Hopeanuoli (manga, Akakabuto -osa)

NIMI: Hopeanuoli (Ginga Nagareboshi Gin)

VUOSI: 1983 - 1987
KUVITTAJA/TARINA: Yoshihiro Takahashi

Hopeanuolen animeversio on jo arvosteltu aikaisemmin.

Hopeanuoli -mangan arvostelua on jo kauan aikaa pyydelty ja nyt viimein jaksoin lukea mangat uudelleen, vaikka pelottavalta urakalta se tuntui. Kaikkein mieluiten kirjoitan Suomessa vähän tunnetuista teoksista, mutta ymmärrän toki, että tälläisen klassikon uupuminen blogista olisi suuri vääryys. Kasvoin Hopeanuoli -animen kanssa, joten arviotani tästä sarjasta sumentaa paljon lapsuuden nostalgia. Paljon kuitenkin kertoo se, että siinä missä lapsuuteni muut suosikit ovat paljolti jääneet unholaan on taas Hopeanuoli säilyttänyt kiinnostukseni vuodesta vuoteen yhtä suurena. Jotakin erikoista sarjassa on siis pakko olla. Ilman Hopeanuolta innostukseni koiratarinoita kohtaan olisi tuskin syttynyt, ainakaan nykyisessä mittakaavassaan ja tuskin tätäkään blogia edes olisi. Olen tälle sarjalle paljon velkaa.

Animena Hopeanuoli on minulle paljon rakkaampi, mikä johtuu puhtaista nostalgiasyistä. Minun on hankala arvostellessa laittaa mangaa ja animea paremmuusjärjestykseen, sillä kummallakin on tasapuolisesti omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan. Mangassa ja animessa on tasapuolisesti kummassakin kohtauksia, jotka toisessa versiossa on tehty paremmin ja kohtauksia, joita toisessa versiossa ei esiinny lainkaan. Suurin eroavuus on, että manga jatkuu pidemmälle kuin anime, minkä vuoksi arvostelen mangan osissa. Tämä arvostelu keskittyy ensimmäiseen saagaan, jossa vihollinen on Akakabuto.

Tarinan päähenkilö on tietenkin Hopeanuoli, josta mangassa käytetään alkuperäistä nimeä Gin. Ginin kotikylää terrorisoi suuri ihmissyöjäkarhu Akakabuto, jota metsästäjät eivät saa hengiltä. Gin valitaan vaativaan ja epäinhimilliseenkin karhukoirakoulutukseen, koska se on pentueen ainut tiikeriraitainen. Ginin kasvaessa se tapaa metsässä villikoiralauman, joka suunnittelee Akakabuton lahtaamista. Gin lähtee koirien mukaan näiden hajaantuessa ympäri Japania etsiessään lisää koirasotureita suureen sotaan. Ensimmäiset kirjat Akakabuto -saagassa keskittyvät karhukoirien kouluttamiseen ihmisten parissa, minkä aikana koirat eivät puhu ollenkaan. Kuitenkin kolmannessa kirjassa koirat alkavat puhua toisilleen ja fokus siirtyy nopeasti pois ihmisistä, keskittyen täysin koirien seikkailuihin. Tämä muutos on monelle varmasti helpotus, mutta itse pidin myös Ginin ja omistajansa yhteisten hetkien lukemisesta, joten on harmi kuinka tämän vaiheen jälkeen ihmiset jäävät tarinasta lähes täysin pois.

Hopeanuoli on hyvin vanha sarja, mikä näkyy selkeästi kuvituksessa. Tämä on lukijasta riippuen joko suuri plussa tai suuri miinus, itselleni se on suuri plussa. Takahashin kuvitus on sarjan alussa vielä hyvin karkeaa ja vanhanaikaista. Välillä hänen anatomiansa näyttää huvittavalta. Myös painojälki on tehnyt tuhojaan, etenkin alunperin värillisillä sivuilla. Parhaimmillaan Takahashi on Akakabuto -saagan lopulla ja sitä seuraavan susisaagan aikana, jolloin viivatyöskentelystä on muodostunut selkeätä ja tarkkaa menettämättä kuitenkaan vauhtia ja intohimoa. Juuri tietty raivokkuus ja palava intohimo välittyy Hopeanuolessa hänen kuvituksestaan, varmasti myös hänen aikaisemmassa teoksessa Shiroi Shenshi Yamatossakin, vaikken tätä ole päässyt paljoa lukemaan.

Tämä karkea tunteiden palo on kuitenkin omasta mielestäni kuihtunut vuosien varrella, enkä sitä enää Weedissä näe kuin harvoin yksittäisissä ruuduissa. Takahashin kuvituksesta on tullut Weediin mennessä jo liiankin hiottua ja turvallista, mutta Hopeanuolessa hän yhä uskalsi piirtää alkukantaisella raivolla, jättäen hahmoihin tiettyä karkeutta. Karhut Hopeanuolessa ovat järjettömän pelottavan näköisiä, tuulenpuuskat ja liikeratojen viivat sivuilla helposti ymmärrettäviä ja juonenkäänteet oikeasti järkyttäviä. Tähän aikaan Takahashi yhä osasi piirtää luontevasti muitakin eläimiä kuin koiria, hänen karhunsa ovat todella katu-uskottavia ja myös näyttävät karhuilta - toisin kuin Weedissä, johon ilmestyi myöhemmin jälleen karhuja, jotka näyttivät vähintäänkin hämmentäviltä mutanttikoirilta.

