The Call of the Wild (tietokoneanimaatio, 2020)

NIMI: The Call of the Wild (Erämaan kutsu)
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Chris Sanders
KÄSIKIRJOITUS: Michael Green, perustuen Jack Londonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Terry Notary, Harrison Ford, Omar Sy, Cara Gee, Dan Stevens

En ollut erityisen innostunut katsomaan tätä versiota Erämaan kutsusta. Olin näemmä viivytellyt jo lähes kuuden vuoden ajan. Tulipa viimein katsottua, eikä kokemus ollutkaan niin kamala kuin odotin ja välillä olin oikeasti viihdyttynyt. Valitettavasti huonoa palautetta löytyy silti hyvää enemmän.

Jack Londonin Erämaan kutsusta (kuin myös Valkohampaasta) on tehty lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja. Välillä turhauttaa kuinka näistä samoista tarinoista tehdään uusia versioita, kun kiinnostavia klassisia eläintarinoita olisi niin paljon muitakin, joista moni ei ole koskaan saanut minkäänlaista filmattua versiota. Tarina on todennäköisesti kaikille lukijoille tuttu, mutta kerrataan silti. Alaskan kultaryntäysbuumin aikaan tarvittiin vahvoja rekikoiria. Buck on suuri, hemmoteltu lemmikki Kaliforniassa, jonka omistaa rikas perhe. Koira kaapataan myytäväksi Alaskaan. Buck kokee kulttuurishokin. Sitä ei ole koskaan ennen piesty, se ei ole ennen nähnyt lunta taikka joutunut tehdä työtä. Villit vaistot alkavat ottaa siitä vallan sen joutuessa paiskimaan rankkaa duunia karuissa maisemissa, vielä karumpien ihmisten ja koirien kanssa.

Elokuva alkaa todella pahaenteisesti ADHD-kohelluksella Buckin temmeltäessä koomisesti pitkin ensimmäisen kotinsa kartanoa, aiheuttaen kaaosta ja tuhoa. Tämä oli kuin suoraan Beethoven-elokuvista ja pelkäsin koko elokuvan olevan tällaista mukahauskaa sekoilua. Lapsekas hassuilu ei oikein sovi Jack Londonin erämaatarinoihin, eikä tämä yliystävällinen ja kömpelö Buck sovi mielikuvaani hahmosta. Onneksi meno rauhoittuu tämän jälkeen, mutta alkuperäisen tarinan raadollisuuteen ei päästä. 

Moderni versio on tehnyt juonesta niin hampaattoman, että se varmasti sopii kaikista pienimmillekin taaperoille ilman vanhempien kauhistelua. Tarinaa pehmitellään joka käänteessä, ja tämän takia Buckin muodonmuutos hemmotellusta lemmikistä suden vaistojen ohjaamaksi villieläimeksi ei tunnu yhtä vääjäämättömältä kuin alkuperäisessä kirjassa tai muissa versioissa. Kun Buck kaapataan sitä lyödään kartulla tasan yhden kerran (lyönti näkyy varjona), ja alistuu kohtaloonsa heti tämän jälkeen. Buck on niin hyväsydäminen ettei edes tapa jahtaamaansa jänistä, vaan jahtihuvin jälkeen tökkää sitä hellästi kuonollaan, kehottaen sitä jatkamaan matkaa. Buckin katkera taistelu elämästä ja kuolemasta rekikoirien tyrannimaista johtajaa Spitziä vastaan vesittyy Buckin antaessa Spitzin kävellä pois verettömän taistelun jälkeen. Kun Buck päätyy taitamattomien tunarien omistukseen sen kaltoinkohtelua ja nälkää ei myöskään uskalleta näyttää, muutamaa ruoskan ääntä lukuun ottamatta. Kun vihjataan, että Buckin entiset työkaverikoirat olisivat hukkuneet jäiseen jokeen luulin leffalla olevan edes jonkinlaista selkärankaa vihjata kuolemasta, mutta pian paljastuu, että koirat olivat vain karanneet.

Elokuvasta on puhuttu live action -termillä, mutta älkää antako sen huijata. Tietokoneanimaatiota tämä on lähes täysin. Ihmiset sentään ovat yhä aitoja näyttelijöitä, mutta kaikki eläimet ja suurin osa taustoista on tietokoneella tehtyjä. Taustat sentään ovat pääasiassa aidon näköisiä ja ihmiset sulautuvat niihin hyvin, ainakin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Koska taustat on luotu tietokoneella elokuva näyttää monesti liiankin täydelliseltä ja keinotekoiselta ikuisesti ihanteellisen valaistuksensa kanssa. Paikoitellen maisemat ja valaistukset ovat kuitenkin hyvin kauniita.

Koirien animointi on melko hyvää, mutta missään välissä aivoni eivät unohtaneet niiden olevan feikkejä. Tämä esti minua heittäytymästä aidosti tarinan mukaan. Koirien liikkeissä on epäluonnollisuutta, jota on vaikeaa selittää, mutta jonka silmä tunnistaa heti. Aika käsittämätön veto on ollut palkata ihminen kulkemaan nelinkontin ja animoida motion capture -tekniikalla Buck tämän päälle, tämä on varmasti ollut merkittävä osasyy miksi koiran liike on luonnottoman tuntuista. Kohtauksissa, joissa ihmiset koskevat koiriin on selvää etteivät hahmot ole oikeasti vierekkäin.

Animaattorit ovat tehneet hyvää työtä, mutta silti jatkuvasti mietin miten paljon uskottavampi ja kiinnostavampi elokuva olisi jos siinä olisi oikeita eläimiä. Ymmärrän, että vaativimpiin taistelu- ja toimintakohtauksiin on monesti eettisempää ja helpompaa käyttää nukkeja tai animaatiota, mutta on suuri vääryys kuinka oikeat koiranäyttelijät korvataan ihan jokaiseen kohtaukseen. Lopputulos kärsii tästä valtavasti, kuten myös budjetti. Ihan taatusti olisi ollut paljon halvempaa käyttää oikeaa koiraa kohtauksiin, joissa koiran tarvitsee vain istua, katsoa suuntaan X, tai kävellä paikasta A paikkaan B, eikä kukaan voisi vinkua tämän olleen epäeettistä.

