Valkohammas (anime)

NIMI: Valkohammas (Hashire! Shiroi Okami)
VUOSI: 1990
OHJAAJA: Tsuneo Maeda

Hashire! Shiroi Okami julkaistiin Suomessa kahdella VHS:llä virheellisellä nimellä Valkohammas, tarina kun ei perustu ollenkaan Jack Londonin kirjaan vaan vähemmän tunnettuun Mel Ellisin kirjaan Valkoisen suden pako (mihin myös japanilainen nimi viittaa). Leffa julkaistiin "sattumalta" Amerikassa virheellisellä nimellä White Fang samaan aikaan kun Disneyn White Fang julkaistiin vuonna 1991, eli selvää rahastusta oli kyseessä ja aika halpamaisella keinolla. Virheellinen nimi jostain syystä päätyi suomijulkaisuunkin ja suomijulkaisujen kansiin läntättiin kansikuvat kanadalaisesta tv-sarjasta The Legend of White Fang. Melkoinen soppa siis.

White Fang on kesy susi joka kuitenkin on iän myötä muuttunut aremmaksi eikä anna ihmisten enää koskea itseään. Fangin omistava perhe kouluttaa koiria ja asiakkaan menestyvä bokseri-rotuinen näyttelykoira saa juoksennella vapaana perheen mailla. Bokseri menee kiusaamaan kahleessa olevaa White Fangia jolloin kahle katkeaa ja koira saa surmansa. Sutta uhkaa kuolemantuomio, mutta perheen 12-vuotias poika Russet karkaa suden kanssa metsään ja päättää viedä Fangin kansallispuistoon muiden susien pariin. Metsästäjät kuitenkin luulevat suden tappaneen Russetin ja lähtevät takaa-ajoon.

Elokuva tuntuu pidemmältä kuin onkaan, tempo on hidas ja paljon aikaa kuluu istuskeluun ja tuijotteluun. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Muistan ettei tämä kuulunut suosikkeihini pikkupentuna juuri siksi että alun bokserinsurman ja kotoa lähdön jälkeen ei tapahdukaan muuta kuin vaellusta kohti kansallispuistoa ja tämä käy vähän pitkäveteiseksi. Toisaalta on mukavampaa katsella rauhallisempaa animea jossa ei ole nopeita leikkauksia ja erikoisefektejä silmiä sokaisemassa.

White Fangin ja Russetin suhde on toteutettu hyvin. White Fang on realistinen puolikesy susi, se ei varsinaisesti viihdy ihmisen vierellä mutta on niistä riippuvainen. Se seuraa Russetia arasti aina välimatkan päässä, joskus kadoten vähäksi aikaa jonnekin muualle. Se on aina etäinen ja epävarma, Russetin olemuksesta taas huokuu halu saada menetetty kontakti suteen takaisin. Matkan aikana muutaman kerran näytetään kuinka Russet muistelee aikaa jolloin White Fang oli nuorempi ja sosiaalisempi, kun siihen pystyi vielä koskea ja saamaan kontaktia. Elokuvan susi on virkistävän realistinen lajinsa edustaja, sitä ei ole tehty ollenkaan ihmismäisemmäksi eikä sen käytöksestä ole tehty mitenkään viehättävämpää, rohkeampaa, coolimpaa jne.

Tunnelma koko elokuvan ajan on haikea, lasten elokuvaksi tämä on yllättävän masentava. Koko elokuva kertoo ystävän menetyksestä. Russet tietää että matkan päätyttyä hän ei tule näkemään White Fangia enää koskaan ja katsojaa vähemmästäkin masentaa etenkin kohtauksien aikana jolloin Russet muistelee heidän yhteistä menneisyyttä.

Animaatio ei ole mielestäni mitenkään ihmeellistä, susi itse on piirretty kohtalaisesti, mutta enemmän pidin Russetin animoinnista. Hän on varsin ilmeikäs olematta kuitenkaan ylireagoiva tai epäluontevan näköinen. Leffa näyttää selkeältä kasarituotannolta. Etenkin White Fangin kohdalla on säästetty näyttämällä sudesta välillä pelkkää still-kuvaa. Maisemat kuitenkin ovat kauniita ja leffan syksyinen värimaisema on yksi suurin asia mikä oli jäänyt tästä mieleen moneksi vuodeksi.

