Yamaton oudoimmat viholliset

Tämä juttu on julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento-jäsenlehdessä nro 17. Kaikkia outoja vihollisia ei mainita, sillä osasta on saattanut olla puhetta muissa artikkeleissa ja täten olen vähentänyt toiston määrää.

Shiroi Senshi Yamato on ensisijaisesti koirataistelusarja, mutta se ei tarkoita, etteikö Yamato kohtaisi koirien lisäksi muita vihollisia areenan ulkopuolella. Korkealentoiselle sarjalle tyypillisesti osa näistä vastustajista on varsin kummallisia tapauksia, joten esitellään heistä muutama.

Jack

Yamaton omistaja, Ryou, osallistui luokkaretkelle metsään, jossa hän ja ystävänsä näkivät villikoiran, jota pojat luulivat sudeksi. Pojat tulivat myöhemmin Yamaton kanssa etsimään sutta. Susi olikin vanha collie Habu, joka oli ennen saman villikoiralauman johtaja, mihin Yamato oli syntynyt. Fubukin tullessa johtajaksi vanha Habu pysyi Fubukin neuvonantajana ja piti myös Yamatosta huolta, kunnes viimein Habu lähti omille teilleen, kun tunsi ettei hänen apuaan enää tarvittu. Yamato ei heti tunnistanut Habua ja ajoi koiraa takaa. Kun Yamato viimein muistaa Habun lapsuudestaan, hän karkaa omistajaltaan ja seuraa Habua usean päivän ajan, jolloin Habu opettaa nuorelle koiralle selviytymistaitoja.

Näihin aikoihin eläintarhan tiikeriä siirretään rekalla Idan kylästä akitalaiseen eläintarhaan. Kuski ei huomioi sillan painorajoitusta, jolloin silta romahtaa rekan alta ja Jack-niminen tiikeri pääsee vapaaksi. Jack ilmestyy metsään, jossa Habu opettaa Yamatolle liito-oravien metsästystä. Jack varastaa Yamaton saaliin, josta Habu raivostuu, sillä villikoiran ei missään nimessä saisi antaa saalistaan pois noin vain. Habu näyttää mallia hyökkäämällä tiikerin kimppuun, mutta hänen toinen takajalka jääkin metsästäjän rautaan kiinni. Kamppailun katsominen herättää Yamaton taisteluvaistot. Yamaton harhauttaessa tiikeri paljastaa mahansa Habulle, joka repii sen auki Kaiten Jigoku -iskulla, samalla repien myös oman ansaan jääneen jalkansa poikki. Tiikeri kuoli sen suolten purskahtaessa ulos.

Sarugami

Ryou ja Yamato oli kutsuttu Shikokun saarelle koirataisteluturnaukseen. Heidän vastustajinaan olivat Seijūrō ja hänen shikokunkoira Ryū. Tämä taistelu päättyi tasapeliin, jonka lopussa Yamato ja Ryū osoittivat toisilleen kunnioitusta nuolemalla toistensa kasvoja. Areenan ulkopuolella joukko miehiä taistelukoirineen pysäytti Seijūrōn ja Ryūn, jotka olivat yhä uupuneita ottelusta. He halusivat kostaa kaikkien niiden koirien puolesta, jotka Ryū oli tappanut. Ryū ja Yamato ystävineen pähittivät taistelukoirat helposti, mutta tuntemattomilla miehillä oli vielä yksi ässä hihassaan: he laskivat jättimäisen Black Monster -nimisen mustan tosan ulos häkistä.

Yamato ja Hayate taistelivat Black Monsteria vastaan samalla, kun puissa oleskelevat japaninmakakit alkoivat viskoa heitä kivillä. Makakit olivat koko ajan vauhkompia. Taistelun keskellä Black Monster viskoutui läheiseen pusikkoon, josta kuului kivuliasta vinguntaa, ja puskasta tuli esille valtava koura. Se kuului hirvittävän suurelle gorillalle! Tapettuaan Black Monsterin Sarugami kaappasi Seijūrōn ja Ryūn kouriinsa ja lähti karkuun muut koirat perässään. Päädyttyään meren viereiselle jyrkänteelle Sarugami oli umpikujassa ja päästi Seijūrōsta irti, mutta tappoi hänen koiransa. Seijūrōn onnistui iskeä Sarugamia keihäällä, jolloin gorilla tippui mereen ja hukkui.

Tieto Sarugamin olemassaolosta houkutteli paikalle tutkijoita, jotka saivat selville, että gorilla oli pystynyt elämään Japanin ilmastossa, koska se oli löytänyt luolan, jossa oli kuuma lähde. Luolasta löytyi ihmisen ja kahden gorillan luurangot. Ruumis piteli käsissään kirjettä, jossa oli kirjoitettu englanniksi gorillan menneisyydestä. Kirjeen mukaan brittiläinen purjelaiva oli joutunut myrskyn kynsiin Japanin lähellä vuonna 1876. Laiva oli kuljettanut gorilloja lahjana Japanin keisarille, mutta niiden häkit rikkoutuivat myrskyssä. Sarugami oli näiden gorillojen jälkeläinen.

Rara

Jättimäinen liito-orava Rara on ehdottomasti vihollisista oudoimmasta päästä, ja hahmo otetaan monesti ensimmäisenä esille, kun puhutaan sarjan omituisuuksista. Rara oli Kentarou Kusabukin lemmikki, joka oli jostain syystä kasvanut hurjan kokoiseksi. Raralla oli myös kolme lasta, jotka olivat hieman normaalia liito-oravaa isompia. Rara laskeutui säännöllisesti metsästä kylään varastamaan kanoja ja koiria ruuakseen, minkä vuoksi metsästäjät lähtivät etsimään sitä. Metsästäjät tappoivat Raran lapset, mutta metsästäjät upposivat suohon eivätkä voineet ampua Raraa. Yamato, Hayate ja Jumbo taistelivat väkivahvaa vastustajaa vastaan. Taistelusta vauhkoontunut Rara kävi myös ihmisten kimppuun, ja lopulta sen omistaja päätti lopettaa lemmikkinsä lävistämällä sen ruumiin keihäällä.

Valkohai

Päästäkseen takaisin omistajansa luo Yamato ja Musashi hyppäsivät risteilyaluksen kannelta mereen, jossa vastassa oli nälkäisiä valkohaita. Yamato oli nyt erittäin vaikeassa asemassa, mutta älykkyytensä ansiosta hän onnistui päihittämään vihollisensa jälleen. Yamato asetti airon soutuvenettä vasten ja antoi hain syöksyä täydellä voimalla vasten airoa, joka tunkeutui hain suuhun ja sai sen vuotamaan verta.

Sahara

Sahara on afrikanvillikoira, jonka omistaa erittäin rikas ja rikollinen mies Seiji Shimon. Shimon oli alun perin palkkasoturi, jonka ryhmä jäi Afrikassa afrikanvillikoirien piirittämäksi. Shimon oli ainut selviytyjä, ja hän tappoi suurimman osan villikoirista paljain käsin, paitsi niitä johtavan Saharan, jonka hän pakotti lemmikikseen. Sahara oppi hyvin paljon eri taitoja: hän matkusti isäntänsä avoauton kyydissä, laskeutui lentokoneesta laskuvarjolla, käytti taisteluissa pitkillä metallikynsillä varustettuja hanskoja sekä isäntänsä rakentamassa salaisessa laboratoriossa osasi käyttää kaikenlaisia vipuja ja seurasi tapahtumia valvontakameroista.

Shimon järjesti koirataisteluturnauksen, jonka varjolla hän aikoi varastaa osallistujien koirat. Koirat vietiin laboratorioon, jossa Yamato yritti vapauttaa heidät. Sahara huijasi Yamatoa astumaan isäntänsä virittämiin ansoihin, joihin lukeutui esimerkiksi lähestyvä piikkiseinä, piraijoita täynnä oleva allas ja huone, jossa oli kolme puumaa. Varastetut koirat vapautettiin sillä välin kun Yamato suoritti ansarataa. Yamaton selvittyä ansoista Sahara hyökkäsi hänen kimppuun, mutta vapautettu Seiran-taistelukoira tuli Yamaton apuun. Seiran oli taisteleva narttu, moninkertainen yokozuna ja Yamaton Musashi-ystävän äiti. Sahara haki metallikynsiset hanskansa apuun ja iski Seirania päähän niillä. Yksi hanska jäi kiinni Seiranin kalloon, ja narttu kuoli seisaalteen. Yamato onnistui irrottamaan toisen hanskan Saharan tassusta ja viilteli sillä pahasti Saharaa, jolloin Sahara lähti karkuun.

Sahara kaivautui onkaloon, jossa odotti valtava kuristajakäärme. Käärme on aluksi Saharan puolella ja ottaa Yamaton kuristusotteeseen, mutta Yamato pelastuu, kun hänen ystävänsä Musashi tulee apuun. Sahara ja Yamato jatkavat veristä kamppailua. Yhtäkkiä käärme ottaakin Saharan uhrikseen ja nielee hänet elävältä. Yamato ja Musashi poistuvat onkalosta, luullen Saharan kuolleen. Mutta hieman myöhemmin mahahappojen syövyttämä Sahara repii itsensä ulos käärmeen mahasta. Yamato käyttää useaa taistelutekniikkaansa pahasti syöpyneeseen Saharaan. Sahara kuolee viimein, kun Yamato pyörittää häntä ilmassa pidellen hänen takajalasta kiinni. Liikkeen aiheuttamien g-voimien takia veri pakkautuu Saharan päähän, kunnes Saharan silmät räjähtävät hänen päästään.

Tetsukimen

Tetsukimen oli tosakoira, jonka pelottavuutta korostettiin piikikkäällä naamiolla, jossa oli leijonamainen harjas. Naamio otettiin koiralta pois juuri ennen otteluiden alkua, jolloin koiran pullottava otsa paljastui. Otsanahan alle oli piilotettu kova timantti, jota Tetsukimen käytti hyväkseen puskiessaan muita koiria. Tällaiset apuvälineet olivat koirataisteluissa kiellettyjä. Tetsukimenin omistaja käytti erilaisia huijauskeinoja myös kahden muun koiransa kanssa, jotka olivat Tetsukimenin veljiä. Yamato onnistui voittamaan Tetsukimenin revittyään hänen otsan auki tässä ottelussa keksimällään Jet Screw -iskulla, jolloin timantti lensi irti ja kopsahti yleisössä seisoneen miehen päähän.

Bayern

Tämä saksanpaimenkoira edusti Saksaa koirataisteluiden maailmanmestaruusturnauksessa. Bayernin omisti poika nimeltä Wohlen, joka oli uusnatsi. Wohlen pukeutui natsiunivormuun ja oli myös polttomerkinnyt koiransa rintaan suuren hakaristin. Hän ohjasi koiraansa ruoskalla.

Bayern voitti maailmanmestaruusturnauksen ensimmäisen ottelun Yhdysvaltoja edustanutta Grease-mastiffia vastaan. Ottelu oli täysin yksipuolinen, sillä Grease ei pysynyt Bayernin salamannopeiden liikkeiden perässä, ja lopuksi Bayern viskasi Greasen areenan keskellä olevaan vesialtaaseen, johon mastiffi melkein hukkui. Bayernin seuraava ottelu oli Yamatoa vastaan, ja hän oli pitkän aikaa selkeästi voitolla, kunnes Toshio Tachibana sabotoi ottelua heilauttamalla vyötä yleisön joukossa, mistä syntyi samanlainen ääni kuin Wohlenin ruoskasta. Bayern hämmentyi tästä, jolloin Yamato pääsi iskemään häntä. Yamato päätti ottelun Boomerang Sappoulla.