Koirista on tehty liian ihmismäisiä. Buck reagoi ilmeillään ihmisten puheisiin, vaikuttaa ymmärtävän kaiken ja tietää liikaa ihmisten maailmasta. Fotorealistisiksi tarkoitettujen koirien elehdintä ja ilmehdintä on liian sarjakuvamaista ja suurieleistä, jolloin syntyy kuuluisa uncanny valley -efekti. Silloin tällöin mukana on kuitenkin onnistuneita ilmeitä ja eleitä. Buckin arkkivihollinen Spitz oli onnistuneesti toteutettu, huskyn dramaattiset mustavalkoiset merkit ja kalpeat silmät luonnollisesti korostivat koiran ilmeitä.

Leffaan on lipsahtanut useita pieniä virheitä, jotka tuskin haittaavat normikatsojia. Mutta nörttiyteni pisti merkille, että sudet metsästivät fasaaneja ja villisikoja, joita ei elä Alaskassa. Buckin vetokoiratiimiin kuuluu turhan erityyppisiä koiria, vaikka toki on totta, että suurimman kultaryntäysbuumin aikaan melkein mikä vain koira kelpasi vetojuhdaksi. Silti häiritsi nähdä kuinka samassa valjakossa oli muun muassa kultainennoutaja, jonkinlainen labradoodlen kaltainen kiharakäkkyräkarva, ja jopa arktisiin oloihin täysin sopimaton napolinmastiffi. Koirista olisi saanut selkeästi toisistaan erottuvia yksilöitä ilman näin suurta ylilyöntiä.

Kaiken valituksen jälkeen pitää mainita joitain hyviä puolia. Vaikka Buckin muodonmuutos ei tuntunutkaan ihan niin vakuuttavalta kuin olisin toivonut, oli leffassa välillä vaikuttavia kohtauksia Buckin nähdessä jonkinlaisia hallusinaatioita tämän sisäisestä susitoteemista. Kun tämä mystinen susihenki ilmestyi ensimmäistä kertaa sain melkein kylmiä väreitä.

Pidin myös Harrison Fordin esittämästä John Thorntonista, joka on Buckin viimeinen omistaja. Hahmolle oli annettu yksinkertaisen liikuttava taustatarina ja hänen tarinakaari toimi. Kokeneen karismaattinen Ford oli paljon vetovoimaisempi kuin itse Buck. Hänen rouhea ääni sopi kuin nyrkki silmään kertojan rooliin. Ford oli täysin uskottava, vaikka joutuikin näytellä tietokonekoiran kanssa, ja leffa onkin parhaimmillaan viettäessään aikaa tämän kaksikon parissa. Uskottavuutta ei kuitenkaan löytynyt Hal-pahista esittäneeltä Dan Stevensiltä, joka veti hahmonsa kihisevän raivon ja itsekkyyden koomisuuden puolelle. Tämä tosin ei välttämättä ole ollut näyttelijän vika, voin hyvin kuvitella, että ohjaaja halusi tällaisen suorituksen.

Tämä versio oli loppujen lopuksi ihan ok. Se ei ole suuri kehu, mutta toisin kuin odotin en halunnutkaan repiä silmämunia päästäni. Kaipa tämä versio viihdyttää nuorimpia katsojia. Erämaan kutsu ei kuitenkaan ole varsinaisesti lasten tarina, eläinaiheestaan huolimatta. Sen takia tarinan pehmentäminen turhauttaa.

TÄHDET: **1/2

Hopeanuoli-musikaali, osa 1: Ystävyyden siteet

NIMI: Hopeanuoli-musikaali, osa 1: Ystävyyden siteet (Ginga: Nagareboshi Gin - Kizuna Hen / 銀牙流れ星銀 絆編)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Maruo Maruichiro
PÄÄOSISSA: Hiroki Sana, Naoya Gomoto, Kenji Sakamoto, Hirofumi Araki, Yuya Asato, ja monia muita.

Suomalaisia Hopeanuoli-faneja on hemmoteltu ihan hirveästi. Siis ajatelkaa, että 80-luvun aikaiseen, lähes kaikkialla muualla tuntemattomaan animeen perustuva japanilainen musikaalinäytelmä näytettiin täällä elokuvateattereissa vuonna 2022. Pienen teatterikierroksen jälkeen se julkaistiin täällä DVD:llä ja Blu-raylla. Hopeanuolen sitkeä suursuosio Pohjolassa on ollut hyvin poikkeuksellista. Katsoin tämän musikaalin heti kun DVD ilmestyi postilaatikkoon, mutta kuten monen muunkin arvostelun kanssa, jokin kirjoitusblokki vaan iski. Aikaa kului ja muistoni hämärtyivät. Nyt olin monta päivää sairaana ja tyhjän panttina, joten päätin viimein ottaa musikaalin uusintakierrokselle.

Musikaali sijoittuu Hopeanuolen Akakabuto-saagaan, mutta rajallisen ajan vuoksi moni tapahtuma ja hahmo on jäänyt pois. Ehkä suurimpana karsintana Ginin toinen omistaja Daisuke ei ole mukana. Tämä on sääli, sillä Ginin ja Daisuken syvä ystävyys ja kunnioitus toisiaan kohtaan on sarjan alkupuolella katalysaattori monille koskettaville kohtauksille, sekä ylipäänsä yksi tärkeä motivaattori Ginille lähteä villikoirien mukaan - jotta hän voisi suojella Daisukea. Minulle ihmisten ja koirien välinen side on aina ollut tärkeä osa Hopeanuolta, mutta tämä osa-alue tuppaa aina jäämään jännien villikoiraseikkailujen varjoon.

Sentään ikivanha karhuntappaja-äijä Gohee Takeda on mukana, yhä karuna ja karismaattisena, mutta huomattavasti kesympänä versiona, sillä häntä ei nähdä pätkimässä koira- ja ihmispentuja turpaan. Gohee toimii paljon kertojan virassa. Myös moni koirahahmo on karsittu pois. Selkein poissaolo kuuluu Crossille, jonka kunniana oli olla villikoira-armeijan ainoa narttu. Ottakaa kuitenkin huomioon, että tämä näytelmä on kaksiosainen, ja osa puuttuvista hahmoista tulee esiintymään jatko-osassa.

