Poliisin kouluttama susi

Nytpä osui kohdalle mielenkiintoinen löytö, josta en ollut aiemmin kuullut mitään. Poldi oli itävaltalaisen poliisikersantin kouluttama susi, joka monen vuoden ajan esitti temppuja yleisölle ja väitetysti jopa läpäisi poliisikoiratestin. Ensimmäinen siitä löytämäni artikkeli oli amerikkalaisessa lehdessä, jossa oli kuvituksina tuikitavallisen näköisiä saksanpaimenkoiria. Epäilin silloin koko tarinan olevan huijausta, enkä edes tallentanut artikkelia koneelleni. Myöhemmin täysin sattumalta törmäsin kesytettyyn Poldi-suteen uudestaan, ja nimi tuntui hirveän tutulta... Hitto, tässähän se "poliisisusi" olikin! Se oli sittenkin olemassa! Syöksyin kaivelemaan saksalaisia ja itävaltalaisia lehtiarkistoja, ja niistä löytyi kasapäin kiinnostavaa materiaalia.

Poldin omistaja oli Wienin poliisien riveissä työskennellyt Rudolf Knapp, jolla oli 1910-luvulla saksanpaimenkoirat Fix Harras von Askanien ja Lotte von Maning, joista etenkin Fix Harras oli kuuluisa. Fixin sankariteoista kirjoitettiin itävaltalaisiin lehtiin harva se päivä. Tuohon aikaan poliisikoirien käyttö oli vielä uutta, ja poliisikoirat saivat lehdissä paljon ihailua aikaan nykysilmin katsottuna vähäpätöisillä uroteoilla, kuten sipulivarkaiden kiinniotolla. Mutta pikkunäpistyksien lisäksi Knappin koirat ratkaisivat myös raiskauksia ja murhia. Yhteensä Fix Harras ratkaisi ainakin 68 rikosta. Knapp koulutti koiransa itse ja järjesti ensimmäisen poliisikoiranäytöksen Wienissä vuonna 1914. Fix Harras ja Lotte olivat näytöksessä vain vuoden vanhoja, mutta tekivät silti yleisöön vaikutuksen erilaisilla tottelevaisuustehtävillä ja piilossa olevien ihmisten jäljittämisellä. Ennen Poldia Knapp oli kouluttanut poliisikoiria yli 20 vuoden ajan.

Amerikkalaisessa artikkelissa "Poldin" kuvina oli selvästi tavallisia saksanpaimenkoiria. Voi hyvin olla, että nämä kuvat esittivätkin omistajan aiempia koiria.

Knapp oli Ensimmäisen maailmansodan aikaan ollut jalkaväen sotilaana Bosnia-Hertsegovinassa. Siellä hän oli ensimmäisen kerran tavannut villejä susia, poliisikoiriensa sukulaisia. Hän tunsi niitä kohtaan suurta ihailua. Hän haaveili suden kouluttamisesta koiran lailla, sillä hän tiesi sudella olevan paljon parempi hajuaisti. Hänen mielessään susi oli vahvempi, urheampi, älykkäämpi ja tarkka-aistisempi kuin mikään muu peto, mutta mikään muu peto ei myöskään vihannut ihmiskuntaa yhtä paljon. Hänet valtasi pakkomielle valjastaa suden kyvyt ihmisen palvelukseen. Eläinkouluttajien varoitukset eivät hidastaneet häntä. Jopa kuuluisa eksoottisten eläinten välittäjä Carl Hagenbeck sanoi suden koulutuksen olevan mahdotonta. Suden voisi saada suhtautumaan ihmiseen passiivisen ystävällisesti, mutta se ei koskaan tottelisi käskyjä.

Knapp jäi eläkkeelle sotavammojensa takia, ja hänellä oli kaikki aika maailmassa aloittaa kunnianhimoinen sudenkesytysprojekti. St. Veit an der Glanissa oli Max Weberitschin yksityinen eläintarha, ja siellä Knapp sai yrittää kouluttaa aikuisia susia. Urokset olivat täysin mahdottomia, narttujen kanssa oli hieman enemmän onnea. Silti monen viikon päästä mainittavia tuloksia ei syntynyt, ja myös uusi satsi aikuisia susia suhtautui häneen vihamielisesti. 

Silti Knapp ei luovuttanut. Oli vuosi 1927. Knapp tunsi metsänhoitajan Bosniassa, joka etsi sudenpesän Banja Lukan metsästä. Kolean harmaana toukokuisena aamuna miehet kyykkivät pesän lähettyvillä. Kun emo lähti pesästä, Knapp ampui sen (tosin joidenkin lehtien mukaan ampuja oli metsänvartija). Pesässä oli viisi pentua, joiden arvioitiin olevan neljän tai viiden viikon ikäisiä. Ne olivat sokeita ja nukkuivat rauhassa, tietämättöminä verilöylystä. 

 

Pentueessa oli neljä urosta ja yksi narttu. Knapp uskoi naarassusien olevan uroksia luottavaisempia ja helpompia kouluttaa, uros ei ikinä tottelisi häntä. Ainut naaras sai nimekseen Leopoldine, eli ytimekkäästi Poldi. Vaikka pentuja kohdeltiin hyvin, ne alkoivat silti näyttää epäluuloisuuden merkkejä parin viikon jälkeen, jolloin Poldi päätettiin eristää lajitovereistaan. Loput pennuista olisivat hyödyttömiä. Muut pennut annettiin eläintarhoihin, ja Poldi eli Knappin lasten kanssa, jotta se leimaantuisi ihmisiin. He ruokkivat sitä tuttipullolla joka päivä. Lasten kautta se tottui myös aikuisiin.

Poldi rakasti lapsia, se tottui heidän railakkaaseen leikkiin, ja lasten lähtiessä kouluun se makasi heidän sänkyjen alla odottaen heitä. Se voitiin sitoa ulos puuhun, jolloin se tyytyväisesti makasi mahallaan ja lapset leikkivät sen kimpussa. Poldin "poliisikoirakoulutus" aloitettiin laittamalla se etsimään piiloutuneita lapsia. Tätä leikkiä se rakasti. Vuosien 1928 ja 1929 välisenä talvena se seurasi lapsia pulkkamäkeen vapaana ilman ketjua, ja veti pulkkaa ylämäessä. Jopa vieraat lapset saivat vapaasti pörröttää sen turkkia, vetää korvista ja käpälistä, mitä villimpiä lapset olivat sitä enemmän Poldi tuntui nauttivan ja antautuvan. Se ja perheen kissa tulivat myös hyvin toimeen. Poldi oli loputtoman suvaitsevainen itseään heikompien olentojen kanssa.

Arki Poldin kanssa oli aluksi vaikeaa. Se repi verhot, huonekalut, takit ja matot. Sen koulutus oli hyvin haastavaa. Monesti Knapp toivoi suden jääneen Bosniaan. Uhkailu, huutaminen ja väkivalta eivät olisi toimineet, ja Knapp kertoi lyöneensä Poldia tasan kerran. Aiempien susien kanssa hän oli ymmärtänyt, että pakottaminen ei tulisi toimimaan pelokkaiden, herkkien ja ylpeiden otusten kanssa. Jos suden halusi ystäväkseen, ei saisi edes ajatella ruoskaa. Sen sijaan, että hän olisi huutanut tai lyönyt Poldia, hän "rankaisi" sitä käskemällä suden ryömimään, joka oli opetettu temppu ja fyysisesti raskasta. Tarvittiin loppumatonta kärsivällisyyttä, jotta Poldi oppi kolmessa vuodessa samat asiat, jotka poliisikoira oppi muutamassa kuukaudessa.

Aikuisiin ihmisiin Poldi suhtautui kohteliaan etäisesti. Jos aikuinen puhui sille ystävällisesti, myös Poldi oli ystävällinen. Jos vieras tuli kotiin se vain nukkui rauhassa. Mutta jos aikuinen ihminen oli aggressiivinen, silloin Poldi vastasi samalla lailla. Lapsia Poldi ei ikinä purrut, mutta Knappille oli vuosien saatossa tullut lukuisia arpia erimielisyyksistä. Tästä huolimatta hän ei lyönyt Poldia takaisin. Poldi tarvitsi rauhallisen, itsevarman johtajan, joka antoi selkeitä sääntöjä ja vastasi suden kapinointiin isällisellä kärsivällisyydellä. Poldi rakasti isäntäänsä ja ulvoi onnesta hänen saapuessa kotiin, ja jos isäntä oli parikin päivää poissa Poldi menetti ruokahalunsa ja muuttui äreäksi känkkäränkäksi. Knappin vaimo inhosi Poldia. Susi oli tuhonnut vaikka kuinka paljon tavaraa, sen ruokkiminen maksoi maltaita (kolme paunaa lihaa päivässä), ja ehkä ennen kaikkea vaimo oli mustasukkainen. Jossain välissä vaimo haki avioeroa. Tämäkään ei saanut ukkoa järkiinsä, sillä Poldi oli hänen elämänsä rakkaus ja suurin ilo. Vaimo oli oikeassa, Poldi meni kaiken edelle.