Mustang

Mustang osallistui myös maailmanmestaruusturnaukseen, edustaen Kanadaa. Koiran ulkonäössä ja tekniikoissa ei sinänsä ollut mitään erikoista, paitsi että hänen rotunsa saattaa ihmetyttää, sillä hän oli labradorinnoutaja - rotu, joka on tunnettu lauhkeudestaan!

Noutajat ovat myös hyviä uimareita, ja taistellessaan Yamatoa vastaan Mustang tarttui Yamaton takajalasta ja sukelsi areenan vesialtaaseen. Yamato yritti vimmatusti purra Mustangia, mutta tämä ei päästänyt irti otettaan. Kun Yamato oli menettämässä tajuaan, Mustang vaihtoi otettaan ja tarttui Yamaton kurkusta, sukeltaen yhä syvemmälle. Yamato vaikutti hukkuneen, ja Mustang palasi pinnalle haukkomaan henkeä. Silloin Yamato avasikin silmänsä ja Jet Screw -iskun propelloimana syöksyi vesialtaasta, minkä jälkeen hän käytti Neck Rolling -iskua Mustangin kaulaan. Iskun heikentämä Mustang tipahti altaaseen, ja Yamato julistettiin voittajaksi.

Yamato: Takahashin uran merkkipaalu

 Juttu on alunperin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento-lehdessä nro 17.

Suomessa Shiroi Senshi Yamato on yhä varsin tuntematon, mutta Japanissa asia on kuitenkin toisin. Sarjan teko kesti 14 vuotta, ja ilman sen raivaamaa tietä koiramangoille Takahashi tuskin olisi koskaan alkanut luomaan Hopeanuolta. Yamato todisti, että taistelevista koirista kertovalle sarjalle olisi kysyntää.

Takahashin virallisen, nyt jo poistetun nettisivun (www.gin-ga.net) mukaan Yamato-hahmon esikuvana oli hänen lapsuuden koira Kuro. Takahashi on kertonut Kurosta muun muassa kirjoissa Minun Weedini ja Meteor Gin. Kuro oli sekarotuinen uros, joka nuorena oli hyvää kaveria naapurikylän karhukoirana toimivan punaisen akitan, Pochin, kanssa. Koirat tulivat loistavasti toimeen, kunnes Kuro alkoi aikuistua, ja uroksille tuli riitaa nartusta. Tämän jälkeen koirat taistelivat kerta toisensa jälkeen, ja kokeneempi Pochi voitti aina, kunnes muutaman vuoden jälkeen aikuistunut Kuro viimein pääsi vanhentuneen Pochin niskan päälle.

Yoshihiro Takahashi ja Kuro

Nuori Takahashi oli hyvin vaikuttunut koirien tahtojen taistosta. Kumpikin koira puolusti kunniaansa antamatta tuumaakaan periksi. Tästä syntyi Takahashin arvostus taistelevia koiria kohtaan. Kurosta, joka aloitti altavastaajana ja joka viimein pystyi päihittämään kilpailijansa, tuli Yamaton esikuva. Sen sijaan vahva, punainen karhukoira Pochi oli innoittajana Hopeanuolen Rikille.

Yoshihiro Takahashin nimi oli vielä melko tuntematon ennen Yamatoa. Takahashin mangaura alkoi Tokiossa vuonna 1971 mangaka Hiroshi Motomiyan assistenttina. Vuoden kuluttua hänelle ehdotettiin oman sarjan aloittamista kuukausittaiseen lehteen.

Takahashin ensimmäinen oma manga oli Shitamachi Benkei, joka oli lyhyt humoristinen tarina koulupojista. Manga asetettiin ehdolle Tezuka-palkinnon saajaksi. Tezuka-palkinto annetaan erityisen lupaaville, pojille suunnatuille mangoille. Shitamachi Benkei ei tässä pärjännyt, mutta heti seuraavana vuonna 1972 ilmestyi lyhyttarina Ore no Alps, joka sai Tezuka-kunniamaininnan, eli tarkemmin 500 000 jeniä, todistuksen voitosta sekä muistolaatan. Tarinassa esiintyi myös koira, joka oli kenties menestyksen avain.

Vuonna 1973 Takahashi aloitti ensimmäisen jatkuvan sarjansa, Abare, Jirou!:n, jota hän kuitenkin teki taiteilijanimellä Jun Takamiya. Myös seuraava tarina, BOXER, julkaistiin Takamiyan nimellä. Suursuosio antoi vielä odottaa itseään, ja Takahashi epäili taiteilijanimessään olevan jotain vikaa. Vuoden 1974 Genkotsu Boyn hän julkaisi nimellä Gō Yūki. Näiden kokeilujen jälkeen hän palasi käyttämään omaa nimeään.

Vuonna 1976 Takahashi aloitti pesäpallomangan Akutare Giants. Sarja perustui löyhästi tokiolaiseen Yumiuri Giants -joukkueeseen, joka on Japanin vanhin ja menestynein pesäpallojoukkue. Sarjaa julkaistiin viikottain Weekly Shōnen Jumpissa, mutta suosio oli aluksi yhä hiljaista, kunnes Takahashille ehdotettiin juonenkäännettä, jossa entinen kilpailija laitettaisiin päähenkilöiden joukkueeseen. Tämän jälkeen sarja oli tarpeeksi suosittu, jotta se saattoi jatkua peräti 22 pokkarin verran.

Silti jotain yhä puuttui. Suunnilleen samoihin aikoihin Akutare Giantsin alettua Takahashi sai inspiraation aloittaa taistelukoirista kertova manga. Tämä oli tietenkin Shiroi Senshi Yamato. Akutare Giantsin teko kesti neljä vuotta, ja tuon ajan Takahashi teki samaan aikaan sisukkaasti myös Yamatoa, vaikka häntä kehotettiin valitsemaan jompikumpi, johon keskittyä. Yamatolle oli selvästi kiinnostuneita lukijoita, ja koira-aihe alkoi muodostua Takahashin vahvuudeksi. Yamaton teon aikana Takahashi teki useita lyhyempiä tarinoita ja sarjoja, joissa oli koiria merkittävissä rooleissa.

Luettuaan sanomalehdestä vuorille hylätyistä metsästyskoirista Takahashi sai idean Hopeanuolesta, ja aloitti sen julkaisun vuonna 1983. Hopeanuolta julkaistiin kerran viikossa, ja Yamaton julkaisutahti pysyi yhä samana, eli kerran kuukaudessa. Hopeanuoli ei aluksi ollut kovinkaan suosittu, kunnes Takahashi keksi laittaa koirat puhumaan toisilleen. Tämän jälkeen sarjan suosio lähti huimaan nousuun ja siitä tehtiin anime. Sarja sai jopa parhaan pojille suunnatun mangan palkinnon. Silti Hopeanuolen suosio laski nopeasti Akakabuto-saagan päätyttyä. Susisaaga ei enää kiinnostanut lukijoita tarpeeksi, ja armottomasta karsinnastaan tunnettu Shōnen Jump pudotti sarjan pois valikoimastaan. Yamato kuitenkin sai jäädä, aina vuoteen 1989 asti.

Yamato pääsi monta kertaa Gekkan Shōnen Jumpin kanteen. Tässä kollaasissa on isoimpia kansipaikkoja. Näiden lisäksi Yamato oli lukuisissa muissa kansissa pikkukuvana.

Meillä Suomessa Hopeanuoli on ollut tasaisen suosion kohde, mutta Japanissa mangan suosio oli ailahtelevaa. Yamatolla oli tasaisemmin uskollisia lukijoita, mikä on vielä merkittävämpi suoritus siihen nähden, etteivät koirat puhuneet sarjassa ollenkaan. Hopeanuolesta tehdyn animen sekä myöhempien jatko-osien ansiosta Ginga-sarjoista on kuitenkin muodostunut Takahashin tunnetuimpia töitä.

Yamaton aikana Takahashi kehitti hänen tavaramerkikseen muodostuneen tyylin piirtää lihaksikkaita koiria. Yamaton ensimmäisten pokkareiden jälki on hyvin alkeellista ja hapuilevaa, mutta pitkän sarjan aikana Takahashin tyyli kehittyi huimasti. Sarjan loppupuolen jälki on rakastamaamme Takahashia parhaimmillaan. Hopeanuoli olisi näyttänyt varmasti hyvin erilaiselta, jos Takahashilla ei olisi ollut ensin Yamatoa “harjoituskappaleenaan”.

Myös Taistelukoira Zero olisi varmasti jäänyt tekemättä ilman Yamaton menestystä. Zerossa Takahashi halusi luoda astetta realistisempia taistelukoiratarinoita kuin mitä Yamatossa oli julkaistu. Ennen Yamatoa Takahashin menestynein teos oli kertonut pesäpallosta. Onneksi Yamato tuli ja näytti Takahashille suunnan kohti koiramangojen maailmaa!

Taistelevat bordeauxindoggit

La Goulue ja Sans Peur

Olen kirjoittanut molossityyppisistä roduista hyvin vähän, vaikka nekin kiinnostavat minua paljon. Pidän oikeasti aika laajasta skaalasta erilaisia koiria, kunhan ne ovat rakenteeltaan ja mieleltään terveitä ja potentiaalisesti hyödyllisiä jossakin. Puhutaan nyt siis kerrankin muunkin tyyppisistä koirista kuin vain erilaisista koirasusisekametelisopista, joista on kirjoitettu jo monen monta kertaa.

Bordeauxindoggi, eli dogue de bordeaux, ei ole itselleni ollut koskaan erityisen kiinnostava rotu, todennäköisesti johtuen siitä, etteivät tämän päivän yksilöt tee minuun vaikutusta. Rotu on nykyään jalostettu liian lyhytkuonoiseksi, eikä sitä enää nähdä missään työssä tai edes harrastuksessa, passiivista kodin vahtimista lukuunottamatta. Toki joku yksittäinen poikkeus jossain varmaan on. Nyt kuitenkin tipahdin siihen kuuluisaan kaninkoloon, ja lyhyeksi kaavaillusta tekstistä tulikin paljon odotettua pidempi.

Nykyisten bordeauxindoggien esi-isät olivat pitkäkuonoisia, atleettisia ja ärhäköitä. Alkuperämaassaan Ranskassa ne olivat usein taistelukoiria, jotka suuren yleisön nähden taistelivat paitsi toisiaan, myös muita eläimiä vastaan. Erityisen pahana vastustajana pidettiin oriaaseja, jotka iskivät koiran maahan etujaloillaan ja talloivat sen hengiltä. Taistelunäytöksissä koirat saattoivat kohdata myös esimerkiksi härkiä, susia ja karhuja. Suuria vastustajia varten koiria oli yleensä monta kerralla. Oli yleinen uskomus, että stressi juuri ennen kuolemaa tekisi härän lihasta mureaa. Taistelukoiran taluttamiseen tarvittiin monesti kaksi miestä. Koirille saatettiin antaa lämmintä verta juotavaksi, jotta niistä tulisi verenhimoisia. Kuten esimerkiksi japanilaista tosa-taistelukoiraa, myös bordeauxindoggia kasvatettiin alunperin eri painoluokissa. Pienempi ja ketterämpi, korkeintaan 37-kiloinen doguin taisteli härkiä ja aaseja vastaan, ja suurempi, yli 45-kiloinen dogue kohtasi pääasiassa karhuja. Kun kaikenlaiset verikekkerit tehtiin laittomiksi ja yleinen mielipide niitä kohtaan muuttui negatiiviseksi pienempi doguin menetti suosionsa, sulautui isompaan versioonsa ja katosi. Suurempi, näyttävämpi versio säilyi vahti- ja näyttelykoirana. Ajan myötä rodun työttömyys alkoi näkymään näyttelyiden kannustamana liioiteltuna ulkomuotona.