Musikaali hyppää Ginin pikkupentuajan yli ja kertoo sarjan alkupään tapahtumat hengästyttävällä ja kieltämättä hämmentävällä pikakelauksella. Koko ajan mietin ymmärtäisinkö tarinaa jos se ei olisi jo entuudestaan tuttu? Sen lisäksi, että kerronta on todella nopeatempoista, häärää taustalla välillä sellaisia hahmoja laulamassa, jotka eivät OIKEASTI ole kohtauksessa mukana. Esimerkiksi heti alussa kaikki koirahahmot, jopa pahaa Kurojakia myöten, ovat laulamassa alkuasetelmasta, vaikka oikeasti kohtauksessa pitäisi olla paikalla vain Riki ja Gohee Takeda. Samaten "kuollut" Riki käy taustalla laulamassa jo ennen kuin paljastuu, että hahmo onkin yhä elossa. Mutta miten kasuaali katsoja voisi tietää kuka hahmo on oikeasti kohtaukselle relevantti? Valitettavasti en usko, että musikaalista saisi paljoa selkoa ilman vahvaa taustatietämystä. Kiirehtivä kerronta onneksi hidastuu viimein kun Gin liittyy villikoiralaumaan. Sen jälkeen musikaali seuraa kuinka lauma värvää Tiikeriveljekset, Mossin lauman ja Igan ninjat mukaansa.

Lopetus tulee töksähtäen. Musikaalin tarina jää pahasti kesken, eikä toimi itsenäisenä teoksena. Jatko-osa, Linnakkeen taistelu, ei kuitenkaan päässyt Suomessa teatteri-, DVD- tai Blu-ray-levitykseen. Tätä oltiin alunperin luvattu, mutta kaikessa hiljaisuudessa Linnakkeen taistelu päätyi vain Elisa Viihteen suoratoistoon, jossa sen voi vuokrata 4,10 €:lla tai ostaa digiversiona 7 €:lla. Varsin kohtuullisia hintoja kumpikin, mutta oli silti harmittavaa ettei luvattua fyysistä julkaisua koskaan ilmestynyt. Ilmeisesti ensimmäinen osa ei ollutkaan ihan niin suuri menestys kuin oletettiin, eikä fyysistä julkaisua nähty kannattavana.

Fyysinen media on nykyään nopeasti uhanalaistumassa, ja olen seurannut tätä kehitystä huolissani. Kyllä, suoratoistopalvelut ovat varmaan käteviä (en itse käytä niitä juuri koskaan), mutta ne voivat milloin vain poistaa leffan tai sarjan valikoimastaan. Pahimmillaan osasta teoksista ei ole fyysistä julkaisua olemassa, ja jos sitä ei löydy suoratoistostakaan, jäljelle jää vain piratismi - siis jos joku on edes vaivautunut julkaisemaan sitä piraattisivuilla. Moni teos uhkaa kadota täysin tämän takia. Yritetään siis tukea fyysisiä julkaisuja vielä kun se on mahdollista!

Koska kyseessä on musikaali, on mukana vähän turhankin paljon laulua. Tarina ei oikein saa tilaa hengittää, kun laulua pukkaa laulun perään. Kappaleiden laatu vaihtelee. Pääasiassa kipaleet ovat ihan komean kuuloisia, mutta osa kuulostaa turhan samanlaisilta, ja osa ehtii soida aivan liian vähän aikaa. Linkkaan kappaleiden studiossa äänitetyt soundtrack-versiot tekstiin. Ne poikkeavat musikaaliversioista hieman, mutteivät oleellisesti.

Sanotaan ne positiiviset ensin. Koko musikaalin tunnusbiisiksi muodostui Chigasawagu, jossa on ah niin eeppisen miehekkäät sanoitukset uhrauksesta ja taistelusta, ja joka ehtii soida erilaisina variaatioina pitkin musikaalia. Tässä on onnistuttu luomaan jotain ihan uutta, mutta samalla sarjan tunnelma on kiteytetty täydellisesti. Ehkä suurin suosikkini Ōugunka esittelee villikoirat reipasta yhteishenkeä hehkuvalla armeijamarssilla. Se erottuu täysin muista biiseistä, ja sitä vetävällä Benin näyttelijällä on mielestäni kaikista komein ääni, mutta biisi kestää aivan liian vähän aikaa. Olisin halunnut paljon pidemmän version! Olisihan tässä pitänyt tulla kertsi edes toisen kerran. Pidin myös Johnin GSD-tunnaribiisistä, siinä oli hahmolle sopivat itserakkaat lyriikat ja oli muutenkin melkoista saksanpaimenkoirien ylistystä. Olin yllättynyt, että John sai tällaista erikoiskohtelua, mutta en tietenkään valita, sillä hän on yksi lempihahmoistani. Tiikeriveljesten Kai no Rapper vaati ensin totuttelua punkin ja räpin yhdistelmällään, mutta onhan tässä hahmoilleen sopivaa asennetta. Pidän siitä enemmän jokaisella kerralla.

Sitten niihin huonompiin kipaleihin. Hopeanuoli-animessa on yksi parhaimmista tunnareista ikinä, oli kyseessä sitten mikä tahansa genre tai aikakausi. Tunnari saa aina sydämen pamppailemaan ja adrenaliinin virtaamaan. Poikkeuksetta. Olinkin aluksi ilahtunut, että tunnari oli otettu musikaaliin mukaan, mutta siitä tulikin inhokkini. Uusi versio Nagareboshi Ginistä on yksinkertaisesti kaamea. Se alkaa lupaavan rock-henkisesti, mutta toiseen kertosäkeeseen mennessä taantuu epämääräiseksi kaaokseksi. Siinä on aivan liikaa kerroksia, liikaa taustaääniä laulamassa yhtäaikaa. Nostalginen tunnari olisi voinut olla koko musikaalin kohokohta, mutta tämä versio oli hyvin kömpelösti rakennettu, tunkkainen sekamelska. Ei myöskään auta, että Ginin laulajalla ei ole mielestäni mitenkään erityisen hyvä ääni. Akamen tunnusbiisi Shinobi jäi mitäänsanomattomaksi ja paikoitellen kuulosti liian samanlaiselta kuin osa muista kappaleista.