Bulgarian entinen kuningas Ferdinand (vasemmalla) kävi tapaamassa Poldia.

Kaupungilla Poldia oli pakko pitää ketjussa, jo järjestyslaki vaati sen, ja se seurasi isäntäänsä kaikkialle ja näytti olevan syvällä ajatuksissaan. Metsissä ja niityillä vapaudenkaipuu valtasi sen. Se oli monesti päässyt irti ja valtavan riemuissaan juoksi pitkin niittyä, kunnes viimein uupui ja sitten antoi isäntänsä ottaa sen jälleen kiinni. Juoksuhepulin jälkeen se oli jälleen jonkin aikaa tyytyväinen ja kuuliainen. Kerran Berliinissä vilkkaalla kadulla ohi menevä bussi säikäytti Poldin, se pääsi vapaaksi ja loikkasi tielle. Auto lähestyi hurjaa vauhtia, mutta pelastava ihme tapahtui: perässä raahaava ketju jäi jumiin viemärin ritilään, ja Poldi lennähti bumerangina taaksepäin viime sekunnilla, väistäen auton renkaat.

Poldi oppi hitaasti, mutta oppi kuitenkin. Se osasi muun muassa seurata isännän vierellä, tulla luokse, istua, nousta, noutaa esineitä, etsiä kadonneita esineitä ja jäljittää ihmisiä lyhyitä matkoja, pysyä paikallaan, hypätä renkaan läpi, vetää kärryä, "tanssia", näyttää hampaitaan, ottaa isännän hattu pois päästä, kiivetä nelimetrisen esteen yli, kiivetä tikkaita, kantaa maitokannuja, pitää rikolliset aloillaan... Sitä sai kantaa olallaan kuin kettupuuhkaa, ja kun Knapp piteli lihanpalaa suussaan Poldi otti sen hyvin varovaisesti. Se ei pelännyt aseiden pauketta. Sille viskottiin kovalla vauhdilla nakkeja joka suunnasta, ja se sai ne kaikki kiinni ja nieli pureksimatta.

Knapp ja Poldi aloittivat yleisöille esiintymisen joskus 1930-luvun alussa. Ihan ensimmäinen esitys oli Berliinissä sotakoirien kouluttajille, jonka jälkeen he esiintyivät Nurembergin teattereissa neljän viikon ajan. Kaksikko otettiin innolla vastaan ja heille sateli kaikenlaisia kunnianosoituksia. He esiintyivät lukuisissa kouluissa, jonka ansiosta sadat lapset lähettivät Poldille fanikirjeitä, joita Knapp säilytti suuressa kansiossa. Eräs berliiniläinen pikkutyttö oli hihkunut opettajalleen luennon olleen paljon parempi kuin vapaa välitunti. Poldi kutsuttiin kaikenlaisiin juhliin ja kissanristiäisiin. Opetusministeriö Berliinissä kuunteli kiinnostuneena Knappin kertomuksia suden koulutuksesta.

Vuonna 1932 Poldi tuotiin Müncheniin siitä kertovan lyhytelokuvan ensi-iltaan. Elokuvan oli kuvannut saksalainen UFA-studio, ja se oli äänetön, mutta ilmeisesti siinä oli tekstitys mukana. Leffan katsojat saivat kuulla tarinoita Poldin elämästä suoraan Knappilta, ja saivat silittää sutta ja jopa laittaa käden sen suuhun. Olen löytänyt Poldista vain yhden videon, enkä usko sen olevan tämä varsinainen "elokuva", sillä se on niin lyhyt ja sisältö ei vastaa lehdissä olleita kuvailuja. Teattereissa näytetty filmi oli sisältänyt kertomuksia Poldin koulutuksesta ja näyttänyt sen kykyjä, siinä oli myös kohtaus, jossa Poldi ulvoi, eikä näitä esiinny löytämässäni klipissä. Knapp myös suunnitteli tekevänsä Poldin kanssa Punahilkka-teemaisen elokuvan, en tiedä toteutuiko se.

Luennoillaan Knapp tietenkin esitteli Poldin osaamia temppuja, sekä kertoi sen koulutuksesta ja elämästä, mutta hän myös kertoi susista ylipäänsä. Hänen vitsailtiin osaavan kertoa susista tietokirjoja enemmän, ja hän halusi lasten ymmärtävän miten tärkeää eläinrakkaus on. 

Vuoden 1932 loppupuolella kirjoitettiin, että Poldi oli läpäissyt poliisikoirakokeen korkein arvosanoin. Susi oli tuolloin 5-vuotias. En tiedä mitä kaikkea kokeessa vaadittiin, mutta tämä oli hieno suoritus ja herätti paljon kohua poliisien parissa, sillä oltiin ajateltu ettei sutta voisi kouluttaa niin korkealle tasolle. Lukuisat poliisikoiraseurat kutsuivat Knappin luennoimaan heille, ja myöhemmin poliisit antoivat Poldille kaksi kultamitallia, joskin en tiedä mistä syystä tarkalleen. Poldista tarjottiin jopa 20 000 markkaa, mutta Knapp ei halunnut myydä sitä. Kaikki tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Poldi olisi soveltunut oikeaan työhön, eikä se toiminutkaan virkakoirana. Todennäköisesti kokeessa vaadittavia tehtäviä oli sitkeästi harjoiteltu vuosien ajan, kunnes ne olivat turvallista rutiinia ja susi ei enää pelännyt esimerkiksi hyökätä maalimiehen kimppuun. Poldin kerrotaan äänettömästi hypänneen hyökkäävän tai karkaavan ihmisen päälle, ja isännän vihellyksestä päästäneen otteen irti. Mutta tositilanteessa, oikean rikollisen kanssa sen villi itsesuojeluvaisto olisi varmasti laittanut sen pötkimään pakoon heti kun hämärämies olisi pannut vastaan.

Suden luontaisen varovaisuuden lisäksi poliisiuraa esti Poldin iän myötä kasvava vihamielisyys koiria kohtaan. Joidenkin koirien kanssa se tuli toimeen ja leikki nätisti, mutta kaksi tai kolme koiraa se oli repinyt palasiksi ja isäntä oli joutunut maksaa niistä korvauksia. Kaduilla tai raitiovaunuissa koirat yleensä pelkäsivät sitä, ne vapisivat ja yrittivät karkuun heti kun näkivät sen. Tosin Poldilla saattoi olla ymmärrettävä syy sukulaistensa vihaamiseen: sen kimppuun oli kerran Berliinissä usutettu iso vihainen koira "tieteellisenä kokeena". Koira oli alkanut vapista ja ei tehnyt vastarintaa, susi hyökkäsi oitis sen kurkkuun ja ilmeisesti puri sen hengiltä.

Vuonna 1933 Knapp arvioi, että oli pitänyt Poldin kanssa yli 8000 luentoa Itävallassa, Saksassa ja Sveitsissä. En mitenkään pysty uskomaan tätä väitettä, kun tässä vaiheessa he olivat esiintyneet vasta kolmisen vuoden ajan, vuodessa on vain rajallinen määrä päiviä ja tuskin he joka päivä olivat työn touhussa. Ehkä hän tarkoitti, että he olivat esiintyneet noin monelle ihmiselle? Poldista oli tullut hyvin kuuluisa. Bulgarian entinen kuningas Ferdinand oli osallistunut lukuisiin susijahteihin ja tutkinut näitä eläimiä paljon, joten hänkin halusi tavata ihmesuden. Tapaaminen onnistui Coburgissa.

Poldin kanssa sattui hauskoja, tai ainakin kiinnostavia kömmähdyksiä. Kerran berliiniläisessä ravintolassa viereisessä pöydässä istunut mies etsi sanomalehteä, jolloin susi söi makkarat hänen lautaseltaan. Isäntä tilasi miehelle uuden annoksen. Kerran Poldi pääsi kanalaan ja loikkasi kahden metrin korkeuteen napatakseen kanan, ja kanasta ei jäänyt höyhentäkään todisteeksi. Kun Knapp oli kutsuttu karpaattilaiseen hienoon kylpylähotelliin lounaalle, hän telkesi Poldin huolellisesti hotellihuoneeseen. Ruokailun jälkeen osa hotellin vieraista alkoi kirkua "susi, susi!" Tosiaan, ulkona ravintolaa kohti juoksi kovaa vauhtia harmaa peto, ja ihmisten panikoidessa pöydät kaatuivat ja laseja meni rikki. Vain Knapp jäi pöydän ääreen istumaan ja Poldi riensi nuolemaan hänen naamaa. Ihmiset rauhoittuivat kun huomasivat pedon olevan ystävällinen, ja ympäröivät ruuan tähteet katosivat nopeasti Poldin suuhun. Kun Knapp ja Poldi kävelivät metsäpolulla maalaisemännän perässä, Poldi oli hirvittävän kiinnostunut naisen kantamasta paketista, ja lopulta syöksyi anastamaan sen ja kiroiluista huolimatta pakeni sen kanssa. Paketissa oli ollut lampaan lihaa, ja jälleen Knapp joutui maksamaan korvauksia.