Iso-Britannian ensimmäiset näyttelyissä kiertäneet bordeauxindoggit kuuluivat herra H.C. Brookelle, joka oli intohimoinen eksoottisten koira- ja kissarotujen kasvattaja, ja jonka kasvatustyötä dingojen parissa onkin aiemmin käsitelty blogissa. Yksittäisiä rodun edustajia oli ollut Britanniassa myös Brooken koiria ennen, mutta ne olivat jääneet vähälle huomiolle. Kuten moni muukin arvostettu "herrasmies" tällä aikakaudella, myös Brooke osallistui suurella innolla eläinten taistelunäytöksiin, mutta yhtä suurella innolla hän esitteli koiriaan myös Kennel Clubin näyttelyissä. Koska kotimainen englanninbulldoggi oli jalostettu hyödyttömäksi, oli Brooke suunnannut katseensa ulkomaiden tarjontaan.

Sans Peur ja manx-rodun kissa

Matador du Midi

Vuonna 1895 Brooke ja Sam Woodiwiss toivat kaksi dogueta näytille Birmingham National Show'hun. He olivat lukeneet lehtiartikkelin ranskalaisista taistelukoirista ja yhtä aikaa innostuneet hankkimaan sellaiset. Woodiwiss oli ostanut Bordeauxin kaupungin koiranäyttelyssä ensimmäisellä sijalla palkitun ja pitkän taistelu-uran tehneen Turc-uroksen, jonka etupuoli oli täynnä karhuilta saatuja arpia. Hän osti myös Cora-nartun Pariisista. Brooke oli hankkinut nartun nimeltä Dragonne, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Amazone de Bordeaux, ja mustamaskisen Tristran-uroksen. Myöhemmin Brooken kenneliin ilmestyi lisää dogueita, kuten Dragonnen poika Sans Peur ja tytär Diane. Niitä ei oltu kokeiltu taisteluissa, mutta ne polveutuivat kuuluisasta Hercules-koirasta, joka pitkän taistelu-uran jälkeen lähetettiin San Franciscoon, jossa se kuoli taistelussa jaguaaria vastaan.

Brooke kertoi rodusta seuraavasti: "Ihailen niitä erittäin paljon, ja koen doguen olevan tiibetinmastiffin ohella kaikista roduista mahtavin. Olen testannut niitä karhuja vastaan, ja tiedän mihin ne pystyvät. Olen myös kokeillut dogueta härkää vastaan erinomaisin tuloksin." Hän osti nuoren uroksen nimeltä Matador du Midi, jonka suku oli täynnä voitokkaita taistelijoita. Näihin lukeutuivat 49-kiloinen uros Caporal, joka oli koirataisteluiden mestari seitsemän vuotta putkeen; susia, karhuja ja hyeenia vastaan taistellut narttu Megere; sekä jo mainittu Hercules. Matadoria oli kotimaassaan kokeiltu jo pikaisesti karhua vastaan. Matadorin ollessa 18-kuukauden ikäinen Brooke laittoi sen tappelemaan venäläisen karhun kanssa, joka oli noin 180 cm korkea seisoessaan takajaloillaan. Koira oli luonnonlahjakkuus, se seisoi sivuttain välttääkseen karhun "halauksen", ja kaatoi karhun maahan kolmesti. Koira pääsi painimaan karhujen kanssa tämän jälkeenkin, ja erästä taistelua seurannut nimetön katselija kuvaili koiran ravistelleen karhua kuin rottaa. Matadorilla oli hurja luonne myös taisteluiden ulkopuolella. Se oli viety näyttelyyn Crystal Palaceen, jossa kaksi miestä joutui pitelemään sitä aloillaan, jotta tuomari joten kuten pystyisi arvioimaan sitä. Toisesta näyttelystä se jouduttiin poistamaan vaarallisuuden vuoksi.

Dragonne ja Diane. Kuva on vuodelta 1897.

Bordeauxindoggien lupaavalta vaikuttanut Britannian valloitus kuitenkin floppasi tällä kertaa. Kennel Club ei enää sallinut typistettyjen koirien osallistua näyttelyihin, poikkeuksena kuitenkin ne yksilöt, jotka oli typistetty ennen kieltoa. Yleisen mielipiteen mukaan doguet olivat rumia luonnollisilla korvilla, rodun sisällä oli liikaa eroavaisuuksia ja kytkös taisteluihin ei enää miellyttänyt kansaa. Brooke totesi tämän olevan rodun tuho, eikä enää aikonut tuoda koiriaan näytille. Muutenkin parhaimmat yksilöt, kuten Turc ja Cora, olivat kuolleet, kenties taisteluihin, ja Dragonne/Amazone oli kuollut ampiaisen pistoon. Brooke ja Woodiwiss myivät jäljellä olevat koiransa kanadalaiselle miehelle.

Lähteet:

*Animal Life and the World of Nature, Vol 1 (1902 - 1903)
*British Dogs, Their Points, Selection, and Show Preparation (W. D. Drury, 1903)
*Pit Bulls and Tenacious Guard Dogs (Carl Semencic, 1991)
*The New Book of the Dog (Robert Leighton, 1907)
*New York Journal 3.1.1897
*New Zealand Illustrated Sporting & Dramatic Review 13.1.1898
*The Windsor Magazine Vol 14, Issue 4, 1901

Ajatuksia suomennetusta Zerosta

Taistelukoira Zeron neljäs ja viimeinen osa ilmestyi kauppoihin tammikuussa 2019. Kirjoitin sarjasta arvostelun jo vuonna 2014 (miten aika rientääkään!), jolloin arvostelu perustui lähinnä kuvalukemiseen sillä en osaa japania. Koska sarja on nyt saatu luettua selvällä suomenkielellä voisin hieman kertoa mitä mieltä olin lukukokemuksesta.

Oli kiva viimein saada selville hämärän peittoon jääneitä asioita. Suurin mysteeri minulle on ollut Zeron alkuperä ja rotu. Netissä on kauan liikkunut väitteitä, joiden mukaan Zero olisi ollut puoliksi alaskanmalamuutti, mutta väite perustuukin vain Zeroa tutkineen eläinlääkärin arvaukseen. Oikeasti Zero on puhdas susi, vaikkei siltä näytä. Takahashi on jostain syystä piirtänyt Zeron hyvin koiramaisesti, lapsenomaisilla piirteillä. Zero näyttää hyvin paljon Takahashin piirtämiltä huskyiltä ja akitoilta ja sarjan alkupäässä esiintyvät Zeron vanhemmat ovat kuitenkin selkeästi susimaisemmin piirrettyjä. Zerokin olisi aikuistuttuaan ollut todella katu-uskottavan näköinen mikäli hänet olisi piirretty samalla tyylillä kuin vanhempansa. Zeron päätyminen Japaniin ja koirataisteluihin oli mielestäni aivan liian epäuskottavalla tavalla tarinoitu. Miksei Zero olisi voinut olla vaikka Japanissa syntynyt lemmikkikoirasusien kadulle päätynyt pentu? Siperiasta asti saapuminen oli hyvin kaukaa haettua ja loppujen lopuksi tällä taustalla ei ollut hirveästi merkitystä tarinassa. Miksi Zeron on pitänyt ylipäänsä olla susi? Ennen tosakoirien yleistymistä akitatyyppiset koirat olivat käytössä Japanin koirataisteluissa. Entäpä jos epätodennäköisen suden sijaan oltaisiin seurattu poikaa, joka on jostain syystä halunnut kunnioittaa perinteitä ja tehdä vanhanaikaisesta akitasta yokozunan? Tuntuu, että ainut syy Zeron rotuun on ettei Takahashi usko mastiffityyppisten päähahmojen houkuttavan tarpeeksi lukijoita.

Joitakin sivujuonia ei tutkita kunnolla tai ne unohdetaan kokonaan. Pahin näistä on tosapentu Ranmarun sivutarina. Ranmarun isä, Kobushimaru, häviää pahamaineiselle Unryuulle. Ranmaru oli syntynyt pentueensa heikoimpana ja sen isä alkaa kouluttaa siitä kunnon taistelijaa ja lopulta Ranmaru tappaa isänsä tälläisen koulutustuokion päätteeksi. Ranmarun kehitys heikosta pennusta nuoreksi vahvaksi taistelukoiran aluksi on kiehtovaa, mutta jää harmillisesti täysin kesken eikä vihjattua kohtaamista Ranmarun ja Unryuun välillä tapahdu. Toisaalta sarja tuntui sopivan pituiselta nytkin, joten ehkä ihan hyvä ettei sitä päädytty turhaan pitkittämään sivujuonilla.

Sarjan koirat eivät puhu, eikä edes niiden ajatuksia päästä lukemaan. Mitä nyt välillä kaikkitietävä kertoja tulkitsee koirien touhuja. Tämä on harmi, sillä vaikka se tekee sarjasta realistisemman jäävät koirat tämän vuoksi hyvin persoonattomiksi. Itse Zero on harmittavan tylsä tapaus, niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Zeroa motivoi ainoastaan halu kostaa äitinsä kuolema. Muutoin hänellä ei tunnu olevan omia intohimoja, toiveita, hassuja päähänpistoja tai erikoisia luonteenpiirteitä. Ulkomuodoltaankin hän on todella tylsä hahmo. Näitä harmaita/hopeisia/sinisiä hopeanuolikoiria on nähty Takahashin tuotannossa lukemattomia, eikä Zerolla ole mitään mielenkiintoista yksityiskohtaa, kuten vaikka arpea. Olisi nyt edes näyttänyt sudelta, mutta ei. Onneksi ihmishahmoista löytyy kiinnostavia tapauksia. Zeron omistaja Makoto on muihin Takahashin poikahahmoihin verrattuna hyvin aikuismainen. Hopeanuolen Daisuke (nuorempana ainakin) ja Shiroi Senshi Yamaton Ryoo (myös taistelukoiran omistaja) ovat kumpikin vilkkaita, äkkipikaisia ja sortuvat machopullisteluun. Makoto sen sijaan on ajattelevainen, hiljainen ja erittäin fiksu nuori mies. Makotoon olikin tämän takia helppoa samaistua. Myös pahikseksi päätyvä Unryuun omistaja Anzai on juuri sopivasti uskottavalla tavalla inhottava ja häikäilemätön.

Vähän tylsistä hahmodesigneistaan huolimatta sarja näyttää todella hyvältä! Tyyli on todella selkeää ja nättiä. Takahashi on kyllä melkoinen mestari taistelukohtauksien piirrossa. Koskaan ei jää epäselväksi mitä tapahtuu. Tässä sarjassa koirat eivät osaa mitään kieppumista eksoottisempaa erikoisiskua, mutta taistelut ovat silti kiinnostavia ja areenalla tapahtuu kaikenlaista vaikkei erikoisiskuja nähdäkään. Myös sumopainia nähdään jonkun verran ja nämä kohtaukset on piirretty myös todella hyvin.

Koirataisteluiden maailmaa valaistaan sarjassa hyvin. Shiroi Senshi Yamatossa meno on todella epärealistista, mutta Zerossa on pyritty esittämään koirataistelut hyvin lähellä sitä millaisia ne todellisuudessa ovat ja sarjan kautta voi oikeasti oppia paljon lajista. Oli myös kiinnostavaa kuinka taisteluihin liittyvää byrokratiaa oli otettu mukaan. Loppupuolella Anzai saa uusilla säännöillä pakotettua omistajia suostumaan epäsuotuisiin otteluihin, tai muuten he saisivat elinikäisen taistelukiellon.

