FANITARINA: Legendan varjossa, osa 1

Hieman taustoitusta ennen itse tarinaa

Olen alkanut kirjoittaa Hopeanuoleen liittyvää fanitarinaa, joka on kummitellut mielessä jo kauan aikaa ja pari ihmistä on jo kysynyt miksen ole kirjoittanut sitä ylös. Olen aiemmin vain tilannut muilta taiteilijoilta kuvia tarinaan liittyen, mutta tajusin, että on myös heille kivempaa piirtää aiheesta jos he voivat itse lukea tarinan epämääräisten kuvauksieni sijaan. Näitä kuvia tullaan näyttämään tarinan kuvituksina aina silloin tällöin, jos ne sopivat tiettyyn kohtaukseen.
 

Tarinani kertoo nimikkohahmostani Narasta sijoitettuna GNG:n aikaiseen maailmaan. Tarinassa on paritus hahmoni ja Rikin välillä, sekä ainakin alussa paljon taistelukoirapainoitteista asiaa, eli jos tämä ajatus häiritsee kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Tarinan tarkoitus ei ole vain hölmö fanityttöilyhaaveilu, vaan haluan oikeasti luoda mielenkiintoisen kertomuksen, joka ei pelkästään keskity kahden hahmon lemmenlässytyksiin. En ole kirjoittanut tarinoita tai edes runoja oikeastaan ollenkaan lukion jälkeen, joten olen hyvin ruosteessa mutta tällä hetkellä inspaa.
 

Tarinani tulee ilmeisesti olemaan melko pitkä, mutta julkaisen sitä luku kerrallaan aina silloin kun olen saanut yhden luvun valmiiksi. Lukujen väliin tulee arvosteluja ja artikkeleita normaaliin tapaan, eli blogi ei sisällöllisesti tule muuttumaan miksikään "Naran Tarinatuokioksi". Mikäli tarina ei nappaa, voitte ihan hyvin skipata sen ja lukea arvosteluita niin kuin ennenkin.

by Nara



Luku 1.

Minusta piti tulla seuraava suuri taistelukoira. Voittaisin isännälleni paljon rahaa ja mainetta, urani loputtua saisin monta pentuetta, joista kasvaisi vielä lisää taistelumestareita. Menestykseni johtaisi lopulta tosa-rodun syrjäyttämiseen Japanin koirataisteluista, raivaten tietä oman rotuni edustajille. Tai näin suunnitteli ainakin isäntäni, jonka odotukset romutin lopulta.
 

Kasvattajani oli amerikkalais-japanilainen mies, joka oli kasvanut Amerikassa mutta muuttanut Japaniin teini-ikäisenä japanilaisen äitinsä mukana. Hänen isänsä oli ollut perinteinen amerikkalainen koirataisteluttaja, karu ja vähäpuheinen mies, jonka kennelissä oli lähes aina 10-20 erinomaista koiraa. Hän oli arvostettu ammattilainen, jota moni ihaili - myös hänen poikansa. Tämä miehen rakkain harrastus ja työ kuitenkin nielaisi leijonan osan hänen vapaa-ajastaan ja energiastaan, jonka vuoksi lopulta hänen vaimonsa lähti poikansa kanssa takaisin kotimaahansa Japaniin. Isäntäni ei koskaan unohtanut isänsä taistelukoiria ja uudessa maassakin hakeutui koirataisteluiden pariin, vaikka lajia harrastettiinkin Japanissa hyvin eri tavalla. Isäntäni, joka oli kasvanut vaatimattoman kokoisten, mutta äärimmäisen sitkeiden ja voimakkaiden koirien parissa oli tyytymätön japanilaisiin taistelukoiriin. Tosa oli hänen makuunsa liian iso, sillä ei ollut samaa ketteryyttä ja intoa mitä hän oli nähnyt isänsä koirissa. Hän halusi näyttää japanilaisille mielestään parhaimman taistelukoiran, joten pitkän paperisodan jälkeen isäntäni sai tuotua maahan muutaman amerikkalaisen koiran.
 