Kerronta mangassa monesti harppoo eteenpäin liian nopeasti, uusia hahmoja tulee mukaan suurella tahdilla eikä heihin aina viitsitä tutustua kunnolla. Koirat ryntäävät kiireellä paikasta toiseen ja pidemmät hengähdystauot taisteluiden ja matkaamisen välillä olisivat olleet paikallaan, jotta lukija pääsisi kunnolla tutustumaan eri hahmoihin. Omasta mielestäni juoni vaihtaa suuntaansa liian jyrkästi kolmannessa osassa, missä Gin päättääkin liittyä villikoiralaumaan ja jättää ihmiset. Tuohon mennessä koirat eivät ole puhuneet ollenkaan ja sarja on keskittynyt perinteiseen metsästykseen, mutta ilmeisemmin tämä ei koukuttanut tarpeeksi lukijoita jolloin sarja muuttui radikaalisti Jack London -tyyliseksi erämaaseikkailuksi. Tämä ei mielestäni kuitenkaan ole huono päätös, ei missään nimessä. Sarja olisi ollut paljon tylsempää luettavaa jos koirat eivät pukahtaisi mitään ja villikoirista Takahashi on lopulta saanut paljon enemmän tarinaa irti kuin kesykoirista. Siirtymävaihe näiden kahden osuuden välillä vain on tökkivä, kuin kyseessä olisi kaksi täysin eri tarinaa jotka on päätetty yhdistää.

Hopeanuolen tarinatyyli on tunnetun mahtipontinen, vakava ja välillä naurettavankin epärealistinen. Sarja on tunnettu lähinnä vain Japanissa ja pohjoismaissa, etenkin Suomessa. Muualla sarjaa ei ole julkaistu ja sitä seuraa vain pieni marginaaliyleisö, jonka vuoksi sarjaa ei ole taloudellisesti kannattavaa julkaista. Hopeanuoli on erikoinen menestystarina Suomessa, kaikki sai alkunsa neljästä kämäisestä videokasetista, joiden sisältö oli karkeasti leikattu jättäen juoneen suuria aukkoja, dubbaus oli lähinnä huvittavaa ja takakansien tekstit täysin pielessä, puhumattakaan ettei koirien verikekkerit ole sitä perinteisintä tarjontaa mitä ollaan totuttu esittämään lapsille. Silti Hopeanuoli sai täällä käsittämättömän suosion, joka ei tänäkään päivänä ole laimennut. Syytä tähän voi vain spekuloida, mutta tässä oma versioni totuudesta. Hopeanuolessa suurina teemoina toimivat rehellisyys, sotilaallisuus, uskollisuus ja sisukkuus. Kaikki ominaisuuksia, joita Suomessa arvostetaan erittäin paljon. Suomalaiset ovat arktista kansaa ja meidän metsästyskulttuurimme kukoistaa yhä vahvana, joten Hopeanuolen havumetsäympäristö ja karhunmetsästysteema iskivät meihin takuulla.

Ainakin omassa suvussani on aina oltu sotahulluja ja jaksettu muistella esi-isiä. Hopeanuolessa sotateema on aina läsnä, myös Akakabuton kaaduttuakin kun kehään astuu uusia vihollisia. Ginin sukulinjaa ylistetään joka käänteessä ja vanhoja kaatuneita sotureita jaksetaan muistella yhä uudelleen. Tarinan koirilla on aina menossa jonkinlainen suuri taistelu, joka antaa heidän elämilleen päämäärän ja tarkoituksen. Varmasti moni lukija kaipaisi omalle kaaottiselle elämälleen samanlaisen selkeän tarkoituksen, vaikkei ehkä juuri sotimalla. Hopeanuolen avulla lukija voi kokea olevansa osa jotain itseään suurempaa, jotain eeppistä ja tarkoituksellista.

Ensimmäisen pokkarin erikoisjulkaisussa Takahashi kirjoitti toivovansa Hopeanuolen välittävän suomalaisille lukijoille japanilaista bushidohenkeä. Voin todellakin sanoa, että tässä Takahashi on onnistunut. Hopeanuoli on upea mestariteos, jonka veroista tarinaa Takahashi ei ole pystynyt luomaan uudestaan. Verisen ja kornin kuoren alla piiree eeppinen kertomus uhrautuvuudesta, joka jää varmasti mieleen kummittelemaan vuosikausiksi.

Sarja on niin vangitseva, että sen tekijälläkin on vaikeuksia lopettaa siitä tarinoiminen. Tähän mennessä Takahashi on ehtinyt kirjoittaa pitkät saagat Ginin pojasta kuin myös pojanpojastakin, myös oman lyhyen tarinan ovat saaneet Ginin isä, sekä Ginin sisaruksen jälkeläiset. Joillakuilla sarjassa esiintyneillä hahmoilla on myös omia lyhyttarinoitaan. Takahashi on nyt aloittanut oman sarjan Hopeanuolessa esiintyneestä Akame -hahmosta. Mikään näistä tarinoista ei kuitenkaan ole ollut tähän mennessä yhtä vangitseva kuin alkuperäinen Akakabuto -saaga, ja suoraan sanottuna monia faneja on alkanut kyllästyttääkin kuinka Takahashi on kirjoittanut samaa tarinaa jo vuosikausia laadun selvästi laskiessa. Toivotaan kuitenkin, että tämä uusin Ginga Densetsu Akame yllättää olemalla omaperäinen ja koukuttava, kuten kaiken aloittanut Hopeanuolikin oli aikoinaan.

TÄHDET: *****