Luonto ja luut

Olen ollut kaksi viikkoa nyt työharjoittelussa ala-asteella ja harjoittelu päättyy huomenna. Työ on ollut mielestäni mukavaa, pääasiassa opettajan ja oppilaiden auttamista tuntien aikana. Välillä olen saanut pitää luokkaa kurissa ja opettaa vähän yksinkin, mikä on ollut jännää. Nyt mukavana loppuhuipennuksena sain tuoda viimeisinä harjoittelupäivinäni joitain täytettyjä elukoitani, kallojani ja sun muita kouluun. Tätä olen odottanut hirveän paljon, rakastan luontoa ja eläimiä ja etenkin niistä puhumista, sitten vielä kun sen yhdistää jotenkin taiteeseen niin *aah* täydellistä.

Olen harjoittelun aikana ollut koko ajan saman luokan kanssa ja tarkoitus oli piirtää näitä tuomiani eläimiä kuvistunnilla, mutta tänään kävikin niin että jouduin esittelemään eläimiä kolmelle eri luokalle. Tämä ei tietenkään haitannut ja oli kivaa nähdä lasten reaktioita kuolleisiin eläimiin. Opettajatkin selvästi pitivät vaihtelusta ja halusivat muiden luokkien myös kuulevan eläinten esittelyt. Valitettavasti harjoitteluni loppuu huomenna, mutta jätän tavarat koululle lainaan niin kauaksi aikaa kuin he haluavat pitää niitä. Harmittavasti pystyin tuomaan vain kevyimpiä elukoitani, kun en omista autoa tai edes pyörää tällä hetkellä.

Toin myös mukaan luontoaiheiset korttipakat jotka on arvosteltu blogissa aiemmin.

Lasten reaktiot olivat paljolti sitä mitä odotinkin. Ensimmäinen luokka jolle esittelin tavaroita oli kutosluokka ja lapset olivat aluksi hyvin varautuneita eläinten suhteen, moni sanoi ääneen "hyi ällöö". Lopulta uteliaisuus voitti suurella osalla ja suurin osa koski eläimiä, muutama oikein ihastui eläimiin ja ne olivat heidän mielestään söpöjä. Tämä vastaanotto vähän laski mielialaani, mutta onneksi seuraavana vuorossa oli niin sanotusti oma kolmosluokkani jonka reaktio oli heti aivan erilainen. Ovelta kuului heti kuorossa "Wauuu!" ja kaikki pennut olivat innoissaan koskettelemassa tavaroita ja kyselivät eläimistä kysymyksiä. Tämän jälkeen heitä seurasi rinnakkaisluokka jonka reaktiot olivat samat, positiiviset ja innokkaat. Arvelinkin, että vanhemmat lapset olisivat jo ehdollistuneet ajattelemaan kuolleita asioita ällöinä ja pelottavina. Nuoremmilta tälläinen turha varovaisuus puuttui ja tilalla oli terve uteliaisuus.

Minua harmittaakin kuinka kaukana luonto on monien nykyihmisten arjesta. Lasten pitäisi tottua luontoon, eläimiin ja kuolemaan jo pienestä pitäen, sillä nämä asiat ovat kiehtovia, normaaleja ja väistämättömiä. Lapsesta asti olen kävellyt metsissä ja tonkinut ötököitä mullasta, yksi rakkaimmista esineistäni on variksen jaloista tehty koru jonka faijani teki minulle kun olin ehkä ylä-asteella (näkyy myös kuvassa liskojen yläpuolella). Pyydystin sisiliskoja jotka asuivat vanhassa koirankopissa ja säikyttelin niillä mummoani, enkä tainnut edes pestä käsiä sen jälkeen. Kaikki luut mitä löysin metsästä oli pakko ottaa talteen ja niitä hiplailla pitkän aikaa, näin teen vieläkin. Tuntuu kuin näillä jäännöksillä olisi jotain suurta arvoakin, mitä ei rahassa pysty mittaamaan. Kuin eläimen sielu olisi yhä jollain tapaa jäännöksien mukana. Kuolema ei mielestäni ole pelottavaa, ellei loppu tule kituen. Mielestäni kuolleiden eläinten jäännökset ovat kauniita ja rauhoittavia, niissä ei ole mitään pelättävää.

En koskaan ole tuntenut minkäänlaista yhteyttä mihinkään jumalaan, olen pikemmin luonnonuskoinen, pakana ja teriantrooppi. Ennen näkymättömiä kaikkivoipia jumalia luolamiehille pyhiä olivat eläinten henget. Haluaisin tälläistä luonnonläheistä ajatusmallia takaisin, mutta harmittavan monen aikuisenkin mielestä tälläiset asiat ovat "hyi ällöjä". Huomasin että yksi opettaja vähän nyrpisteli nenäänsä elukat nähdessään ja on harmittavaa kuinka monelle aikuiselle on muodostunut vieroksunta luonnollisia asioita kohtaan, ihan vaan koska näistä asioista ei enää nykyajalla paljoa puhuta. Silti ihmiset käyttävät onnellisina nahkatakkeja ja nahkasohvia, jotenkin tajuamatta että ne on aikuisten oikeasti tehty joskus eläneen eläimen nahasta. Naama hymyssä syödään myös hirvisoppia ja hampurilaisia, eikä osata ajatella että se on eläimen ruumista mitä nyt syödään (ja tämä ei ole mitään vegaanipropagandaa! Olen itsekin lihansyöjä).