Olin kauan varma ettei koirataisteluista kertovia Takahashin sarjoja tultaisi koskaan suomentamaan tulenaran aiheen vuoksi, mutta ilmeisesti Zeron julkaisu ei olekaan aiheuttanut kukkahattutätien kiljuntaa. Toivottavasti vuosikausia odottamani Yamato voitaisiin myös saada suomeksi, joskin olen yhä epäileväinen sillä Yamato on Zeroa paljon pidempi sarja, sitä paljon vanhempi (eli Takahashin piirrosjälki on paljon alkeellisempaa) ja siinä eläimiä kohdellaan paljon epäasiallisemmin. Siinä missä vain neljän osan pituinen Zero on ehkä päässyt livahtamaan kukkahattutätien tutkan ohi peräti 26-osainen Yamato tuskin jäisi mielensäpahoittajilta huomaamatta.

Zero ei ole täydellinen, mutta kuitenkin mukava lukukokemus. Petyin hieman sen tylsään ja yksipuoliseen päähenkilöön, sekä joihinkin keskeneräisiltä vaikuttaviin juonikuvioihin. Tästä syystä pienennän hieman aiempaa arvosanaani neljästä tähdestä kolmeen ja puoleen. Ei iso notkahdus kuitenkaan.

Byakuren no Fang

NIMI: Byakuren no Fang (白蓮のファング)
VUOSI: 1993 - 1995
TARINA/KUVITTAJA: Yoshihiro Takahashi

EDIT: Sarja saatiin viimein suomeksi ja kävin läpi ajatuksiani suomennetusta versiosta tässä postauksessa. Suomiversion lukemisen jälkeen päätin myös tiputtaa alkuperäistä arvosanaani neljästä tähdestä kolmeen ja puoleen.

Tämä sarja tunnetaan myös nimellä White Lotus, vaikka se ei olekaan sarjan virallinen käännös. Sarjaa on olemassa neljä pokkaria. Byakuren no Fang on vähemmän tunnettu Takahashin sarja ja samankaltainen kuin hänen aiempi ja huomattavasti pidempi Shiroi Senshi Yamato.

Byakuren no Fang kertoo nuoresta Yoshimura -pojasta, joka toivoo itselleen tosan pentua, josta kouluttaisi taistelukoiran. Hänellä on ollut kaunaa Anzaille, jonka koira voitti Yoshimuran perheen koiran lähes tappaen sen. Yoshimuran isä on menestynyt sumo-ottelija ja eräänä iltana voiton jälkeen tuo kotiin koiranpennun Yoshimuralle. Pentu ristitään Zeroksi. Ilo kuitenkin loppuu lyhyeen kun poika vie kaverinsa kanssa Zeroa ja vanhempaa taistelukoiraa lenkille. Lenkin varrella he törmäävät Anzaihin ja hänen voitokkaaseen Unryu -koiraansa. Anzai päästää koiransa irti ja se rökittää kummatkin koirat pahaan kuntoon, paikalle kuitenkin saapuu yleisöä jolloin Anzai häipyy ja Zero jää henkiin. Eläinlääkärillä huomataan, että Zeron korvat ovat kiinnitetty luppakorviksi ja koira onkin pystykorvainen. Vielä myöhemmin Zeroa kylvetettäessä pentu paljastuu värjätyksi ja koiran luonnollinen turkki on valkoharmaa.

Vaikka Zero ei olekaan tosa Yoshimura päättää kasvattaa siitä taistelijan ja päihittää Anzain. Eräänä yönä Zero uneksii isästään. Zero oli syntynyt Kanadassa susilaumaan, mutta ihmiset kaappasivat hänet ja toivat Japaniin. Zeron isä White Fang kuitenkin tuli rahtilaivan mukana etsimään Zeroa ja löytääkin pentunsa. Zero on isänsä kanssa kävelemässä rahtilaivaa kohti kun Unryu yllättäen hyökkää heidän kimppuunsa ja tappaa Zeron isän. Nyt Zerollakin on syy kostaa Unryulle ja Anzaille. Zero ja hänen omistajansa alkavat treenata vuorilla sijaitsevassa taistelukoirakennelissä.

En osaa lukea japania, joten kävin sarjan läpi kuvalukemalla. Sain sarjasta hyvän vaikutelman, koska se oli mukaansa tempaava siitä huolimatta etten ymmärtänyt puheesta mitään. Mysteeriksi jäi kuitenkin onko Zeron tarkoitus olla puhdas susi, koska isäänsä verrattuna hän on aikuisenakin koiramaisen näköinen. Jollain nettisivulla muistan lukeneeni, että Zero olisi alaskanmalamuutti? Ihmetyttää myös miten Zero on suurella vaivalla kaapattu ja tuotu Kanadasta Japaniin, mutta lopulta myyty kepulikonstein tosana? Eikös sudesta/koirasudesta saisi myös tarpeeksi hyvät rahat? Muutenkin tuo juonikuvio on hyvin kaukaa haettu keino, jolla Takahashi on saanut koirataisteluihin mukaan epätavallisen rodun.*

*Epäselvyydet korjattiin kommenteissa

Kuvitus tässä sarjassa on hyvin onnistunutta. Koko sarjan ajan Takahashin viiva on hyvin selkeää ja mukana on kiitettävästi yksityiskohtia. Koirissa on nähtävissä jo lievää pallopäisyyttä, mutta ei häiritsevästi kuten Weedissä ja Orionissa. Itse tarinan suolaa eli koirataisteluita on pakko kehua. Koirien liikkeet ovat selkeitä tajuta ja ottelut kiinnostavia, olematta epärealistisia. Toisin kuin Yamatossa tässä sarjassa taistelukoirilla ei ole mitään Spin Attackia omituisempia erikoisiskuja. Sarjassa nähdään melko paljon myös sumopainia. Myös nämä taistelut ovat erittäin hyvin piirrettyjä ja oikein hämmästelin kuinka Takahashi osaakin niin luontevasti kuvata sekä koirien että ihmisten liikehdintää.

Tämä sarja olisi mukavaa lukea suomennettuna. On suurta plussaa, että pysyin tarinan kärryillä kielimuurista huolimatta, mutta harmitti kuitenkin kuinka hahmojen keskustelut ja ajoittaiset huumorin kukkaset menivät täysin ohi. Koirataistelut ovat kuitenkin aiheena niin arka, että epäilen saammeko tätä taikka Yamatoa Suomeen koskaan.

TÄHDET: ***1/2

Senda Violenta

Nimi: La Vida Misma Es Pasion - Senda Violenta
VUOSI: 1990
TARINA: Saul Rey
KUVITTAJA: Jorge Perez Valdes

Tässä taas vähän erikoisempi tapaus. Kyseessä on yksi numero meksikolaista lehtisarjaa nimeltä La Vida Misma Es Pasion ("Elämä on intohimoa" kökkösuomennettuna). Lehden joka numerossa on/oli ilmeisesti eri sarjakuvatarina liittyen intohimoon, rikoksiin ja muihin aikuisia kiinnostaviin aiheisiin. Tämä numero käsittelee koirataisteluita, mikä tietenkin kiinnitti heti huomioni vaikka normaalisti tälläinen lehti ei olisi kiinnostanut. En tiedä onko lehti enää tuotannossa, tämä numero on jo melko vanha. Kyseessä on kertakäyttöistä kioskipurkkaviihdettä ja lehden kokokin on sopiva rullattavaksi taskuun, koko on vähän alle A5.

Kielimuuri iski, joten valitettavasti en osaa kertoa juonesta tarkasti. Kuvalukemalla sain selville, että nuoren parin pihalle ilmestyy valkoinen pitbull, joka tekee tuttavuutta talon sekarotuisen piskin kanssa. Mies menee hätyyttämään koiraa ja myöhemmin näkee saman pitbullin pienessä kärhämässä mustan pitbullin kanssa. Valkoinen pitbull pakenee paikalta kuopauttamalla hiekkaa mustan koiran silmiin. Mies kiinnostuu näkemästään ja ottaa koirat kiinni jossain välissä. Hän esittelee sidottuja koiria kaljuuntuvalle miehelle, joka ilmeisesti ostaa tai saa kummatkin koirat.

Kaljuuntuvan miehen luo tulee joukko pahansisuisia miehiä, joille kalju on ilmeisesti velkaa. He antavat kaljulle miehelle turpiin ja vievät mustan koiran mennessään. Valkoinen koira vain kyyristelee ja mies kokeilee kaverinsa koiralla onko valkoisella koiralla ollenkaan sisua. Aluksi valkea koira vain yrittää paeta ja väistellä, mutta lopuksi hyökkää koiran kimppuun ja voittaa sen. Valkea koira viedään seuraavaksi viralliseen otteluun, jossa se myös voittaa.

Kaljun miehen laskeskellessa rahojaan ilmestyvät velkojat uudelleen. Ymmärtääkseni velkoja haluaa nyt tappeluttaa valkoisen ja mustan koiran toisiaan vastaan. Velallisella miehellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua. Taistelupäivänä hermostunut kalju mies aikoo epätoivoisena keinona ruiskuttaa valkoiseen koiraan jotain ainetta (jotain kipua lieventävää? steroideja? nukutuspiikki?), mutta koiran alunperin löytänyt nuori mies säntää huoneeseen ja raivoaa asiasta. Koira pääsee irti ja hyökkää kaljun miehen kimppuun, mutta ei vahingoita häntä pahasti ja lähtee sitten karkuun. Pihalla valkoinen koira juoksee mustan koiran ohi ja musta koira lähtee takaa-ajoon. Kuten alussakin koirat ryhtyvät taistoon, mutta valkoinen koira jälleen pölläyttää hiekat mustan koiran silmiin ja juoksee vapauteen.

Ihan viihdyttävä lyhyt sarjakuva, mutta kaukana mestariteoksesta. Enempää ei voisi vaatiakaan  pienellä rahalla tehdyltä kertakäyttöviihteeltä. Kuvitus on persoonatonta peruskauraa, värivalinnat välillä raastavat silmiä ja koirilla esiintyy kyseenalaista anatomiaa.

Saatoin tulkita koko tarinan päin persettä, mutta tuskin menetitte mitään jos näin kävi.

TÄHDET: **1/2

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 4

by Narncolie.

Luku 4.

Sätkähdin hereille. Hetkeen en nähnyt mitään aamuhämärässä, kuulin vain läheltäni epämääräistä kahinaa. Muodot pimeydessä alkoivat pikkuhiljaa hahmottua ja erotin ulkotarhan ääriviivat, sitten niiden takana olevan koiran epämääräisen tumman hahmon. Tajusin, että koira oli viereiseen häkkiin viety Kitsunegari. Olin yhä vieraan miehen kennelissä. Kauanko olin nukkunut taistelun jälkeen? Nuuhkin ilmaa, jossa tuoksui jo hieman aamukaste. Nousin ylös ja astelin lähemmäksi suuren koiran hahmoa. Hahmo liikahti ja käänsi naamansa minuun päin, säikähdin tästä hieman ja niskavillani nousivat pystyyn. "Olet hyvä taistelemaan, pikkukoira." vanha tosa sanoi matalalla äänellä, eikä vaivautunut nousemaan ylös. "Turhaa säikyt, en minä aidan läpi tule, enkä haluaisikaan." Istahdin verkkoaidan eteen, aivan vanhan koiran viereen. Koiran, jonka juuri ennen nukahtamistani olin piessyt, ja joka oli piessyt minua. Olimme hetken hiljaa katsellessamme toisiamme.