Pidän siitä kuinka uskollinen leffa on Valkoisen suden paolle, mitään omia juonenkäännetwistejä ei ole väen vängällä ängetty mukaan ja meno pysyy mukavan rauhallisena ja realistisena koko elokuvan ajan. Loppu on surullinen siitä huolimatta että siihen on yrittänyt varautua koko matkan kansallispuistoon ajan. Tunteissa ei kuitenkaan vellota, vaan Russetkin jatkaa matkaansa takaisin kotiin kun Fang on kadonnut muiden susien kanssa metsään eikä onneksi jää melodramaattisesti vollottamaan.

Hashire! Shiroi Okami on kaunis seesteinen elokuva jota voin suositella, mutta en ole varma onko se ansainnut niin suurta ihailua kuin mitä olen netissä siitä lukenut. Tarina saati animaatiojälki eivät ole tarpeeksi kiinnostavia että leffan voisi katsella useammankin kerran.

TÄHDET: ***

Beasts of Burden - Animal Rites

NIMI: Beasts of Burden - Animal Rites
VUOSI: 2010 (kokoelmassa vanhin tarina vuodelta 2003)
KUVITTAJA: Jill Thompson
TARINA: Evan Dorkin

Beasts of Burden on erikoinen kauhusarja, sillä sen päähenkilöt ovat eläimiä jotka taistelevat yliluonnollisia voimia vastaan. Päähenkilöiden ryhmä koostuu viidestä koirasta ja yhdestä kissasta jotka elelevät Burden Hill-nimisessä lähiössä missä jostain syystä tapahtuu jatkuvasti merkillisiä asioita. Siellä muun muassa palvotaan egyptiläistä Sekhmet-jumalatarta, herätetään kuolleita henkiin, koetaan sammakkosateita ja tavataan ihmissusia. Paksuun kirjaan on koottu viisikon 8 ensimmäistä tarinaa ja jatkoa on onneksi luvassa.

Kaikki tarinat ovat todella kiinnostavia ja en muista koska viimeksi innostuin näin paljon uudesta sarjasta. Tuli oikein nostalginen olo koska kirjan yliluonnolliset tarinat muistuttivat Salaisista kansiosta, joka on lempitelkkarisarjani. Salaisten kansioiden tavoin Beasts of Burdenissä on kauhun elementtejä ja jännitystä, mutta myös kevyempiä kohtia joissa pikkuhiljaa tutkitaan hahmojen välistä kemiaa ja heitetään huulta. Kerrankin vitsit oikeasti myös ovat hauskoja.

Sisäinen pilkunnussija nörttini myös ilahtui suunnattomasti huomatessani tekijöiden oikeasti tehneen taustatutkimusta tarinoitaan varten. Kummituksia sisältävässä tarinassa mukaan saapuu weimarinseisoja, rodun lempinimi englanniksi on Gray Ghost. Verenhimoisten viemärirottien kuningas on kasa rottia jotka ovat juuttuneet kiinni hännistään, tämä ilmiö oikeasti on todellinen ja tunnetaan sopivasti nimellä rottakuningas. Myös sarjan nimi itsessään on hauska sanaleikki, eläimet asuvat Burden Hillillä joten toki ne ja niiden kohtaamat hirviöt ovat Burdenin petoja, mutta ilmaisu beast of burden itse asiassa tarkoittaa taakkaa vetävää eläintä.

Tarinat ovat yllätyksellisiä ja niissä on mukavasti vaihtelua. Sarjakuvassa näytetään väkivaltaa ja kuolemaa sen kummemmin kursailematta ja toisten olentojen kuolemaan suhtaudutaan hyvin realistisesti (välinpitämättömästi jos vähemmän tuttu tyyppi, surullisesti jos läheinen). Tämä luo tarinoihin oikean jännitteen koska tuntuu että joku päähenkilöistäkin voi oikeasti kuolla. Tarinat toimivat yksinäänkin, mutta yhdessä muodostavat jatkumon. Aiempi tarina voi liittyä myöhempään yllättävälläkin tavalla.

Koirien käyttäytyminen on sopiva sekoitus koiramaista hölmöilyä ja korkeaa älykkyyttä vaativaa käytöstä. Koirilla on oma salainen kulttuurinsa ja omat rituaalinsa, jotka eivät tunnu liian korkealentoisilta tai typeriltä.

Kuvitus on aivan järjettömän kaunista vesiväritaituruutta. Kuvittaja on saanut eläimet näyttämään realistisilta mutta silti ilmeikkäiltä ja uskottavilta kauhutarinassa. Jotkin kohtaukset on piirretty niin vakuuttavasti että ihan itku tuli silmään kun jäinen sydämeni liikuttui syvästi.

