tiistai 13. kesäkuuta 2017

Roar, eli miten ei käsitellä isoja kissaeläimiä


Tämä postaus ei liity koiraeläimiin ei sitten mitenkään, mutta tämä elokuva sai minut niin ällistyneeksi, että ihan pakkohan tästä on kirjoittaa.

Katson paljon luonto-/eläinelokuvia ja olen etenkin kiinnostunut kauhuleffoista, joissa elukat käyvät ihmisten kimppuun. Tälläisiä elokuvia etsiessäni Amazonissa törmäsin Roariin. Luulin sitä aluksi kauhuelokuvaksi, sillä sen kansi ja julisteet antavat siitä karmivan vaikutelman. Kyseessä on kuitenkin viaton ja naiivi seikkailuelokuva, joka on suunnattu hyvin nuorelle yleisölle. Elokuva oli suuri floppi ja jäi vuosikausiksi unholaan, kunnes sitä alettiin mainostaa uudelleen DVD-julkaisua varten. Pelottavat, veriset julisteet onkin tehty nykyaikana, sillä vaikka elokuva itsessään olikin koko perheelle suunnattu se sisältää paljon hyvin häkellyttävää ja väkivaltaista materiaalia. Elokuvan markkinoijat tietävät minkä vuoksi nykyiset ostajat ovat siitä kiinnostuneita, joten markkinoinnin teema vaihtui kivasta seikkailusta kauhuksi ja draamaksi, vaikka elokuvan sisältö säilyi samana.


Elokuvan ilmestyessä vuonna 1981 suurin osa postereista oli hyvin viattomia, niissä esiintyi kissoja halaavia ihmisiä ja yhdessäkin julisteessa sitä mainostetaan jännittävänä seikkailuna koko perheelle. Uusissa julisteissa puheet seikkailuista vaihtuivat mainostamaan elokuvaa vaarallisimpana elokuvana ikinä tekijöilleen. Alin japanilainen posteri on kaikista hölmöin, mutta uskokaa pois, itse elokuva on ihan yhtä absurdi.

Millaisia olivat sitten uudistetut julisteet DVD-julkaisua varten? Näet ne alla. Julisteissa pääosaan on otettu verisiä ihmisiä ja raivokkaita kissoja. Pöh, pahempaa näkee muissa kauhuelokuvien julisteissa. Mikä tästä tekee niin erikoista? Kuvat eivät olleet alunperin tarkoitettu julistemateriaaliksi, eivätkä ne ole maskeerauksia. Kuvien haavat ovat kissapetojen oikeasti tekemiä kuvauksien aikana.


Roar on oikeasti yksi vaarallisimmista elokuvista mitä on ikinä tehty. Elokuvan historia on aivan käsittämätön. Yhteensä elokuvan tekoon kului 11 vuotta ja sen aikana noin 70 ihmistä haavoittui. Kuvaajana toiminut Jan de Bont (esiintyy julisteessa) päätyi skalpeeratuksi takaraivostaan. Melanie Griffith, yksi päätähdistä, sai 50 tikkiä kasvoihinsa ja oli menettää silmänsä. Näyttelijä Tippi Hedgreniä purtiin kurkkuun ja hän sai 38 tikkiä, sekä sekalaisia haavoja päähänsä. Hän myös mursi jalkansa tiputtuaan norsun selästä. Ohjaajana ja näyttelijänä toiminut Noel Marshall sai lukemattomia haavereita ja jopa kuolion käteensä. Eläinten aiheuttamia tapaturmia on ollut lukematon määrä ja elokuvan tekoa vaikeuttivat myös luonnonvoimat, kuten tulva ja metsäpalo, jotka pitkittivät kuvausaikaa ja aiheuttivat tekijöille suuria rahavaikeuksia.

Vieläkin hullumpaa on, että moni näistä tapaturmista on päätynyt kameralle ja esiintyy elokuvassa. Elokuvassa on esimerkiksi kohtaus, jossa Noel Marshall yrittää tyhmän rohkeasti puuttua kahden urosleijonan tappeluun, jolloin yksi leijona lävistää kynnellä hänen kätensä. Mies kuitenkin näyttelee tapahtuman läpi ikään kuin hyökkäys olisi ollut käsikirjoituksessa. Arvaamattomien eläinten vuoksi elokuva lähtee jatkuvasti sivuraiteille, sillä eläimet keskeyttävät kohtaukset tappelemalla keskenään, pomppimalla näyttelijöiden päälle tai aiheuttamalla muunlaista kaaosta. Näyttelijät tekevät parhaansa improvisoimalla kaaoksen keskellä. Kuvauksissa on kirjaimellisesti käytetty 100-150 isoa kissapetoa yhtä aikaa, joten niiden hallinta on ollut mahdotonta. Kissoja ei myöskään koulutettu mitenkään, niiden ainoat "kouluttajat" olivat Marshallin perhe, eivätkä he todellakaan tienneet eläinten käyttäytymisestä ja hallinnasta mitään, vaikka he kuinka rakastivat eläimiään. Juonellisesti elokuva on lapsellinen, köyhä ja typerä, suurin osa ajasta kuluu täysin improvisoituun, päämäärättömään sekoiluun eläinten kanssa.