"Et ollutkaan hidas köntys, kuten isäntäni kuvaili." sanoin. Kitsunegari katsoi minua silmiin ja naurahti. "Olen eläkkeelläni lihonut hieman, myönnetään. Mutta olen silti kova vastustaja yhä. En ollut ennen hävinnyt, onnitteluni, pentu." Silmäni laajenivat, tunsin ylpeyden läikehtivän sisälläni uroksen sanojen ansiosta. Kitsunegari oli ollut vaikea vastustaja ja taistelun myötä opin kunnioittamaan vanhaa koiraa suuresti. "Mutta pentu... Onko tämä se tie, jota haluat oikeasti kulkea? Haluatko olla taistelukoira loppuelämäsi ajan?" "Miksi en haluaisi? Tätä varten minä olen syntynyt, tätä varten minä elän?" kysyin hämmentyneenä. Uros taisi olla jo vanhuudenhöppänä ja puhui pehmosia. Kitsunegari oli hetken vaiti, katsellen minua ja sitten siirtäen katseensa jonnekin kaukaisuuteen. "Minäkin synnyin tätä lajia varten. Mutta elämässä on pakko olla muutakin. Olen ollut taistelukoirana vuosia ja jossain vaiheessa vain aloin miettiä onko missään mitään mieltä, miksi taistelin tuntemattomia koiria vastaan otteluista toiseen." Karvani alkoivat nousta jälleen pystyyn, jokin uroksen puheessa hermostutti minua. Tätä varten minun sukuni oli syntynyt, tätä varten minä olin kauan harjoitellut. Tätä varten pieksin veljeni. Tämä tuntui hyvältä, joltain aidolta ja konkreettiselta. "Onko vanhuus pehmittänyt sinua? Vai oletko suuren kokosi alla pelkkä ajokoira ja tappio sai sinut näyttämään todelliset karvasi?" Kävelin aitauksen kaukaisimpaan nurkkaan ennen kuin uros ehti vastata sähähdykseeni. Kaduin heti äkkipikaisuuttani, mutta puoliksi nolostuneisuuden ja puoliksi itsepäisyyden vuoksi en kävellyt takaisin.

Makasin aitauksen tomussa ja katselin aamutaivasta, kuinka se hiljalleen muuttui valoisammaksi ja ulkoa alkoi kuulua linnunlaulua. Mietin missä omistajani oli ja kauanko lojuisin vieraassa paikassa tuon koiravanhuksen kanssa. Ei olisi pitänyt ärähtää hänelle, en ollut puhunut toisen koiran kanssa kuukausiin. Ei hänestä mitään uhkaakaan voi olla, olinhan jo kerran päihittänyt hänet ja välissämme oli kalterit. Jostain syystä hänen sanansa olivat raivostuttaneet minua, yritin pohtia miksi. Taistelut olivat elämäntyöni, tarkoitukseni. Olin suvustani ylpeä, niin oli isäntänikin, joka jaksoi ylistää minua kenelle tahansa kuuntelevalle. Mutta jos taistelut olivat tarkoitukseni, mikä oli taisteluiden tarkoitus? Nuuhkin maata, josta saattoi erottaa yhä entisen asukin etäisen hajun. Nousin ylös ja astelin aitauksessani edestakaisin maata nuuhkien.

"Tule jo tänne pikkukoira ja lopeta tuo ympyrässä kävely" Kitsunegari urahti aitauksestaan. Olin jo lauhtunut ja vähän nolostunut aikaisemmasta purkauksestani, joten kävelin hänen eteensä vaiti. "Huomaan, että olet kovin ylpeä koira. Siinä ei ole mitään pahaa. Pidät kiinni arvoistasi, mutta et ole nuoruutesi vuoksi vielä päässyt kyseenalaistamaan niitä. Sanohan, oliko eilinen hyvä ottelu?" Makasimme päät koholla toisiamme katsellen. Uros vaikutti yhtäkkiä hyvin kokeneelta ja viisaalta, vaikka en ymmärtänytkään mitä hän ajoi tällä kaikella takaa. "Olit kova vastustaja, mutta voitin sinut." "Niin voitit, mutta et olisi voittanut jos en olisi päästänyt niskastasi irti. Sain melkein heti ottelun alussa otteen niskastasi, olisin voinut murtaakin sen. Olen kuitenkin tunteellinen vanha hölmö, eikä tapanani ole vahingoittaa narttuja."

Uros käänsi päänsä katsomaan jonnekin kauas ja seurasin hänen katsettaan. Aitaukseni ulkopuolella oli käytävä, jonka vastakkaisella puolella oli toinen rivistö ulkotarhoja. Nämä tarhat olivat tyhjillään, yhtä lukuun ottamatta. En ollut ennen huomannut, että vieraassa kennelissä oli kolmaskin koira. "Tuo on Kabuki. Häntä vastaan sinä ottelet ylihuomenna. Jos jo minä olin sinulle vaikea voitto, Kabuki on vielä vaikeampi. Jos saan olla rehellinen, en usko sinulla olevan mahdollisuuksia häntä vastaan." Yritin saada koiran ulkonäöstä selkoa nousematta paikoiltani. Kabuki oli kuitenkin selkä meihin päin. "Kabuki on minua pari vuotta nuorempi, vasta vähän aikaa sitten eläkkeelle siirtynyt. Hän menestyi erittäin hyvin koirataisteluissa, eikä ole yhtä lempeäsydäminen kuin minä. Hän tuskin antaa sinulle armoa, jos jäät alakynteen." "Miksi kerrot tämän kaiken minulle, mehän olemme vihollisia?" kysyin epävarmasti. "Voi pentu, en minä ole sinun vihollisesi vaikka me taistelimme eilen. Koirataistelut ovat ihmisten huvia, ei koirien tarvitse olla vihollisia sitä varten. Etkö huomaa kuinka puhumme nytkin rauhallisesti, enkä minä ainakaan halua repiä kurkkuasi?" Kitsunegari venytteli laiskasti raajojaan ja rojahti kyljelleen tomun pöllähtäessä ilmaan. Niin hämmentävää kuin se olikin hän oli oikeassa, en kokenut minkäänlaista katkeruutta häntä kohtaan, vaikka juuri eilen taistelimme rajusti. Mietin miksi oikeastaan olin halunnut taistella häntä vastaan, enhän tunne Kitsunegaria ollenkaan.

Uros oli oikeassa eilisen ottelun suhteen, vaikka sen myöntäminen itselleni oli vaikeaa. Olin voittanut hänet vain hyvällä onnella, eikä otteluni Demonia vastaan ollut kovinkaan vaikuttava sekään. Isäntäni kuvaus tosa-koirista oli selvästi vääristelty, sillä kohtaamani koira oli vanhuudestaan huolimatta ollut tarpeeksi ketterä, vahva ja nopea. Hän oli hetkessä saanut minusta pitävän otteen ja retuuttanut minua kuin purulelua. Olisin pulassa, jos Kabuki olisi Kitsunegaria vielä taidokkaampi ja nuorempi. "En vieläkään ymmärrä, miksi kerrot tämän kaiken minulle." "Minä olen jo vanha, mutta sinä olet vasta pentu ja pidän sisukkuudestasi. Olisi sääli, että elämäsi olisi vain tälläistä aitauksessa lojumista ja tarkoituksetonta taistelua. Elämäni on jo pian ohi, olen vanha. Mutta sinulla on vielä ties kuinka monta elinvuotta jäljellä. Voit valita toisen tien vielä elämällesi." Vanha koira katsoi silmiini, ihan kuin lävitseni ja hänen katseensa ja sanansa saivat vilunväreen kulkemaan kehoni läpi. Olisiko minusta muuhun kuin taisteluihin, mitä muuta elämällä voisi olla minulle tarjottavana? Olisiko uuden tien valitseminen pelkuruutta ja oman verenperinnön pettämistä? Katsoin taas Kabukin selkää, joka kohoili hiljakseen koiran hengittäessä unissaan. En halunnut kuolla.

 Käänsin katseeni taas Kitsunegariin, mutten keksinyt mitään sanottavaa. Onneksi hän jatkoi taas keskustelua, jotta välttäisimme kiusallisen hiljaisuuden. "Vähän yli viikko sitten täällä kävi koiria kun isäntäni oli nukkumassa... villikoiria. He olivat jostain kuulleet tässä kennelissä olevan taistelukoiria ja halusivat meidän liittyvän heidän joukkoonsa. En ollut koskaan nähnyt samanlaista tunteenpaloa, samanlaista yhteenkuuluvuutta kuin noista koirista huokui. He olivat valmiita kuolemaan ja juoksemaan maailman ääriin tavoitteensa vuoksi. Heidän elämällään oli tarkoitus, mikä minun elämältäni oli jäänyt uupumaan." Vanhan koiran silmissä välähti valonpilke. Hän tarkoitti joka sanaansa, mutten osannut kuvitellakaan millaiset villikoirat pystyisivät tekemään noin suuren vaikutuksen voimakkaaseen taistelukoiraan. "Miksi et lähtenyt heidän mukaansa?" "Minulle on jo myöhäistä opetella uusia asioita, olen liian vanha ja tottunut turvalliseen elämääni. Olisin vain ollut heidän tiellään. He olivat nuoria uroksia Ohusta. He keräsivät sotilaita suureen taisteluun Ohun valloittanutta karhua vastaan. Sinä olet soturisielu, olisi sääli jos lahjasi menisivät hukkaan koirataisteluissa kun voisit olla yksi noista sotureista, jotka puolustavat omaa maataan ja tulevaisuuttaan. Haluatko kuolla huomenna Kabukin hampaisiin, vai kokeilla kuolla jonkin suuremman asian puolesta?" Tunsin kylmien väristysten kulkevan selkääni pitkin. Kitsunegari oli tosissaan, hän oli nähnyt nämä upeat soturit ja vaikuttunut ikiajoiksi heistä. Halusin ehdottomasti tavata heidät. "Jos haluat elää edes hiukan pidempään ja elämän, jonka herra voit itse olla ja jolla on jotain merkitystä, lähde Ohuun. Aitaus, jossa olet on ollut tyhjillään kauan, koska aitauksessa on kohta, joka on rispaantunut ajan saatossa. Olet tarpeeksi pieni puskemaan siitä läpi." Katsoin taakseni ja huomasin aitauksessa pahasti ruostuneen kohdan, joka oli osittain rikkoontunut. Houkutus oli liian suuri. Vilkaisin viimeisen kerran Kitsunegaria. "Kiitos, vanhus. Käyn katsomassa millainen Ohu on." (JATKUU)

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 3

by Nagi.

Luku 3.

Naapurikaupungissa järjestettiin säännöllisesti kevyen sarjan koirataisteluturnauksia. Isäntäni oli jo jonkin aikaa yrittänyt maanitella turnauksen järjestäjää ottamaan myös minut mukaan otteluihin. Turnauksen järjestäjä oli epäileväinen, eikä uskonut minulla olevan mahdollisuuksia pärjätä tosa-koiria vastaan. Narttuja myös harvemmin kilpailutettiin. Japanilaiset ovat perinteitä vaalivaa kansaa ja hän pelkäsi yleisön protestoivan, mikäli kehään tuotaisiin länsimaalainen koira. Hän myös pelkäsi ettei yleisö saisi rahoilleen vastinetta jos häviöni olisi heti alussa selvä. Makasin ulkotarhassani ja kuuntelin tarkkaavaisesti avoimesta ikkunasta kantautuvaa puhelinkeskustelua.