Rotuni oli uusi tuttavuus Japanissa. Muualla maailmalla amerikanpitbullterrieri oli saavuttanut mainetta taistelutaidoillaan, mutta Japanissa luotettiin yhä suurten tosa-koirien voimaan. Kasvattajani oli ehdottoman varma että rotuni pystyisi voittamaan tosan. Hän ei ollut ensimmäinen tätä yrittänyt henkilö, muiden tulokset olivat tähän mennessä olleet vaihtelevia ja japanilaiset eivät olleet vielä vaikuttuneet uuden rodun kyvyistä. Amerikkalaiset ja japanilaiset koirataistelut olivat hyvin erilaisia, eikä isäntäni tuntunut ymmärtävän tätä. Kenties koska hän oli lähtenyt isänsä luota jo teini-ikäisenä, eikä ollut saanut häneltä tarpeeksi oppia asiaan liittyen. Oman rotuni ottelut olivat brutaaleja ja saattoivat kestää useita tunteja, niin kauan kunnes voittaja selviäisi. Näissä otteluissa ei ollut epätavallista että koirilta murtuisi tai katkeaisi luita, tai että koira voisi kuolla verenhukkaan. Rotuni on hyvin itsepäinen eikä luovuta helpolla, joten moni koira saattoi haluta jatkaa taistelua ties kuinka pahassa kunnossa - jolloin ottelu tietenkin jatkui. Mutta japanilaiset ottelut kestivät aina noin puoli tuntia, jonka jälkeen paremmin pärjännyt koira julistettiin voittajaksi. Kaltaiseni vaatimattoman kokoinen koira tuskin ehtisi tuottaa suurelle tosalle paljoakaan vahinkoa vain puolessa tunnissa, kun taas pidemmän aikaa kestävässä ottelussa raskasrakenteisempi tosa ehtisi väsyä siinä missä rotuni porhaltaisi eteenpäin samalla tarmolla. Isäntäni ei ymmärtänyt tätä eroa ja tuli pettymään yhä uudelleen kun hänen koiransa eivät pärjänneetkään.
 

Mutta uuden pentueen piti antaa kasvattajalleni viimein kauan toivottu Japanin uusi taistelumestari. Kasvattajani oli ehtinyt tuottaa jo muutaman pentueen Japanissa amerikkalaisilla tuontikoirillaan. Vaikka nämä koirat eivät olleetkaan saman tasoisia kuin hänen isänsä koirat olivat olleet, oli mies kuitenkin huomannut selkeää parannusta tuottamiensa koirien laadussa. Yksi hänen nartuistaan oli jopa voittanut tosa-koiran, tämä tosin oli ollut epävirallinen ottelu ja kyseinen tosa ei ollut edes hyvää sukua, mutta saavutus tämä silti oli. Tämä narttu valittiin uuden pentueen emoksi, eli kyseessä oli äitini. Pentueen isäksi hän päätyi tuomaan vielä yhden uroksen Amerikasta. Koira oli komea, hyvärakenteinen ja -sukuinen, sekä ansainnut suurmestarin tittelin kotimaassaan voittamalla viisi ottelua ilman häviöitä. Odotukset pentueen suhteen olivat korkeat.
 

Synnyin kuuden pennun pentueeseen. Yksi pennuista oli muita heikompi alusta alkaen ja lopulta menehtyi itsekseen. Viikon kuluttua synnytyksestä kasvattajani uskalsi antaa meille nimet. Kennelin nimi oli Dogsblood, jolloin viralliseksi nimekseni tuli Nara of Dogsblood. Emoni kasvatti pentujaan huolella, mutta tarpeeksi vanhoina meidät erotettiin hänestä varmuuden vuoksi. Parin päivän jälkeen en enää osannut kaivata häntä, koska olin yhä sisaruksieni ympäröimä. Olin kooltani keskikokoinen pentu ja myös narttu, joten isäntäni ei juuri kiinnittänyt minuun huomiota. Eniten kiinnostunut hän oli suurimmasta urospennusta, lähes kokonaan valkoisesta pennusta muutamalla punaisella laikulla. Tämä pentu oli paitsi suuri myös hyvin ärhäkkä, mikä miellytti isäntää. Hän oli varsin ruma pentu syvien otsaryppyjensä kanssa, kuin pieni vihainen demoni. Pentu sai nimen Demon.
 