Tämän kirjan aikana päähahmoihin ehdittiin tutustua melko hyvin, mutta pari heistä jäi vielä hieman mysteerisimmiksi. Pugsley on pessimistinen mopsi, joka suostuu lähtemään mukaan yliluonnollisten otusten jahtiin vasta pitkän suostuttelun jälkeen. Rex on juopon omistama vähän pelkurimainen dobermanni. Ace on hyväsydäminen mutta taisteluissa ärhäkkä ihmissuden purema husky. Whitey on ylivilkas ja törppö jackrusseli. Orphan on koirajengiin mukaan hyväksytty rehellinen ja rohkea kissa. Ainoastaan beagle Jack jäi minulle mysteeriksi, en saanut hahmosta oikein minkäänlaista käsitystä. Kenties hän ei sitten ole kovinkaan personaallinen.

Siitä huolimatta että Beasts of Burden on eläinsarja se on selkeästi suunnattu teineille ja aikuisille lukijoille. On virkistävää lukea aikuismaista sarjakuvaa jonka päähenkilöinä on koiria. Ja vielä kun tarina on niin Salaisista kansioista muistuttavaa hienoa hömppäkauhufantasiaa ei sarjasta voi olla tykkäämättä. Odotan sormet syyhyen seuraavaa kokoelma-albumia, mutta jos se ei pian ilmesty on kai paras ostaa tähän mennessä ilmestyneitä irtonumeroita.

TÄHDET: *****

White Fang (sarjakuva)

NIMI: White Fang
VUOSI: 1991 (arvio)
KUVITTAJA: Sparky Moore
TARINA: Bobbi JG Weiss, Jack Londonin kirjaan perustuen

White Fang-elokuvan ilmestyessä elokuvaa promotoimaan tehtiin näköjään sarjakuvakin. Sarjakuva seuraa elokuvan tapahtumia lähes täysin, sen sijaan että keksisi mitään uutta tai seuraisi alkuperäiskirjan tapahtumia.

Elokuvan katsoneille sarjakuva on lähestulkoon puuduttavaa lukea, sillä kaikki paneelit tuntuvat tutuilta elokuvasta eikä omaa mielikuvitusta juuri ole käytetty.

On pieni ihme mikäli tarina ei ole ennestään tuttu lukijalle. White Fang on vapauteen syntynyt koirasusi joka päätyy ihmisten omistukseen, aluksi ankaran mutta oikeudenmukaisen intiaanipäällikön työkoiraksi, sitten koirataistelijoiden kynsiin ja lopulta se löytää rakastavan ja ymmärtävän kodin nuoren kullankaivaja Jack Conroyn luota. Londonin kirjassahan tosin tarina loppuu eri lailla, siinä ei nuoreen yleisöön vetoavaa Jackiä ole, vaan White Fangin omistaa lopulta Weedon Scott joka vie koirasuden Kaliforniaan, missä se saa pentuja perheen collien kanssa.

Kuvitus tässä kirjassa on vähän aneemista. Se on realistista, mutta tälläistä realismia on totuttu näkemään lähinnä koulun biologian kirjoissa. Sparky Mooren kuvitus on hyvin persoonatonta ja kaikki ääriviivat on piirretty samalla yksitoikkoisella viivalla. Ääriviivojen paksuuden vaihtelu oikeasti tekee ihmeitä. Värityskin on mitään sanomattoman näköistä ja on selvää, että sarjakuva kyhättiin kiireessä markkinoimaan uutta elokuvaa. On kuitenkin kehuttava, että Mooren eläimillä ei ole mitään erityisiä anatomiavikoja.

Jack Londonin koiratarinoissa olisi ainesta ties kuinka eeppisiin sarjakuviin ja animaatioihin, mutta tähän mennessä olen nähnyt vain melko puolivillaisia esityksiä (ja näitä on PALJON). Kenties jossain on täydellä sydämellä tehty supersiisti White Fang -sarjis vain odottamassa löytäjäänsä. Ja ei, mielestäni Erämaan kutsu -anime ei ollut mitenkään ihmeellinen...

En oikeastaan keksi tästä yritelmästä enempää sanottavaa. Se ei ole mitenkään aivan paska huono, mutta mitään intohimoa sen tekoon ei ole käytetty.

TÄHDET: **

Nanna

NIMI: Nanna
VUOSI: 2010
KUVITTAJA: Tuuli Hypen

Olin melko skeptinen Nannan suhteen, en ole strippisarjakuvien suuri ystävä ja kotimaista tuotantoa suorastaan karsastan oli kyseessä sarjakuva, elokuva tai musiikki. Nanna kuitenkin oli ihan positiivinen yllätys ja saatan hankkia tätä sarjaa lisääkin.

