Rikin ääninäyttelijät

Tämä juttu on aiemmin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehdessä nro 19.

Ketkä ääninäyttelijät ovatkaan Rikin miehisen äänen takana, joka saa soturit itkemään ja viholliset vapisemaan? Tarkastellaan suomalaisen fanin näkökulmasta kolmen tärkeimmän dubin ääninäyttelijöitä - eli japanilaisesta, ruotsalaisesta ja suomalaisesta dubbauksesta tuttuja nimiä. Hopeanuoli-anime julkaistiin myös korean, norjan, tanskan ja unkarin kielellä, mutta nämä ovat suomalaisille faneille vieraampia tapauksia, ja näistä dubbauksista on myös vaikeampaa löytää tietoa.

Banjō Ginga

Rikin erityisen vaikuttavan japanilaisen äänen takana on Banjō Ginga - onpa sopiva nimi Ginga-sarjan esiosaan! Ääninäyttelijänä (joita kutsutaan sanalla seiyū) hän käyttää taiteilijanimeä. Hänen virallinen nimensä on Takashi Tanaka. Hänen vaimonsa, Gara Takashima, on myös ääninäyttelijä. Gingan ääninäyttelyroolit ovat tyypillisesti hyvin maskuliinisia, sillä hänellä on voimakas ja syvä ääni.

Vuonna 1948 syntynyt Ginga on ääninäyttelyn veteraani, jolla on ollut lukemattomia rooleja animeissa, videopeleissä sekä länsimaalaisten elokuvien japanidubbauksissa. Rikin ohella hänet voi tunnistaa esimerkiksi animeista Mobile Suit Gundam (hahmot Gihren Zabi ja Cozun Graham), Sandybell (Edward), Cobra (eversti Vega), Fist of the North Star (Souther), Matka maailman ympäri (Willy Fog), Saint Seiya (Cassios ja Jango), Dragon Ball Z (Bora, Kuningas Vegeta ja Moai) sekä One Piece (Axe Morgan ja Riku Dold III).

Pelaajat voivat tunnistaa hänet muun muassa seuraavista pelisarjoista (mikäli siis pelaavat japanilaisilla äänillä): Tekken (Heihachi Mishima, Ganryu ja Jack), Metal Gear (Zero ja Liquid Ocelot) sekä Dead or Alive (Bayman).

Länsimaalaisten elokuvien ja tv-sarjojen japanidubbauksissa häntä voi kuulla esimerkiksi näissä teoksissa: Star Trek -sarja (Worf), Avengers-elokuvat (Thanos) sekä The Adventures of Batman -animaatiosarja (Batman). 

Hänen työnäytteisiin lukeutuu paljon muitakin erittäin kovatasoisia teoksia, eikä uralle toistaiseksi näy loppua. Vuoden 2020 marraskuussa Ginga sairastui koronavirukseen, mutta selvisi tästä onneksi pelkällä säikähdyksellä.

Gunnar Ernblad

Vuonna 1946 syntynyt Ernblad oli melkoinen ääninäyttelyn konkari, ja hän toimi myös näyttelijänä ja kääntäjänä. Hopeanuoli-anime saapui ensiksi Ruotsiin, ja sen dubbauksesta vastasi Videobolaget-yritys. Ernblad sai tehtäväkseen kääntää sarja ruotsiksi japanilaisten lähettämän englanninkielisen käsikirjoituksen perusteella. Hän oli myös osallinen animen leikkaamisessa, vaikka väkivaltainen sisältö ei häntä itseään niin haitannut, ja tätä ruotsalaisten leikkaamaa versiota käytettiin kaikissa pohjoismaissa. Ernblad on siis ollut hyvin merkittävässä asemassa Hopeanuolen historian luomisessa, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan sarjan tulevasta suosiosta. Hän toimi Rikin, Benin, Gohee Takedan, Kurojakin ja sekalaisten hahmojen äänenä.

Hänen muita ääniroolejaan voi kuulla muun muassa näissä sarjoissa ja elokuvissa: He-Man (Skeletor), Kreivi Duckula (Igor), Ankronikka (Ankenström), Hotel Transylvania (Frankenstein), Spies-tytöt (Jerry Lewis) sekä Pyjamabanaanit (B2).

Ernblad menehtyi syöpään vuonna 2021.

Silver Fang Network on julkaissut kaksi englanninkielistä Ginga-fanilehteä, joissa on ollut Ernbladista artikkeleita. Häntä haastateltiin numeroon 1, ja muistokirjoitus hänestä löytyy numerosta 3. Silver Fang Magazine -lehteä voi lukea netissä ilmaiseksi osoitteessa https://magazine.silverfang.net/

Pertti Nieminen

Hopeanuolen suomidubin takana oli Golden Voice Oy. Suomidubissa oli mukana vain neljä henkilöä, joilla jokaisella oli monta roolia, ja monesti hahmojen ääninäyttelijät vaihtuivat sattumanvaraisesti. Rikin äänestä vastasi pääasiassa Pertti Nieminen. Hänen rooleihin kuuluivat myös (ainakin välillä) Gin, Daisuke, Daisuken isä, Ben, Moss, Gohee Takeda ja monia sivurooleja. Nieminen perusti Golden Voice Oy:n ja oli sen omistaja ja puheenjohtaja vuosina 1989-2007.

Niemisen muita ääninäyttelyrooleja voi kuulla esimerkiksi seuraavissa teoksissa: He-Man (He-Man, Skeletor, Zobak ja muita rooleja), Ankronikka (Pelle Peloton ja sivurooleja), Flash Gordon (Flash Gordon ja kuningas Vultan) sekä Olipa kerran... -sarjat (useita rooleja). Melkoisena suorituksena Nieminen suoritti kaikki ääniroolit Yakari-piirretyssä.

Nieminen teki myös pieniä näyttelyrooleja suomalaisissa elokuvissa, tv-sarjoissa ja teatterissa. Hän kuoli 68-vuotiaana sydänkohtaukseen kesken kesäteatteriesityksen vuonna 2007.

Myös Erkki Murto oli välillä Rikin äänenä. Hänestä on hankalampaa löytää tietoa, mutta hän oli useassa Golden Voice Oy:n dubbauksessa mukana. Voi hyvin olla, että hän on tehnyt ääninäyttelyä taiteilijanimen alla.

Hopeanuoli: Kuka oli oikeasti maailman vahvin koira?

Tämä juttu julkaistiin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehdessä nro 19

Hopeanuoli-sarjassa koirataisteluiden raskaan sarjan mestari Benizakuraa kutsutaan maailman vahvimmaksi koiraksi. Tämä titteli perustuu kuitenkin koirataisteluareenoiden tuloksiin. On täysin mahdollista, että sarjan villikoirien joukosta voisi löytyä joku yhtä vahva tai jopa vielä vahvempi hahmo.

Tähän vertailuun otin mukaan vain Hopeanuoli-sarjan aikaisia hahmoja, olihan tämä väite vahvimmasta koirasta esitetty silloin, ja muuten olisin joutunut ottamaan mukaan hirvittävän määrän koiria loputtomilta tuntuvista jatko-osista. Johonkin on pakko vetää raja. Jotta koira voitaisiin laskea kaikkein vahvimmaksi, on sen pystyttävä voittamaan kaikki muut koirahahmot reilussa yksi vastaan yksi taistelussa ilman aseiden ja liittolaisten apua. Voiman lisäksi vaaditaan kestävyyttä, nopeutta ja älykkyyttä. Apuna käytän sarjan tapahtumien lisäksi Meteor Gin -tietokirjaa, johon Takahashi on kätevästi merkinnyt tilastot hahmojen taidosta ja voimasta, ja kirjasta löytyy muutakin sekalaista tietoa.