Tunnilla piirretty mustarastas mallista.

Tunnilla piirretty kissankallo mallista.

Sanoinkin jo, että jollain tapaa uskon osan eläinten sieluista säilyneen näissä esineissä. Sen takia en vielä ole ostanut yhtäkään keskenkasvuisena kuollutta eläinjäännöstä, tämä tuntuu jotenkin liian surulliselta ja väärältä. Haluan että nämä eläimet ovat eläneet aikuisiksi asti, vaikka en voikaan taata että elämä olisi ollut onnellinen. En myöskään osta jäännöksiä, joissa eläin on kuvattu halventavassa asennossa, esimerkiksi laitettu pedon suuhun. Ainut tälläinen jäännös mitä omistan on marokkolainen taulu, jossa skorpioni ja lisko ovat taistelemassa. Lisko on tässä taulussa laitettu lähinnä uhriksi skorpionille, mikä harmittaa. Laumaeläinten tapauksissa olen joskus joutunut ostamaan samaa eläinlajia useamman kappaleen, etteivät ne vain tuntisi olevan yksin. Rakastan erityisesti variksia, joita omistan täytettyinä kolme ja haluaisin vielä muutaman lisää.

Kiehtovinta on kun jäännöksistä pystyy lukemaan jotain eläimen elämästä. Jokaisella jäännöksellä on oma tarinansa. Sain koiran kallon yläosan lahjaksi eräältä työkaverilta joka oli löytänyt sen haudattuna hiekkakuopilta. Kallon koosta arvioisin sen olevan ehkä suomenpystykorvan tai hirvikoiran. Jokin metsästyskoira kuitenkin on todennäköisesti kyseessä, sillä sen omistaja on lopettanut koiran itse ja sitten haudannut sen. Luodin reikä näkyy yhä kallossa.

Kallo ennen pesua, alue luotireiän kohdalla valitettavasti meni vähän rikki pesun aikana.

Kuka olen?

Mikäli joitain lukijoita kiinnostaa tietää blogin kirjoittajasta niin kerron tässä vähän itsestäni. Lupaan kirjoittaa "kunnon" postauksia pian lisää.

Olen Nara, tällä hetkellä 22 vuotias naaraspuolinen olento Pietarsaaresta. Olen tarhaikäisestä asti piirtänyt koiria ja ne ovat yhä lempiaiheeni, joskin piirtotahti on hidastunut lähes olemattomiin nykyään. Olen taiteen ystävä, mutta hyvin laiska ja saamaton, joten mieluummin tätä nykyä maksan muille että he piirtäisivät hahmojani kuin että tekisin sitä itse. Välillä järjestän ja osallistun taiteilijamiitteihin.

Olin vuoden ammattikorkeassa taidelinjalla, kunnes kyllästyin siihen että jouduin piirtämään kaikenlaista abstraktia paskaa ja kuunnella ahdasmieliseltä opettajalta kuinka "luonnostelen väärin". Loppujen lopuksi oikeastaan haluan vain piirtää realistisia elukoita ja seksikkäitä furryjä kaiket päivät, ei se minua enää häiritse että moisia aiheita eivät taidepiirit arvosta. Ehkä on parempi ettei harrastuksesta tee työtä.

Olen monella taidesivustolla, mutta aktiivinen vain DeviantArtissa ja FurAffinityssä. Päivityksen tarpeessa oleva portfolio löytyy täältä.

Hopeanuolet vuosilta 2007 ja 2010.

Joskus pikkupentuna tehty kuva ja vuonna 2012 tehty kuva.

Minulla on järkyttävä tapa hamstrata kaikkea itselle. Ensimmäinen keräilykohteeni taisi olla manga, sitä lojuu omissa ja äitin nurkissa 400-500 kirjaa. Olen mennyt laskuissa sekaisin ja yritin myydä huonoimpia pois laihoin tuloksin. Nykyään olen paljon vaativampi lukemisieni suhteen, silloin 13-16 vuotiaana tuli innoissaan luettua kaikenlaista Arina Tanemura-tason roskaa.

Lempibändini on U2, siitä on tullut keräiltyä jotain kirjoja, julisteita, erikoisjulkaisuja yms yms, mutta korkeat hinnat ovat hidastaneet intoa. Keräilin myös vähän aikaa X-Filesiin liittyvää tavaraa (kirjoja, figuureita) sekä pieniä koirafiguureita (sillä verukkeella että ne tulevat tulevaisuudessa lapsieni käyttöön, mikäli sellaisia saan). Sota-aiheiset tavarat saavat myös syttymään, etenkin toiseen maailmansotaan liittyvät.