Poldi (oikealla) ja sen pentuja, joiden isä oli bokseri.

Poldi ilmeisesti sai pentuja vain kerran. Julkkissusi eli niin kiireistä elämää ettei pennuille oikein ollut aikaa. Välillä sille suunniteltiin sulhasta eläintarhan sudesta, mutta tämä ei toteutunut. Vuonna 1936 Poldi sai viimein pentueen seniori-iässä, 9-vuotiaana. Terveelle ja alkukantaiselle eläimelle näinkään korkea ikä ei ole ongelma. Isäksi oli valittu bokseri. Ehkä oudon kuuloinen valinta, sillä bokseri ei todellakaan ole ulkonäöltään susimainen, mutta tähän aikaan boksereita käytettiin yhä poliisikoirina, joten kenties tässä oltiin yritetty parantaa jälkikasvun käyttöominaisuuksia. Lehdissä esiteltiin kaksi pentua, jotka jo vuosikkaina näyttivät steroideja saaneilta dingoilta. Isältä oli peritty lyhyt turkki, leveä kuono ja otsarypyt. Kuonon normaali pituus tuli äidiltä. Knapp kutsui pentuja susiboksereiksi (wolfsboxer) ja niistä haluttiin kehittää uutta rotua. En ole löytänyt tietoa mitä pennuille tapahtui.

Poldi esiintyi yleisölle monen vuoden ajan. Sen esityksistä löytyy raportteja vielä vuodelta 1938, jolloin susi oli 11-vuotias. Kaikki loppuu kuitenkin joskus, ja Poldin kerrotaan karanneen 14-vuotiaana ja joku oli ampunut sen. En näe tätä surullisena tapahtumana. Poldi sai elää pitkän elämän ja kuoli "saappaat jalassa". Vaikka sen kohtaloa vankeudessa voi pitää vääryytenä, ainakin sitä kohdeltiin hyvin, paljon paremmin kuin monia tavallisia koiria. Se oli hyvin poikkeuksellinen susi, joka pystyi sietämään kaupungin vilskettä ja tekemään tiivistä yhteistyötä ihmisen kanssa. Juuri tällaisista yksilöistä luolamiehetkin osasivat kouluttaa koiria, vaikkei heillä ollut koirankasvatusoppaita! Olisi ollut kiva tietää asuiko Poldi sisällä vielä aikuisena, oliko se sisäsiisti ja muuttuiko sen käytös kiima-aikana. On todella ihmeellistä kuinka Poldin tapaus on jäänyt täysin unohduksiin.

Lähteet:

*Arbeiter Zeitung 18.10.1933

*Bludenzer Anzeiger 13.8.1932

*Das Interessante Blatt 9.2.1928

*Das Kleine Volksblatt 3.6.1934, 4.7.1934

*Der Tag 17.5.1934

*Evening Star 3.7.1939

*Grazer Volksblatt 7.4.1937

*Illustrierte Kronen Zeitung 29.3.1933

*Innsbrucker Nachrichten 3.5.1935, 11.12.1953

*Innviertier Volkszeitung 10.9.1936

*Klagenfurter Zeitung 23.3.1929

*Kleine Volks-Zeitung 1.4.1933, 30.5.1937

*Kärntner Landbote 27.6.1914

*Lavanttaler Bote 8.4.1933

*Maalaisnuoriso 1.1.1937

*Münchner Neueste Nachrichten 14.4.1932

*Neues Wiener Tagblatt 20.7.1937

*Revalsche Zeitung 23.2.1938

*Salzburger Chronik für Stadt und Land 3.1.1933

*San Antonio Light 26.8.1934

*Scherl's Magazin tammikuu 1930

*Suomen Kuvalehti 28.5.1938

*Tages-Post 26.11.1934

*Weißeritz Zeitung 1.2.1938

*Weiser Zeitung 26.3.1937

*Wiener Bilder 4.12.1932

*Wiener Neustädter 27.5.1933

Suden veri alaskanmalamuutissa

Gripp of Yukon

Tämä teksti syntyi suuremman historiaprojektin sivutuotteena. Tuo toinen projekti valmistunee ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa. Tätä tekstiä lukiessa kannattaa pitää mielessä, että en missään vaiheessa väitä malamuuteissa olevan suden verta mitään huikeita määriä - tosin jos aiemmin on ollut vakuuttunut, ettei rodussa voisi olla sutta ollenkaan, voivat nämäkin väitteet olla tajunnanräjäyttäviä. En väitä malamuutin olevan koirasusi, enkä tiedä, onko rodussa tänä päivänä yhtään suden perimää jäljellä. Tekstin tarkoituksena on vain osoittaa rodun olevan historiallisesti susitaustainen. Tulen käyttämään paljon kuvia, joista osa ei ole ollut ennen laajassa levityksessä netissä, joten tästä postauksesta tulee hyvin pitkä.

Käytän myös havainnollistavia sukutauluja joihin olen laskenut teoreettiset susiprosentit, jotka tulevat niiltä kantakoirilta, joiden susiverestä on kerrottu. Näitä katsomalla voi konkreettisesti nähdä, miten suden geenit voivat säilyä rodussa sukupolvesta toiseen, vaikka puhdas susi jää koko ajan kauemmaksi sukutaulussa. Mutta pitää muistaa, että teoria on eri asia kuin käytäntö. Pentu perii aina puolet geeneistä isältään ja puolet emältään, mutta on arvoitus MITKÄ geeneistä se perii. On täysin mahdollista, että suden osuutta ei peritä lainkaan, tai sitten peritään kaikki mahdolliset susigeenit, jolloin pennussa onkin enemmän sutta kuin vanhemmissaan oli erikseen. Saman pentueen sisällä voi olla yllättävän suuria vaihteluja. Teoreettisessa laskukaavassa vanhempien susiprosentit lasketaan yhteen ja sitten jaetaan kahdella. Lopputulos on vain ja ainoastaan suuntaa antava todennäköisyys.

On myös mahdollista, että osassa muista kantakoirista on ollut myös sutta mukana. Alkuperäiskansat ja myöhemmin myös valkoiset uudisasukit risteyttivät rekikoiria susien kanssa, mutta jos tätä ei ole kantakoiran kohdalla koskaan erikseen mainittu tai tiedetty, en tietenkään ole voinut laskea sitä mukaan. Suden risteyttäminen rekikoiriin on vaikuttanut olleen melko yleistä, vanhoista kirjoista ja sanomalehdistä löytyy hyvin paljon materiaalia tästä. Esimerkiksi kirjassa Wild Voice of the North (Sally Carrighar, 1959) kerrotaan, kuinka vielä 50-luvulla kirjailija valokuvasi Unalakleetin inuiittikylässä puhtaan suden, jolla oli pentue rekikoiran kanssa, sekä pesästä varastettuja sudenpentuja, joita aiottiin käyttää jalostukseen. Samaten Disneylle luontodokumentteja kuvanneet Lois ja Herb Crisler kertoivat kirjassaan Arctic Wild (1958) ostaneensa Alaskan inuiiteilta Tootch-koiran, joka oli 25 % susi. Uskottavien lähteiden antamia esimerkkejä löytyy paljon.

Ja vielä viimeiseksi: on myös mahdollista, että kaikki puheet suden verestä ovat olleet paskapuhetta, tai määrää on liioiteltu. Kirjoitan vain mitä eri lähteet ovat koirista kertoneet. Kannattaa lukea juttu avoimin mielin loppuun asti, sillä sieltä voi tulla vastaan yllätyksiä. Luonnollisesti parhaat palat jätetään viimeisiksi.

Rowdy of Nome

Hypätään nyt ajassa taaksepäin, aikaan, jolloin alaskanmalamuutti ei vielä ollut Amerikan kennelklubin tunnistama rotu. Pitkin Kanadaa, Alaskaa ja Grönlantia eli alkuperäiskansojen omistamia jykeviä ja paksuturkkisia rekikoiria, joita kutsuttiin geneerisillä nimillä kuten husky tai eskimokoira, myös malamuutti oli yksi lukuisista nimityksistä. Näille sanoille oli lukuisia eri kirjoitusasuja.

Valkoisen miehen saavuttua nämä koirat olivat kuitenkin nopeasti alkaneet lisääntyä eurooppalaisten koirien kanssa, ja alkuperäinen tyyppi oli vaarassa kadota. Saskatchewanin yliopiston professori S. Hadwen vietti kaksi kesää ja yhden talven Alaskassa, Yhdysvaltojen valtion palkkaamana, tutkimassa Alaskan karibuja ja vetokoiria. 10.3.1928 hän julkaisi artikkelin Alaskan vetokoirista Saskatoon Daily Starissa, jossa kertoi: "Malamuutit, kuten niitä yleensä kutsutaan Alaskassa, ovat nyt harmittavasti sekarotuisia. Beringin salmen varrella kulkiessa ei ole helppoa löytää koiria, joissa ei olisi merkkejä ajokoirista tai muun rotuisista koirista, ja lähestyttäessä Yukonia tilanne vain pahenee tai paranee, riippuen omista mieltymyksistä. Siellä koirat ovat pääasiassa isompia ja risteytyksiin on käytetty selvästi suuria rotuja. Joissain paikoin Kanadaa husky on pysynyt joten kuten puhtaampana kuin Alaskassa, sillä siellä on alueita, joissa ei ole ollut kultaryntäyksiä tai muita valkoisten miesten tulvia."