Benizakura

Käydään ensin läpi Benizakuran meriittejä, ja aletaan sitten etsimään hahmoa, joka voisi päihittää hänet. Hänestä tuli Koillis-Japanin mestari jo kolmevuotiaana, ja koirataisteluissa hän oli voittamaton, lukuun ottamatta tasapeliin päättynyttä ottelua Tsuna Arashia vastaan. Hän on jo 12-vuotias liittyessään Ouun armeijaan, mutta ikä ei näytä vähentäneen hänen voimiaan lainkaan. Kun Gin näkee hänet ensimmäistä kertaa, Benizakura taistelee härkää vastaan. Koira heilauttaa hyökkäävän härän helposti selälleen, ja isku katkaisee sen selkärangan. Härän painoa ei mainita, mutta taistelurotuiset härät painavat noin 600-700 kiloa. Jotkin lypsyrodun härät voivat kuitenkin painaa yli 1000 kiloa. Oli miten oli, tämä on melkoinen suoritus. Myöhemmin pahoista haavoistaan huolimatta Benizakura pystyy vetämään köytettyä tuhatkiloista Mosaa perässään jopa veden alla pitkän matkaa, mikä on paljon raskaampaa kuin kuivalla maalla. Tässä on todellakin hirviömäisen vahva koira!

Ehdokkaat

Ketkä sitten olisivat sopivia ehdokkaita Benizakuran päihittäjiksi? Päädyin seuraaviin hahmoihin: Akame, Ben, Gaia (hän on tosin susi, mutta silti koiraeläin), Gin, Moss, Riki ja Tsuna Arashi. He ovat kaikki osoittaneet ilmiömäisiä taistelutaitoja ja taidonnäytteitä. Kukin on soturien eliittiä, ja tulee olemaan hyvin vaikeaa päättää, kuka on vahvin.

Myös koirataisteluiden keskiraskaan sarjan mestari Musashi olisi ollut mahdollinen kandidaatti, mutta hän itse puhuu Benizakurasta maailman vahvimpana koirana, joten lienee turhaa väitellä hänen omia sanojaan vastaan. Susisaagasta löytyy monta kovatasoista soturia, jotka kuitenkin putoavat karsinnasta, koska he hävisivät taistelussa jotain toista soturia vastaan - esimerkiksi Gin voitti Jugan, Gaia voitti Reiman, Ben voitti Mukongan ja niin edelleen.

Käydään ehdokkaat läpi aakkosjärjestyksessä.

Akame

Igan ninjakoirien johtaja Akame on ketteryydessä ja kekseliäisyydessä vertaansa vailla. Hän hyppii vaivatta puissa ja osaa useita salaisia ninjatekniikoita, joihin lukeutuvat muun muassa Raikaken (käyttäjä roikkuu puussa takajalkojen varassa ja tiputtautuu vihollisen kimppuun), Rasenshuisha (käyttäjä kieppuu vedessä vesirattaan tavoin) ja Zanzō Sanbushin (käyttäjä luo itsestään harhauttavia kuvajaisia). Susisaagassa hän paljastuu yhdeksi Siriuksen koirasoturiksi voittaessaan Shū Tossō Battōgan hallinneen Shūgan. Erikoisiskua tehdessään Shūga käytti hyväkseen katkottua ja teroitettua etujalkaansa. Uusi Siriuksen koirasoturi perii erikoisiskun aiemmalta esikuvaltaan, mutta Akamen versiota Shū Tossō Battōgasta ei voi kutsua aidoksi, sillä hän joutui käyttämään apuvälineitä, ja kuten alussa sanottiinkin, aseiden käyttö on tässä vertailussa kiellettyä. Muut Akamen erikoisiskuista ovat erittäin taidokkaita, mutta eivät erityisen tappavia, ja osa niistä vaatii tietynlaisen ympäristön.

Suurista taidoistaan huolimatta Akame ei ole fyysisesti kovinkaan vahva, ja Meteor Gin antaa hänelle voimaksi vain kolme tähteä viidestä. Ilman aseiden ja ympäristön tuomia etuja hänellä olisi suuria vaikeuksia pärjätä vertailun muille hahmoille. Hän tippuu jatkosta.

Ben

Ben on hyvin vahva ja etenkin kestävä soturi. Hän sietää kipua hyvin. Esimerkiksi kun John hyökkäsi hänen kimppuunsa Ben rauhallisesti sanoi sen vain kutittavan häntä. Taistelussa Mossin laumaa vastaan Ben jäi suuren kiven alle, mutta ei kuollut, eikä lohkare edes katkaissut tai murtanut hänen luitaan. Ben oli tajuton pitkän aikaa, mutta lopulta heräsi ja heitti kiven pois päältään omin avuin. Tämän jälkeen Ben heilautti noin 85-kiloisen Mossin pää edellä kiveen. Ollessaan eläinlääkärin hoidossa Ben puski itsensä kalterihäkistä läpi. Benin suurin voimannäyte tapahtui varmasti Suuren taistelun aikana, kun hänen onnistui yksin vetää Akakabuton suuri henkivartijakarhu alas Vuorilinnasta. Tämä lienee verrattavissa Benizakuran viskomaan härkään. Taistelussa Siriuksen soturi Mukongaa vastaan Ben otti vastaan monta Geki Sentsūhi-Battōgaa ja selvisi niistä hengissä, sekä oppi myös tämän iskun.

Ninjakoirien sodassa Ben valitettavasti sokeutui, ja vaikka hän sai välillä näkönsä hetkellisesti takaisin ja oppi tulkitsemaan ympäristöä "mielen silmien" avulla, alensi yhden aistin katoaminen hänen taistelukykyään merkittävästi. Jää epäselväksi, kuinka vahva Ben voisikaan olla, jos hän ei olisi sokeutunut. Meteor Gin ilmoittaa Benin voimaksi täydet viisi tähteä. Benistä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista vastusta Gaialle, jonka vuoksi hänet on pakko pudottaa tästä vertailusta.

Gaia

Sitten onkin vuorossa melkoinen pirulainen, myös jumalkeisariksi kutsuttu Gaia. Mustien susien imperiumissa oli lukuisia kovatasoisia sotureita, mutta Gaia johti heitä kaikkia tyrannin ottein. Gaia hallitsi Zetsu-Tenrō Battōgan ja tiesi muiden Battōga-iskujen heikkoudet. Hänellä oli erittäin terävät hampaat, joilla pystyi hetkessä katkaisemaan ruumiinosia. Hän repi Reiman etujalan sekä Raigan, Sakonin ja Ukonin päät irti. Hän sieti kipua hyvin, jatkaen taistelua, vaikka Kurotora vei hänen korvansa ja Akame lävisti hänen kainalonsa oksalla, ja jopa sen jälkeen hän jatkoi taistelua, kun Ginin Battōga oli paljastanut osan hänen aivoistaan. Gaia päihittää helposti Reiman, Hyōman, Kurotoran, Benin, Johnin, Raigan... Ainoastaan Gin ja Akame tarjoavat hänelle vastusta, mutta hekin olisivat todennäköisesti hävinneet ilman liittolaistensa apua.

Vaikka moni Ouun valiosoturi ja Reiman susi kävi Gaian kimppuun yhtä aikaa ja vuorotellen, Gaian kuolemaksi koitui lopulta purkautuva tulivuori. Taistelun loppupuolella Gin iskee uupunutta Gaiaa yhä uudestaan eri Battōgoilla, mutta susi ei millään kuole. Olisiko hän voinut voittaa kenet tahansa, jos olisi käyty vain reiluja kaksintaisteluita? Gaia pääsee helposti jatkoon.