Nanna on nuori kettu joka on suorittanut citykettukurssin, muuttuen tämän avulla ihmismäisemmäksi (lue: turriksi) ja yhteiskuntakelpoiseksi. Nanna muuttaa ihmisten sekaan kaupunkiin ja sopeutuminen ihmisten kanssa eloon voi alkaa.

Huumori perustuu puoliksi Nannan ja muiden kaupungissa asustavien ihmiseläinten eläimellisiin piirteisiin, puolet vitseistä taas liittyy opiskelijaelämään ja nuorisokulttuuriin. Jälkimmäiset vitsit tuntuvat välillä irrallisilta ja voisivat esiintyä missä sarjakuvassa tahansa, mikä on mielestäni miinusta. En enää (tai vielä, miten sen nyt ottaa) vietä opiskelijaelämää, joten aiheeseen liittyvät vitsit eivät enää juuri kiinnosta ja samanlaisia vitsejä voisi lukea vaikka Nemistä. On kuitenkin totta että kyseessä on vasta sarjan ensimmäinen albumi, joten tekijä ei ole vielä ehkä saanut täyttä otetta sarjastaan ja varmasti on myöhemmin saanut sarjakuvalle selkeämmän suunnan.

Kuvitus on yksinkertaistettua ja sujuvaa, valitettavan moni strippi vaan on jätetty suureksi osaksi valkoiseksi mikä näyttää vähän laiskalta. Leikkisää tyyliä on miellyttävä katsoa, olen realismin ja yksityiskohtien ystävä mutta komediassa yksinkertaisempi tyyli toimii paremmin.

Minua on vaikea naurattaa, elokuvagenreistä vähiten katson komediaa. Olen tylsä. Nanna onnistui kuitenkin välillä naurattamaan tätä tylsää paskiaista oikein ääneen, etenkin sen jälkeen kun hahmot alkoivat tulla tutummiksi.

Nanna on ihan kiva sarjakuva joka on ilmeisesti menestynytkin melko hyvin, ainakin sitä on jo ehtinyt ilmestyä useampi kirja. Se on suunnattu selkeästi opiskelijoille, minkä takia olisi ollut parempi jos olisin lukenut sen muutama vuosi sitten kuin nyt.

TÄHDET: ***

Lempistrippini tästä kirjasta.

Night of 1000 Wolves

NIMI: Night of 1000 Wolves
VUOSI: 2012
KUVITTAJA: Dave Wachter
TARINA: Bobby Curnow

Night of 1000 Wolves on lyhyt kolmeen numeroon jaettu sarjakuva. Sen tarina sijoittuu keski-aikaiseen viikinkimäiseen fantasiamaailmaan jonka rauha muuttuu yhdessä yössä tuhannen verenhimoisen suden ja ihmissuden piirittäessä pienen kylän. Kerrostalon kokoinen susijumalatar Nagbre on saapunut armeijansa kanssa vuosien jälkeen takaisin vaatimaan hänelle luvatun ihmispojan sielua. Menneisyydessä Harrick Benjyonin isä surmasi Nagbren jälkeläisiä, jolloin raivostunut susijumala saatiin kuriin vain lupaamalla sudelle esikoislapsen sielu. Aikuiseksi kasvanut Harrick ei aio luopua sielustaan vähällä.

Night of 1000 Wolves on intensiivinen kauhutarina joka on sekä omaperäinen että uskollinen perinteiselle ihmissusifolklorelle. Tarina loppuu kenties turhan töksähtäen, mutta muuten tarinankerronta on varsin onnistunutta vaikkei hengähdystaukoja lyhyen sarjan aikana ole ollenkaan. Sarjakuva alkaa heti susien tuloon ja siitä lähtien koko sarjakuva onkin jatkuvaa veristä toimintaa jossa siellä täällä on seassa hienovaraisempaa kauhun/jännityksen tunteen nostattamista.

Aluksi ei tiedetä miksi sudet yhtäkkiä hyökkäävät kylään, syy alkaa pikkuhiljaa selvitä tarinan edetessä mutta taustatarinan selittämiselle ei anneta tarpeeksi mielestäni tarpeeksi aikaa. Sarjakuvalehdet ovat lyhyitä ja kävi kyllä mielessä että järkevämpää olisi ollut julkaista koko tarina yhdessä albumissa. Tosin kolme erillistä lehteä luo tietynlaisen rytmityksen tarinaan, joka lehdessä mukaan tulee astetta kovempi pahis. Ensimmäisen lehden lopussa näytetään ihmissusi, toisen lehden lopussa näytetäänkin jo itse Nagbre. Kummankin kohdalla lukija kokee varmasti "Holy shit""-reaktion. Olisin toivonut sarjan olevan edes hieman pidempi, sillä nyt tarina tuntuu kiirehtivän loppuun ja itse ainakin olisin halunnut lukea tätä lisää ja syvällisemmin kerrottuna.

