maanantai 12. huhtikuuta 2021

Bono ja tunkeilijat

Kuvan irvistys on vain temppu.


Bono on koira, josta voisin kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, mutta silti kirjoitan siitä aika vähän blogiin. En tiedä onko tämä hyvä tai huono asia. Ehkä huono, sillä vaikka lukijoita nämä jorinat eivät välttämättä kiinnostaisi, niin olisi itselleni hyvä kirjoittaa ajatuksiani ylös vielä kun asiat ovat melko tuoreessa muistissa. Jonain päivänä Bono ei ole enää täällä ja en halua unohtaa muistoja, tai arvuutella mitenkä se ja se asia menikään. Bono on minulle äärimmäisen rakas ja nykyään elämämme on helppoa, eikä ulkopuolinen välttämättä yhtään voi tajuta kuinka haastavaa yhteiselo alussa oli. Jossain määrin minua myös arveluttaa kertoa Bonon ongelmista, sillä en halua, että ihmiset ajattelevat sen olevan mielenvikainen, tai että minun on vastuutonta pitää tälläistä koiraa, tai etten vain osaa. Kuitenkin ehkä kirjoitukseni rohkaisevat ihmisiä, jotka painivat reaktiivisen tai aggressiivisen koiran kanssa. 

Bonolla on voimakas vahtivietti ja se on hyvin epäluuloinen vieraita kohtaan, joskin nykyään voin tuoda vieraita ihmisiä sisälle täysin ongelmitta. Rescue-yhdistys, joka Bonon minulle välitti, oli ilmoituksessaan kertonut koiran olevan oikea enkeli. Heidän mukaansa se tuli kaikkien ihmisten, lapsien, koirien ja muiden eläinten kanssa toimeen. Koira oli ollut jo jonkin aikaa kotihoidossa muiden lemmikkien kanssa, joten uskalsin luottaa yhdistyksen sanaan. Koira oli myös jo 3-vuotias, joten arvelin, että mahdolliset käytösongelmat olisivat jo puhjenneet, jos sellaisia olisi.

Kuitenkin heti ensimmäisellä viikolla koiran ollessa luonani se alkoi lenkeillä tuijottamaan ihmisiä ja koiria. Lähestyviä ihmisiä jämähdettiin tuijottamaan kunnes he olivat joko menneet ohi, tai sitten tulivat tervehtimään ja rapsuttamaan koiraa. Bono oli rapsutuksista hyvillään, mutta vaikka nämä kohtaamiset olivat positiivisia, paikallaan tuijotus alkoi muuttua kohti hyökkimiseksi ja räyhäämiseksi. Bonon tuijottamispysähdykset eivät johtuneet siitä, että se olisi väkisin halunnut mennä tutustumaan ihmisiin, vaan koska se piti heitä epäilyttävinä. Bonoa oli myös alussa hankala lukea, koska sen elekielen muutos ennen räyhäämisen aloittamista oli vähäistä. Eikä räjähtämiselle välttämättä löytynyt järkevää syytä. Eräs harmittava tapaus oli kun pysähdyimme puhumaan porraskäytävän ovella naapurin pojan ja hänen kaverinsa kanssa, jotka ihastelivat koiraa, mutta eivät koskeneet siihen, eivätkä tehneet mitään uhkaavaa elettä. Pojat puhuivat rauhallisesti ja pysyivät paikoillaan. Yhtäkkiä Bono kuitenkin alkoi räyhätä heille. Jälkikäteen ajateltuna kenties Bonosta olisi voinut nähdä epävarmuuden merkkejä, mutta tilanne oli niin rauhallinen ja koira oli minulle uusi (ei siis pelkästään yksilönä, vaan ylipäätänsä minun ensimmäisenä koirana), etten osannut varautua tälläiseen. Rescue-yhdistyksen puheiden vuoksi olin myös asennoitunut saavani täysin erilaisen koiran. Valitettavasti kokemukseni ei ollut ainut vastaavanlainen tämän rescuen kohdalla (ja löytyisi sieltä muutakin ihmeteltävää), enkä tulevaisuudessa tule ottamaan enää rescueita.