Musikaalissa ei selvästikään ole ollut erityisen iso budjetti, mutta siinä on käytetty välillä kiinnostavia ratkaisuja. Pääasiassa sama vuorikyhäelmä toimii lavasteina kohtauksesta toiseen, mutta välillä taustakankaalle ilmestyy esimerkiksi animaatiota juoksevista koirista tai valikoituja paneeleja mangasta. Eräässä kohtauksessa hahmot ovat veden alla, jolloin heidän liikkeet hidastuvat, taustalle heijastetaan sinisiä aaltoja ja kajareista kuuluu veden pulinaa. Rajallisista lavasteista huolimatta tarinaa saadaan kuljetettua luovuuden ja mielikuvituksen avulla.

Karhut ovat kuitenkin suuri pettymys. Näinkin oleellinen asia tarinaa on toteutettu hyvin kömpelösti ja keskeneräisen näköisesti. Karhut esiintyvät tässä musikaalissa vain isojen, painavien käpälien muodossa, joita näyttelijät kantavat selissään vaivalloisesti. Mikä vielä pahempaa, käpälien kehikot ovat täysin näkyvissä. Miksi ihmeessä näitä ei ole voitu peittää karvakankaalla? Ilmeisesti Akakabuton pääksi tarkoitettu kehikko ei näytä yhtään miltään. Hirviökarhu Akakabuto on tärkeä osa tarinaa ja ikimuistoinen pahis, joten on suuri sääli miten puolivillaisesti hänet on toteutettu.

Koirahahmojen puvut ovat mielenkiintoisia ja erilaisia. Kaikilla on pieniä yksityiskohtia, jotka kertovat jotain hahmon luonteesta. Rikillä ja Benillä on armeijahenkisiä takkeja, Ginillä on metsästyskoiralle sopivasti karhunkynsikoru kaulassaan, ja Tiikeriveljesten vaatteet ovat sopivan rentoja ja rähjäisiä. Hahmoille on myös meikattu tärkeimpiä värimerkkejä ja arpia. Näissä on käytetty paljon mielikuvitusta ja kukaan ei näytä mitenkään typerältä, vaikka koirastailauksista olisi hyvin helposti voinut tulla vain koomisen näköisiä.

Pidin myös hahmojen koreografiasta. Äijät liikkuvat täydellä tunteella ja loputtomalla teatraalisuudella pikemminkin ketterien kissojen tavoin, mutta musikaalissa on panostettu siihen, että koirien liikkeet ovat selkeästi erilaisia kuin ihmisillä. Nostan hattua sille, että aikuiset ukkelit uskaltavat heittäytyä tällä tavalla. Myös taistelukohtaukset toimivat. Koirien hyökkäykset on saatu toimimaan ihmisten elekielellä, ja iskujen osuessa kuuluu sopiva ääniefekti. 

Näyttelijöistä/laulajista ehkä parhaimman roolin vetää Smithin esittäjä. Hänellä on hyvin sulavat tanssiliikkeet, hahmosta oikein huokuu rentous ja huumorintaju. Hän selkeästi erottuu joukosta, vaikka rooli onkin pieni. Pidin myös Benistä todella paljon, hänessä oli rauhallista auktoriteettiä, hahmo oli monesti kärsivällisen, toruvan isähahmon roolissa yrittäessään paimentaa riehakkaita alaisiaan. Ben oli mielestäni paljon magneettisempi kuin Riki, näiden näyttelijät olisi ehkä kannattanut vaihtaa. Ei tämä Riki mitenkään huono ollut, mutta hahmolta vaadittava ylitsepursuava miehekkyys jäi uupumaan. Sen sijaan sitä karismaa löytyi vaikka muille jaettavaksi Beniltä - hahmolta, johon en normaalisti ole kiinnittänyt paljoa huomiota.

Kehuttava on myös musikaalin taltiointia. Yleisön läsnäoloa ei kuule ollenkaan, eikä suurimmaksi osaksi myöskään huomaa. Kameroita on monta ja aina välillä mukana on jokin kohtaukseen erityisen hyvin sopiva perspektiivi. Hahmojen ilmeet pääsee näkemään paljon selkeämmin kuin jos olisi ollut yleisön joukossa.

Musikaalissa on vielä yksi suuri synti, mikä jäi mainitsematta... ja se on Gin. Itse päähenkilö on aivan liian hajuton ja mauton! Olin suorastaan loukkaantunut kuinka musikaalin Gin on joka kohtauksessa epävarman oloinen nysväri. Ei minun Gin ole tällainen! Johnin laulun aikana Gin piilottelee kiven takana ja tuijottaa kilpailijaansa silmät lautasen kokoisina. Mitä ihmettä, alkuperäisessä sarjassa Ginhän heitti Johnin komeasti kumoon ja oli aina päättäväinen ja uhkarohkea. Kyllä isän kaipuu vaivasi häntä, mutta ei hän sentään nyyhkinyt kippurassa. Tuntuu kuin musikaalin Ginissä olisi keskitytty aivan liikaa näyttämään hahmo söpönä. Tunsin kipeää myötähäpeää katsoessani, kuinka Ginin näyttelijä keimaili ja kieriskeli oudon eroottisesti lattialla. Ginin kuuluu olla kova karhukoira! Tällainen ei vetele! Tämä Gin ei pääse ollenkaan erottumaan monen huomattavasti voimakkaamman persoonan joukosta, ja välillä oikein ihmettelin onko tässä muka tarinan päähenkilö.

Musikaali on mielenkiintoinen lisäys Hopeanuoli-fanitukseen, mutta todennäköisesti ilahduttaa vain suurimpia superfaneja. Kyllähän tämä kannattaa katsoa edes kerran, puhtaasta uteliaisuudesta, mutta vain jos tarina on ennestään tuttu. Upouusia faneja tällä ei synny. En ole vieläkään katsonut jatko-osaa, mutta kaipa sekin on pakko tsekata lähiaikoina. Koskaan ei tiedä milloin on jo myöhäistä, sillä mikään ei estä Elisa Viihdettä poistamaan sitä valikoimastaan vaikka heti huomenna!