Gin

Vaikka Gin on sarjamme päähenkilö, emme silti ole nähneet häntä vahvimmillaan. Hopeanuoli-sarjassa hän oli keskenkasvuinen ja Weed-sarjassa jo vanhus. Hänen oletettavasti vahvimmista vuosistaan on nähty vain pikaisia takaumia. Mutta jo nuorena Gin teki lukuisia urotöitä. Hän nosti Mossin ilmaan heidän kaksintaistelussaan, voitti Kougan ninjakoirien johtaja Kurojakin, ja suurimpana tekonaan leikkasi Akakabuton pään irti Battōgalla. Gin haastoi myös Benizakuran taisteluun, ja taistelun aikana nosti paljon suuremman koiran korkealle ilmaan. Hän tosin hävisi, mutta oli taistelun aikana hyvin nuori ja ei vielä osannut Battōgaa.

Gaiaa vastaan taistellessaan Gin olisi mielestäni hävinnyt ilman ystäviensä apua. Taistelussa Gaia paiskaisee Ginin päin puuta, jolloin Gin ei pysty hetkeen liikkumaan ja pelastuu Gaian hampailta vain Benin ansiosta. Gaia on lopulta monen soturin hyökkäyksen jäljiltä uupunut ja runneltu, joten voittoa ei voi merkitä puhtaasti Ginin ansioksi, eikä Gaia vieläkään kuollut, vaikka Gin iski häntä monella Battōgalla peräkkäin. Koska Gaia kuoli tulivuoressa, ei Ouun armeija teknisesti voittanut häntä.

Gin oppii monenlaisia erikoisiskuja, hän on kestävä, nopea ja nokkela, mutta raa'assa voimassa hän saa Meteor Ginissä vain kolme tähteä - tosin Weed-sarjaan keskittyvä tietokirja Taisteluiden aika korotti tähtiä viiteen. Onkin siis vaikeaa arvioida, kuinka vahva Gin on vahvimmillaan. Akakabuton pään irti leikkaaminen oli huikea teko, mutta vastaavanlaista ei ole tapahtunut sittemmin. Susisaagassa Ginin battōga oli huomattavasti tehottomampi. Oliko Akakabuton tappanut Battōga onnistunut vain tunnekuohun, onnenpotkun tai karhun heikentyneen tilan takia? Gin putoaa jatkosta, mutta jätän oven raolleen aikuiselle-mutta-ei-ikälopulle Ginille.

Moss

Moss on osoittanut huimat voimansa moneen kertaan, ja Meteor Ginissä hän saa voimassa täydet pisteet. Taistellessaan Ouun armeijaa vastaan hän pystyi työntämään suuren kivenlohkareen alas vuorelta. Myöhemmin hän yksin selätti ja tappoi itseään isomman villisian. Taistelussa Madaraa vastaan Gin sai idean käyttää terävää oksaa aseena ja pyysi Mossia katkaisemaan paksu oksa irti puusta. Mikäli Gin olisi pystynyt tähän, hän olisi varmasti tehnyt sen itse. Tämän perusteella Moss oli raa'assa voimassa vahvempi kuin kukaan muu paikalla ollut, joihin kuuluivat ainakin Gin, Akame ja Hakurō.

Taistelussa Mosaa vastaan Gin ja Ben jäävät romahtaneeseen majaan vangeiksi, ja Benizakura käskee Mossia auttamaan, sillä hänen mukaansa vain Moss olisi tarpeeksi vahva nostamaan hirsiä. Tarkoittiko Benizakura tällä, ettei hänkään olisi pystynyt siihen? Vai johtuiko tämä Benizakuran pahoista haavoista tai siitä että hänellä oli kiire päästä tappelemaan Mosan kanssa, vai eikö hän olisi täysin terveenäkään pystynyt nostamaan hirsiä? Mainittakoon, etteivät loukussa olleet Gin ja Ben olleet pystyneet vapauttamaan itseään.

 Susisaagassa Kurotora oli häviämässä Siriuksen koirasoturi Raigalle (ja hänen sisällään oleville Sakonille ja Ukonille), mutta Moss ryntäsi väliin ja pätkäisi Raigaa kuonoon, tosin Raiga oli tässä tilanteessa yllättynyt ja sai (veljineen) kimppuunsa heti perään muita Ouun sotureita. Nämä kaikki ovat suuria saavutuksia, mutta Mossin suurin voiman näyte tapahtui Suuressa taistelussa. Akakabuto seisoi takajaloillaan ja Moss veti karhun takajalkaa kunnes jättiläinen kaatui. Tämä vaati varmasti uskomattomat voimat, mutta muistetaan kuitenkin, että Moss ei kannatellut Akakabuton painoa, Akakabuton kimpussa oli samalla muitakin koiria ja karhu saattoi livetä lumessa.

Veikkaisin, että Moss todella voi olla kaikista vahvin puhtaassa voimassa, mutta häviää muille nopeuden, ketteryyden, taktiikan ja erikoisiskujen puutteen vuoksi. Hän ei pääse jatkoon.

Riki

Ouun ensimmäinen ylipäällikkö sai jopa Benizakuran itkemään ja tärisemään pelkällä olemuksellaan. Mutta kuinka paljon Rikin kohdalla on kyse karismasta ja hypetyksestä? Hän selvisi syvään rotkoon putoamisesta ja puunrunkojen alle hautaamisesta. John haastoi Rikin kamppailuun johtajuudesta, mutta Riki voitti hänet yhdellä salamannopealla iskulla - mainittakoon, ettei John ole mikään turha nyrkkeilysäkki, sillä Meteor Gin antaa hänelle neljä tähteä voimaa. Zetsu-Tenrō Battōgan Riki oppi pelastettuaan Fuugan tätä jahdanneilta susilta, jotka olivat varmasti eliittisotureita nekin. Tietokirjan mukaan Rikin Battōga saattoi lopulta olla Fuugankin iskua tarkempi ja voimakkaampi, vaikka Fuuga oli kohtalon valitsema Siriuksen koirasoturi, jonka bravuuri tämä isku nimenomaan oli. Liittyessään Suureen taisteluun Riki iski Akakabuton henkivartijakarhun pään irti Shiroi Senkō -iskulla ja katkaisi Akakabuton selkälihakset Battōgalla.

Riki on varsin mysteerinen hahmo, mutta näkemiemme urotöiden perusteella hän pääsee jatkoon.

Tsuna Arashi

Kuusinkertainen koirataisteluiden mestari Tsuna Arashi oli ainoa koira, joka taisteli tasapelin Benizakuran kanssa. Benizakura oli tuolloin vasta 3-vuotias ja Tsuna Arashi 8-vuotias. Uusintaottelua ei koskaan tapahtunut, koska Tsuna Arashi sokeutui ja eläköityi kilpailuista. Emme yksinkertaisesti tiedä Tsuna Arashista tarpeeksi, jotta voisimme arvioida hänen voimiensa rajoja. Olisiko Benizakura voittanut Tsuna Arashin, jos hän olisi ollut hieman vanhempi? Tasapelin jälkeen Benizakura janosi kostoa ja kouli itsestään vielä kovemman taistelijan. Voidaan siis olettaa, ettei Benizakura 3-vuotiaana ollut vielä voimiensa ja taitojensa huipulla ja olisi varmaan voittanut, jos uusintaottelu olisi järjestetty. Täten Tsuna Arashi tippuu karsinnasta.