Pelkästään muiden ihmisten olemassaolo ulkona oli sen mielestä epäilyttävää ja uhkaavaa. Ulkona välimatkan vieraisiin ihmisiin ja koiriin piti olla hyvin pitkä, jotta Bono olisi jotenkin rento. Näköeste ei riittänyt. Muistan hyvin tapauksen, jolloin kävelimme korkean puuaidan vierellä. Puuaidasta ei nähnyt läpi. Aidan toisella puolella mies meni parkkipaikalla autonsa sisälle. En tiedä kuuliko vai haistoiko Bono hänet, mutta koira yritti hyökätä aitaa päin. Myös ensimmäisenä talvena ulkoilitin koiraa läheisen koulun pihalla ja Bono nuuhki tuoreita ihmisen jälkiä karvat pystyssä, hyvin kiihtyneenä ja raivarin partaalla. Tämä oli minusta huolestuttavaa. Toisille koirille remmissä rähisevät koirat ovat tavallisia, mutta Bono piti myös ihmisiä, ohi ajavia autoja ja liian kovaa laulavia pikkulintujakin uhkina. En usko tämän olevan traumaperäistä, mikä on rescue-koirien kanssa tyypillinen arvaus. Olen lähes satavarma siitä, että Bonon ongelmat ovat geneettisiä ja sen vuoksi niitä onkin ollut vaikeaa ratkoa.

Ehkä puolen vuoden jälkeen Bonon saapumisesta otin yhteyttä paikalliseen koirankouluttajaan, jonka kanssa aloin työstämään koiran reaktiivisuutta. Tästä kouluttajasta paljastui aivan ihana ihminen, joka on auttanut minua monilla tavoin vuosien varrella. Kävimme hänen koirakoulussaan kerran viikossa 2-3 vuoden ajan, kunnes muuton jälkeen lopetin käynnit välimatkan takia ja en enää tarvinnut kädestä pitelyä koulutuksen kanssa. Edistyminen oli hidasta ja välillä meinasin heittää hanskat tiskiin. Onneksi tämä ihminen aina rohkaisi minua. Podin vähän väliä tunnontuskia siitä oliko Bonolla oikeasti hyvä elämä, voisiko joku toinen ihminen tarjota sille parempaa, tai pitäisikö koira lopettaa tai palauttaa takaisin. Ahdisti, että minua voitaisiin pitää huonona omistajana. Kouluttajaystäväni mukaan moni omistaja ei kuitenkaan edes mieti tälläisiä asioita ja jo se todisti, että yritin parhaani olla hyvä omistaja.




Asuimme ensimmäiset kolme vuotta kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Reaktiivisen koiran kanssa se oli hyvin stressaavaa. Minusta tuli mestari muiden asukkien aikataulujen muistamisessa ja heidän välttelyssä. Osasin ajoittaa ulkoilut siten, että todennäköisesti emme törmäisi kehenkään rappukäytävässä. Etenkin alussa Bono myös stressasi naapurien ääniä. Väärä ympäristö piti jatkuvaa stressitasoa vireillä. Kerrostalo ei todellakaan ollut sille sopiva ympäristö, eikä kyllä minullekaan, mutta olin kauan tässä asunnossa loukussa, kunnes viimein löysin rivarin, jossa olemme asuneet nyt pari vuotta.

