VUOSI: 1994
KÄSIKIRJOITUS: Alan Case, Steve Walker, Sue Butterworth, Jenny McDade, Gordon Harrison, Elphin Lloyd-Jones, Valerie Georgeson, perustuen Colin Dannin kirjoihin
OHJAAJA: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc
Lue ensimmäisen tuotantokauden arvostelu täältä.
Lapsena pidin tästä kaudesta huomattavasti enemmän kuin ensimmäisestä. Toisella kaudella mukaan tuodaan paljon lisää kettuja ja muitakin petoeläimiä, jotka ovat selkeästi sarjan kiinnostavinta antia. Juoni on huomattavasti tiiviimpi, kiinnostavia juonikuvioita on enemmän ja monipuolisemmin. Siinä missä ensimmäisellä kaudella tarina seurasi lähinnä vain eläinten pyhiinvaellusta, on nyt mukana useita juonikuvioita, monesti yhtäaikaisesti, kuten sissisota sinikettujen kanssa, talven nälänhätä, salametsästäjien ajaminen pois puistosta, perheriidan takia omilleen lähteneen ketunpojan seuraaminen, sekä Mäyrän loukkaantuminen. Kaikki nämä ovat kiinnostavia ja jännittäviä tapahtumia, etenkin koska edelliseltä kaudelta tuttu elämän raadollisuus on yhä mukana.
Sinikettujen pomo Arpinaama on hyvin kliseinen pahis, jolla ei ole mitään hyviä puolia. Hän kuitenkin onnistuu olemaan aidosti uhkaava. Pidin myös sinikettujen ulkonäöistä paljon. Punakettujen puolelta löytyy kuitenkin yllättävän kiinnostavia persoonia. Kaukametsän Kettu on saanut neljä pentua, joista yksi ryhtyy Romeo & Julia -tyyliseen romanssiin siniketun kanssa. Kettu suhtautuu tähän yllättävän ankarasti ja suorastaan rasistisesti. Tämä asenne lieventyy sarjan edetessä, mutta Kettu suhtautuu sinikettuihin niuvasti vielä kolmannellakin kaudella. Hänen hahmo ei koskaan kasva kokonaan tämän ennakkoluulon yli. Kettu tekee sarjan aikana paljon sankarillisia tekoja, mutta toisaalta hänessä on myös selkeästi huonoja puolia. Tämä tekee hänestä kiinnostavan päähenkilön.Karu ote jatkuu jälleen kun useita tärkeitä hahmoja kuolee. Kukaan ei ole turvassa, oli hahmo miten rakastettu tahansa. Tämä on vain osa elämän kiertokulkua. Ensimmäisen kauden lävistettyjen hiirten kaltaista shokkikohtausta ei enää ole luvassa, mutta jonkin verran nähdään verta ja raakaa taistelua. Kuitenkin yksi juonellisesti tärkeä kuolema tehdään hämmentävästi ohimennen, katsojilta piilossa, eikä ruumiissa ole näkyvissä lainkaan verta vaikka kuolema oli varmasti raaka. Tämä oli outo ratkaisu, ottaen huomioon mitä kaikkea muuta sarjassa uskallettiin näyttää ja kuinka merkittävä kuolema oli. Talvella Kaukametsästä tulleet petoeläimet näkevät myös nälkää, mutta ulkoisesti heille ei ole annettu esimerkiksi näkyviä kylkiluita. Eräässä kohtauksessa Naaraskettu päivittelee miten heikolta Kettu näyttää, mutta Kettu näyttää ihan samalta kuin aina ennenkin.
Piirrosjälki vaikutti olevan myös parempaa tällä kaudella. Ainakin kiinnitin huomiota upeisiin talvitaustoihin, joita vasten punaiset ketut näyttivät upean eläväisiltä. Asetelmiin on nähty selkeästi vaivaa. Vaikka välillä animoinnissa on pientä nikottelua ja outoa hitautta, etenkin toimintakohtauksissa, on tätä selkeää jälkeä kuitenkin suuri ilo katsoa.
Suosittelen sarjaa ehdottomasti, jos ei sitä ole onnistunut lapsena näkemään telkkarista. Kakkoskausi on monessa mielessä suuri parannus ensimmäiseen kauteen, joka sekään ei missään nimessä ollut huono. Kolmoskaudesta en vielä ole nähnyt kuin yksittäisiä kohtauksia ja tiedän suurinpiirtein mitä siinä tapahtuu. Valitettavasti näkemäni ja lukemani asiat eivät ole olleet lupaavia. Jostain syystä en koskaan nähnyt kolmoskauden jaksoja lapsena, vaikka ilmeisesti nekin on näytetty telkkarissa, sillä kolmoskauden hahmojen nimiä on suomennettu Wikipediaan. Mikäli viimeinen kausi osoittautuu täysin ketunpaskaksi, voi sarjan lopettaa kesken kakkoskauden lopussa. Kakkoskauden viimeinen jakso sitoo kaikki juonilangat nätisti yhteen ja finaali tuntuu niin lopulliselta, etten edes näe tarvetta lisäjaksoille.
TÄHDET: ****