Loppupäätelmät

Jatkoon ovat siis selvinneet Gaia ja Riki. Kumpi heistä onkaan vahvempi, ja voiko kumpikaan voittaa Benizakuraa? Tässä vaiheessa onkin hyvä hetki kaivaa Meteor Gin jälleen esille ja lukea, miten Takahashi itse on kommentoinut asiaa. Totta kai häneltäkin on monesti kysytty vahvimmasta koirasta. Gaian hahmoesittelyssä lukee näin: "Mahdollisesti ainoa nelijalkainen, joka voisi haastaa Akakabuton yksin." Huh, melkoinen väite, jota en purematta niele! Tähän Riki tarvitsi kokonaisen armeijan, ja Goheekin kävi mukana tyhjentämässä aseensa karhuun. 30 kysymystä Hopeanuolesta -osiossa kysytään suoraan, kuka on koirista JA susista vahvin, johon Takahashi vastaa Rikin olevan. Kuinka Gaia voi sitten olla ainut, joka voisi haastaa Akakabuton yksin, mutta Riki on silti myös Gaiaa vahvempi? Aivothan tässä nyrjähtävät, mutta sensein sana on laki ja sen mukaan Riki on vahvin. Huomioitavaa on myös, että vaikka Gin hävisi Benizakuralle, mainitsee Takahashi Battōgan Ginin ja Rikin eduksi, jolloin he olisivat Benizakuraa vahvempia.

Näiden pähkäilyjen jälkeen tulin tulokseen, että koirista vahvin on Riki, jonka kannoilla vainoaa hyvin lähellä Gaia, jonka takana on Battōgan oppinut Gin, ja vasta neljäntenä on Benizakura. Satavarmaa nokkimisjärjestystä on mahdotonta antaa, mutta täysin varmaa on, ettei Benizakura todellisuudessa ollutkaan kaikista vahvin.

Mielenkiintoisesti Takahashi oli ottanut omaan vahvimpien koirien vertailuunsa mukaan Akamen, Benin, Benizakuran, Fuugan, Gaian, Ginin, Johnin, Jugan ja Reiman. Vertaillessaan kuka voitti kenetkin hän kuitenkin unohti ottaa huomioon monen taistelun olleen asetelmaltaan epäreilu, usean hahmon käydessä yhden kimppuun.

Rikin mysteerinen elämä

Tämä juttu on julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehdessä nro 19.

Riki on yksi Ginga-sarjan tärkeimmistä hahmoista, sillä hän on ensimmäisen päähenkilön isä ja Ouun armeijan perustaja. Tästä huolimatta hänen elämästään tiedetään yllättävän vähän. Hän jää meille melkein yhtä etäiseksi hahmoksi kuin isähahmoa kaipaavalle pojalleen. Mitä nämä mysteerien peitossa olevat kohdat sitten ovat Rikin elämässä? Tässä artikkelissa perehdymme poikkeuksellisesti asioihin, joita emme tiedä hahmosta.

Riki-mangan ansiosta saimme tietää paljon Rikin pentuajasta. Saimme selville millainen luonne Rikillä oli pentuna, millainen suhde hänellä oli vanhempiensa kanssa ja kuka hänen äiti oli. Mutta riittääkö tämä fanille? Ei tietenkään, sillä kysymyksiä aina riittää. Manga päättyy kohtaukseen, jossa Shiro ja Akakabuto tippuivat rotkoon tuolloin kolmevuotiaan Rikin nähden. Seuraavan kerran Riki nähdään jo kahdeksanvuotiaana Hopeanuoli-mangan alussa. Mitä tapahtui tässä välissä olleina vuosina?

Emme päässeet näkemään, kuinka Gohee Takeda koulutti Rikistä karhukoiraa. Gohee vain kertoi Rikiltä kestäneen vuosi tottua aseen laukaukseen, mutta sen enempää emme saa koulutuksesta tietää. Heillä oli varmasti lukuisia eeppisiä metsästysreissuja, joista lukijoilla ei ole hajuakaan. Kenties he tapasivat Akakabuton useasti vuosien aikana?

Hopeanuoli-pokkarissa 14 susi Reima kertoo, että viisi vuotta sitten Riki pelasti Fuuga-suden häntä jahtaavilta Susien Monarkian salamurhaajilta. Riki olisi ollut tuolloin noin 4-vuotias. Läkähtynyt Fuuga oli ahdistettu nurkkaan, mutta silloin Riki syöksyi apuun ja päihitti takaa-ajajat. Tästä kiitollisena Fuuga opetti Rikille susien vahvimman tekniikan, Zetsu Tenrō Battōgan. Fuuga kuitenkin neuvoi, ettei Rikin kannattaisi käyttää tekniikkaa, koska sudet tulisivat hänen peräänsä jos saisivat kuulla salaisen tekniikan paljastuneen muulle maailmalle. Eikö Riki todellakaan käyttänyt tekniikkaa ennen viimeistä taistelua Akakabutoa vastaan? Entä kuinka paljon Riki ja Fuuga viettivät aikaa yhdessä? Olivatko he ystäviä? Kuinka paljon Riki tiesi susista?

Hopeanuoli-mangan alussa Rikillä on myös aikuinen poika Aka, jonka emoa ei kerrota, mutta emo ei ole Fuji. Millainen suhde Rikillä ja Akalla oli? Tiesikö Riki Akan olevan hänen poikansa? He olivat kumpikin Goheen koiria, joten he varmasti metsästivät paljon yhdessä. Entä kuka Akan emo oli, ja oliko Rikillä paljonkin pentuja eri narttujen kanssa? Millainen suhde Rikillä ja Fujilla oli? Oliko kyseessä vain ihmisten järjestämä tunteeton astutus, vai oliko heillä oikeaa romanssia? Akakabuton viskottua Rikin rotkoon Riki on pahasti haavoittunut ja menettää muistinsa. Tämän jälkeen hän kerää villikoiralauman avukseen, jotta Akakabuto voitaisiin päihittää. Mutta minkä vuoksi Riki koki niin suurta paloa tappaa Akakabuto, jos hän ei muistanut mitään? Miten hän sai kerättyä alaisensa, ja miten hän suostutteli heidät tällaiseen itsemurhatehtävään?

Moni on ihmetellyt, miksi Riki teki Sniperistä upseerinsa, vaikka Sniper oli raukkamainen ja käskytti alaisia epäreilusti. Sniper oli selkeästi koko lauman inhoama henkilö, joten hänen asettaminen kakkosjohtajaksi huononsi lauman ilmapiiriä ja alensi soturien halua palvella laumaa. Huomattavasti parempi upseeri olisi ollut kaikkien kunnioittama Ben. Eikö Riki muka huomannut Sniperin päivänselviä huonoja ominaisuuksia? Oliko tässä klassinen "hyvä kyttä, paha kyttä" -asetelma? Jos Sniper olisi kaikkien inhoama, olisi Riki häneen verrattuna suorastaan palvomisen arvoinen? Oma teoriani on, että Sniper oli villikoiralauman johtaja ja että Riki sai suostuteltua hänet puolelleen sillä ehdolla, että Sniper saisi olla upseeri. Riki suostuisi tähän saadakseen monta alaista mahdollisimman helposti ja ilman yhteenottoja. Tämä teoria on tosin epätodennäköinen, koska vain Hyena vaikutti olleen Sniperin alainen. Ouun soturien hajaantuessa ympäri Japania etsimään lisäjoukkoja Riki jäi yksin puolustamaan Ouuta. Hänen tarkoituksenaan oli vakoilla ja mahdollisuuksien mukaan estää Akakabuton linnoituksen muodostumista. Hän puolusti reviiriä yksin kolmen kuukauden ajan ja sai tänä aikana monta uutta arpea. Millaisia taisteluita tänä aikana tapahtui? Ottiko hän yhteen itse Akakabuton kanssa? Voisi olettaa, että myös Sniperin oli tarkoitus jäädä Ouun, sillä häntä ei jaettu mihinkään joukkueeseen, mutta Riki ei kysellyt Sniperin perään hänen kadotessa Ouusta. Rikin elämä jatkuu mysteerisenä jopa hänen kuolemansa jälkeen. Rikin ruumis muumioitui Ouun vuoristoilmastossa, ja ruumista säilytettiin Vuorilinnassa. Susisaagan aikana Gin tuli puhuttelemaan ruumista ennen sotaretkelle lähtöä. Tuliko Gin usein katsomaan ja muistelemaan isäänsä? Tekivätkö tätä muutkin soturit? Kuinka kauan Rikin ruumis säilyi Vuorilinnassa? Weed-sarjassa ei enää ole mainintaa Rikin ruumiista, vaikka moni tapahtumista sijoittuu Vuorilinnalle. Ei kai vain Hirviö olisi syönyt yli kymmenen vuotta vanhan muumion? Tai kenties Ouun soturit olisivat jossain välissä vieneet muumion piiloon syvälle Vuorilinnan uumeniin tai haudanneet sen, jolloin edes Hougenin joukot eivät löytäneet sitä? Ruumis hävisi viimeistään Weed-pokkarissa 25, kun ihmiset räjäyttivät Vuorilinnan.