Ajan kuluessa leikkimme muuttuivat yhä rajummiksi. Kahakoita syntyi lähes mistä aiheesta tahansa, mutta ne yleensä loppuivat lyhyeen vaikka rähinä olikin kovaäänistä. Vanhin veljeni Demon oli kova uhittelija. Hän oli syntynyt ensimmäisenä ja oli jo alusta alkaen meistä suurin, joten hänellä oli hyvät lähtökohdat aloittaa sisartensa kiusaaminen. Eräänä aamuna jo kookkaaksi kasvanut veljeni söi oman annoksensa ensin, sitten hyökkäsi pienimmän siskomme kimppuun. Demon puri häntä kovaa arkaan kirsuun. Sisko ulvahti ja juoksi turvaan tuolin alle, jättäen annoksensa Demonille. Olin liian nuori ja sivistymätön ymmärtääkseni hienoja asioita kuten oikeudenmukaisuutta, mutta sillä hetkellä tunsin sisälläni kuohahtavan. Tunsin ensimmäistä kertaa alkukantaista raivoa, jotain paljon syvempää kuin pieni leikkimielinen aggressio jota olin tuntenut ennen leikkiessäni sisarteni kanssa rajusti. Halusin repiä Demonin kappaleiksi, vaikken ymmärtänytkään miksi. Myös muut pennut tunsivat saman adrenaliinisykähdyksen ja syöksyimme yhdessä Demonin kimppuun. Tartuin Demonia kurkusta huteralla otteella ja yritin purra nahkaa, mutta kokemattomana en saanut edes ihoa rikottua. Veljeni murisi, muttei voinut mitään kolmelle pennulle samaan aikaan. Sitten tunsin nousevamme lattiasta ja kaksi sisartani tipahti alas vingahduksien kera. Kasvattajani työnsi kepin kitani ja veljeni kaulan väliin, vääntäen otteeni irti. Jäimme rähisemään toisillemme miehen pidellessä nauraen meitä tarpeeksi erillään.

Hämmästyksekseni kasvattajani ei tuntunut paheksuvan ruokailun kahakkaa, päin vastoin hän vaikutti ilahtuneen siitä. Tähän mennessä hän ei ollut huomannut pentueesta juuri ketään muuta kuin Demonin, mutta nyt hän keskittyi huomattavasti enemmän minuun. Meitä ei enää ruokittu yhdessä, vaan kaikki pennut sijoitettiin erillisiin ulkoaitauksiin. Tämän ansiosta saimme ruokailla rauhassa, mutta samalla vieraannuimme toisistamme entistä enemmän.
 

Meitä ulkoilutettiin lähes joka päivä, yleensä juoksimme pyörän vierellä. Olimme nyt lähes aikuisen koiran mitoissa, mutta mittasuhteiltamme yhä pentumaisen honteloita. Isäntä totutti meidät myös kuntoilemaan koirille tarkoitetulla juoksumatolla. Tämä oli aluksi pelottava ja outo kokemus, matto piti mekaanista ääntä ja en aluksi ymmärtänyt mitä matolla kuului tehdä. Idean ymmärrettyä aloin kuitenkin nauttimaan tästäkin liikuntamuodosta, sain kulutettua siihen mukavasti ulkotarhassa kerääntyneet energiat ja tuntui hyvältä kun oli selkeä tehtävä - kulje eteenpäin. Muutoin päivät saattoivat kulua hyvin hitaasti kun olimme suuren osan ajasta erillisissa ulkotarhoissa. Silloin tällöin isäntä otti esiin pitkän kepin, jonka päässä oli naru ja taas narun päähän sidottu houkuttavalta haiseva jäniksen nahka. Tätä vastustamatonta houkutinta hän sitten heilautteli edes takaisin ja me juoksimme ja loikimme sen perässä kuola roiskuen, kuin kyseessä olisi vakavakin metsästys. Myöhemmin alkoi uusi leikki, isäntä laittoi päälleni valjaat ja sitoi perääni muutaman tiiliskiven. Sitten hän kannusti minua tulemaan luokseen, jonka jälkeen sain herkkupalan ja rapsutuksia. Pidin tästäkin leikistä. Voimieni kasvaessa tiiliskiviä lisättiin vähitellen. Huomasin, että hän leikki minun ja Demonin kanssa selkeästi enemmän kuin muiden pentujen kanssa. Pienimmän siskoni, sen jota Demon oli purrut kuonoon, hän tuntui unohtaneen jo tyystin ja tyytyi vain viemään häntä juoksulenkille tai juoksumatolle.
 

by Mondeis.