TÄHDET: **1/2

Freeborn: Hylätty ihmissusiprojekti

No nyt on nostalgiaa - tai sitten ei. Riippuu kuinka syvällä lukija on ollut ulkomaiden ihmissusi- ja turritaidepiireissä kymmeniä vuosia sitten. Olin aikoinaan ihan pakkomielteisen kiinnostunut tuolloin vielä freesiltä tuntuvasta turri-, were- ja anthrotaiteesta - kyllä, näillä termeillä oli joskus eri merkitykset, enää ei niinkään. Sellaiset nimet kuin Goldenwolf, Dark Natasha, Synnabar, Emryswolf ja niin edelleen olivat suosikkitaiteilijoitani, joiden gallerioita selasin uudestaan ja uudestaan. Heidän taiteessa ihmiseläimet oli piirretty hyvin, noh, eläimellisinä, kulttuuriltaan korkeintaan alkuperäiskansojen tasolla olevina.

Näitä taideskenejä seuraamalla, jonkin mutkan kautta, tulin myös törmänneeksi Freeborn-elokuvaan. Moni taiteilija puhui siitä innoissaan ja jopa piirsi sitä varten taidetta. Kaze: Ghost Warrior -animaatiosta tunnettu Amadhia Albee oli pyydetty mukaan vastaamaan tietokone-efekteistä, ja LoboLEO piirsi useita konseptikuvia muodonmuutoskohtauksista, jotka löytyvät yhä hänen FurAffinity-galleriasta.

Freebornia suunniteltiin todella kauan. Projektin ensimmäiset elonmerkit syntyivät jo vuonna 2004, kun amatöörielokuvantekijä Anthony Brownrigg kysyi jollakin nettifoorumilla mitä katsojat toivoisivat ihmissusigenreltä. Vastauksia tuli todella paljon ja keskustelukumppanien välille syntyi yhteisöllisyyttä. Keskustelu siirtyi tätä varten perustetulle The Pack -foorumille. Brownrigg alkoi luoda käsikirjoitusta ihmissusifanien toiveiden mukaan.

Heti seuraavana vuonna Brownrigg kuvasi muutaman ystävänsä kanssa testitrailerin elokuvalle, täysin nollabudjetilla. Traileri on yhä nähtävissä YouTubessa. Trailerin näyttelytyö on paikoitellen todella kankeaa, kohtauksissa on noloa saippuaoopperamaisuutta, ja ruutu pimenee juuri sopivasti ennen kuin muodonmuutos alkaa. Mutta trailerin tarkoitus ei ollut edustaa lopullista tuotetta, vaan näyttää, että konsepti voisi toimia. Sitä näytettiin useassa turriconissa ja tekijät kyselivät kävijöiden mielipiteitä millainen täydellinen ihmissusi olisi. Traileri herätti paljon kiinnostusta ihmissusifanien ja turrien keskuudessa, mutta Hollywoodin isot kihot eivät tarttuneet syöttiin.

Toisin kuin genren elokuvissa yleensä, Freebornin ihmissusien ei haluttu olevan pahoja tai rumia. Niiden ulkonäön tulisi olla uljas ja solakka. Ihmissudet eivät olisi automaattisesti verenhimoisia hirviöitä, mutta koska he halusivat elää rauhassa vainoilta, he joutuisivat välillä tappamaan ihmisiä säilyttääkseen salaisuutensa. He eivät olisi maagisia tai kirottuja, vaan heillä olisi jonkinlainen virus. Muodonmuutos ei olisi sidottu täysikuuhun, vaan kokeneet ihmissudet pystyisivät muuttua milloin vain. Ihmissudet pystyisivät muuttumaan kahdella jalalla kulkevasta karpaasista tavalliseksi sudeksi asti. Ja niillä pitäisi olla hännät! Fanit halusivat majesteettisia ja seksikkäitä petoja, joilla olisi monimutkaisia moraaleja, eikä vanhanaikaisiksi koettuja sääntöjä täysikuusta ja hopealuodeista.

Elokuvaa ei voisi toteuttaa ilman rahoitusta. Vuosien kuluessa alkuperäinen arvio 50 000 dollarin budjetista lopulta venyi jopa kuuteen miljoonaan dollariin. Freebornin ihmissusien haluttiin olevan juuri sellaisia, mitä fanit olivat odottaneet vuosikausia. Niitä ei olisi ollut mahdollista toteuttaa halvalla. Maskeeraukset ja tietokone-efektit olivat kalliita. Aluksi suurella innostuksella alkanut projekti hiipui käsiin. Brownrigg keskittyi usean vuoden ajan muihin projekteihin. Niistä onnistunein lienee ollut hänen ohjaama, käsikirjoittama, näyttelemä ja editoima (ja varmasti oli muitakin rooleja) vuoden 2008 Red Victoria, joka voitti muutamia palkintoja kauhuleffafestareilla.

Viimein vuonna 2012 projekti heräsi uudestaan henkiin. Brownrigg alkoi urakalla mainostaa elokuvaansa ja teki ainakin kolme rahankeräyskampanjaa Indiegogossa. En valitettavasti osaa sanoa kuinka tehokkaita nämä kampanjat olivat, koska keräyssivut eivät ole enää näkyvissä. Jonkin verran rahaa tuli, sillä Brownrigg ohjasi 20 minuutin pituisen lyhytelokuvan nimeltä Tasha's Decision (valitettavasti kadonnut netistä), joka oli esiosa Freebornille ja keskittyi yhteen sivuhahmoista. Kommenttien perusteella tässä lyhärissä ei vieläkään näkynyt varsinaisia susia tai muitakaan efektejä. Hahmoja syventäviä lyhäreitä aiottiin tehdä lisää ja niillä oli tarkoitus myös testata efektejä, mutta tämä ei lopulta toteutunut.

Ihmissusielokuvien skene oli muuttunut hiljaiselovuosien aikana. Testitrailerin jälkeen maailmaan oli ilmestynyt suuri sensaatio ja loputtoman pilkan kohde: Twilight. Twilightissa oli sekä vampyyrejä että ihmissusia, ja sarja sai paljon naureskelua aikaan hölmöillä teiniromansseillaan ja auringossa kimaltavilla vampyyreillään. Alkuperäinen käsikirjoitus muistutti aivan liikaa Twilightin romanssia, ja tarinaa piti muokata. Freebornia varten tehtiin uusia postereita ja mainoskuvia, joissa suoraan töksäytettiin, ettei tässä elokuvassa olisi vampyyrejä! Ennen Twilightia ajatus ihmissusiromanssista oli tuntunut tuoreelta, mutta nyt kortit oli pelattava oikein, jotta Freebornista ei tulisi samanlaista naurun aihetta.