Kun muutin viimein omaan kämppään tajusin viimein että "helvetti, mähän voin nyt ostaa mitä vain sisustukseeni ilman että kukaan mutisee mitään!" Niinpä hetkeksi taksidermiakeräily räjähti käsiin. Kotini on nyt täynnä eläinten nahkoja, kalloja ja kokonaisia täytettyjä eläimiä. Pidän kaikesta alkukantaisesta, siitä huokuu tietynlainen aitous ja rehellisyys.

Kallot ovat koiran, kissan ja supikoiran.

Kierrätyskeskuksesta löytynyt noin 30-luvulta peräisin oleva taulu tuntemattomasta ratsupoliisista. Anteeksi pölyinen taso.

Valitettavasti en suuresta koirainnosta huolimatta ole koskaan omistanut koiraa, haaveissahan se aina on, mutta työttömänä en uskalla koiraa hankkia. Kaksi kissaa löytyy, todella seurallisia tapauksia kumpikin, vaikka selkeitä koirankorvikkeitahan nämä ovat. Tulevat hyvin toimeen vaikka poikia ovat molemmat.

Napalmi (oranssi) tuli kotiin joskus 2013 keväällä, kuulemma oli syntynyt pääsiäisenä joten kohta täyttääkin vuoden. Rusakko (ruskea) on jo 2-3 vuotias ja tuli viime syksyllä minulle toisesta kodista jossa sitä oltiin kohdeltu huonosti, se oli aluksi todella arka ja sen ylähampaat ovat vain surkeat tyngät. Siitä huolimatta se ei ollut saanut edellisessä kodissa muuta kuin kuivanapuja koska märkäruuasta olisi muka tullut ripuli. Omistajat kuluttivat rahansa mieluummin ryyppäämiseen kuin kunnolliseen kissanruokaan tai edes perus rokotuksiin. Moni edellinen kissa heillä oli kuollut kissaruttoon, koska eläinlääkäriin ei uhrattu rahaa. Kyllästyin katsomaan tätä touhua sivusta ja ostin kissan satasella pois. Täällä Rusakko ei enää ole kuivaruokaa suostunut syömään, eikä kyllä ripuliakaan ole märkäruuasta tullut eli selvää paskapuhetta noilta porukoilta.

Napalmi.

Rusakko.

Aloitin kirjoittamaan tätä blogia kun tajusin ettei vastaavaa blogia ole vielä olemassa ja olen aina nauttinut arvosteluiden ja muiden esseiden kirjoittamisesta. Tämä blogi on myös antanut hyvän tekosyyn jatkaa välillä mielettömältä tuntuvaa materialistista sarjisten, taidekirjojen ja DVD:iden haalimista. Muistan kuinka pikkulapsena pidin vihkoja joihin joka elokuvan jälkeen kirjoitin arvostelun kyseisestä leffasta ja joskus piirsin viereen jotain leffaan liittyen. Olen heittänyt nuo vihkot roskiin, mutta muistaakseni makuni on pysynyt yllättävän samankaltaisena leffojen suhteen ja erotin jo pienenä mikä oli massaroskaa ja mikä ei.

Sen vapaa-ajan mitä en kuluta sarjisten ja leffojen katseluun menee monesti netissä lukiessani koirien genetiikasta, jalostuksesta ja historiasta. Olen myös kiinnostunut parapsykologiasta ja kryptozoologiasta, sekä paljon tulee katsottua netistä ateistien ja uskovaisten väittelyitä. Musiikkia on viime aikoina tullut kuunneltua yllättävän vähän, mutta kuten sanottua lempibändini on U2 ja muita ahkerassa kulutuksessa olevia ovat Depeche Mode, Hurts, Robbie Williams, Bruce Springsteen, Rammstein, Billy Idol, Nine Inch Nails ja niin edespäin. Pelaan melko vähän, kotoa löytyy vain Pleikkari 1 ja 2, niihinkin pieni määrä pelejä, näistä suosikkeja ovat GTA - Vice City ja San Andreas, Okami, Digimon World, Silent Hill ja Final Fantasy XII. Tietokoneella pelatessa suurin osa toimintapeleistä on minun nakkisormilleni liian haastavia. Tulikin mieleen että pitäisiköhän laajentaa tätä blogia käsittelemään myös koira-aiheisia pelejä...?

Minulle saa vapaasti tulla höpöttämään jos siltä tuntuu, mutta mikäli selkeää aihetta ei alussa ole muutun varmasti nopeasti hyvin hiljaiseksi. Monesti pelkät "moi hei mitä kuuluu äksdee" viestit ärsyttävät enkä tiedä mitä niihin vastata, joten en vastaa.

Ehdotuksia, risuja ja ruusuja otetaan aina vastaan blogin suhteen.