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 1

Hieman taustoitusta ennen itse tarinaa

Olen alkanut kirjoittaa Hopeanuoleen liittyvää fanitarinaa, joka on kummitellut mielessä jo kauan aikaa ja pari ihmistä on jo kysynyt miksen ole kirjoittanut sitä ylös. Olen aiemmin vain tilannut muilta taiteilijoilta kuvia tarinaan liittyen, mutta tajusin, että on myös heille kivempaa piirtää aiheesta jos he voivat itse lukea tarinan epämääräisten kuvauksieni sijaan. Näitä kuvia tullaan näyttämään tarinan kuvituksina aina silloin tällöin, jos ne sopivat tiettyyn kohtaukseen.
 

Tarinani kertoo nimikkohahmostani Narasta sijoitettuna GNG:n aikaiseen maailmaan. Tarinassa on paritus hahmoni ja Rikin välillä, sekä ainakin alussa paljon taistelukoirapainoitteista asiaa, eli jos tämä ajatus häiritsee kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Tarinan tarkoitus ei ole vain hölmö fanityttöilyhaaveilu, vaan haluan oikeasti luoda mielenkiintoisen kertomuksen, joka ei pelkästään keskity kahden hahmon lemmenlässytyksiin. En ole kirjoittanut tarinoita tai edes runoja oikeastaan ollenkaan lukion jälkeen, joten olen hyvin ruosteessa mutta tällä hetkellä inspaa.
 

Tarinani tulee ilmeisesti olemaan melko pitkä, mutta julkaisen sitä luku kerrallaan aina silloin kun olen saanut yhden luvun valmiiksi. Lukujen väliin tulee arvosteluja ja artikkeleita normaaliin tapaan, eli blogi ei sisällöllisesti tule muuttumaan miksikään "Naran Tarinatuokioksi". Mikäli tarina ei nappaa, voitte ihan hyvin skipata sen ja lukea arvosteluita niin kuin ennenkin.

by Nara



Luku 1.

Minusta piti tulla seuraava suuri taistelukoira. Voittaisin isännälleni paljon rahaa ja mainetta, urani loputtua saisin monta pentuetta, joista kasvaisi vielä lisää taistelumestareita. Menestykseni johtaisi lopulta tosa-rodun syrjäyttämiseen Japanin koirataisteluista, raivaten tietä oman rotuni edustajille. Tai näin suunnitteli ainakin isäntäni, jonka odotukset romutin lopulta.
 

Kasvattajani oli amerikkalais-japanilainen mies, joka oli kasvanut Amerikassa mutta muuttanut Japaniin teini-ikäisenä japanilaisen äitinsä mukana. Hänen isänsä oli ollut perinteinen amerikkalainen koirataisteluttaja, karu ja vähäpuheinen mies, jonka kennelissä oli lähes aina 10-20 erinomaista koiraa. Hän oli arvostettu ammattilainen, jota moni ihaili - myös hänen poikansa. Tämä miehen rakkain harrastus ja työ kuitenkin nielaisi leijonan osan hänen vapaa-ajastaan ja energiastaan, jonka vuoksi lopulta hänen vaimonsa lähti poikansa kanssa takaisin kotimaahansa Japaniin. Isäntäni ei koskaan unohtanut isänsä taistelukoiria ja uudessa maassakin hakeutui koirataisteluiden pariin, vaikka lajia harrastettiinkin Japanissa hyvin eri tavalla. Isäntäni, joka oli kasvanut vaatimattoman kokoisten, mutta äärimmäisen sitkeiden ja voimakkaiden koirien parissa oli tyytymätön japanilaisiin taistelukoiriin. Tosa oli hänen makuunsa liian iso, sillä ei ollut samaa ketteryyttä ja intoa mitä hän oli nähnyt isänsä koirissa. Hän halusi näyttää japanilaisille mielestään parhaimman taistelukoiran, joten pitkän paperisodan jälkeen isäntäni sai tuotua maahan muutaman amerikkalaisen koiran.
 

Rotuni oli uusi tuttavuus Japanissa. Muualla maailmalla amerikanpitbullterrieri oli saavuttanut mainetta taistelutaidoillaan, mutta Japanissa luotettiin yhä suurten tosa-koirien voimaan. Kasvattajani oli ehdottoman varma että rotuni pystyisi voittamaan tosan. Hän ei ollut ensimmäinen tätä yrittänyt henkilö, muiden tulokset olivat tähän mennessä olleet vaihtelevia ja japanilaiset eivät olleet vielä vaikuttuneet uuden rodun kyvyistä. Amerikkalaiset ja japanilaiset koirataistelut olivat hyvin erilaisia, eikä isäntäni tuntunut ymmärtävän tätä. Kenties koska hän oli lähtenyt isänsä luota jo teini-ikäisenä, eikä ollut saanut häneltä tarpeeksi oppia asiaan liittyen. Oman rotuni ottelut olivat brutaaleja ja saattoivat kestää useita tunteja, niin kauan kunnes voittaja selviäisi. Näissä otteluissa ei ollut epätavallista että koirilta murtuisi tai katkeaisi luita, tai että koira voisi kuolla verenhukkaan. Rotuni on hyvin itsepäinen eikä luovuta helpolla, joten moni koira saattoi haluta jatkaa taistelua ties kuinka pahassa kunnossa - jolloin ottelu tietenkin jatkui. Mutta japanilaiset ottelut kestivät aina noin puoli tuntia, jonka jälkeen paremmin pärjännyt koira julistettiin voittajaksi. Kaltaiseni vaatimattoman kokoinen koira tuskin ehtisi tuottaa suurelle tosalle paljoakaan vahinkoa vain puolessa tunnissa, kun taas pidemmän aikaa kestävässä ottelussa raskasrakenteisempi tosa ehtisi väsyä siinä missä rotuni porhaltaisi eteenpäin samalla tarmolla. Isäntäni ei ymmärtänyt tätä eroa ja tuli pettymään yhä uudelleen kun hänen koiransa eivät pärjänneetkään.
 

Mutta uuden pentueen piti antaa kasvattajalleni viimein kauan toivottu Japanin uusi taistelumestari. Kasvattajani oli ehtinyt tuottaa jo muutaman pentueen Japanissa amerikkalaisilla tuontikoirillaan. Vaikka nämä koirat eivät olleetkaan saman tasoisia kuin hänen isänsä koirat olivat olleet, oli mies kuitenkin huomannut selkeää parannusta tuottamiensa koirien laadussa. Yksi hänen nartuistaan oli jopa voittanut tosa-koiran, tämä tosin oli ollut epävirallinen ottelu ja kyseinen tosa ei ollut edes hyvää sukua, mutta saavutus tämä silti oli. Tämä narttu valittiin uuden pentueen emoksi, eli kyseessä oli äitini. Pentueen isäksi hän päätyi tuomaan vielä yhden uroksen Amerikasta. Koira oli komea, hyvärakenteinen ja -sukuinen, sekä ansainnut suurmestarin tittelin kotimaassaan voittamalla viisi ottelua ilman häviöitä. Odotukset pentueen suhteen olivat korkeat.
 