"Ei vampyyrejä... koska ihmissudet eivät kimaltele."

Projektin ylösnousemus oli kuitenkin vain hetkellistä. En tiedä milloin projekti hiljeni lopullisesti, mutta tämä vaikuttaa tapahtuneen melko nopeasti 2012 jälkeen. Tasha's Decisionin jälkeen luvattuja lyhäreitä ei enää ilmestynyt. Vaikka en enää pääse näkemään rahankeräyksien tuloksia, en usko, että ne pääsivät lähellekään korkeita maalitauluja. Loppujen lopuksi muodonmuutosefektit olisivat tulleet hirvittävän kalliiksi, niihin ei olisi ollut varaa, ja tekijöillä tuskin oli tarvittavia taitojakaan. En ole varma julkaistiinko efekteistä koskaan minkäänlaista testimateriaalia.

Ihmissusielokuvia on julkaistu huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi vampyyri- tai kummitusleffoja. Efektit ovat tähän se painavin syy. Ihan taatusti lykantroopeille riittäisi kiinnostuneita katsojia, mutta oikeasti uskottavat ja pelottavat hukkaefektit ovat aina olleet Hollywoodille suuri haaste. Amatööreille ja muille vähävaraisille puuhastelijoille tämä haaste on mahdoton.

En usko, että Freeborn olisi ollut kovinkaan kaksinen elokuva. Todennäköisesti se olisi ollut puolivillaisesti näyteltyä, tahattoman koomista romanssihömppää. Silti on harmittavaa ettei se toteutunut. Sen takana oli selvästi intohimoisia tekijöitä ja paljon äänekkäitä faneja. On aina surullista jos unelmat jäävät toteutumatta, ja tämähän oli täysin harmiton unelma.

Freebornin vanhat nettisivut pääsee yhä näkemään Wayback Machinen avulla.

Roar, eli miten ei käsitellä isoja kissaeläimiä

Tämä postaus ei liity koiraeläimiin ei sitten mitenkään, mutta tämä elokuva sai minut niin ällistyneeksi, että ihan pakkohan tästä on kirjoittaa.

Katson paljon luonto-/eläinelokuvia ja olen etenkin kiinnostunut kauhuleffoista, joissa elukat käyvät ihmisten kimppuun. Tälläisiä elokuvia etsiessäni Amazonissa törmäsin Roariin. Luulin sitä aluksi kauhuelokuvaksi, sillä sen kansi ja julisteet antavat siitä karmivan vaikutelman. Kyseessä on kuitenkin viaton ja naiivi seikkailuelokuva, joka on suunnattu hyvin nuorelle yleisölle. Elokuva oli suuri floppi ja jäi vuosikausiksi unholaan, kunnes sitä alettiin mainostaa uudelleen DVD-julkaisua varten. Pelottavat, veriset julisteet onkin tehty nykyaikana, sillä vaikka elokuva itsessään olikin koko perheelle suunnattu se sisältää paljon hyvin häkellyttävää ja väkivaltaista materiaalia. Elokuvan markkinoijat tietävät minkä vuoksi nykyiset ostajat ovat siitä kiinnostuneita, joten markkinoinnin teema vaihtui kivasta seikkailusta kauhuksi ja draamaksi, vaikka elokuvan sisältö säilyi samana.

Elokuvan ilmestyessä vuonna 1981 suurin osa postereista oli hyvin viattomia, niissä esiintyi kissoja halaavia ihmisiä ja yhdessäkin julisteessa sitä mainostetaan jännittävänä seikkailuna koko perheelle. Uusissa julisteissa puheet seikkailuista vaihtuivat mainostamaan elokuvaa vaarallisimpana elokuvana ikinä tekijöilleen. Alin japanilainen posteri on kaikista hölmöin, mutta uskokaa pois, itse elokuva on ihan yhtä absurdi.

Millaisia olivat sitten uudistetut julisteet DVD-julkaisua varten? Näet ne alla. Julisteissa pääosaan on otettu verisiä ihmisiä ja raivokkaita kissoja. Pöh, pahempaa näkee muissa kauhuelokuvien julisteissa. Mikä tästä tekee niin erikoista? Kuvat eivät olleet alunperin tarkoitettu julistemateriaaliksi, eivätkä ne ole maskeerauksia. Kuvien haavat ovat kissapetojen oikeasti tekemiä kuvauksien aikana.

Roar on oikeasti yksi vaarallisimmista elokuvista mitä on ikinä tehty. Elokuvan historia on aivan käsittämätön. Yhteensä elokuvan tekoon kului 11 vuotta ja sen aikana noin 70 ihmistä haavoittui. Kuvaajana toiminut Jan de Bont (esiintyy julisteessa) päätyi skalpeeratuksi takaraivostaan. Melanie Griffith, yksi päätähdistä, sai 50 tikkiä kasvoihinsa ja oli menettää silmänsä. Näyttelijä Tippi Hedgreniä purtiin kurkkuun ja hän sai 38 tikkiä, sekä sekalaisia haavoja päähänsä. Hän myös mursi jalkansa tiputtuaan norsun selästä. Ohjaajana ja näyttelijänä toiminut Noel Marshall sai lukemattomia haavereita ja jopa kuolion käteensä. Eläinten aiheuttamia tapaturmia on ollut lukematon määrä ja elokuvan tekoa vaikeuttivat myös luonnonvoimat, kuten tulva ja metsäpalo, jotka pitkittivät kuvausaikaa ja aiheuttivat tekijöille suuria rahavaikeuksia.

