FANITARINA: Legendan varjossa, osa 4

by Narncolie.

Luku 4.

Sätkähdin hereille. Hetkeen en nähnyt mitään aamuhämärässä, kuulin vain läheltäni epämääräistä kahinaa. Muodot pimeydessä alkoivat pikkuhiljaa hahmottua ja erotin ulkotarhan ääriviivat, sitten niiden takana olevan koiran epämääräisen tumman hahmon. Tajusin, että koira oli viereiseen häkkiin viety Kitsunegari. Olin yhä vieraan miehen kennelissä. Kauanko olin nukkunut taistelun jälkeen? Nuuhkin ilmaa, jossa tuoksui jo hieman aamukaste. Nousin ylös ja astelin lähemmäksi suuren koiran hahmoa. Hahmo liikahti ja käänsi naamansa minuun päin, säikähdin tästä hieman ja niskavillani nousivat pystyyn. "Olet hyvä taistelemaan, pikkukoira." vanha tosa sanoi matalalla äänellä, eikä vaivautunut nousemaan ylös. "Turhaa säikyt, en minä aidan läpi tule, enkä haluaisikaan." Istahdin verkkoaidan eteen, aivan vanhan koiran viereen. Koiran, jonka juuri ennen nukahtamistani olin piessyt, ja joka oli piessyt minua. Olimme hetken hiljaa katsellessamme toisiamme.

"Et ollutkaan hidas köntys, kuten isäntäni kuvaili." sanoin. Kitsunegari katsoi minua silmiin ja naurahti. "Olen eläkkeelläni lihonut hieman, myönnetään. Mutta olen silti kova vastustaja yhä. En ollut ennen hävinnyt, onnitteluni, pentu." Silmäni laajenivat, tunsin ylpeyden läikehtivän sisälläni uroksen sanojen ansiosta. Kitsunegari oli ollut vaikea vastustaja ja taistelun myötä opin kunnioittamaan vanhaa koiraa suuresti. "Mutta pentu... Onko tämä se tie, jota haluat oikeasti kulkea? Haluatko olla taistelukoira loppuelämäsi ajan?" "Miksi en haluaisi? Tätä varten minä olen syntynyt, tätä varten minä elän?" kysyin hämmentyneenä. Uros taisi olla jo vanhuudenhöppänä ja puhui pehmosia. Kitsunegari oli hetken vaiti, katsellen minua ja sitten siirtäen katseensa jonnekin kaukaisuuteen. "Minäkin synnyin tätä lajia varten. Mutta elämässä on pakko olla muutakin. Olen ollut taistelukoirana vuosia ja jossain vaiheessa vain aloin miettiä onko missään mitään mieltä, miksi taistelin tuntemattomia koiria vastaan otteluista toiseen." Karvani alkoivat nousta jälleen pystyyn, jokin uroksen puheessa hermostutti minua. Tätä varten minun sukuni oli syntynyt, tätä varten minä olin kauan harjoitellut. Tätä varten pieksin veljeni. Tämä tuntui hyvältä, joltain aidolta ja konkreettiselta. "Onko vanhuus pehmittänyt sinua? Vai oletko suuren kokosi alla pelkkä ajokoira ja tappio sai sinut näyttämään todelliset karvasi?" Kävelin aitauksen kaukaisimpaan nurkkaan ennen kuin uros ehti vastata sähähdykseeni. Kaduin heti äkkipikaisuuttani, mutta puoliksi nolostuneisuuden ja puoliksi itsepäisyyden vuoksi en kävellyt takaisin.