Susiristeytykset olivat Hadwenin havaintojen mukaan niin yleisiä, että "susihusky" (wolf-huskie) oli artikkelissa mukana yhtenä kolmesta merkittävimmästä rekikoiratyypistä. Kaksi muuta olivat jykevä, alkuperäinen malamuutti/huskie/eskimokoira, sekä Siperiasta tuodut, uudet, pienet ja nopeat "siperiankoirat", joista myöhemmin muodostui siperianhusky. Alaskan reissunsa aikana Hadwen oli nähnyt Yukonissa lukuisia valjakkoja, joissa oli puolisusia tai matalaprosenttisia risteytyksiä. Artikkeli antaa ymmärtää susiristeytysten olleen yleisiä, ja kirjoittaja on erittäin luotettava. Artikkelia painettiin suuria määriä Kanadan ratsupoliisin käyttöön opetusmateriaaliksi.

Nyt kun suden veren yleisyys menneisyyden rekikoirissa on saatu pohjustettua, voidaan keskittyä yksittäisiin koiriin, jotka ovat nykyisen, rekisteröidyn alaskanmalamuutin esi-isiä. Ihan kaikkien malamuuttien suvusta löytyy mysteerinen koira nimeltä Gray (Grey) Cloud. Tästä koirasta harvoin puhutaan mitään, ja todennäköisesti moni rodun harrastaja ei ole koskaan kuullutkaan siitä. 

Laura Beatrice Berton, poika Pierre Berton ja Gray Cloud vuonna 1921.

Frank Berton, lapset Pierre ja Lucy, sekä Gray Cloud.

Gray Cloud oli Laura Beatrice Bertonin ja Frank Bertonin lemmikki. Opettajana työskentelevä ja silloin tällöin lehtiartikkeleita kirjoittava Laura oli muuttanut Torontosta Dawsoniin vuonna 1908, jossa hän meni naimisiin ranskaa opettavan Frankin kanssa vuonna 1912. Kaupungista syrjäseudun ankariin olosuhteisiin muuttanut Laura sopeutui hyvin, ja pariskunnasta tuli varsin kuuluisa. Laura kirjoitti elämästään kirjan I Married the Klondike, josta tehtiin tv-sarja. Heidän ensimmäinen lapsi, Pierre, syntyi vuonna 1920, ja näihin aikoihin heillä oli myös Cloud, joka oli vauvan paras ystävä. Pierrestä kasvoi Kanadan historiasta kirjoittava kirjailija.

Cloudin isä oli puolisusi Gray Wolf, isoisän kerrottiin olevan susi ja täten Cloud olisi ollut 25 % susi. Se oli hopeanharmaa meripihkan värisillä sävytyksillä, sillä oli selän ylle kaartuva tuuhea häntä ja lempeä, mutta surumielinen ilme. Sillä oli rauhallinen filosofin sielu, se nautti hiljaisista kävelyistä ja muiden koirien tapellessa se käveli ohi pää pystyssä ja teeskenteli ettei nähnyt tappelua.

Gray Cloud on saattanut olla innoittaja Jack Hinesin The Blue Streak -fiktiokirjassa (1917) seikkailevalle saman nimiselle sankarikoiralle, joka oli puoliksi susi ja valjakon johtaja - tai kenties oikean elämän Gray Cloud oli nimetty tämän hahmon mukaan. Mikäli oikea Cloud toimi hahmon inspiraationa, ehkä Jack Hines erehtyi luulemaan Cloudia puolisudeksi koska sen isän nimi oli Gray Wolf. Kirjan tarinassa koira syntyi intiaaneille Nortoninlahdelle, oikean elämän Cloudin alkuperää en tiedä. 

Laura Beatrice Berton ja Gray Cloud

Toisaalla aviopari Eva "Short" Seeley ja Milton Seeley olivat innostuneet rekikoirista ja päässeet rekikoirapiireihin sisään chinook-koirista kuuluisan Arthur Waldenin kautta. Kun Walden lähti osan koiriensa kanssa Etelämantereen tutkimusretkelle vuonna 1928, hän jätti Seeleyt pitämään huolta suuresta Wonalancet-kennelistään. Myöhemmin Walden ajautui taloudellisiin vaikeuksiin, myi kennelinsä Seeleyille, jotka antoivat sille uuden nimen Chinook Kennels. Kennelissä oli Waldenin jäljiltä paljon eri tyyppisiä koiria. Eva Seeley kirjoitti kirjassaan Chinook and His Family (1930): "On olemassa paljon erilaisia rekikoiria, ja nimi "husky" on yleisesti käytössä niille kaikille. Ne tunnetaan myös nimillä eskimo, malamuutti, alaskalainen, siperialainen tai koirasusi. Tällä hetkellä Chinook-kennelissä on näytteillä kaikkia näitä variaatioita." Kennelin kautta lähtikin muiden koirien ohella myös muutamia koirasusia kummallekin amiraali Richard E. Byrdin Etelämantereen tutkimusreissuille vuosina 1928 ja 1933.

Vaikka Seeleyt kasvattivat joitakin chinook-, siperianhusky- ja koirasusipentueita, Eva Seeleyn sydämen veivät malamuutit - tai ainakin hänen visio siitä, millainen tämän rodun kuuluisi olla. Arthur Waldenin koirien määrä ei riittänyt ensimmäistä Byrdin Etelämantereen tutkimusretkeä varten, joten vuonna 1927 koiria saapui junalla ja rekoilla kenneliin koulutettaviksi. Yksi näistä koirista oli Scotty Allanin Labradorista tuoma Rowdy, johon Eva Seeley ihastui täysillä. Tässä oli suuri, suden näköinen koira, joka oli kuin revitty suoraan Jack Londonin tai James Oliver Curwoodin tarinoista. Mutta ulkonäöstään huolimatta se oli lempeä. Tällaisia koiria Seeley halusi kasvattaa lisää.

Rowdystä tuli ensimmäinen rekisteröity alaskanmalamuutti ja yksi Seeleyn kuudesta kantakoirasta rodulle. Ironisesti yksikään näistä koirista ei tainnut olla Alaskasta kotoisin. Rowdy of Nome, Antarctica Taku's Milt ja Holly of Kotzebue olivat labradorinhuskyjä, Bessie oli grönlanninkoira, koirasusi Gray Cloudin poika Yukon Jad tuli Kanadasta, sekä Wandan alkuperä on epäselvä, mutta sen nimi kummittelee myös siperianhuskyjen sukupuissa. Huhujen mukaan Seeleyn kennelissä olisi risteytetty malamuutteja ja siperialaisia, ja pennut lajiteltu silmien värien perusteella - mutta nämä ovat todisteettomia huhupuheita. Kantakoirien oikean alkuperän hän oli alussa itse ilmoittanut kirjoissa ja lehdissä, mutta kun hän alkoi tarjota alaskanmalamuuttia viralliseksi roduksi Amerikan kennelklubille, nämä koirat muuttuivat maagisesti alaskanmalamuuteiksi. Tavallaan nykyistä malamuuttia voisi pitää designer-rekikoirana. Sivuhuomautuksena Labradorin inuiittien kerrotaan yhä tänä päivänä risteyttävän susia koiriinsa - ja ainakin puolet Seeleyn kantakoirista oli Labradorista kotoisin.

Yukon Jad

Yukon Jad

Jo aiemmin mainitun koirasusi Gray Cloudin poika, Yukon Jad, jätti rotuun todella suuren jäljen, etenkin poikansa Gripp of Yukonin kautta. Pahimmillaan tai parhaimmillaan Chinook Kennelsin malamuuttien sukutaulut oli sukurutsattu pelkkää Jadia ja Grippiä täyteen joka käänteessä. Yukon Jad tuli kenneliin Dawsonin kaupungista, Kanadasta, ja sen kasvattaja oli Frank Gough. Jadin isä oli Gray Cloud ja emo Pearl, josta en ole löytänyt lisätietoja. Kirjassa Chinook and His Family Eva Seeley sanoi emon nimen olevan "Pearl of Gray Cloud", mikä on hyvin hämmentävää. Ihan kuin nimi viittaisi Pearlin olleen Gray Cloudille sukua, kenties sen tytär - jolloin Jad olisi sukusiitoksen tulos ja se olisi perinyt sutta molemmilta vanhemmiltaan.