Ja vielä hullummaksi menee. Ketkä ovat sitten tämän neronleimauksen takana? Ohjaaja, käsikirjoittaja ja elokuvan pääosaa näyttelevä Noel Marshall oli aikaisemmin ollut klassikkofilmi Manaajan tuottaja.  Manaajaa ennen hän oli tuottanut kaksi muuta pienelle huomiolle jäänyttä draamaelokuvaa. Manaajan jälkeen hän vaikutti lupaavalta nousevalta lahjakkuudelta ja hänellä oli varaa toteuttaa tämä kunnianhimoinen hanke. Elokuvassa näyttelevä Tippi Hedgren oli Marshallin puoliso ja Melanie Griffith Hedgrenin tytär. Elokuvassa esiintyy myös kaksi Marshallin poikaa aiemmasta avioliitosta. Marshall ja Hedgren olivat käyneet yhdessä Afrikassa ja saivat kauniin, mutta naiivin idean tehdä elokuva, joka kertoisi isoista kissoista, saisi massayleisön rakastamaan niitä ja suojelemaan jäljellä olevia villejä kissoja. Toteuttaakseen tämän idean he ostivat maatilan Kaliforniasta, sekä yli sata kissapetoa, mukaan lukien leijonia, tiikereitä, puumia, gepardeja ja leopardeja. Leijonat ja tiikerit ovat muuttuneet pitkän jalostuksen jälkeen melko leppoisiksi lässyköiksi sirkus- ja elokuvaihmisten toimesta ja ne viihtyvät laumoissa. Sen sijaan nämä muut kissat ovat yksin eläjiä ja niitä ei ole samaan tapaan jalostettu helpommin käsiteltäviksi, joten yhteiselo on niille ollut varmasti stressaavaa. Elokuvan aikana puumat ja leopardit notkuvatkin turvassa kattoparruissa poissa muiden hälinästä.

Hollywood -perhe eli ainakin yli kymmenen vuotta näiden kissojen kanssa. Teoriassa heidän ideansa oli hyvin kaunis, mutta toteutus ontui pahasti ja heillä oli onnea ettei kukaan päässyt hengestään kuvauksien aikana. Pystyn vielä ymmärtämään kuinka hippipariskunta olisi voinut keskenään telmiä arvaamattomien kissojen kanssa, mutta oli täysin vastuutonta ja anteeksiantamatonta kuinka he vaaransivat lapsiensa turvallisuuden vuodesta toiseen. Ongelma ei ole se, että kissat olisivat olleet aggressiivisia, mutta jo pelkällä leikillä ne saavat pahaa jälkeä aikaan kynsillään ja hampaillaan. Ihmiset myös tekevät useita typeriä päätöksiä niiden seurassa, kuten menevät keskeyttämään tappeluita ja hengaavat ruokailevien kissojen vieressä, jolloin kissoilla voi helposti tunteet kuohahtaa.


Norsu päättää pistää veneen paskaksi? Ei haittaa, jatkakaa kuvausta!
Onnistuiko elokuva sitten päämäärässään valistaa massoja kissoista? Ehkä. Elokuvan kissapedot eivät elä luonnollisissa oloissa ja eivät täten käyttäydy kuin villit kissat, joten se ei pysty opettamaan yleisölle mitään kunnollista eläimistään. Elokuva floppasi rankasti, sen tekoon kului 17 miljoonaa dollaria (tuohon aikaan iso raha), mutta se tienasi takaisin vain säälittävät kaksi miljoonaa ja vaipui pitkäksi aikaa unholaan. Keskustelupalstoilla moni on kertonut muistavansa elokuvaa lämpimästi, vaikka tuntuvat tiedostavan sen olevan laadullisesti huono. Se sisältää kuitenkin paljon harvinaislaatuista materiaalia suurista määristä yhdessä eläviä kissoja, sekä joitakin jännittäviä kohtauksia, joita nykyaikana ei varmasti tehtäisi ilman tietokone-efektejä. Esimerkiksi kohtaus, jossa ajetaan (hyvin taidokkaasti!) moottoripyörällä kissojen keskellä on hyvin typerä ja vaarallinen, mutta ennen kaikkea aito.  Kuvausten viimein loppuessa Tippi Hedgren perusti kissoilleen yhä tänä päivänä toimivan Shambalan suojelualueen Kaliforniaan, jonne kaikki elokuvassa esiintyneet kissat ja norsut muuttivat. Vaikka perhe olikin hyvin idioottimainen, on sydäntälämmittävää nähdä ettei raha ollut heille tärkeintä ja että he oikeasti välittivät kissoistaan, eikä niitä esimerkiksi lopetettu elokuvan jälkeen.


2 kommenttia:

  1. Kuulostaa aika järkyltä. En ole ennen koko elokuvasta kuullutkaan (lieneekö syynä juuri tämä, ettei menestynyt), mutta aika mielenkiintoiselta kuulostaa juurikin siksi, että kuvaukset ovat menneet päin vittua xD Tämän arvostelun perusteella tätä voisi harkita viihdykkeeksi joksikin illaksi!

    VastaaPoista