Rivitaloon muuttaminen on ollut yksi elämäni parhaimmista päätöksistä. Parhain päätökseni ikinä on ollut Bonon hankinta, niin omituiselta kuin se voikin kuulostaa tähän asti kertomani jälkeen. Rivarissa Bono on voinut turvallisesti katsella muiden asukkien menoa ikkunasta ja aidatulla takapihalla, siinä missä kerrostalossa muut ihmiset aina pulpahtivat paikalle yllättäen ja heti liian läheltä. Aluksi kaikille takapihan ohikulkijoille piti murista ja haukkua, nykyään naapurit voivat kulkea ihan takapihani vierestä ja Bono ei hauku heille. Bonon sytytyslanka on myös ulkoillessa pidentynyt huikean paljon, vieraita koiria ja ihmisiä voidaan katsella rauhallisesti välimatkan päästä ja jopa ohittaa. Räjähdyksiä tapahtuu enää harvoin, ehkä kerran pari kuukaudessa (osittain myös siksi, että ennakoin tilanteita todella hyvin), ja mahdolliset räyhäämiset ovat helposti rauhoiteltavissa ja taas jatketaan matkaa. Olen tehnyt vastaehdollistamista valehtelematta joka päivä monen vuoden ajan ja tämä rauhallisempaan ympäristöön muuttamisen kanssa on mahdollistanut Bonon puhkeamisen kukkaan. Minusta tuntuu, että Bono nykyään luottaa ja turvautuu minuun sitä arveluttavissa tilanteissa - sen sijaan, että se heti hyppäisi takajaloilleen räyhäämään, kuten alkuaikoina, se katsoo minuun, puuskahtaa, vingahtaa, ilmoittaa minulle, että nyt on jännittävää, jolloin voin puuttua asiaan. Muutos etenkin rivitaloon muuttamisen jälkeen on ollut niin radikaalia ja nopeaa, että koiraa on vaikea kuvitella samaksi ja minulla on jo vaikeuksia samaistua ongelmiin, joita meillä ennen oli.




Vaikka elämä tuntuu nykyään ihmeellisen helpolta, en kuitenkaan koskaan aseta Bonoa tietoisesti tilanteeseen, jossa se voisi epäonnistua. Olisi maailmanloppu, jos se koskaan purisi ihmistä. En koskaan pidä sitä vapaana, paitsi hyvin aidatulla alueella. Tiedän alkuaikojen kokeiluista, että Bono ei vapaana lähde harhailemaan, mutta mikäli paikalle tulisi ihmisiä taikka koiria se lähtisi pelottelemaan heidät pois. Ilman autoa minulla ei ole mahdollisuutta mennä samoilemaan minnekään, missä oikeasti ei takuulla tule vastaantulijoita. Valokuvista muokkaan hihnat pois pinnallisista syistä, mutta en koskaan tule pitämään Bonoa vapaana vaikka siitä tulisi kuinka rauhallinen ja hyväkäytöksinen tulevaisuudessa. Ulko-ovesta kulkiessa, sekä näköesteiden ohi kulkiessa kutsun aina sen viereen ja pidän kahvapannasta kiinni. Tällä tavoin jos oven tai näköesteen takaa ilmestyisikin ihminen taikka koira Bono ei saa otettua vauhtia mahdolliseen räjähdykseensä, koska ote pannasta pysäyttää sen. Mikäli luonani on vieraita menen myös mieluiten yksin Bonon kanssa kävelyille, koska haluan keskittyä täysillä koiraan.

On Bonon ärtsyilystä ollut hyötyäkin - ja siitä tämän postauksen oikeastaan pitkin kertoa, mutta pohjustus lähti lapasesta. Kerrostalokämppämme sijaitsi melkoisessa ghetossa, talo oli homeessa, naapurit olivat epämääräisiä, isännöitsijää ei tuntunut kiinnostavan mikään ja ulkoa löytyi huumeneuloja. Mutta kämppä oli halpa ja ISO. Turhankin iso, koska yksi huone jäi lähes kokonaan käyttämättä. Eräänä yönä heräsin Bonon haukkuun. Ovisilmästä näin, että naapurini ovella ahkeroi keski-ikäinen venäläismies. Mies yritti repiä postiluukkua irti ja oli jo tehnyt jotain tuhoa itse oveen, jäljistä päätellen hän oli ehkä sorkkaraudalla yrittänyt väkisin avata sitä. Soitin poliisit samalla kun pidin miestä silmällä. Mies ehti lähteä pois ennen poliisien tuloa. Mies oli todennäköisesti asunnossa asuvan venäläisnaisen mustasukkainen exä.