Jad sai pentueen grönlanninkoira Bessien kanssa, johon syntyi neljä pentua: Gripp, Tugg, Finn ja Kearsage of Yukon. Tämä oli ensimmäinen rekisteröity alaskanmalamuuttipentue. Mikäli tarina Gray Cloudin suvusta on todella totta, olisivat nämä pennut olleet F4-sukupolvea ja teoriassa niiden susiprosentti olisi ollut 6,25 % - olettaen siis, että Gray Cloud olisi ollut sukutaulun ainoa suden veren lähde ja Pearl ei ollut sille sukua. Pentue oli todella yhteneväinen ja merkki siitä, että malamuutin resepti oli löytynyt. Seeley alkoi kutsua koiriaan Kotzebue-linjaisiksi. Nyt koiria tuli vain monistaa lisää ja tuoda niitä yleisön näytille, jotta Amerikan kennelklubi hyväksyisi rodun viralliseksi. Tugg ja Kearsage katosivat Etelämantereen tutkimusmatkalla, eivätkä jättäneet jälkeläisiä rotuun. Myöskään Finn ei, ainakaan tietääkseni, osallistunut jalostukseen. Mutta Gripp oli jymymenestys.

Finn of Yukon ja Kearsage of Yukon

Gripp of Yukon

Grippistä tuli rodun ensimmäinen valio, se toimi rotumääritelmän mallina, ja se oli johtokoira olympialaisvaljakossa vuonna 1932 Lake Placidissa, New Yorkissa. Gripp jätti mittaamattoman jäljen rodun kehitykseen. Aika hyvä saavutus koiralta, joka olisi ollut nyky-Suomessa laiton!

Toinen mainitsemisen arvoinen matadoruros oli Toro of Bras Coupe, jonka sukupuu oli täynnä pelkkiä Seeleyn koiria. Tämä koira oli niin tiukasti linjattu Grippin ja Jadin varaan, että pakostakin alkaa "Sweet Home Alabama" soimaan korvissa sen sukupuuta katsoessa. Laitan sukupuun tähän koiran kuvan alle. Aivoni nyrjähtivät noita prosentteja laskiessa, toivon, että ne ovat oikein, mutta jokin aivopieru on saattanut tulla. Suden veri on laskettu tulevan vain ja ainoastaan Gray Cloudista, joten kuten huomaatte, Toro oli hyvin, hyvin sisäsiittoinen. Toro kuitenkin oli rodun kenties vaikutusvaltaisin uros. Torosta tuli valio vuonna 1953 ja sen pennuissa oli huimat 16 valiota.

Toro of Bras Coupe

Sukutaulun voi (toivottavasti) klikata isommaksi

Vaikka Eva Seeleytä voidaan pitää rodun varsinaisena "luojana", oli kasvattajia onneksi muitakin. Amerikan kennelklubi virallisti rodun vuonna 1935 ja tuolloin malamuutin pystyi rekisteröimään mikäli sillä oli vähintään kahden sukupolven sukupuu. Arktisilta alueilta tuotiin koiria, jotka muistuttivat legendojen malamuuttia - tai ainakin omistajan omaa henkilökohtaista ihannetta. Mutta eihän inuiiteilla ollut omia kennelklubeja, eivätkä he kirjoitelleet sukutauluja, joten näiden koirien sukupuut olivat täysiä kysymysmerkkejä. Ne saattoivat olla malamuutteja, tai niissä saattoi olla eurooppalaista rotua seassa, tai sitä suttakin, kukaan ei oikeasti tiennyt varmasti. Hyvällä säkällä koiran vanhemmat ja ehkä jopa isovanhemmat saattoivat olla tiedossa, mutta vielä 40-luvun puolivälissä kaikkien malamuuttien sukupuissa kummitteli nimi "tuntematon" vain muutaman sukupolven päässä.

Seeleyn Kotzebue-linjan lisäksi oli kaksi muuta merkittävää verilinjaa: M'Loot ja Hinman-Irwin. M'Loot Kennels kuului Paul Voelkerille (Völker), joka oli hankkinut omat kantakoiransa Alaskasta (onko alaskanmalamuutissa sittenkin oikeasti alaskalaista verta!?), Montanasta, Minnesotasta ja Kanadasta. Nämä koirat olivat keskimäärin isompia kuin Kotzebue-linjaiset, ja niillä esiintyi paljon erilaisia värityksiä, siinä missä kaikki Kotzebue-koirat olivat harmaa-valkoisia. Aluksi kuitenkin vain Seeleyn Kotzebue-linjaisia koiria pystyttiin rekisteröimään Amerikan kennelklubiin, ja Seeley vastusti kynsin ja hampain muiden kasvattajien malamuuttien ottamista mukaan. Vain hänen koiransa olivat puhtaita malamuutteja! Paul Voelker ei itse rekisteröinyt koiriaan, mutta kun AKC avasi malamuuttien kantakirjat hetkellisesti, M'Loot- ja Hinman-Irwin -koiria ostaneet henkilöt saivat rekisteröidä koiransa. Onneksi näin kävi, sillä rotua olisi ollut mahdotonta ylläpitää vain Kotzebue-linjaan nojaten. En tiedä M'Loot-koirien taustoista juuri mitään, joten ne jäävät vain sivumaininnaksi. Sen sijaan susi tulee esille seuraavan kerran pienemmässä Hinman-Irwin -verilinjassa.

Dave Irwin (oikeassa reunassa) koirineen ja inuiittiperhe Sportsmen's Show -näyttelyssä vuonna 1942.

Aguna, Dave Irwin ja inuiitti Mayo Kok.

Vuonna 1932 karibunlihaa myyvä Lomen Company palkkasi Andrew Bahrin ajamaan karibulauman itäisen arktisen alueen läpi, jotta nälkää näkeville inuiiteille saataisiin ruokaa. Tutkimusmatkailija Dave Irwin liittyi mukaan. Irwin halusi etsiä arvokkaita mineraaleja ja jäännöksiä kapteeni John Franklinin kadonneesta retkikunnasta, sekä käydä magneettisella pohjoisnavalla - joka on eri asia, kuin Pohjoisnapa. Magneettisella pohjoisnavalla kompassi osoittaa suoraan alaspäin, ja navan sijainti siirtyy koko ajan. Matkan varrella tapahtui jonkinlaisia erimielisyyksiä aikataulun suhteen, ja lopulta Irwin lähti erilleen kuuden koiran kanssa. Irwinin sooloretki Kanadan arktisten alueiden läpi kesti yli kaksi vuotta, jonka aikana hän näki muita ihmisiä vain muutaman kerran. Kaksi koiraa kuoli ja Irwin ja loput koirista söivät ne. Retken loppupuolella hänen reki ja koirat tippuivat jään läpi, ja vain yksi koira selviytyi. Irwin ja Aguna-koira pelastuivat, kun he saapuivat nälkää näkevinä ja lumisokeina Baker Laken inuiittikylään, lähellä Hudsoninlahtea.

Dave Irwin oli ostanut Aguna-uroksen inuiiteilta yhdeksällä ketunnahalla Churchillistä, Kanadasta. Sen nimi tarkoitti reen jättämää jälkeä jollain inuiittikielellä. Nimi on välillä kirjoitettu muodossa Aguno tai Agoona. Kun Aguna saapui New Yorkin rautatieasemalle ensimmäistä kertaa kesäkuussa 1939, ihmismäärä sai sen suunniltaan, se kaatoi kumoon ainakin neljä naista ja lasta, ja ryntäsi apteekin ikkunan läpi. Jo viikon kuluttua se oli kuitenkin niin rauhallinen, että ryhtyi nukkumaan keskellä katua pysäyttäen liikenteen. Sivistys ei kuitenkaan koskaan poistanut siitä suurta intohimoa tappaa ja syödä kissoja. Kissojen tassut se irrotti varovaisesti, jotta ei saisi kynsistä haavoja. Se oli hyväkuntoinen vielä 14-vuotiaana ja piti järjestystä yllä Irwinin koirien seassa.

Agunan kerrottiin olevan 25 % susi. Irwin tuskin kertoi tätä brassaillakseen, sillä hänen mielipiteensä koirasusista oli nuiva: "Johtokoirallani Agunalla sanotaan olevan yksi neljäsosaa suden verta suonissaan, mutta minä en ole sen kasvattaja. Jos koirassa olisi ollut enemmän suden verta, se ei olisi koskaan palvellut minua yhtä uskollisesti." Yksi lehtiartikkeli väitti Agunan olevan puolisusi ja sen emon olleen susi, mutta tämä on todennäköisesti ollut toimittajan liioittelua. Ulkonäön puolesta Aguna ei selvästikään ollut puolisusi, mutta 25 % saattaisi vielä olla mahdollista. Koska Irwin suhtautui koirasusiin negatiivisesti, en usko väitteen olevan peräisin häneltä.