Makasin aitauksen tomussa ja katselin aamutaivasta, kuinka se hiljalleen muuttui valoisammaksi ja ulkoa alkoi kuulua linnunlaulua. Mietin missä omistajani oli ja kauanko lojuisin vieraassa paikassa tuon koiravanhuksen kanssa. Ei olisi pitänyt ärähtää hänelle, en ollut puhunut toisen koiran kanssa kuukausiin. Ei hänestä mitään uhkaakaan voi olla, olinhan jo kerran päihittänyt hänet ja välissämme oli kalterit. Jostain syystä hänen sanansa olivat raivostuttaneet minua, yritin pohtia miksi. Taistelut olivat elämäntyöni, tarkoitukseni. Olin suvustani ylpeä, niin oli isäntänikin, joka jaksoi ylistää minua kenelle tahansa kuuntelevalle. Mutta jos taistelut olivat tarkoitukseni, mikä oli taisteluiden tarkoitus? Nuuhkin maata, josta saattoi erottaa yhä entisen asukin etäisen hajun. Nousin ylös ja astelin aitauksessani edestakaisin maata nuuhkien.

"Tule jo tänne pikkukoira ja lopeta tuo ympyrässä kävely" Kitsunegari urahti aitauksestaan. Olin jo lauhtunut ja vähän nolostunut aikaisemmasta purkauksestani, joten kävelin hänen eteensä vaiti. "Huomaan, että olet kovin ylpeä koira. Siinä ei ole mitään pahaa. Pidät kiinni arvoistasi, mutta et ole nuoruutesi vuoksi vielä päässyt kyseenalaistamaan niitä. Sanohan, oliko eilinen hyvä ottelu?" Makasimme päät koholla toisiamme katsellen. Uros vaikutti yhtäkkiä hyvin kokeneelta ja viisaalta, vaikka en ymmärtänytkään mitä hän ajoi tällä kaikella takaa. "Olit kova vastustaja, mutta voitin sinut." "Niin voitit, mutta et olisi voittanut jos en olisi päästänyt niskastasi irti. Sain melkein heti ottelun alussa otteen niskastasi, olisin voinut murtaakin sen. Olen kuitenkin tunteellinen vanha hölmö, eikä tapanani ole vahingoittaa narttuja."

Uros käänsi päänsä katsomaan jonnekin kauas ja seurasin hänen katsettaan. Aitaukseni ulkopuolella oli käytävä, jonka vastakkaisella puolella oli toinen rivistö ulkotarhoja. Nämä tarhat olivat tyhjillään, yhtä lukuun ottamatta. En ollut ennen huomannut, että vieraassa kennelissä oli kolmaskin koira. "Tuo on Kabuki. Häntä vastaan sinä ottelet ylihuomenna. Jos jo minä olin sinulle vaikea voitto, Kabuki on vielä vaikeampi. Jos saan olla rehellinen, en usko sinulla olevan mahdollisuuksia häntä vastaan." Yritin saada koiran ulkonäöstä selkoa nousematta paikoiltani. Kabuki oli kuitenkin selkä meihin päin. "Kabuki on minua pari vuotta nuorempi, vasta vähän aikaa sitten eläkkeelle siirtynyt. Hän menestyi erittäin hyvin koirataisteluissa, eikä ole yhtä lempeäsydäminen kuin minä. Hän tuskin antaa sinulle armoa, jos jäät alakynteen." "Miksi kerrot tämän kaiken minulle, mehän olemme vihollisia?" kysyin epävarmasti. "Voi pentu, en minä ole sinun vihollisesi vaikka me taistelimme eilen. Koirataistelut ovat ihmisten huvia, ei koirien tarvitse olla vihollisia sitä varten. Etkö huomaa kuinka puhumme nytkin rauhallisesti, enkä minä ainakaan halua repiä kurkkuasi?" Kitsunegari venytteli laiskasti raajojaan ja rojahti kyljelleen tomun pöllähtäessä ilmaan. Niin hämmentävää kuin se olikin hän oli oikeassa, en kokenut minkäänlaista katkeruutta häntä kohtaan, vaikka juuri eilen taistelimme rajusti. Mietin miksi oikeastaan olin halunnut taistella häntä vastaan, enhän tunne Kitsunegaria ollenkaan.