Isäntäni oli kuitenkin hyvin sinnikäs ja taivutteli järjestäjän itse todistamaan kykyni. Tähän mies suostui. Hän lupasi antaa minun osallistua turnaukseen, mikäli päihittäisin hänen kaksi eläkkeellä olevaa tosaa. Otteluiden välillä olisi pari päivää toipumisaikaa, mikäli pystyisin päihittämään ensimmäistäkään koiravanhuksista.

Isäntäni harjoitti minua normaaliin tapaan, sillä hän ei uskaltanut yhtäkkiä koventaa harjoituksiani tai muuttaa ruokavaliotani. Ensimmäinen ottelu tapahtuisi jo parin viikon kuluttua, joten hän pelkäsi ettei kehoni ehtisi tottua muutoksiin ja häviäisin ottelun sen vuoksi. Mitä lähemmäksi ottelun päivämäärä tuli, sitä hermostuneemmaksi isäntäni muuttui. Ulkotarhastani pystyin seuraamaan ikkunan läpi kuinka hän käveli hermostuneen oloisesti edestakaisin puhelimen luuri kädessä. Hän oli panostanut niin paljon minuun, ensin valitsemalla parhaimmat vanhemmat uuden pentueen vanhemmiksi, sitten keskittynyt vain lupaavimman pennun treenaamiseen. Kaikki olisi kuitenkin mennyt hukkaan mikäli en voittaisi näitä kahta koiraa. En ollut koskaan edes nähnyt tosaa, vain kuullut miesten puhuvan niistä. Isäntäni kuvaus tosasta oli suuri, mutta hidas ja ei kovinkaan kestävä koira. Tämä kuvaus ei kuulostanut kovinkaan huolestuttavalta, mutta silti isäntäni oli selvästi hermostunut. Puhelinsoittojen jälkeen hän joskus tuli tapaamaan minua ja pystyin haistamaan epävarmuuden hänen normaalin tuoksun seasta, haju meinasi saada minut itsenikin hermostumaan, mutta työnsin tunteen sivuun. Näkisin kyllä lopulta paikan päällä millainen tosa on.

Ottelupäiväni isäntä lastasi minut häkissä autoonsa ja aloitti noin tunnin pituisen ajomatkan. Ottelupaikka oli turnauksen järjestäjän takapihalla. Mies oli pihalla odottamassa, tosa-koira hihnassa, sekä muutama muu mies oli myös tullut paikalle katsojiksi. Isäntä haki minut autosta ja vei minut hihnassa lähemmäksi joukkoa. Rennosti läähättänyt tosa terästäytyi minut nähdessään, hän asteli levottomasti paikallaan ja katsoi vuoroin minua, vuoroin isäntäänsä. Hän oli kokonaan tummanruskea, lähes musta uros, jonka naamassa oli paljon harmaantuneita karvoja. Hän oli itseäni selvästi korkeampi ja raskastekoisempi, mutta myös hyvin atleettinen. Isäntäni kuvaus ylisuuresta, kömpelöstä koirasta ei selvästikään ollut täysin totta. Lähestyessämme joukkoa tunsin kuinka kehoni alkoi jännittyä ja niskakarvani nousta koholle. Aavistin jo, että edessä olisi taistelu. Ajatus sai värähdyksen kulkemaan kehoni läpi. Muistot taisteluista Demonia vastaan palasivat mieleeni ja halusin taistella uudelleen, vaikka tosan vaikuttava olemus myös hermostutti minua. Halusin taistella tuota koiraa vastaan, vaikken edes tuntenut häntä. Pysähdyimme muutaman metrin päähän ja miehet alkoivat keskustella.

"Tämä on Kitsunegari, se on jo 11-vuotias, mutta ei päästä koiraasi helpolla. En ota vastuuta mikäli koirallesi käy hullusti." ottelun järjestäjä sanoi, mittaillessaan minua katseellaan. Kitsunegari veti itseään mahdollisimman lähelle minua, hänen koko keho oli jännityksestä jäykkänä. Koira nuuhki kovaäänisesti ilmaa, yrittäen saada minusta selvää. Hän oli varsin pelottava näky iästään huolimatta, mutta sisälläni kasvava kiihko alkoi syrjäyttää epävarmuuttani, esti minua pelkäämästä. Vanhan koiran esimerkkiä seuraten nojasin myös eteenpäin, niin paljon kuin isäntäni ote salli. Vieras mies katseli minua huvittuneena kun suuren koiran tempoli edessäni ei saanut minua perääntymään. "Pieni se on, mutta sisua tuntuu löytyvän. No niin, pistetäänkö show käyntiin että päästään pian syömään?"

Muut miehet asettuivat seisomaan meidän ympärillemme, muodostaen löyhän kehän. Kuten taistelussani Demonia vastaan myös nyt isäntämme eivät heti päästäneet meitä hyökkäämään, vaan pitelivät meistä kiinni jonkin aikaa, antaen taisteluvietin kyteä sisällämme ja saamaan meidät sekaisin kiihkosta. Viimein pantojen nyörit aukesivat ja olin hetkessä tumman koiran kimpussa. Purin koiraa rintaan ja paksusta nahasta huolimatta hampaani saivat hänen verensä vuotamaan. Kitsunegari ei osoittanut mitään merkkiä kivusta. Äänettömästi ja rauhallisesti hän hamuili hyvän otteen päästäni, tarttui siihen ja alkoi kiskoa minua irti. Tunsin ensimmäistä kertaa tosa-koiran voiman kun hän heilautti minut irti ja paiskasi maahan kuin räsynuken. Vingahdin pyörähtäessäni tomun seassa. Yritin nousta ylös, mutta tosa oli hetkessä kiinni niskassani. Sen leuat puristivat lujaa ja koira nojautui eteenpäin levittäen painonsa niskaani vasten, estäen minua nousemasta ylös. Murisin raivoissani ja tempoilin paljon painavamman koiran alla turhaan, olin visusti maassa, enkä millään pystynyt purra vastustajaani. Tunsin kuinka tosan kuola sekoittui hitaasti valuvaan vereeni ja tippui ällöttävästi pitkin kaulaani. "Luovuta pikkukoira, pelkkä tahto ei riitä tässä lajissa. Voisin varmasti murskata niskasi nyt, mutta en halua tappaa narttua." Jatkoin pyristelyäni uroksen mutinasta huolimatta. "Olet vasta penikka, sääli." Uros alkoi ravistella minua suussaan ja kipu sai minut vinkumaan surkeasti. Ravistelun jälkeen uros painoi minua taas maahan. Sitten taas ravisteli hiukan. Tätä tuntui jatkuvan pieni ikuisuus, eikä tempoiluni auttanut ollenkaan tosan rautaisessa otteessa. Oliko tämä muka isäntäni kuvailema ylikasvanut köntys, jonka minun olisi pitänyt päihittää? Kuinka voisin voittaa ottelun, jos en pääse edes ylös? Pyristelemällä tosan otteessa väsytin vain itseäni, kun jalkani haroivat maata turhaan Kitsunegarin otteen lipeämättä niskastani.

by Vzion.

Pyristelyistäni oli tullut väsyneitä ja tosa oli painanut minut täysin maahan, en enää saanut otettua tukevaa jalansijaa. Miehet ympärillämme pudistelivat päitään. "Sanoinhan, ettei tästä tule mitään. Olisit kuunnellut. Eikö voitaisi jo lopettaa tämä turha tappelu?" järjestäjä kysyi isännältäni. Minua noin kymmenen minuuttia armotta retuuttanut Kitsunegari päästi viimein irti niskastani ja nosti päänsä kuunnellakseen isäntänsä ääntä. Makasin maassa ja huohotin, katselin kuinka Kitsunegari tuijotti isäntäänsä kieli roikkuen, keho täysin rentona, luullen olevani jo voitettu. Näky sytytti kipinän uudelleen väsyneeseen ruumiiseeni. Kierähdin pois koiran alta ja silmänräpäyksessä tartuin tosaa kurkusta kiinni ennen kuin hämmästynyt koira ehti kääntää päätään. Purin samaan paikkaan kuin aiemmin ja tunsin jälleen lämpimän veren valuvan pitkin kuonoani. Yllättynyt Kitsunegari alkoi nauraa. "Helvetti, narttu. Vieläkö jaksat? Kuinka paljon sinua pitää piestä jotta luovuttaisit?" Hän koetti tyrkkiä minua pois etujaloillaan, mutta otteeni ei irronnut. Minulla ei ollut enää varaa päästää uroksen kurkusta irti, voisin voittaa vain jos uros ei enää pystyisi painamaan minua maahan.

Kului viisi minuuttia, jonka aikana vain pitelin Kitsunegarin kurkusta kiinni. Hänen etujalkojensa kynnet raapivat kehoani kipeästi, välillä hän taas koitti nojata etujaloillaan minua pois kimpustaan, mutta en voinut päästää irti. Kynnet olivat paljon pienempi paha kuin uroksen voimakkaat leuat, jotka eivät nyt saaneet otetta minusta. Uros yritti painua maahan ja ravistella minua irti, mutta pidin jääräpäisesti kiinni hänen kurkustaan. Uroksen hengitys alkoi hinkua. Olin saanut uutta energiaa taisteluun, nyt hän oli vuorollaan väsymässä. Ottelua oli kestänyt nyt noin 20 minuuttia ja raskaampi koiravanhus oli jo selvästi hengästynyt. Hengästyksen mukana hiipi katala kuolemanpelko ja uroksen tempoiluyrityksistä tuli epätoivoisempia, jolloin hän kulutti vain lisää energiaa täysin turhaan. Roikuin yhä hänen kurkussaan ja nyt aloin nojata eteenpäin, jolloin Kitsunegarin oli pakko istuutua. Pienemmästä koostani huolimatta uros oli liian uupunut taistelemaan painoani vastaan. Nojasin lisää ja otin askelia eteenpäin, pakottaen koiraa makaamaan. Kitsunegari yritti hangoitella vastaan, mutta puolen tunnin kohdalla hän viimein rojahti makuulle velttona.

Isäntäni ryntäsi luokseni ja tarttui pannastani kiinni. Päästin koirasta irti, joka jäi maahan makaamaan katsomaan minua silmät puoliksi ummessa. Hänenkin isäntänsä tuli katsomaan koiransa vointia, jolloin tosa nousi hitaasti ylös läähättäen. Miehet olivat kaikki ällistyneen oloisia ottelun saamasta käänteestä. Ottelun järjestäjä viimein aloitti keskustelun "Jos pikkukoirasi voittaa vielä toisen koirani, niin voitte minun puolesta osallistua turnaukseen. Täytyy myöntää, että koirassasi on ainesta, mutta tiukille meni. Katsotaan vielä mitä seuraavalla kerralla tapahtuu." Kitsunegari ja minut vietiin kumpikin erillisiin ulkotarhoihin, missä isäntäni puhdisti ja sitoi haavani. Kehoni tärisi taistelun jälkeen, mutta isännän kehut ja silitykset rauhoittivat pian minut ja uupumus sai minut pian nukahtamaan vieraasta paikasta huolimatta. (JATKUU)

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 2

by Mariosson.

Luku 2.

Oli varhainen aamu, kun isäntäni tuli hakemaan minua ulkotarhasta. Tapani mukaan olin taas onnesta sekaisin, hypin ja haukuin innoissani, kunnes huomasin ettei hän ollut yksin. Häntä seurasi toinen mies, vieras joka oli käynyt kennelissä usein ja vienyt yhden veljistäni mukanaan. He puhuivat hetken ja vieras mies katosi näkyvistäni. Isäntäni jäi ilmeisesti odottelemaan häntä, joten istuin itsekin aloilleni, häntä yhä hitaasti heiluen. Hetken kuluttua vieras mies tuli takaisin, mukanaan Demon hihnaan kytkettynä. Tunsin niskavillojeni jäykistyvän ja ärtyneen puuskahduksen pääsevän huuliltani pelkästään veljeni näkemisestä. Kenties vieras mies ottaisi Demonin mukaansa myös? Toivottavasti.