Aguna, tai "Agoona"

Aguna

Palattuaan sivistyksen pariin Dave Irwin osallistui koiriensa kanssa useaan näyttelyyn, joissa oli esillä aitoja  inuiittiperheitä, arktisten alueiden työ- ja metsästysvälineitä, sekä pohjoisia eläimiä kuten karhuja. Vuonna 1939 hän osallistui New Yorkin World Trade Fair -näyttelyyn, jossa esillä oli Agunan lisäksi muita koiria, joita hän oli tuonut arktisilta alueilta. Yksi näistä oli Kanadan Victorian saarelta peräisin oleva Guto, jonka kanssa Aguna sai pentuja. Irwin kasvatti jonkin verran rekikoiria, ja vuonna 1942 Sportsmen's Show -näyttelyssä järjestettiin leikkimielinen lasten lemmikki-show, jonka pääpalkintona oli Agunan pentu. Suurin osa näistä koirista ei - ainakaan tiedettävästi - osallistunut virallisen alaskanmalamuutin jalostukseen.

Poikkeus oli Agunan ja Guton poika Irwin's Gemo, jonka nimi on kirjoitettu välillä muodossa (Erwin's) Chimo tai Gimo. Gemo oli rotunsa paras Westminsterin näyttelyssä vuosina 1941 ja 1942, ja voitti monia muitakin palkintoja. Gemo saattoi olla ensimmäinen malamuutti, joka voitti rotunsa parhaan Westminsterissä. Gemo vaihtoi omistajaa muutaman kerran kunnes päätyi Vermontiin Dick Hinmanille, joka käytti sitä jalostukseen M'Loot -linjan koirien kanssa. 

40-luvulla Robert Zoller kiinnostui malamuuttien kasvatuksesta, mutta näki suuria heikkouksia kummassakin päälinjassa (Kotzebue ja M'Loot). Zoller löysi unelmiensa koirat Great Barringtonista, Massachusettsista. Sisarukset Apache Chief of Husky-Pak ja Arctic Storm of Husky-Pak olivat Spawn's Alaskan pentuja, jonka isoisä oli ollut Gemo. Zoller pääsi näkemään Gemon livenä ja oli ollut erittäin tyytyväinen näkemäänsä. Zoller alkoi kutsua Irwinin ja Hinmanin koiria kolmanneksi verilinjaksi, vaikka kyse oli vain muutamista yksittäisistä koirista. Zollerin Husky-Pak -kennelin koirat olivat M'Loot-linjaa Hinman-Irwin -koirien verellä höystettynä, ja etenkin hänen kennelinsä kautta Agunan/Gemon geenit pääsivät leviämään rotuun. Myöhemmin hän sai käsiinsä puhtaan Kotzebue-linjaisen, jo mainitun Toro of Bras Coupen, jonka risteytti linjaansa.

Irwin's Gemo

Irwin's Gemo

Spawn's Alaska

Muiden kasvattajien ahertaessa omien malamuuttilinjojensa parissa Eva Seeley yritti yhä säilyttää kontrollin rodusta, jonka hän koki omakseen. Hän ei sallinut pentujensa ostajien käyttää koiria jalostukseen, ja hän halusi saada ensin hyväksyä muiden tekemät yhdistelmät. Hän väitti muiden koiria pelkiksi eskimokoiriksi, ja yritti saada Amerikan kennelklubia poistamaan ne rekisteristään, mihin AKC ei kuitenkaan suostunut. Ehkä hämmentävin tällainen yritys tapahtui Toro of Bras Coupen kohdalla, joka oli puhdas Kotzebue-linjan koira, mutta ei Seeleyn kasvatti. 1940-luvun lopulla Eva Seeley ilmeisesti sairastui, ja joutui myymään koiriaan Dick Moultonille, joka teetti niillä pentuja, joihin Toro lukeutui. Toro menestyi erittäin hyvin näyttelyissä, mutta Seeley oli jostain käsittämättömästä syystä hurjistunut, hänen mielestään pentue oli ollut suuri virhe ja hän tuloksetta vaati AKC:ta peruttamaan niiden rekisteröinnin. Myöhemmin kuitenkin Seeley halusi käyttää Toroa jalostukseen.

Erityisen pahaksi kiistat riistäytyivät Robert Zollerin kanssa. Vuonna 1955 Amerikan kennelklubi lähetti Zollerille kirjeen, jossa kerrottiin, että Seeley väitti Zollerin tietoisesti kasvattavan sekarotuisia koiria ja esittävän niitä puhtaina malamuutteina. Jos Zoller haluaisi kumota väitteet, hänen pitäisi osallistua oikeudenkäyntiin AKC:n päämajassa New Yorkissa. Oikeudenkäynnissä Zoller kertoi, että rodun alussa kaikki koirat, mukaan lukien Seeleyn koirat, olivat vain muutaman sukupolven päässä "tuntemattomasta". Kaikki malamuutit olivat olleet "eskimokoiria", ennen kuin AKC oli tehnyt rodusta virallisen. Hän otti esille Gripp of Yukonin ja Yukon Jadin, joiden Eva Seeley oli itse kirjassaan kertonut polveutuvan koirasusi Gray Cloudista. Millä logiikalla Seeleyn kantakoirat olivat puhdasrotuisia, mutta muiden kasvattajien koirat eivät olleet? Zoller voitti oikeudenkäynnin.

Seeleyn kennelissä oli myös ollut yksi kuuma peruna, jota en vielä ole maininnut. Nimittäin 1940-luvulla hänellä oli puhdas urossusi, Wagush! Susi oli ostettu neljän kuukauden ikäisenä ontariolaiselta ansastajalta ja Seeley itse kertoi sanomalehdessä haluavansa käyttää sitä jalostukseen. Siitä kasvoi 54-kiloinen kiltti lemmikki, joka ilahdutti kennelin vierailijoita.

Seeley väitti, että Wagush olisi kuollut penikkatautiin ennen kuin sillä ehdittiin tehdä pentuja, mutta uskokoon ken haluaa. 3.5.1940 ilmestyneessä Illustrated Sporting and Dramatic News -lehdessä kirjoitettiin: "Tämä susi on kesytetty ja sitä käytetään jalostustarkoituksiin (is used for breeding purposes). Se on kotonaan huskyjen, malamuuttien, siperialaisten, eskimojen ja chinookien kanssa, jotka elävät kennelissä." Huomatkaa aikamuoto, joka viittaisi siihen, että sutta oli jo pennutettu. Seeley oli jo peitellyt kantakoiriensa alkuperiä, ja alkanut mustamaalata muita kasvattajia. En pidä häntä luotettavana henkilönä, enkä siis myöskään luota hänen sanaansa Wagushin suhteen. Tässä vaiheessa AKC oli virallistanut alaskanmalamuutin, joten jos Seeley olisi halunnut lisätä suden verta malamuutteihin, se olisi pitänyt tehdä salaa.

Eva Seeley ja Wagush-susi vuonna 1942.

Wagush vuonna 1940.

Mitä sitten alaskanmalamuuttien DNA-tulokset sanovat? Nyt kerron teille jotain niin jännittävää, että se saattaa räjäyttää tajunnan lisäksi muitakin ruumiin osia. Facebookin koirasusiryhmissä on pyörinyt äänite, joka on äänitetty surullisen kuuluisaa Lopen kenneliä koskevassa oikeudenkäynnissä. Tiedostonimen perusteella päivämäärä on ollut 28.3.2022 ja äänitteessä mainitaan asian tunnisteeksi R21/675. Ehkä näillä tiedoilla pystytte pyytämään viranomaisilta oikeudenkäynnin äänitettyä tai kirjallista versiota, eiköhän nämä ihan julkista tavaraa ole. Tai voin myös oikeasti asiasta kiinnostuneille lähettää tiedoston jotain kautta. Mutta varoitan, että se on tunnin pituinen.

Oikeudenkäyntiin oli pyydetty asiantuntijaksi Jenni Harmoinen, joka esitteli itsensä näin (tiivistän jonkin verran): "Minä olen Oulun yliopistossa opiskellut biologiaa ja sitten Jouni Aspin tutkimusryhmässä oon tehnyt väitöskirjan, ja se väitöskirja koskee just koirasusiristeymien geneettistä tunnistamista... Minä olen siirtynyt nykyään työskentelemään Luonnonvarakeskuksessa suurpetojen erikoistutkijana. Tämän vuoden maaliskuusta asti olen työskennellyt Luonnonvarakeskuksessa. Ja tota oon julkaissu kaksi tieteellistä vertaisarvioitua artikkelia koirasusiristeymien genetiikasta."

Harmoinen oli ollut pääkehittäjänä koirasusien tunnistamiseen erikoistuvan NEWHYBRIDS-analyysiohjelman luomisessa, johon viitattiin oikeudenkäynnissä ja jota oltiin käytetty apuna Lopen kennelin tapauksessa. "Hannes Lohen tutkimusryhmältä sain todella kattavan koira-aineiston, 274 koiraa 55 eri rodusta. Ja tosiaan toi susiaineisto kattoi Euroopassa tosi monia maita: Puola, Ukraina, Venäjä, Latvia, Kreikka, Suomi, Kroatia, Bulgaria, Valko-Venäjä. Ja sitten toinen aineisto kattoi amerikkalaiset sudet: Idaho, Minnesota, Montana, Wyoming, Brittiläinen Kolumbia ja Alaska."