Vieläkin hullumpaa on, että moni näistä tapaturmista on päätynyt kameralle ja esiintyy elokuvassa. Elokuvassa on esimerkiksi kohtaus, jossa Noel Marshall yrittää tyhmän rohkeasti puuttua kahden urosleijonan tappeluun, jolloin yksi leijona lävistää kynnellä hänen kätensä. Mies kuitenkin näyttelee tapahtuman läpi ikään kuin hyökkäys olisi ollut käsikirjoituksessa. Arvaamattomien eläinten vuoksi elokuva lähtee jatkuvasti sivuraiteille, sillä eläimet keskeyttävät kohtaukset tappelemalla keskenään, pomppimalla näyttelijöiden päälle tai aiheuttamalla muunlaista kaaosta. Näyttelijät tekevät parhaansa improvisoimalla kaaoksen keskellä. Kuvauksissa on kirjaimellisesti käytetty 100-150 isoa kissapetoa yhtä aikaa, joten niiden hallinta on ollut mahdotonta. Kissoja ei myöskään koulutettu mitenkään, niiden ainoat "kouluttajat" olivat Marshallin perhe, eivätkä he todellakaan tienneet eläinten käyttäytymisestä ja hallinnasta mitään, vaikka he kuinka rakastivat eläimiään. Juonellisesti elokuva on lapsellinen, köyhä ja typerä, suurin osa ajasta kuluu täysin improvisoituun, päämäärättömään sekoiluun eläinten kanssa.

Ja vielä hullummaksi menee. Ketkä ovat sitten tämän neronleimauksen takana? Ohjaaja, käsikirjoittaja ja elokuvan pääosaa näyttelevä Noel Marshall oli aikaisemmin ollut klassikkofilmi Manaajan tuottaja.  Manaajaa ennen hän oli tuottanut kaksi muuta pienelle huomiolle jäänyttä draamaelokuvaa. Manaajan jälkeen hän vaikutti lupaavalta nousevalta lahjakkuudelta ja hänellä oli varaa toteuttaa tämä kunnianhimoinen hanke. Elokuvassa näyttelevä Tippi Hedgren oli Marshallin puoliso ja Melanie Griffith Hedgrenin tytär. Elokuvassa esiintyy myös kaksi Marshallin poikaa aiemmasta avioliitosta. Marshall ja Hedgren olivat käyneet yhdessä Afrikassa ja saivat kauniin, mutta naiivin idean tehdä elokuva, joka kertoisi isoista kissoista, saisi massayleisön rakastamaan niitä ja suojelemaan jäljellä olevia villejä kissoja. Toteuttaakseen tämän idean he ostivat maatilan Kaliforniasta, sekä yli sata kissapetoa, mukaan lukien leijonia, tiikereitä, puumia, gepardeja ja leopardeja. Leijonat ja tiikerit ovat muuttuneet pitkän jalostuksen jälkeen melko leppoisiksi lässyköiksi sirkus- ja elokuvaihmisten toimesta ja ne viihtyvät laumoissa. Sen sijaan nämä muut kissat ovat yksin eläjiä ja niitä ei ole samaan tapaan jalostettu helpommin käsiteltäviksi, joten yhteiselo on niille ollut varmasti stressaavaa. Elokuvan aikana puumat ja leopardit notkuvatkin turvassa kattoparruissa poissa muiden hälinästä.

Hollywood -perhe eli ainakin yli kymmenen vuotta näiden kissojen kanssa. Teoriassa heidän ideansa oli hyvin kaunis, mutta toteutus ontui pahasti ja heillä oli onnea ettei kukaan päässyt hengestään kuvauksien aikana. Pystyn vielä ymmärtämään kuinka hippipariskunta olisi voinut keskenään telmiä arvaamattomien kissojen kanssa, mutta oli täysin vastuutonta ja anteeksiantamatonta kuinka he vaaransivat lapsiensa turvallisuuden vuodesta toiseen. Ongelma ei ole se, että kissat olisivat olleet aggressiivisia, mutta jo pelkällä leikillä ne saavat pahaa jälkeä aikaan kynsillään ja hampaillaan. Ihmiset myös tekevät useita typeriä päätöksiä niiden seurassa, kuten menevät keskeyttämään tappeluita ja hengaavat ruokailevien kissojen vieressä, jolloin kissoilla voi helposti tunteet kuohahtaa.

Norsu päättää pistää veneen paskaksi? Ei haittaa, jatkakaa kuvausta!

Onnistuiko elokuva sitten päämäärässään valistaa massoja kissoista? Ehkä. Elokuvan kissapedot eivät elä luonnollisissa oloissa ja eivät täten käyttäydy kuin villit kissat, joten se ei pysty opettamaan yleisölle mitään kunnollista eläimistään. Elokuva floppasi rankasti, sen tekoon kului 17 miljoonaa dollaria (tuohon aikaan iso raha), mutta se tienasi takaisin vain säälittävät kaksi miljoonaa ja vaipui pitkäksi aikaa unholaan. Keskustelupalstoilla moni on kertonut muistavansa elokuvaa lämpimästi, vaikka tuntuvat tiedostavan sen olevan laadullisesti huono. Se sisältää kuitenkin paljon harvinaislaatuista materiaalia suurista määristä yhdessä eläviä kissoja, sekä joitakin jännittäviä kohtauksia, joita nykyaikana ei varmasti tehtäisi ilman tietokone-efektejä. Esimerkiksi kohtaus, jossa ajetaan (hyvin taidokkaasti!) moottoripyörällä kissojen keskellä on hyvin typerä ja vaarallinen, mutta ennen kaikkea aito.  Kuvausten viimein loppuessa Tippi Hedgren perusti kissoilleen yhä tänä päivänä toimivan Shambalan suojelualueen Kaliforniaan, jonne kaikki elokuvassa esiintyneet kissat ja norsut muuttivat. Vaikka perhe olikin hyvin idioottimainen, on sydäntälämmittävää nähdä ettei raha ollut heille tärkeintä ja että he oikeasti välittivät kissoistaan, eikä niitä esimerkiksi lopetettu elokuvan jälkeen.

Jed, koira Valkohampaan takana

Vuoden 1991 Valkohammas (White Fang) oli lapsuuteni suuri suosikki, vaikka pääsin näkemään sen kokonaisuudessaan vasta hyvin myöhään. Vanhempani tallensivat elokuvan videolle kun se esitettiin televisiossa, mutta kasetista loppui tila kesken, joten tallenteesta puuttui noin 20 minuuttia elokuvan loppupuolelta. Silti katsoin tämän puutteellisen tallennuksen monen monta kertaa ja myöhemmin aikuisena olen katsonut elokuvan DVD:llä useita kertoja. Elokuva on kestänyt hyvin monia katselukertoja ja oman aikuistumiseni. Vaikka se onkin Disneyn tuottama se on välttynyt Disneylle tyypillisiltä lapsellisuuksilta ja terävien reunojen pehmennyksiltä, onnistuen olemaan yhtä kiehtova lapsille kuin aikuisillekin, ja maisemien kuvauksen, musiikin, ja eläinten näyttelytyön eteen on selkeästi nähty hitosti vaivaa. Siksi siis halusin kirjoittaa artikkelin elokuvasta ja etenkin sen päätähdestä, koirasusi Jedistä.