"Tehdään vain lyhyt pyörähdys näiden kanssa ja otetaan erilleen ennen mitään vakavaa." isäntäni sanoi ja haki myös minut omasta ulkotarhastani. Hyväntuulisuuteni oli täysin ohi. Seisoin muutaman metrin päässä veljestäni, josta oli kasvanut nuori aikuinen. Hän oli jossain vaiheessa saanut typistetyt korvat, perinne, jonka isäntäni teki vain uroskoirille. Demon näytti yhtä rumalta kuin pentunakin, hänen penturyppynsä otsassaan eivät olleet tasoittuneet tähänkään mennessä ja terävät korvat vain korostivat hänen uhkaavaa ulkonäköä. Hän oli yhä minua isompi, mutta kokoeromme ei sentään ollut yhtä suuri kuin vielä ruokataistelun aikoihin. Kyseisen tapahtuman jälkeen isäntä oli alkanut keskittyä myös minuun ja keskittyneemmän ruokinnan ja treenauksen ansiosta olin kokenut huomattavan kasvupyrähdyksen. Näin kuinka veljeni mittaili minua katseellaan, omat niskakarvansa pystyssä ja jalat jäykkinä. Näytin varmasti samalta. Hän alkoi murista rutistaen entisestään jo valmiiksi ruttuista naamaansa. Murisin takaisin.

Vieras mies kumartui Demonin taakse, pidellen häntä kaulapannasta aloillaan. Isäntäni teki takanani samoin. Tunsin vastustamatonta halua syöksyä eteenpäin ja painauduin kaulapantaa vasten, isännän pidellessä minua aloillaan. Tempoilin otteessa ja vinguin turhautuneena, etujalkani haroivat turhaan kohti veljeäni. "Hyvä tyttö, hyvä tyttö..." isäntäni hoki ja silitti minua vastakarvaan, ele vain kiihotti ylikierroksilla käyvää mieltäni. Näin vieraan miehen nousevan kyyryyn ja tuovan Demonia hieman lähemmäksi, pysähtyen aivan eteeni mutta otteeni ulottumattomiin. Tämä oli kärsimystä. Tunsin jo Demonin puuskutuksen ja turhautuneen vingunnan kasvollani, hän oli yhtä epätoivoinen kuin minäkin. Demon muisti yhä elävästi kuinka nöyryytin häntä iskemällä häntä kurkkuun, eikä hän ikinä ollut saanut kostaa siitä. Taistelumme jälkeen olimme eläneet omissa ulkotarhoissamme, tarpeeksi kaukana toisistamme, että yleensä näimme toisemme vain muutamien sekunttien ajan kun toista vietiin ulkoilemaan.

Miehet nyökkäsivät toisilleen ja päästivät irti pannoista yhtäaikaa. Mieleni ei ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti tähän, mutta kehoni syöksyi itsestään eteenpäin koska olin nojannut pantaan kaikin voimin. Sama juttu oli ilmeisesti Demonilla, koska hetken hämmennyksessä löimme päämme yhteen ja erkanimme toisistamme pariksi sekunniksi. Toivuin hämmennyksestäni ja näin Demonin liikahtavan kohti kaulaani, kevyempänä ehdin kuitenkin väistää veljeni iskun. Kiersin hänen taakse, yritin saada otetta hänen niskastaan mutta hän pyörähti pois altani ja pienen kierähdyksen jälkeen puri ensimmäistä kohtaa kuononsa edessä - mikä sattui olemaan takajalkani. Kipu oli yllättävä ja kova, mikä sillä hetkellä vain lisäsi raivoani. Tempoilin minkä pystyin ja revin Demonia niskasta turhaan, veljeni leuat olivat kuin ketunraudat jalassani. Hän oli onnekseni pureutunut lihakseen, mikäli hän saisi otteen luusta pelini voisi olla nopeasti menetetty. Purin hänen niskaansa niin kovaa kuin pystyin, mutta Demon ei päästänyt otettaan. Paniikki alkoi hiipiä mieleeni, mutta koetin pitää pääni kylmänä. Lähes epätoivoisena siirtona menin makuulle ja kierähdin, jolloin Demonin ote irtosikin. En haaskannut aikaa. Juuri kun hän kääntyi hyökkäsin naama edellä häntä kohti. "Tämän opin sinulta, persenaama!" ehdin äristä, kun leukani porautuivat pehmeään lihaan. Demon pysähtyi täysin ja vain huusi karmealla äänellä kun purin häntä kirsuun, kuten hän oli raukkamaisesti purrut pienintä siskoamme.

En tyytynyt vain puremiseen, vaan aloin riuhtoa päätäni edestakaisin Demonin ulistessa avuttomana. Isoveljeni oli täysin armoillani. Tämän nähdessään miehet päättivät puuttua taistelun kulkuun ja isäntäni haki pitkän kepin, jonka avulla sai leukani auki. Hengitin raskaasti ja katsoin Demonin riutunutta naamaa kun vieras mies otti häntä pannasta kiinni. Veljeni kirsu oli haljennut kahtia ja toinen puoliska roikkui kuvottavasti, verta valui hänen kuonostaan valtoimenaan. Isäntäni taputti minua ja kummallakin miehellä oli kasvoillaan suurta ihmetystä kuvastava ilme. "Olin varma, että uros olisi voittanut..." vieras aloitti. Isäntä nyökkäsi ja jatkoi silittämistäni, menin maahan makuulle. Tajusin, että ottelu oli jo ratkaistu ja voisin hengähtää. "Aiot varmaan pitää Naran, voisinko minä saada Demonin?" vieras kysyi. "Se oli pienestä asti suuri ja ärhäkkä, mutta ei osannut oikeasti taistella. Se vain kiusasi heikompiaan. Saat sen jos haluat, ehkä se pärjää vahtikoirana, tai mitä käyttöä sille keksitkään."

Sen jälkeen näin Demonin vain kerran. Vieras mies tuli kuukauden kuluttua Demonin kanssa kenneliin vierailulle. Kun he ohittivat ulkotarhani näin vilauksen isoveljestäni. Hänen kirsunsa oli ommeltu entiselleen, mutta siinä oli yhä selvä halkeamisen jälki. Minut ohittaessaan hän vilkaisi minua sivusilmällä ja teeskenteli ettei olisi huomannutkaan olemassaoloani, mutta näin hänen kehonkielensä menevän hieman kyyryyn. Tämän jälkeen isäntäni jatkoi kouluttamistani normaaliin tapaan useamman kuukauden. Hänelle alkoi tulla epätavallisen paljon kirjeitä ja puhelinsoittoja. Isäntäni oli alkanut suunnitella minun ilmoittamista koirataistelujen kevyeeseen sarjaan. (JATKUU)

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 1

Hieman taustoitusta ennen itse tarinaa

Olen alkanut kirjoittaa Hopeanuoleen liittyvää fanitarinaa, joka on kummitellut mielessä jo kauan aikaa ja pari ihmistä on jo kysynyt miksen ole kirjoittanut sitä ylös. Olen aiemmin vain tilannut muilta taiteilijoilta kuvia tarinaan liittyen, mutta tajusin, että on myös heille kivempaa piirtää aiheesta jos he voivat itse lukea tarinan epämääräisten kuvauksieni sijaan. Näitä kuvia tullaan näyttämään tarinan kuvituksina aina silloin tällöin, jos ne sopivat tiettyyn kohtaukseen.
 

Tarinani kertoo nimikkohahmostani Narasta sijoitettuna GNG:n aikaiseen maailmaan. Tarinassa on paritus hahmoni ja Rikin välillä, sekä ainakin alussa paljon taistelukoirapainoitteista asiaa, eli jos tämä ajatus häiritsee kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Tarinan tarkoitus ei ole vain hölmö fanityttöilyhaaveilu, vaan haluan oikeasti luoda mielenkiintoisen kertomuksen, joka ei pelkästään keskity kahden hahmon lemmenlässytyksiin. En ole kirjoittanut tarinoita tai edes runoja oikeastaan ollenkaan lukion jälkeen, joten olen hyvin ruosteessa mutta tällä hetkellä inspaa.
 

Tarinani tulee ilmeisesti olemaan melko pitkä, mutta julkaisen sitä luku kerrallaan aina silloin kun olen saanut yhden luvun valmiiksi. Lukujen väliin tulee arvosteluja ja artikkeleita normaaliin tapaan, eli blogi ei sisällöllisesti tule muuttumaan miksikään "Naran Tarinatuokioksi". Mikäli tarina ei nappaa, voitte ihan hyvin skipata sen ja lukea arvosteluita niin kuin ennenkin.

by Nara



Luku 1.

Minusta piti tulla seuraava suuri taistelukoira. Voittaisin isännälleni paljon rahaa ja mainetta, urani loputtua saisin monta pentuetta, joista kasvaisi vielä lisää taistelumestareita. Menestykseni johtaisi lopulta tosa-rodun syrjäyttämiseen Japanin koirataisteluista, raivaten tietä oman rotuni edustajille. Tai näin suunnitteli ainakin isäntäni, jonka odotukset romutin lopulta.
 

Kasvattajani oli amerikkalais-japanilainen mies, joka oli kasvanut Amerikassa mutta muuttanut Japaniin teini-ikäisenä japanilaisen äitinsä mukana. Hänen isänsä oli ollut perinteinen amerikkalainen koirataisteluttaja, karu ja vähäpuheinen mies, jonka kennelissä oli lähes aina 10-20 erinomaista koiraa. Hän oli arvostettu ammattilainen, jota moni ihaili - myös hänen poikansa. Tämä miehen rakkain harrastus ja työ kuitenkin nielaisi leijonan osan hänen vapaa-ajastaan ja energiastaan, jonka vuoksi lopulta hänen vaimonsa lähti poikansa kanssa takaisin kotimaahansa Japaniin. Isäntäni ei koskaan unohtanut isänsä taistelukoiria ja uudessa maassakin hakeutui koirataisteluiden pariin, vaikka lajia harrastettiinkin Japanissa hyvin eri tavalla. Isäntäni, joka oli kasvanut vaatimattoman kokoisten, mutta äärimmäisen sitkeiden ja voimakkaiden koirien parissa oli tyytymätön japanilaisiin taistelukoiriin. Tosa oli hänen makuunsa liian iso, sillä ei ollut samaa ketteryyttä ja intoa mitä hän oli nähnyt isänsä koirissa. Hän halusi näyttää japanilaisille mielestään parhaimman taistelukoiran, joten pitkän paperisodan jälkeen isäntäni sai tuotua maahan muutaman amerikkalaisen koiran.
 