Harmoinen kuitenkin myönsi, että NEWHYBRIDS pystyi tunnistamaan eri asteisia risteymiä vain rajallisesti. "Siihen NEWHYBRIDS-analyysiin ei voi laittaa kuin tiettyjä risteymäluokkia, eli siltä ei voi tavallaan kysyä mitä vaan mut sinne - minä voin tästä kaaviosta näyttää - minä oon laittanut sinne vertailuaineistosta ensinnäkin puhtaat sudet ja koirat, eli se voi tunnistaa mitkä on puhtaita susia ja koiria. Sitten se voi tunnistaa mitkä on ensimmäisen, toisen ja kolmannen polven takaisinristeymiä suteen, tai ensimmäisen, toisen ja kolmannen polven takaisinristeymiä koiraan, tai sitten sellaisia F2-risteymiä joissa F1 risteytyy toisen F1-risteymän kanssa. Siihen pitää laittaa sellaiset tietyt selkeät kategoriat ja sitten se vertaa niihin kategorioihin. Elikkä se, jos se yksilö on jotain aivan muuta niin, niin tuota, kuin joku näistä, niin sitten se voi antaa väärän tuloksen, mutta siitä saa kuitenkin sellaisen arvion, että mitä se näistä vastaa eniten."

Oikeudenkäynnissä tutkimustulokset herättivät ihmetystä ja loputtomalta tuntuvaa jankkaamista, sillä niiden perusteella joissakin tavallisissa koiraroduissa oli merkittäviä määriä sutta. Tutkimuksen Excel-kaaviot tulostettiin. Miehen ääni kysyi: "Jos sit katotaan tosta... Seitsemäs pystyrivi vasemmalta, missä lukee NEWHYBRIDS for all wolves, hybrids, jackals, foxes and dogs, esimerkiksi tämä rivi... nyt kun te ootte laittanut tähän NEWHYBRIDS-ohjelmaan tämän aineiston... Niin eikö tämä ole nyt sitä miten se on luokitellut, tässä on esimerkiksi toinen koira, ja se koira, alaskanmalamuutti, niin eikö se oo luokittunut F2:seksi tässä? Miten se on mahdollista?"

Harmoinen vastasi: "No tähän on kaksi eri selitystä... Yksi on että tämä NEWHYBRIDS-analyysi ei tosiaan toimi, kun se on tosiaan kehitetty viimeaikaisten risteymien tunnistamiseen missä se toimii parhaiten. Ja alaskanmalamuutti on kauan sitten susi ja koira risteytynyt, joten se ei niinku täysin sovellu NEWHYBRIDS-analyysi tämmöisille roduille, joissa risteymiä on tapahtunu kauan sitten... Sitten toinen syy on se, että me ei ees tiedetä alaskanmalamuutin ja näiden muiden rotujen taustaa täysin niinku, että onko ne semmosia rotuja jotka varmasti täyttää tuon vieraslajilainsäädännön määritelmän, että ne on neljä kertaa risteytetty puhtaaseen koiraan... Että onko niillä edes semmoinen tausta, onko niissä voitu käyttää välillä vaikka F2:sta, niitten historiassa."

Malamuutit NEWHYBRIDS-analyysissä.

Miehen ääni: "Eli tämä on sinänsä kesykoiraluettelo, mutta täällä on laittomia eläimiä?"

Harmoinen: "No ne on määritelty laillisiksi Kennelliitossa mutta ne ei täysin täytä välttämättä sitä vieraslajisäädännön määritelmää... Tiedetään, että alaskanmalamuutti ja siperianhusky niin niissä on jäljellä suden genomia enemmän kuin muissa roduissa, se on ihan muissakin tutkimuksissa tutkittu asia, koska niissä on haluttu säilyttää suden - mutta niissä on enemmän suden - kuin muissa roduissa. Mutta niissä ei oo välttämättä käytetty puhdasta koiraa neljää kertaa peräkkäin."

NEWHYBRIDS-analyysissä viidestä alaskanmalamuutista kolme luokittui F2-luokan koirasudeksi, eli toisen polven susiristeymäksi ja peräti niin, että molemmat vanhemmat olisivat F1-koirasusia, ja kaksi muuta luokittui ensimmäisen polven takaisinristeymäksi koiraan ja toisen polven takaisinristeymäksi koiraan - toisin sanoen kaikissa testatuissa malamuuteissa oli sutta. F2-luokituksen sai myös kaksi viidestä tsekkoslovakiansusikoirasta, yksi viidestä saarloosinsusikoirasta ja neljä viidestä siperianhuskystä. Sutta havaittiin myös joko ensimmäisen tai toisen polven takaisinristeymänä koiraan lopuissa tsekkoslovakian- ja saarloosinsusikoirissa, itä- ja länsisiperianlaikoissa, venäläis-eurooppalaisissa laikoissa, karjalankarhukoirissa, salukeissa, samojedeissa, ja erikoisuutena yhden italianvinttikoiran näytteessä.

On selvää, kuten Harmoinen myöntääkin, että NEWHYBRIDS ei sovellu kuin muutaman ensimmäisen risteymäsukupolven analysointiin. Mikäli risteymiä on paritettu toisten risteymien kanssa lukuisten sukupolvien ajan, ovat tulokset analyysissä harhaanjohtavia ja jopa vaarallisia, sillä niiden perusteella laillinen koira voikin olla laiton. Suomessa nykylain mukaan F1-F4 sukupolvet ovat laittomia, ja tämä analyysi merkitsi monta rotukoiraa laittomaksi. F5 on lain silmissä koira, ihan sama kuinka paljon susiprosentteja siinä on. Kuten esimerkiksi yllä olevasta Toron sukutaulusta voi nähdä, susiprosentteja tulee vähän sieltä täältä pitkin sukutaulua (ja hyvin todennäköisesti suden verta on malamuutteihin tullut myös lähteistä, joista emme ole tietoisia), ja tällaisen koiran susiperimän selkeä kategorisointi on Harmoisen analyysille mahdotonta. Hänen sanoin: "Ei semmosia, että risteymä kertaa risteymä risteytyy monta sukupolvea, ei saada selville sitä montako sukupolvea se on risteytynyt... F2:t voidaan vielä selvittää, mut sit se menee liian monimutkaiseksi sille ohjelmalle. Koska siinä tulee semmoista mosaiikkia, geneettistä mosaiikkia."

Pidän kuitenkin NEWHYBRIDS-tuloksia selkeänä viitteenä siitä, että alaskanmalamuutissa on havaittavissa suden perimää, vaikka analyysi heittääkin tuloksia pahasti yläkanttiin. Eihän analyysi havainnut sutta suurimmassa osassa muista koirista, malamuuteissa selvästi oli jotain niistä poikkeavaa.

Lähteet:

* The Boston Globe 29.11.1931

* Chinook and His Family (Eva Seeley & Martha Lane, 1930)

* The Complete Alaskan Malamute (Maxwell Riddle & Eva Seeley, 1976)

* Daily News 14.2.1952

* Illustrated Sporting and Dramatic News 3.5.1940

* I Married the Klondike (Laura Beatrice Berton, 1961)
* The National Geographic Magazine 1941 joulukuu

* The Philadelphia Inquirer 10.3.1940

* The Pittsburgh Press 14.4.1941

* The Pittsburgh Press 5.2.1942

* The Pittsburgh Press 6.2.1942

* Portland Press 8.2.1940

* Rochester Democrat and Chronicle 19.5.1937

* Saskatoon Daily Star 10.3.1928

* This is the Alaskan Malamute (Joan McDonald Brearley, 1975)

* The Times Herald 17.3.1942

* The Vancouver Sun 5.11.1954

* Reliable Wolf-Dog Hybrid Detection in Europe Using a Reduced SNP Panel Developed for Non-Invasively Collected Samples (Jenni Harmoinen, 2020)

* http://www.alimicmals.com/index.php/malamute-info/the-critical-years-by-robert-j-zoller

* https://www.mtearchronicles.com/single-post/2017/07/05/short-seeley-of-chinook

Johdossa grönlanninkoira Bessie, pyöräkoirana Yukon Jad, sekä näiden pentuja.

Lauma villejä colliesusia

Yllä oleva kuva ei liity artikkelin päätarinaan, mutta siinä oleva eläin oli epäilty collien ja suden jälkeläinen. Kuvan otus tappoi peuroja puhtaalta sudelta näyttävän seuralaisensa kanssa vuonna 1917 Pohjois-Amerikan Yläjärven alueella. Se jäi kiinni riistanvartijan ansaan, ammuttiin ja täytettiin. Tämän eläimen turkki oli pidempää ja hienompaa kuin puhtaalla sudella. Eläin on täytetty kovin mahtipontiseen asentoon ja siitä on ilmeisesti vain yksi kuva olemassa, mutta kuvan perusteella sillä ei näyttäisi olleen yhtä jykevä kallo kuin sudella. Kenties myös tämän jutun mysteeriset koiraeläimet muistuttivat sitä.