Synnyin kuuden pennun pentueeseen. Yksi pennuista oli muita heikompi alusta alkaen ja lopulta menehtyi itsekseen. Viikon kuluttua synnytyksestä kasvattajani uskalsi antaa meille nimet. Kennelin nimi oli Dogsblood, jolloin viralliseksi nimekseni tuli Nara of Dogsblood. Emoni kasvatti pentujaan huolella, mutta tarpeeksi vanhoina meidät erotettiin hänestä varmuuden vuoksi. Parin päivän jälkeen en enää osannut kaivata häntä, koska olin yhä sisaruksieni ympäröimä. Olin kooltani keskikokoinen pentu ja myös narttu, joten isäntäni ei juuri kiinnittänyt minuun huomiota. Eniten kiinnostunut hän oli suurimmasta urospennusta, lähes kokonaan valkoisesta pennusta muutamalla punaisella laikulla. Tämä pentu oli paitsi suuri myös hyvin ärhäkkä, mikä miellytti isäntää. Hän oli varsin ruma pentu syvien otsaryppyjensä kanssa, kuin pieni vihainen demoni. Pentu sai nimen Demon.
 

Ajan kuluessa leikkimme muuttuivat yhä rajummiksi. Kahakoita syntyi lähes mistä aiheesta tahansa, mutta ne yleensä loppuivat lyhyeen vaikka rähinä olikin kovaäänistä. Vanhin veljeni Demon oli kova uhittelija. Hän oli syntynyt ensimmäisenä ja oli jo alusta alkaen meistä suurin, joten hänellä oli hyvät lähtökohdat aloittaa sisartensa kiusaaminen. Eräänä aamuna jo kookkaaksi kasvanut veljeni söi oman annoksensa ensin, sitten hyökkäsi pienimmän siskomme kimppuun. Demon puri häntä kovaa arkaan kirsuun. Sisko ulvahti ja juoksi turvaan tuolin alle, jättäen annoksensa Demonille. Olin liian nuori ja sivistymätön ymmärtääkseni hienoja asioita kuten oikeudenmukaisuutta, mutta sillä hetkellä tunsin sisälläni kuohahtavan. Tunsin ensimmäistä kertaa alkukantaista raivoa, jotain paljon syvempää kuin pieni leikkimielinen aggressio jota olin tuntenut ennen leikkiessäni sisarteni kanssa rajusti. Halusin repiä Demonin kappaleiksi, vaikken ymmärtänytkään miksi. Myös muut pennut tunsivat saman adrenaliinisykähdyksen ja syöksyimme yhdessä Demonin kimppuun. Tartuin Demonia kurkusta huteralla otteella ja yritin purra nahkaa, mutta kokemattomana en saanut edes ihoa rikottua. Veljeni murisi, muttei voinut mitään kolmelle pennulle samaan aikaan. Sitten tunsin nousevamme lattiasta ja kaksi sisartani tipahti alas vingahduksien kera. Kasvattajani työnsi kepin kitani ja veljeni kaulan väliin, vääntäen otteeni irti. Jäimme rähisemään toisillemme miehen pidellessä nauraen meitä tarpeeksi erillään.

Hämmästyksekseni kasvattajani ei tuntunut paheksuvan ruokailun kahakkaa, päin vastoin hän vaikutti ilahtuneen siitä. Tähän mennessä hän ei ollut huomannut pentueesta juuri ketään muuta kuin Demonin, mutta nyt hän keskittyi huomattavasti enemmän minuun. Meitä ei enää ruokittu yhdessä, vaan kaikki pennut sijoitettiin erillisiin ulkoaitauksiin. Tämän ansiosta saimme ruokailla rauhassa, mutta samalla vieraannuimme toisistamme entistä enemmän.
 

Meitä ulkoilutettiin lähes joka päivä, yleensä juoksimme pyörän vierellä. Olimme nyt lähes aikuisen koiran mitoissa, mutta mittasuhteiltamme yhä pentumaisen honteloita. Isäntä totutti meidät myös kuntoilemaan koirille tarkoitetulla juoksumatolla. Tämä oli aluksi pelottava ja outo kokemus, matto piti mekaanista ääntä ja en aluksi ymmärtänyt mitä matolla kuului tehdä. Idean ymmärrettyä aloin kuitenkin nauttimaan tästäkin liikuntamuodosta, sain kulutettua siihen mukavasti ulkotarhassa kerääntyneet energiat ja tuntui hyvältä kun oli selkeä tehtävä - kulje eteenpäin. Muutoin päivät saattoivat kulua hyvin hitaasti kun olimme suuren osan ajasta erillisissa ulkotarhoissa. Silloin tällöin isäntä otti esiin pitkän kepin, jonka päässä oli naru ja taas narun päähän sidottu houkuttavalta haiseva jäniksen nahka. Tätä vastustamatonta houkutinta hän sitten heilautteli edes takaisin ja me juoksimme ja loikimme sen perässä kuola roiskuen, kuin kyseessä olisi vakavakin metsästys. Myöhemmin alkoi uusi leikki, isäntä laittoi päälleni valjaat ja sitoi perääni muutaman tiiliskiven. Sitten hän kannusti minua tulemaan luokseen, jonka jälkeen sain herkkupalan ja rapsutuksia. Pidin tästäkin leikistä. Voimieni kasvaessa tiiliskiviä lisättiin vähitellen. Huomasin, että hän leikki minun ja Demonin kanssa selkeästi enemmän kuin muiden pentujen kanssa. Pienimmän siskoni, sen jota Demon oli purrut kuonoon, hän tuntui unohtaneen jo tyystin ja tyytyi vain viemään häntä juoksulenkille tai juoksumatolle.
 

by Mondeis.

Kennelissä riitti aina vieraita. Moni halusi nähdä uudenlaiset taistelukoirat ja etenkin uuden pentueen, josta isäntäni oli paljon puhunut. Sain yhtälailla ihailevia katseita kuin naureskeluakin osakseni. Miesten oli vaikea uskoa voivani pärjätä suurta tosaa vastaan, monen mielestä muistutin jopa ajokoiraa. Puhdasverisyyttänikin epäiltiin, sillä kasvaessani minulle oli kehittynyt vähintäänkin omalaatuisia piirteitä. Heti syntyessäni otsassani oli ollut punertavaa karvaa, johon ei silloin vielä kiinnittänyt paljoa huomiota. Nyt kuitenkin otsassani oli selkeä punainen karvatupsu, jolle miehet naureskelivat. Kasvattajani myönsi sen olevan rodulleni epätavallista. Torahampaani olivat myös ylikasvaneet, oikeastaan niitä voisi pitää epämuodostuneina. Ne näkyivät selvästi silloinkin kun suuni oli kokonaan kiinni. Tästä piirteestä isäntäni oli kuitenkin hyvin ylpeä, sillä hän oli varma sen olevan merkki minun ylivertaisuudestani taisteluissa. Hän esitteli purukalustoani ylpeänä kaikille katsojille.