Kennelissä riitti aina vieraita. Moni halusi nähdä uudenlaiset taistelukoirat ja etenkin uuden pentueen, josta isäntäni oli paljon puhunut. Sain yhtälailla ihailevia katseita kuin naureskeluakin osakseni. Miesten oli vaikea uskoa voivani pärjätä suurta tosaa vastaan, monen mielestä muistutin jopa ajokoiraa. Puhdasverisyyttänikin epäiltiin, sillä kasvaessani minulle oli kehittynyt vähintäänkin omalaatuisia piirteitä. Heti syntyessäni otsassani oli ollut punertavaa karvaa, johon ei silloin vielä kiinnittänyt paljoa huomiota. Nyt kuitenkin otsassani oli selkeä punainen karvatupsu, jolle miehet naureskelivat. Kasvattajani myönsi sen olevan rodulleni epätavallista. Torahampaani olivat myös ylikasvaneet, oikeastaan niitä voisi pitää epämuodostuneina. Ne näkyivät selvästi silloinkin kun suuni oli kokonaan kiinni. Tästä piirteestä isäntäni oli kuitenkin hyvin ylpeä, sillä hän oli varma sen olevan merkki minun ylivertaisuudestani taisteluissa. Hän esitteli purukalustoani ylpeänä kaikille katsojille.

Muutoin olin melko tavallinen rotuni edustaja. Silmäni olivat siniset, joka oli rodussani harvinaisempaa mutta ei ennenkuulumatonta. Vieraat ihastelivat niitä usein, japanilaisilla koirilla sinisiä silmiä ei tainnut näkyä juuri koskaan. Olin melko pitkäraajainen, piirre kulki suvussani jossa oli myös jonkin verran villisianmetsästykseen käytettyjä koiria. Karvani oli sileää ja kiiltävää, väriltään jotain kullan ja oranssin väliltä. Jokaisessa raajassani oli valkoiset "sukat", rinnassani oli etäisesti lentävältä lokilta näyttävä valkoinen merkki, sekä kirsuni oli väriltään vaaleanpunainen. Ulkonäkö oli kuitenkin taka-alalla kun miehet alkoivat puhua vakavemmin koirista. He pohtivat sukutauluani, vanhempieni saavutuksia, pentujen eroja, rotuni kykyjä ja niin edelleen ja niin edelleen. Omistajani otti usein puheeksi kahakkani Demonin kanssa.

Kasvattajani halusi keskittyä vain yhden pennun uraan ja myydä loput. Vaikka uuden, ulkomaalaisen rodun menestyksestä oltiinkin skeptisiä halukkaita ostajia löytyi kuitenkin paljon pennuille. Erinomaisista vanhemmista huolimatta pentue oli ollut keskinkertainen, vain minä ja Demon olimme tehneet isäntään vaikutuksen. Hyväntuulisia miehiä tuli ja meni kennelissä, osa vieden jonkun sisaristani mukanaan. Lopulta vain minä jäin Demonin kanssa jäljelle, me olimme isäntäni silmäteriä joita hän ei ollut raaskinut luovuttaa toisille. Mutta jompikumpi olisi kuitenkin meistä parempi, isäntäni ei vain kyennyt päättämään kumpi. Hän mietti yhä uudelleen pientä ruokailutaistelua. Oliko iskuni Demonin kurkkuun ollut synnynnäistä lahjakkuutta, verenperintönä välittynyttä taitoa, vaiko vain kaaoottisen tilanteen ja tuurin mahdollistama yhdistelmä. (JATKUU)