ja että ne olivat perineet isältänsä älykkyyden ja äidiltään elinvoimaisuuden. Pennuista odotettiin tulevan lahjakkaita sotakoiria. Kaksi pennuista näyttää olleen mustia brindlejä ja yksi harmaa mustalla maskilla (kenties myös brindle?).

Lienee sanomattakin selvää, ettei pennuista koskaan tullut sotakoiria. Kenties siihen olisi edes jonkinlainen mahdollisuus ollut, jos koirana olisi käytetty saksanpaimenkoiraa tai vastaavaa rotua. Juuri kain käyttö saksanpaimenkoiran sijaan on kuitenkin saattanut olla tarkoin harkittua, sillä Japanissa oli ollut nousussa kotoperäisen kulttuurin ja rotujen arvostus. Japanilaisia rotuja oltaisiin mieluusti käytetty sodassakin, mutta menestys oli heikkoa. Saksanpaimenkoira oli paras sota- ja poliisikoirana käytetty rotu ja oli laajasti tiedossa, että alkuaikoina rodun luonnissa oli käytetty suden verta, minkä vuoksi rodusta puhuttiin susikoirana monissa maissa. Ehkä japanilaiset halusivat hieman lainata saksalaisten sotakoirareseptiä, mutta samalla valita koirarodun, joka ylpeästi edustaisi isänmaata?

Samaisessa lehdessä oli aikaisemmin, vuonna 1936, haastateltu yliopistoprofessori Kaburagi Tokiota. Hän uskoi kain ja kishun olevan japanilaisista roduista lähimpänä sutta, ja että suden veri teki niistä ylivoimaisia länsimaalaisiin koiriin verrattuna. Hänen mukaansa kait voittivat saksanpaimenkoirat ja muut länsimaalaiset rodut kestävyystesteissä.

Japanilaisista roduista ei ollut sotakoiriksi, mutta niistäkin saatiin sodan aikana apua käyttämällä niiden turkkeja, nahkaa ja lihaa sotilaiden lämmittämiseen ja ruokkimiseen. Ruumiista saatuja nesteitä voitiin käyttää koneöljynä. Jopa alkuperäinen Hachikon patsas sulatettiin junan varaosiksi. Ei siis ihme, että moni japanilainen rotu oli Toisen maailmansodan jälkeen sukupuuton partaalla.

Näiden pentujen lopullinen kohtalo on jäänyt arvoitukseksi. En ole löytänyt niistä aikuiskuvia tai mitään mainintaa niiden myöhemmästä elämästä. Shirotori Zoo on ainakin vuonna 2008 pitänyt näytillä suden ja kain risteytyksiä, joiden kuvan voi nähdä tässä blogissa. Shirotori Zoon koirasudet eivät kuitenkaan todennäköisesti ole mitään sukua vuoden 1941 pentueelle.