Vuonna 1879 herra L. G. Austey oli opettelemassa lammastilan töitä Rush Creek Ranchillä, Coloradossa. Illan hämärtyessä hän oli ratsastanut maatilalta kohti leiriä, jossa laiduntavat lampaat ja muutama mies odottivat.

Matkalla hänen hevonen höristi korviaan ja alkoi hermostuneesti kävellä nopeammin. Mies vilkuili ympärilleen, ja näki suuren kellertävän koiran hiippailevan heidän perässään noin sadan metrin päässä. Austey ajatteli koiran olevan eksynyt ja vihelsi sille. Se pysähtyi, käänsi vinosti päätään ja tuijotti ratsukkoa, muttei tullut lähemmäksi. Vielä kahdesti Austey pysähtyi ja yritti kutsua koiraa tuloksetta. Hevonen ei lopettanut sen jännittämistä ja olisi juossut karkuun, mikäli Austey ei olisi estänyt. Istuessaan koira näytti todella paljon sudelta, ja olisikin mennyt läpi sudesta ellei se olisi ollut oudon värinen ja seurannut heitä tällä tavoin. Ratsukon jatkaessa matkaa se jatkoi heidän seuraamistaan, pysyen aina saman turvavälin päässä, ja katosi kun lammasleirin valot tulivat näkyviin.

Perillä leirissä herra Cray, vanha metsästäjä, osasi kertoa eläimen taustoista. Se ei ollut koira eikä susi, vaan näiden risteymä ja molempia pahempi. Sillä oli emonsa oveluus ja isänsä älykkyys. Sen susiemo oli tunnettu lampaantappaja, joka oli ollut vuosia maatilojen riesa Rush Creekin ja Republican Riverin välillä. Joka vuosi se synnytti lisää maanvaivoja. Meksikolaiset työmiehet kutsuivat sitä nimellä El Demonio (demoni), jenkeille se oli Devil-wolf (paholaissusi). Se ei päästänyt ketään ampumaetäisyydelle ja vältti kaikki ansat ja myrkyt. Kolme vuotta sitten kiima-aikaan susi oli houkutellut harvinaisen "sitruunan" värisen paimenkoiran mukaansa (guuglatkaa lemon beagle niin näette mitä väriä tällä todennäköisesti tarkoitettiin). Koira ei koskaan palannut ihmisten luo, eikä sitä enää nähty, mutta muutaman kuukauden kuluttua susi nähtiin leikkimässä seitsemän keltaisen pennun kanssa.

Näistä koirasusista kasvoi vielä äitiään pahempia lampaantappajia. Emo opetti niille kaikki temppunsa, ja collien älykkyydellä ne kehittivät emonsa oppeja. Toisin kuin normaalit nuoret sudet, aikuistuessaan ne eivät lähteneet erilleen perustamaan omia laumoja, vaan pysyivät yhdessä. Koirasusia nähtiin monesti erikseen, mutta niillä uskottiin olevan yhteinen kokoontumispaikka ja ne metsästivät yhdessä. Ne saattoivat kadota yhdestä paikasta kuukausiksi tai jopa vuodeksi kerrallaan, mutta niiden reviiri pysyi noin 160 kilometrisen neliön sisällä. Niiden ulvonta oli vain hieman erilaista kuin sudella, ja mukana oli koiramaista ulisevaa haukkua. Emo pysyi niiden mukana parin vuoden ajan, kunnes sekin katosi.

Ennen koirasusien ilmestymistä Coloradon lammastilojen omistajat olivat säästyneet petoeläinten aiheuttamilta vahingoilta, olihan petojen lukumäärät hävitetty lähes olemattomiin. Vaikka ne väistivät vainoharhaisesti kaikki ansat, ne hyppäsivät pelottomasti lammasaitauksiin, ja yhden pitäessä vahtia teurastivat lampaita armotta. Kerran yksi koirasusi ilmestyi leikkisän oloisesti paimenen eteen, joka lähti seuraamaan sitä toivoen saavansa uuden seuralaisen, mutta uusi ystävä pomppi aina turvavälin päässä. Kun mies oli tarpeksi kaukana, eikä enää nähnyt lampaita, olivat muut koirasudet hyökänneet lampaiden kimppuun. Hetkessä ne olivat tappaneet tai pahasti vahingoittaneet noin 25 lammasta.

Ne olivat suden tapaan varovaisia, mutta niillä oli jonkinlainen koiralta peritty viehtymys ihmistä kohtaan. Ne seurasivat yksinäisiä matkaajia turvallisen välimatkan päässä. Joku niistä saattoi viettää koko päivän seuraamalla paimenen touhuja. Niihin liitettiin kaikenlaista taikauskoa. Eräs skandinaavinen mies, joka oli juuri aloittanut paimentyöt, katosi paimentaessaan lampaita. Kolme päivää myöhemmin hänet löydettiin sekavassa tilassa preerialta. Hän ei osannut kertoa harhailuistaan juuri mitään, paitsi, että hän oli yrittänyt ottaa kiinni keltaista koiraa, päätynyt eroon lampaistaan ja eksynyt. Eläin oli pitänyt hänelle seuraa ainakin ensimmäisen päivän ajan.

Eräällä maatilalla, joka sijaitsi noin 65 kilometriä Rush Creekin tilalta koilliseen, oli lapsenvahti lähtenyt preerialle kävelylle lastenrattaiden kanssa. Hän jätti tyttövauvan nukkumaan puun varjoon ja meni juttelemaan paimenen kanssa vähän matkan päähän. Yhtäkkiä hän muisti vauvan olemassaolon, ja kauhukseen huomasi kuuden kellertävän, susimaisen elukan ympäröivän rattaita ja nuuhkivan nukkuvaa lasta. Lastenvahti lähti juoksemaan niitä kohti, mutta koirasudet eivät heti lähteneet karkuun, vaan kiinnostuneesti tutkivat vauvaa. Naisen huutaessa ne nostivat päitään, katsoivat häntä hetken ja juoksivat pois. Lapselle ei käynyt kuinkaan.

Ne inhosivat koiria. Joskus paimenkoira innostui lähtemään niiden perään, ja kun ihmisasutus jäi turvallisen matkan päähän lauma repi koiran kappaleiksi. Niitä yritettiin metsästää ajokoirien kanssa. Kun metsästäjät olivat jääneet tarpeeksi jälkeen, ajokoirille kävi myös kalpaten. Mutta eivät ne seurustelleet susienkaan kanssa. Ne ajoivat sudet pois reviiriltään, eivätkä tiedettävästi koskaan lisääntyneet.

Austey näki koirasusia vielä kahdesti ensimmäisen kohtaamisensa jälkeen. Kerran kaksi ilmestyi jostain piilopaikastaan kun hän oli ratsastamassa, ja ne seurasivat häntä muutaman kilometrin verran. Kolmannen näköhavainnon kohdalla hän näki koko lauman juoksemassa preerialla, tai mitä laumasta oli siinä vaiheessa jäljellä. Niitä oli enää viisi, sillä yhden oli ampunut metsästäjä, joka oli myynyt koirasuden taljan turistille, ja yksi oli haavoittunut luodista ja raahasi itsensä metsästäjän ulottumattomiin, eikä ikinä löytynyt.

Mikään ei kestä ikuisesti ja myös paholaissuden penikat kohtasivat lopulta loppunsa. Koirasusilla oli kenties koiralta peritty suuri mieltymys maitoa kohtaan. Ne olivat lampaiden poikimisaikaan todella tuhoisia, sillä niiden väitettiin purevan lampaiden utareet rikki ja avaavan karitsojen mahat, jotta saisivat juoda maitoa. Tästä keksittiin juoni. Eräällä Republican Riverin varrella asuvalla miehellä oli lehmiä. Hän jätti vadin maitoa ulos, ja täytti sen joka päivä tuoreella maidolla viikkojen ajan. Kun hän huomasi vadin alkavan tyhjetä hän lisäsi siihen strykniiniä. Myrkyn lisäämisen jälkeen hänet kutsuttiin töihin muualle, ja kun hän parin päivän päästä palasi takaisin kaikki viisi koirasutta makasi kuolleina vadin ympärillä. Kolmen vuoden ajan ne olivat väistelleet ampujia ja kaikenlaisia ansoja, mutta lopulta maito sinetöi niiden kohtalon.

Kuumassa keskikesän auringossa koirasusien raadot olivat alkaneet mädäntyä, eikä niitä voinut enää täyttää tai nylkeä. Sääli ettei näistä erikoisista eläimistä jäänyt näkyviä todisteita jälkipolville - paitsi se yksi turistille myyty talja, jonka nykyistä olinpaikkaa on mahdotonta jäljittää.

Colliesusien tarinassa on ollut mukana varmasti kaikenlaista liioittelua. Mutta totuuden ei aina tarvitse pilata hyvää juttua.

Blogissa on myös aiemmin kerrottu legendaarisesta Old Three Toes -sudesta, joka sai pentuja collien kanssa. Näistä pennuista oli jopa kuvia.

Lähteet:

*The Book of Dogs: An Intimate Study of Mankind's Best Friend (National Geographic Society, 1919)
*The Sun 18.6.1899