Toisen kerran heräsin yöllä Bonon raivoamiseen kun tällä kertaa minun asuntooni yritettiin murtautua. Käskin Bonoa olemaan hiljaa ja näin, että koiran haukusta huolimatta tunkeilija jatkoi oven ronklaamista. Ovisilmästä näin ulkopuolella olevan keski-ikäinen arabimies, jonka itse asiassa tunnistin. En tiennyt hänen nimeään, mutta olimme olleet samalla työpaikalla kierrätyskeskuksessa. On mahdollista, että kun olin joskus ostanut kierrätyskeskuksesta huonekaluja tämä mies oli niitä kuljettaessaan päässyt näkemään missä asun ja millaisia tavaroita omistan. Katselin hetken hänen aherrustaan ovisilmästä ja sitten käskin Bonon istumaan sohvalle (olin opettanut sen istumaan sohvalla aina, kun menin puhumaan ovelle tulevien ihmisten kanssa) ja kävin hakemassa veitsen keittiöstä. Heti kun avasin oven mies ehti salamannopeasti luikkia ensimmäiset portaat alas ja pyyteli anteeksi ja sopersi väärästä ovesta. En tästä soittanut poliiseja. Olisi varmaan pitänyt. Ilmoitin kuitenkin tapauksesta isännöitsijälle, joka teetätti koodisysteemin rapun ulko-oveen.

Taivaalla näkyvä pulujen karkotukseen tarkoitettu haukkaleija on uhka. Musta panta ei ole sähköpanta, vaan kuntoiluun tarkoitettu painopanta.







Rivariin muuttaessa laitoin isännöitsijälle viestiä, että pakastin pitäisi vaihtaa. Kävin tuolloin vielä Kannuksessa maaseutuopistossa koulua ja välimatkan ja bussiaikataulujen vuoksi koulupäiväni kestivät 12 tuntia. Bono odotti sen ajan kärsivällisesti, eikä koskaan tuhonnut mitään tai kussut tai paskonut sisälle. Talonmies tuli ilmoittamatta käymään kun olin koulussa. Kesken oppitunnin sain puhelun, jossa talkkari totesi ettei koira päästä häntä sisälle. Sanoin ettei hänen kannata mennäkään ja sovimme ajan, jolloin olisin kotona. Seuraavan kerran kun hän tuli käymään Bono otti hänet täysin rauhallisesti vastaan, koska minä päästin vieraan sisälle ja nuuskuteltuaan istui tapaamisen ajaksi viereeni. Talkkari totesi, että tämähän on täysin kiltti ja asiallinen koira. Bono myös päästää tutun ihmisen sisälle vaikka en olisi kotona, kuten koirankouluttajatuttumme, joka ei ollut nähnyt koiraa varmaan vuoteen, mutta sai silti tulla ulkoiluttamaan sitä kun olin käymässä pikareissulla ja hänen sanoin koira käyttäytyi kuin viime tapaamisesta olisi kulunut vain päiviä. 

Ongelmallisesta alusta huolimatta Bono on sittemmin ollut mukanani useaan otteeseen maaseutuopiston koiria ja ihmisiä täynnä olevassa asuntolassa, voittanut paljon etenkin temppuihin liittyviä palkintoja, sekä tuonut elämääni loputtomasti sisältöä ja iloa joka päivä. Nettitutut ovat saaneet täysin huoletta tulla tänne yökylään, koska Bono suhtautuu rauhallisesti ja ystävällisesti ihmisiä kohtaan, kunhan näkee heidän tulevan sisään minun luvalla. Negatiivisten muistojen jälkeen paremman kuvan nykyisestä Bonosta voi saada lukemalla vaikkapa tämän tai tämän postauksen. Vielä paremman kuvan arjesta antanee harva se päivä päivittyvä Instagram.