Uros oli oikeassa eilisen ottelun suhteen, vaikka sen myöntäminen itselleni oli vaikeaa. Olin voittanut hänet vain hyvällä onnella, eikä otteluni Demonia vastaan ollut kovinkaan vaikuttava sekään. Isäntäni kuvaus tosa-koirista oli selvästi vääristelty, sillä kohtaamani koira oli vanhuudestaan huolimatta ollut tarpeeksi ketterä, vahva ja nopea. Hän oli hetkessä saanut minusta pitävän otteen ja retuuttanut minua kuin purulelua. Olisin pulassa, jos Kabuki olisi Kitsunegaria vielä taidokkaampi ja nuorempi. "En vieläkään ymmärrä, miksi kerrot tämän kaiken minulle." "Minä olen jo vanha, mutta sinä olet vasta pentu ja pidän sisukkuudestasi. Olisi sääli, että elämäsi olisi vain tälläistä aitauksessa lojumista ja tarkoituksetonta taistelua. Elämäni on jo pian ohi, olen vanha. Mutta sinulla on vielä ties kuinka monta elinvuotta jäljellä. Voit valita toisen tien vielä elämällesi." Vanha koira katsoi silmiini, ihan kuin lävitseni ja hänen katseensa ja sanansa saivat vilunväreen kulkemaan kehoni läpi. Olisiko minusta muuhun kuin taisteluihin, mitä muuta elämällä voisi olla minulle tarjottavana? Olisiko uuden tien valitseminen pelkuruutta ja oman verenperinnön pettämistä? Katsoin taas Kabukin selkää, joka kohoili hiljakseen koiran hengittäessä unissaan. En halunnut kuolla.

 Käänsin katseeni taas Kitsunegariin, mutten keksinyt mitään sanottavaa. Onneksi hän jatkoi taas keskustelua, jotta välttäisimme kiusallisen hiljaisuuden. "Vähän yli viikko sitten täällä kävi koiria kun isäntäni oli nukkumassa... villikoiria. He olivat jostain kuulleet tässä kennelissä olevan taistelukoiria ja halusivat meidän liittyvän heidän joukkoonsa. En ollut koskaan nähnyt samanlaista tunteenpaloa, samanlaista yhteenkuuluvuutta kuin noista koirista huokui. He olivat valmiita kuolemaan ja juoksemaan maailman ääriin tavoitteensa vuoksi. Heidän elämällään oli tarkoitus, mikä minun elämältäni oli jäänyt uupumaan." Vanhan koiran silmissä välähti valonpilke. Hän tarkoitti joka sanaansa, mutten osannut kuvitellakaan millaiset villikoirat pystyisivät tekemään noin suuren vaikutuksen voimakkaaseen taistelukoiraan. "Miksi et lähtenyt heidän mukaansa?" "Minulle on jo myöhäistä opetella uusia asioita, olen liian vanha ja tottunut turvalliseen elämääni. Olisin vain ollut heidän tiellään. He olivat nuoria uroksia Ohusta. He keräsivät sotilaita suureen taisteluun Ohun valloittanutta karhua vastaan. Sinä olet soturisielu, olisi sääli jos lahjasi menisivät hukkaan koirataisteluissa kun voisit olla yksi noista sotureista, jotka puolustavat omaa maataan ja tulevaisuuttaan. Haluatko kuolla huomenna Kabukin hampaisiin, vai kokeilla kuolla jonkin suuremman asian puolesta?" Tunsin kylmien väristysten kulkevan selkääni pitkin. Kitsunegari oli tosissaan, hän oli nähnyt nämä upeat soturit ja vaikuttunut ikiajoiksi heistä. Halusin ehdottomasti tavata heidät. "Jos haluat elää edes hiukan pidempään ja elämän, jonka herra voit itse olla ja jolla on jotain merkitystä, lähde Ohuun. Aitaus, jossa olet on ollut tyhjillään kauan, koska aitauksessa on kohta, joka on rispaantunut ajan saatossa. Olet tarpeeksi pieni puskemaan siitä läpi." Katsoin taakseni ja huomasin aitauksessa pahasti ruostuneen kohdan, joka oli osittain rikkoontunut. Houkutus oli liian suuri. Vilkaisin viimeisen kerran Kitsunegaria. "Kiitos, vanhus. Käyn katsomassa millainen Ohu on." (JATKUU)