Muutoin olin melko tavallinen rotuni edustaja. Silmäni olivat siniset, joka oli rodussani harvinaisempaa mutta ei ennenkuulumatonta. Vieraat ihastelivat niitä usein, japanilaisilla koirilla sinisiä silmiä ei tainnut näkyä juuri koskaan. Olin melko pitkäraajainen, piirre kulki suvussani jossa oli myös jonkin verran villisianmetsästykseen käytettyjä koiria. Karvani oli sileää ja kiiltävää, väriltään jotain kullan ja oranssin väliltä. Jokaisessa raajassani oli valkoiset "sukat", rinnassani oli etäisesti lentävältä lokilta näyttävä valkoinen merkki, sekä kirsuni oli väriltään vaaleanpunainen. Ulkonäkö oli kuitenkin taka-alalla kun miehet alkoivat puhua vakavemmin koirista. He pohtivat sukutauluani, vanhempieni saavutuksia, pentujen eroja, rotuni kykyjä ja niin edelleen ja niin edelleen. Omistajani otti usein puheeksi kahakkani Demonin kanssa.

Kasvattajani halusi keskittyä vain yhden pennun uraan ja myydä loput. Vaikka uuden, ulkomaalaisen rodun menestyksestä oltiinkin skeptisiä halukkaita ostajia löytyi kuitenkin paljon pennuille. Erinomaisista vanhemmista huolimatta pentue oli ollut keskinkertainen, vain minä ja Demon olimme tehneet isäntään vaikutuksen. Hyväntuulisia miehiä tuli ja meni kennelissä, osa vieden jonkun sisaristani mukanaan. Lopulta vain minä jäin Demonin kanssa jäljelle, me olimme isäntäni silmäteriä joita hän ei ollut raaskinut luovuttaa toisille. Mutta jompikumpi olisi kuitenkin meistä parempi, isäntäni ei vain kyennyt päättämään kumpi. Hän mietti yhä uudelleen pientä ruokailutaistelua. Oliko iskuni Demonin kurkkuun ollut synnynnäistä lahjakkuutta, verenperintönä välittynyttä taitoa, vaiko vain kaaoottisen tilanteen ja tuurin mahdollistama yhdistelmä. (JATKUU)

Gingan huonot perhesuhteet ja lapsuudet

Ginga -sarjassa on päähenkilöiden perhesuhteiden ja lapsuuden kohdalla aina sama juttu; ne ovat traumaattisia ja kasvattavat päähenkilöä legendaariseen rooliinsa. Etenkin poissaolevat isät ja pentujen nokan eteen kuolevat vanhemmat ovat Gingan peruskauraa. Karhukoiria sarjassa on jo viisi sukupolvea Shirosta Orioniin ja jokaisella on enemmän tai vähemmän hankala lapsuus.

 

Traumaattiset lapsuudet ovat ihan hyvä keino karaistaa päähenkilö aikaisin, sekä tehdä hänestä kiinnostavampi. Mutta liika on liikaa ja Gingassa tämä elementti on mielestäni viety jo kliseen puolelle. Eikö sankaria voi tulla ennen tasapainoista elämää viettäneestä yksilöstä? Tässä artikkelissa käyn läpi tärkeimmiksi koettujen karhukoirasuvun jäsenten perhesuhteet ja lapsuudet.

Ensimmäinen karhukoirasuvun edustaja on Shiro, jonka vanhemmista tai lapsuudesta emme tiedä mitään. Poikansa Rikin kanssa hänen välinsä ovat melko etäiset ja hän oppii melko myöhään että Riki on hänen pentunsa. Mangassa ei juuri näytetä heidän yhteisiä hetkiään, enkä sen takia usko heidän väliensä koskaan tulleen läheisiksi.

Rikin äiti on hyvältä emolta vaikuttava Yamabuki, mutta Rikin sydän särkyy kun hänet erotetaan emostaan. Mammanpoika Riki karkaa omistajiltaan vähän väliä emonsa luo, matkalla välillä joutuen kahnauksiin villikoirien kanssa. Riki sentään pystyy näkemään äitiään säännöllisesti, joten siinä mielessä hänen suhteensa äitiinsä pysyy hyvänä. Isänsä Riki taas tuntee pitkän aikaa vain nimeltä ja kohdatessaan hänet ei edes kehtaa kertoa olevansa hänen poika. Kun Shirokin saa selville Rikin olevan hänen poika ei kahden suhde näytä juuri muuttuvan etäisen kunnioittavasta yhtään tuttavallisemmaksi. Sitten metsästysreissulla Akakabuto meneekin jo tappamaan Shiron Rikin silmien edessä.

Ennen Ginin syntymistä Riki oli ehtinyt saada ainakin yhden pentueen tuntemattoman nartun kanssa. Yksi Takedan koirista, nimeltään Aka, kerrotaan olevan Rikin pentu ja perineen häneltä pelottoman luonteen. Mangassa Akan iäksi ilmoitetaan neljä vuotta, joten voisin päätellä Rikin tunteneen pentunsa koko tuon ajan ja metsästäneen hänen kanssaan. Kuitenkin kun Aka kuolee ei Riki sure tai muistele häntä, eikä Akaa ole koskaan juuri noteerattu muutenkaan sarjassa vaikka hänessä virtasi legendaarisen Rikin veri.

Kuuluisimman karhukoiran, eli Ginin lapsuus oli erityisen rankka. Pennun syntymisestä oli kulunut vain vähän aikaa kun hän pääsi jo näkemään raa'an taistelun isänsä ja Akakabuton välillä, sekä kuinka isänsä Riki kuoli tippuessaan rotkoon. Tämän jälkeen Takeda valitsee Ginin ankaraan karhukoirakoulutukseensa, vaikka Gin on siihen vielä liian nuori. Heti ensi töikseen vaari hakkaa pennun henkihievereihin, sitten pakottaa sen syömään karhunlihaa vaikka pentu on vielä imeväisiässä. Koulutuksen aikana Gin pakostakin karskiintuu, eikä enää haikaile emonsa ja sisaruksiensa perään.

Lähtiessään villikoirien matkaan Gin haluaa vielä hyvästellä omistajansa Daisuken, joka nukkuu Ginin emon Fujin luona. Jälkeenpäin ajateltuna en ole varma aikoiko Gin edes hyvästellä emoaan ja sisaruksiaan, ellei emo olisi ollut Daisuken seurassa. Sisaruksiaan Gin ei hyvästele, vaikka he ovat hereillä samassa huoneessa. Puhuessaan äidilleen hän alkaa itkeä, mutta tämä voi johtua ikävästä Daisukea kohtaan tai ylipäänsä tilanteen aiheuttamista sekavista tunteista. Mangassa Fuji ei edes sano mitään Ginille tämän säntäessä matkaan. Matkallaan Gin ei muistele äitiään, vaan saa voimaa isänsä, Benin ja Daisuken muistosta. Tämän takia päättelen ettei Ginin välit olleet enää koulutuksen jälkeen läheiset emonsa ja sisarustensa kanssa.

Gin saa selville ettei Riki olekaan kuollut, mutta hän on menettänyt muistinsa ja hänestä on tullut etäinen ylipäällikkö. Gin lähtee keräämään sotilaita ympäri Japania, ajatuksen isästä jääden vainoamaan häntä taka-alalle. Vasta viimeisen taistelun yhteydessä Riki saa muistinsa takaisin ja puhuu Ginille poikanaan, mutta heille ei ehdi syntyä kunnollista isä-poikasuhdetta koska Riki kuolee taistelussa. Tämä onkin jo toinen kerta kun Gin näkee Rikin kuolevan, tällä kertaa lopullisesti. Isä pysyy hänelle loppuun asti mystisenä, ihailtavana ja etäisenä hahmona.