Kuvitus on todella hienoa, verta ja suolenpätkiä lentää ja sudet ovat komeita ja kauheita. Realismi hivelee silmiäni. Itse Nagbre on alkuvoimaisuudessaan ja jo pelkästään kokonsa perusteella vaikuttava hahmo, mutta eniten vaikutuin hänen luonteensa puolesta. Nagbre on ehkä hirviö, mutta suostuu kuuntelemaan lapsensa Nagbren susille menettäneen naisen puhetta siitä huolimatta että voisi liiskata hänet kuin kärpäsen.

Suosittelen sarjaa ehdottomasti. Tämä löytyy Ebaystä helposti ja sitä monesti myydään täydellisenä kolmen sarjana, omani sain vaivaisella neljällä eurolla (+postikulut).

TÄHDET: ****

Herra Dongguo ja susi

NIMI: Herra Dongguo ja susi (alkuperäinen nimi = ?)
VUOSI: Ensimmäinen löydetty painos vuodelta 1544
KUVITTAJA/TARINA: ?

Herra Dongguo ja susi on vanha kiinalainen satu jonka keksijä ei ole tiedossa. Se on tyypillinen opettavainen tarina joita kerrotaan lapsille. Sama tarina tunnetaan myös nimellä Zhongshanin susi.

Herra Dongguo on sivistynyt mies ja lempeä eläimiä kohtaan. Taivaltaessaan aasinsa kanssa Zhongshanissa hän törmää metsästäjien takaa-ajamaan suteen joka pyytää apua. Herra Dongguo piilottaa suden säkkiin ja valehtelee metsästysseurueelle. joka jatkaa matkaa.

Kiitoksen sijaan susi nyt kertookin Dongguolle olevansa nälkäinen ja miehen pitäisi pelastaa susi uudelleen, nyt nälkiintymiseltä. Dongguo tarjoaa sudelle leipää, mutta se kieltäytyy syömästä sitä. Sen sijaan susi alkaa vilkuilla miehen aasia jolloin aasi ottaa jalat alleen. Nälkäiseltä sudelta palaa pinna ja se hyökkää Dongguon päälle aikoen syödä hänet, Dongguo syyttää sutta kiittämättömyydestä johon susi sanoo että oli melkein tukehtua säkissä ollessaan, eli Dongguo onkin sudelle velkaa.

Dongguo ja susi eivät pääse yhteisymmärrykseen, vaan päättävät kysyä neuvoa kolmelta vanhemmalta ja viisaammalta henkilöltä. Ensimmäinen jolle pari kertoo pattitilanteestaan on vanha puu. Puu kertoo kuinka nuorena lapset poimivat siitä hedelmiä, mutta nyt puun ollessa kuihtumassa se aiotaan muuttaa polttopuiksi. Puu ilmoittaa olevansa suden puolella. Seuraavana vastausvuorossa on vanha lehmä. Lehmä sanoo tuottaneensa ennen paljon maitoa ja olleen ahkera kyntöjuhta pellolla, mutta nyt vanhana isäntä aikoo teurastaa sen. Lehmäkin päätyy suden puolelle. Kolmas vastaaja on maanviljelijä joka sanoo sudelle epäilevänsä suden edes mahtuneen säkkiin. Susi loukkaantuu ja menee heti säkkiin takaisin jolloin maanviljelijä sitoo säkin suun kiinni ja hakkaa suden henkihieveriin kuokallaan.

Maanviljelijä ottaa puolikuolleen suden säkistä ulos ja taas Dongguo tuntee sutta kohtaan sääliä. Paikalle tulee kuitenkin nainen joka kertoo suden tappaneen hänen pikkupoikansa, jolloin Dongguoltakin loppuu ymmärrys ja hän antaa sudelle kuoliniskun.

Minulla ei ole mitään hajua kuka tämän painoksen on kuvittanut ja minä vuonna. Kuvitus on mielestäni kauniin realistista, joskin välillä epäselvää kohdissa joissa on paljon tummaa. Paperi ei myöskään ole laadukasta. Kyseessä on vanha kansansatu joten en rupea sen enempää tarinaa kritisoimaan. Tämä oli mukava pieni pokkari josta pystyi pelkän kuvituksen perusteella ymmärtämään suurimman osan, sen mikä meni ohi hilseen jouduin sitten tarkistamaan netistä.

TÄHDET: **1/2