Elokuvassa aikuista Valkohammasta esittää useampi koirasusi. Pystyin itse tunnistamaan ainakin kolme eri koiranäyttelijää roolissa, mutta muita koiria ei ole nimetty lopputeksteissä. Suurimman osan aikaa ruudulla esiintyy Jed, joka on helppo erottaa muista sen ollessa koiramaisin. Jedillä on paksu, hyvin tumma turkki ja malamuuttimainen rakenne, sekä tummat silmät. Ainakin kahdessa muussa Valkohampaan näyttelijässä on selkeästi enemmän suden verta, ne ovat rakenteiltaan luihumpia, vaaleampia, lyhytkarvaisempia ja niiden silmät ovat kalpeamman väriset. Elokuvan kuvausvaiheessa Jed oli jo iäkäs, joten se ei jaksanut tehdä kaikkia stuntteja, ja osa tehtävistä oli sellaisia joihin se ei olisi soveltunut. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Doug Seusin kouluttama Bart -karhu (toinen suosikkieläinnäyttelijäni!) ottaa yhteen Valkohampaan kanssa oli paljon helpompi käyttää koirasutta, joka oli jo karhulle tuttu. Kohtauksissa, joissa Valkohampaan piti näyttää arastelevan ihmisiä oli helppoa käyttää itsevarman Jedin sijaan arempaa koirasutta, jolle arka elekieli tuli luonnostaan vieraiden ihmisten läsnäollessa. Vaikuttaisi myös, että kaikki kohtaukset, joissa Valkohampaan piti näyttää raivokkaalta on tehnyt toinen koirasusi.

EDIT: Pitkän kaivelun jälkeen sain selville, että elokuvassa toinen Valkohammasta esittänyt koirasusi olisi ollut keskiprosenttinen Chilkoot.

Kuvat näennäisesti samasta kohtauksesta, jossa "luihu koirasusi" aluksi karttaa ihmistä, ja kohtauksen lopussa Jed antaa ihmisen koskea itseään. Koirien vaihtumisen ohella eri kuvausajasta kertoo taustan veden valaistuksen vaihtuminen.

"Luihu koirasusi", yksi muista Valkohampaan näyttelijöistä

Kuuluisuudestaan huolimatta Jedin taustoista ei tiedetä hirveän paljon, ainakaan varmana tietona. Kaikki tässä artikkelissa olevat väittämät on kerätty netin keskustelupalstoilta, muista artikkeleista ja koirasusi-ihmisten kertomina. En siis mitenkään voi väittää minkään olevan varmaa tietoa.

Jed syntyi vuonna 1977 ja kuoli 18-vuotiaana vuonna 1995. Primitiivisille koirille tämä ei ole mahdoton ikä, vaikka harvinainen saavutus se onkin. Mikäli tämä ikä on totta Jed olisi ollut Valkohampaan aikaan 13-vuotias, olettaen, että kuvaukset olisi tehty noin vuotta ennen elokuvan julkaisua. Jedin omisti elokuvaeläimiä kouluttava Clint Rowe. En ole saanut selvää oliko hän myös koiran kasvattaja.

Jediä on vähän väliä väitetty puhtaaksi sudeksi tai puolisudeksi, kumpikin näistä väitteistä on selvää palturia. Jed oli matalaprosenttinen koirasusi. Tarkka rotucoctail on epäselvä, mutta monen mukaan koira olisi ollut puoliksi alaskanmalamuutti, 25% belgianpaimenkoira (muunnos ei tiedossa, todennäköisesti tervueren tai groenendael) ja 25% susi. Häntä on myös väitetty 25% sudeksi lopun ollessa pelkkää malamuuttia. Jedin ulkonäön suhteen nämä rotusekoitukset kävisivät järkeen. Valkohampaassa Jed näytti normaalia sudekkaammalta, sillä koiran selkeärajaiset väritykset oli tasoitettu maskeerauksen avulla. Sen sijaan Jedin ensimmäisessä elokuvassa, The Thingissä, jossa Jed esittää tavallista rekikoiraa Jedin turkki vaikuttaisi koskemattomalta.

Jedin todellinen väritys näkyy vain The Thing -elokuvassa.

Jed näytteli varmuudella kolmessa elokuvassa: The Thing - "se" jostakin (1982), The Journey of Natty Gann - Natty Gann kulkurityttö ja villikoira (1985), sekä White Fang - Valkohammas (1991). Monen sivuston mukaan Jed olisi ollut myös Valkohampaan jatko-osassa Valkohammas 2 - Valkean suden tarussa, mutta en ole varma jaksanko uskoa tähän, sillä Jed olisi tuohon aikaan ollut jo aivan ikäloppu, eikä elokuvan lopputeksteissä mainita Jediä tai tämän kouluttajaa Clint Rowea. Jatko-osassa Valkohampaan näyttelijöitä on paljon, joten vaikea sanoa voisiko yksi niistä olla Jed. Elokuva on myös niin huono, etten ole viitsinyt katsoa sitä uudelleen alusta loppuun. Harmittavasti yleensä luotettava IMDB näyttää neljässä ensimmäisessä kuvassaan Jedin profiilissa juurikin kuvia Valkohammas 2:sesta, jossa koira on selkeästi eri. Tämä koira on Jediä massiivisempi, leveäpäisempi ja huulekkaampi, ja saattaa olla puhdas malamuutti. Pikakelauksella elokuvassa kuitenkin saattaa olla kohtaus, jossa Jed esiintyy hetken. Mene ja tiedä.

Epäilyttävästi Jedin näköinen koira Valkohammas 2:ssa.

Valkohammas -elokuvan suosion myötä Amerikassa tuli yleiseksi mainoskikaksi väittää myytävien koirasusipentujen olevan sukua Jedille. Jed on varmasti saanut ainakin pari pentuetta, mutta silkan suuren määrän vuoksi kaikkien myyjien väittämät eivät ole yksinkertaisesti voineet olla totta.