Rotuni oli uusi tuttavuus Japanissa. Muualla maailmalla amerikanpitbullterrieri oli saavuttanut mainetta taistelutaidoillaan, mutta Japanissa luotettiin yhä suurten tosa-koirien voimaan. Kasvattajani oli ehdottoman varma että rotuni pystyisi voittamaan tosan. Hän ei ollut ensimmäinen tätä yrittänyt henkilö, muiden tulokset olivat tähän mennessä olleet vaihtelevia ja japanilaiset eivät olleet vielä vaikuttuneet uuden rodun kyvyistä. Amerikkalaiset ja japanilaiset koirataistelut olivat hyvin erilaisia, eikä isäntäni tuntunut ymmärtävän tätä. Kenties koska hän oli lähtenyt isänsä luota jo teini-ikäisenä, eikä ollut saanut häneltä tarpeeksi oppia asiaan liittyen. Oman rotuni ottelut olivat brutaaleja ja saattoivat kestää useita tunteja, niin kauan kunnes voittaja selviäisi. Näissä otteluissa ei ollut epätavallista että koirilta murtuisi tai katkeaisi luita, tai että koira voisi kuolla verenhukkaan. Rotuni on hyvin itsepäinen eikä luovuta helpolla, joten moni koira saattoi haluta jatkaa taistelua ties kuinka pahassa kunnossa - jolloin ottelu tietenkin jatkui. Mutta japanilaiset ottelut kestivät aina noin puoli tuntia, jonka jälkeen paremmin pärjännyt koira julistettiin voittajaksi. Kaltaiseni vaatimattoman kokoinen koira tuskin ehtisi tuottaa suurelle tosalle paljoakaan vahinkoa vain puolessa tunnissa, kun taas pidemmän aikaa kestävässä ottelussa raskasrakenteisempi tosa ehtisi väsyä siinä missä rotuni porhaltaisi eteenpäin samalla tarmolla. Isäntäni ei ymmärtänyt tätä eroa ja tuli pettymään yhä uudelleen kun hänen koiransa eivät pärjänneetkään.
 

Mutta uuden pentueen piti antaa kasvattajalleni viimein kauan toivottu Japanin uusi taistelumestari. Kasvattajani oli ehtinyt tuottaa jo muutaman pentueen Japanissa amerikkalaisilla tuontikoirillaan. Vaikka nämä koirat eivät olleetkaan saman tasoisia kuin hänen isänsä koirat olivat olleet, oli mies kuitenkin huomannut selkeää parannusta tuottamiensa koirien laadussa. Yksi hänen nartuistaan oli jopa voittanut tosa-koiran, tämä tosin oli ollut epävirallinen ottelu ja kyseinen tosa ei ollut edes hyvää sukua, mutta saavutus tämä silti oli. Tämä narttu valittiin uuden pentueen emoksi, eli kyseessä oli äitini. Pentueen isäksi hän päätyi tuomaan vielä yhden uroksen Amerikasta. Koira oli komea, hyvärakenteinen ja -sukuinen, sekä ansainnut suurmestarin tittelin kotimaassaan voittamalla viisi ottelua ilman häviöitä. Odotukset pentueen suhteen olivat korkeat.
 

Synnyin kuuden pennun pentueeseen. Yksi pennuista oli muita heikompi alusta alkaen ja lopulta menehtyi itsekseen. Viikon kuluttua synnytyksestä kasvattajani uskalsi antaa meille nimet. Kennelin nimi oli Dogsblood, jolloin viralliseksi nimekseni tuli Nara of Dogsblood. Emoni kasvatti pentujaan huolella, mutta tarpeeksi vanhoina meidät erotettiin hänestä varmuuden vuoksi. Parin päivän jälkeen en enää osannut kaivata häntä, koska olin yhä sisaruksieni ympäröimä. Olin kooltani keskikokoinen pentu ja myös narttu, joten isäntäni ei juuri kiinnittänyt minuun huomiota. Eniten kiinnostunut hän oli suurimmasta urospennusta, lähes kokonaan valkoisesta pennusta muutamalla punaisella laikulla. Tämä pentu oli paitsi suuri myös hyvin ärhäkkä, mikä miellytti isäntää. Hän oli varsin ruma pentu syvien otsaryppyjensä kanssa, kuin pieni vihainen demoni. Pentu sai nimen Demon.
 

Ajan kuluessa leikkimme muuttuivat yhä rajummiksi. Kahakoita syntyi lähes mistä aiheesta tahansa, mutta ne yleensä loppuivat lyhyeen vaikka rähinä olikin kovaäänistä. Vanhin veljeni Demon oli kova uhittelija. Hän oli syntynyt ensimmäisenä ja oli jo alusta alkaen meistä suurin, joten hänellä oli hyvät lähtökohdat aloittaa sisartensa kiusaaminen. Eräänä aamuna jo kookkaaksi kasvanut veljeni söi oman annoksensa ensin, sitten hyökkäsi pienimmän siskomme kimppuun. Demon puri häntä kovaa arkaan kirsuun. Sisko ulvahti ja juoksi turvaan tuolin alle, jättäen annoksensa Demonille. Olin liian nuori ja sivistymätön ymmärtääkseni hienoja asioita kuten oikeudenmukaisuutta, mutta sillä hetkellä tunsin sisälläni kuohahtavan. Tunsin ensimmäistä kertaa alkukantaista raivoa, jotain paljon syvempää kuin pieni leikkimielinen aggressio jota olin tuntenut ennen leikkiessäni sisarteni kanssa rajusti. Halusin repiä Demonin kappaleiksi, vaikken ymmärtänytkään miksi. Myös muut pennut tunsivat saman adrenaliinisykähdyksen ja syöksyimme yhdessä Demonin kimppuun. Tartuin Demonia kurkusta huteralla otteella ja yritin purra nahkaa, mutta kokemattomana en saanut edes ihoa rikottua. Veljeni murisi, muttei voinut mitään kolmelle pennulle samaan aikaan. Sitten tunsin nousevamme lattiasta ja kaksi sisartani tipahti alas vingahduksien kera. Kasvattajani työnsi kepin kitani ja veljeni kaulan väliin, vääntäen otteeni irti. Jäimme rähisemään toisillemme miehen pidellessä nauraen meitä tarpeeksi erillään.

Hämmästyksekseni kasvattajani ei tuntunut paheksuvan ruokailun kahakkaa, päin vastoin hän vaikutti ilahtuneen siitä. Tähän mennessä hän ei ollut huomannut pentueesta juuri ketään muuta kuin Demonin, mutta nyt hän keskittyi huomattavasti enemmän minuun. Meitä ei enää ruokittu yhdessä, vaan kaikki pennut sijoitettiin erillisiin ulkoaitauksiin. Tämän ansiosta saimme ruokailla rauhassa, mutta samalla vieraannuimme toisistamme entistä enemmän.
 

Meitä ulkoilutettiin lähes joka päivä, yleensä juoksimme pyörän vierellä. Olimme nyt lähes aikuisen koiran mitoissa, mutta mittasuhteiltamme yhä pentumaisen honteloita. Isäntä totutti meidät myös kuntoilemaan koirille tarkoitetulla juoksumatolla. Tämä oli aluksi pelottava ja outo kokemus, matto piti mekaanista ääntä ja en aluksi ymmärtänyt mitä matolla kuului tehdä. Idean ymmärrettyä aloin kuitenkin nauttimaan tästäkin liikuntamuodosta, sain kulutettua siihen mukavasti ulkotarhassa kerääntyneet energiat ja tuntui hyvältä kun oli selkeä tehtävä - kulje eteenpäin. Muutoin päivät saattoivat kulua hyvin hitaasti kun olimme suuren osan ajasta erillisissa ulkotarhoissa. Silloin tällöin isäntä otti esiin pitkän kepin, jonka päässä oli naru ja taas narun päähän sidottu houkuttavalta haiseva jäniksen nahka. Tätä vastustamatonta houkutinta hän sitten heilautteli edes takaisin ja me juoksimme ja loikimme sen perässä kuola roiskuen, kuin kyseessä olisi vakavakin metsästys. Myöhemmin alkoi uusi leikki, isäntä laittoi päälleni valjaat ja sitoi perääni muutaman tiiliskiven. Sitten hän kannusti minua tulemaan luokseen, jonka jälkeen sain herkkupalan ja rapsutuksia. Pidin tästäkin leikistä. Voimieni kasvaessa tiiliskiviä lisättiin vähitellen. Huomasin, että hän leikki minun ja Demonin kanssa selkeästi enemmän kuin muiden pentujen kanssa. Pienimmän siskoni, sen jota Demon oli purrut kuonoon, hän tuntui unohtaneen jo tyystin ja tyytyi vain viemään häntä juoksulenkille tai juoksumatolle.
 

by Mondeis.

Kennelissä riitti aina vieraita. Moni halusi nähdä uudenlaiset taistelukoirat ja etenkin uuden pentueen, josta isäntäni oli paljon puhunut. Sain yhtälailla ihailevia katseita kuin naureskeluakin osakseni. Miesten oli vaikea uskoa voivani pärjätä suurta tosaa vastaan, monen mielestä muistutin jopa ajokoiraa. Puhdasverisyyttänikin epäiltiin, sillä kasvaessani minulle oli kehittynyt vähintäänkin omalaatuisia piirteitä. Heti syntyessäni otsassani oli ollut punertavaa karvaa, johon ei silloin vielä kiinnittänyt paljoa huomiota. Nyt kuitenkin otsassani oli selkeä punainen karvatupsu, jolle miehet naureskelivat. Kasvattajani myönsi sen olevan rodulleni epätavallista. Torahampaani olivat myös ylikasvaneet, oikeastaan niitä voisi pitää epämuodostuneina. Ne näkyivät selvästi silloinkin kun suuni oli kokonaan kiinni. Tästä piirteestä isäntäni oli kuitenkin hyvin ylpeä, sillä hän oli varma sen olevan merkki minun ylivertaisuudestani taisteluissa. Hän esitteli purukalustoani ylpeänä kaikille katsojille.

Muutoin olin melko tavallinen rotuni edustaja. Silmäni olivat siniset, joka oli rodussani harvinaisempaa mutta ei ennenkuulumatonta. Vieraat ihastelivat niitä usein, japanilaisilla koirilla sinisiä silmiä ei tainnut näkyä juuri koskaan. Olin melko pitkäraajainen, piirre kulki suvussani jossa oli myös jonkin verran villisianmetsästykseen käytettyjä koiria. Karvani oli sileää ja kiiltävää, väriltään jotain kullan ja oranssin väliltä. Jokaisessa raajassani oli valkoiset "sukat", rinnassani oli etäisesti lentävältä lokilta näyttävä valkoinen merkki, sekä kirsuni oli väriltään vaaleanpunainen. Ulkonäkö oli kuitenkin taka-alalla kun miehet alkoivat puhua vakavemmin koirista. He pohtivat sukutauluani, vanhempieni saavutuksia, pentujen eroja, rotuni kykyjä ja niin edelleen ja niin edelleen. Omistajani otti usein puheeksi kahakkani Demonin kanssa.

Kasvattajani halusi keskittyä vain yhden pennun uraan ja myydä loput. Vaikka uuden, ulkomaalaisen rodun menestyksestä oltiinkin skeptisiä halukkaita ostajia löytyi kuitenkin paljon pennuille. Erinomaisista vanhemmista huolimatta pentue oli ollut keskinkertainen, vain minä ja Demon olimme tehneet isäntään vaikutuksen. Hyväntuulisia miehiä tuli ja meni kennelissä, osa vieden jonkun sisaristani mukanaan. Lopulta vain minä jäin Demonin kanssa jäljelle, me olimme isäntäni silmäteriä joita hän ei ollut raaskinut luovuttaa toisille. Mutta jompikumpi olisi kuitenkin meistä parempi, isäntäni ei vain kyennyt päättämään kumpi. Hän mietti yhä uudelleen pientä ruokailutaistelua. Oliko iskuni Demonin kurkkuun ollut synnynnäistä lahjakkuutta, verenperintönä välittynyttä taitoa, vaiko vain kaaoottisen tilanteen ja tuurin mahdollistama yhdistelmä. (JATKUU)