Weed syntyy Sakuralle sillä välin kun Gin on suorittamassa ylipäällikön tehtäviään jossain kaukana. Weedin emo sairastuu ja heikentyessään antaa vieraan koiran ottaa Weedin veljet mukaansa, mutta jostain syystä pitää Weedin itsellään. Sakura riutuu ilmeisen pitkän aikaa Weedin silmien edessä, pojan joutuessa toimia ruuan hankkijana. Lopulta Sakura kuolee Weedin todistaessa tapahtuman. Ennen kuolemaansa Sakura ehtii neuvoa G.B.:tä viemään Weed Ginin luo. Weed muistelee äitiään usein ja värillisissä kuvissa näytetään paljon heidän yhteisiä hetkiä. Weed oli siis hyvin läheinen äitinsä kanssa, mutta ei enää muista sisaruksiensa olemassaoloa. Pentu joutui itsenäistymään hyvin varhain äitinsä ollessa potilaana ja isän ties missä.

 

Weed on pitkän aikaa orpona etsiessään isäänsä, jota kaikki kehuvat ja ylistävät luoden varmasti Weedille ylimääräisiä paineita. Yhdessä välissä Weed jopa näkee kuinka hänen isänsä ammutaan, vaikka kyseessä olikin kaksoisolento. Weed kuitenkin ehtii jo surea isänsä menetystä ennen kuin saa tietää asioiden oikean laidan. Hougenin kaapatessa Ginin on isän kohtalo jatkuvasti epävarma. Loputtomien taisteluiden jälkeen Weed ja Gin viimein tapaavat. Rauhan palatessa Ohuun heidän välinsä vaikuttavat varsin lämpimiltä pitkästä erosta riippumatta.

Vasta osassa 30 Weedille syntyy ajatus josko hänellä olisi sisaruksia. Gin vain arvelee tämän olevan mahdollista, mutta ei vaikuta suuremmin kiinnostuneelta. Hän ei edes lähde mukaan etsintäretkelle.

Myöhemmin myös Weed saa oman puolison Koyukin. En ole mangaa lukenut niin pitkälle, mutta Gingapediasta luin kuinka pari tapaa toisensa ja se muistuttaa hyvin paljon kuinka Gin ja Sakura tapasivat toisensa. Mikäli Gingapedian tieto pitää paikkansa, niin itse asiassa isä ja poika ovat kumpikin pelastaneet valkoisen kishukotikoiran ihmisten ansasta ja sitten rakastuneet häneen. Koyuki on ihan saman näköinen kuin Sakura, ainakaan itse en huomaa mitään muuta eroa kuin pannan. Mielestäni tämä on häiritsevää ja tulee mieleen että Weedillä olisi paha oidipuskompleksi, mikä toisaalta on ymmärrettävää kun Weed menetti äitinsä niin nuorena. Kenties siksi hän tuntee vetoa juuri äitinsä näköiseen koiraan. Yksinkertaisempi vastaus taas on että ehkä Takahashi ei jaksa nähdä vaivaa narttuhahmojen suunnitteluun.

Weed ja Koyuki saavat peräti neljä pentua, joista kaikki ovat toistaiseksi hengissä. Pennut näyttävät aluksi elävän idyllissä sukulaistensa ympäröiminä, mutta sekin loppuu pian tulivuoren purkautuessa. Pennut joutuvat toisistaan erilleen ja joutuvat tulemaan toimeen ilman perhettään. Orionia en myöskään ole lukenut, mutta toki olen lukenut spoilereita. Vaikuttaa siltä ettei yksikään karhukoirasuvun jäsen tule saamaan turvallista lapsuutta ja normaaleita perhesuhteita. On oikeastaan ihme että hahmot ovat aikuisina niin "normaaleja" ja menestyviä. Niin hieno sarja kuin Ginga onkin on myönnettävä ettei Takahashi juuri osaa luoda kohtauksia jotka perustuvat vain hahmojen tunteille ja keskinäisille suhteille, vaan 90% ajasta kuluu taisteluihin. Tämä on sääli.

Riki

NIMI: Riki (Ginga Densetsu Riki)

VUOSI: 2003

KUVITTAJA: Yoshihiro Takahashi

Voih. Rakastan Hopeanuolta, koko sydämestäni. Mutta alkuperäisen Akakabuto-saagan jälkeen Takahashi ei ole oikein osannut saavuttaa samanlaista tunnelmaa, väkevää tarinaa ja vahvoja hahmoja. Eikä myöskään auta että hänen piirrosjälkensä on muuttunut aivan liian siloitelluksi makuuni ja koirien päät muuttuvat yhä pallomaisemmiksi. Ehkä sen takia hän päätyy yhä uudestaan kirjoittamaan tälläisiä menneisyyteen liittyviä tarinoita sen sijaan että hän syventäisi nykyisessä käytössä olevia hahmojaan (joita on paljon).

Jos ei tullut jo selväksi niin tämä kirja oli minulle pettymys. Tai no, ehkä se on liioittelua, sillä en odota mitään suurta Takahashilta enää, joten en ollut yllättynyt kuinka laimean kirjan hän sai yhdestä ikonisimmasta hahmostaan aikaan.

Niille, jotka eivät ole ennestään seuranneet Hopeanuoli-sarjaa pikakelaus: Riki on Hopeanuolen (eli alkuperäisellä nimellään Ginin) isä joka kokosi koiria ympäri Japania ottamaan yhteen hirviömäisen Akakabuto-karhun kanssa. Tätä pokkaria voi lukea vaikkei itse "pääsarjaa" olisikaan lukenut, siinä ei ole mitään inside-juttuja joita asiaan vihkiytymätön ei tajuaisi. Laimea tarina ja tasapaksu kuvitus ei kuitenkaan anna oikeanlaista kuvaa siitä millainen hengästyttävä ja mukaansa tempaava teos Hopeanuoli oli.

Ruman etukannen jälkeen vilkaistaanpa takakantta:

Kuten Ginga-pokkareissa yleensä takakansi on etukantta taas miljoona kertaa kauniimpi, en ikinä ole tajunnut tähän pätevää syytä. Anyway, takakansi lupaa: "Tämä on tarina Rikin kasvusta karhukoirien johtajaksi." Ou jee olen innostunut! Mä ainakin tahdon nähdä kuinka Riki kokosi ja hallitsi Oun armeijaa sen jälkeen kun hän selvisi rotkoon putoamisesta! Ja miten hän on selviytynyt luonnossa muistinmenetyksen jälkeen! Oh boy tästä tulee hyvää kamaa.

Mutta.

Kun.

Ei tule.

Tässä pokkarissa ei käsitellä sitä kiinnostavinta asiaa, Rikin nousua villikoirien johtoon, vaan se keskittyy taapero-Rikin pikkuseikkailuihin ja isäkomplekseihin. Vissiin jokaisella Ginga-sukupolvella pitää olla traagisia muistoja isästään I guess.

ISKÄ!!!??? :''( Miten tämäkin on niin miljoona kertaa nähty?

Rikin suhde äitiinsä on kuitenkin tässä pokkarissa pelastava elementti. Ginga-sarjoissa äidit ovat jääneet aina taka-alalle, ylipäänsä narttuhahmoja on vähän ja ne ovat lähinnä hyödyttömiä. Rikin erottaminen emostaan tuntuu oikeasti pahalta ja on kiva nähdä ettei Riki ole mikään tunteeton superpentu joka toipuu eroamisesta heti.

nyyh.

Takahashin piirrostyyli on tasaista keskitasoa koko pokkarin verran. Mitään superhienoja kohtauksia en löydä (Akakabuto tosin on ihan siististi piirretty), mukana on sentään muutama värikuvakin ekstrana jotka on ihan hienoja. Joo. Tuntuu kuitenkin että niin tärkeä ja mahtipontinen hahmo kuin Riki olisi ansainnut parempaa. Hyvin mitäänsanomaton teos.

TÄHDET: **1/2

Vaarin koulutusmenetelmät jaksavat yhä ihmetyttää.