Luonto ja luut

Olen ollut kaksi viikkoa nyt työharjoittelussa ala-asteella ja harjoittelu päättyy huomenna. Työ on ollut mielestäni mukavaa, pääasiassa opettajan ja oppilaiden auttamista tuntien aikana. Välillä olen saanut pitää luokkaa kurissa ja opettaa vähän yksinkin, mikä on ollut jännää. Nyt mukavana loppuhuipennuksena sain tuoda viimeisinä harjoittelupäivinäni joitain täytettyjä elukoitani, kallojani ja sun muita kouluun. Tätä olen odottanut hirveän paljon, rakastan luontoa ja eläimiä ja etenkin niistä puhumista, sitten vielä kun sen yhdistää jotenkin taiteeseen niin *aah* täydellistä.

Olen harjoittelun aikana ollut koko ajan saman luokan kanssa ja tarkoitus oli piirtää näitä tuomiani eläimiä kuvistunnilla, mutta tänään kävikin niin että jouduin esittelemään eläimiä kolmelle eri luokalle. Tämä ei tietenkään haitannut ja oli kivaa nähdä lasten reaktioita kuolleisiin eläimiin. Opettajatkin selvästi pitivät vaihtelusta ja halusivat muiden luokkien myös kuulevan eläinten esittelyt. Valitettavasti harjoitteluni loppuu huomenna, mutta jätän tavarat koululle lainaan niin kauaksi aikaa kuin he haluavat pitää niitä. Harmittavasti pystyin tuomaan vain kevyimpiä elukoitani, kun en omista autoa tai edes pyörää tällä hetkellä.

Toin myös mukaan luontoaiheiset korttipakat jotka on arvosteltu blogissa aiemmin.

Lasten reaktiot olivat paljolti sitä mitä odotinkin. Ensimmäinen luokka jolle esittelin tavaroita oli kutosluokka ja lapset olivat aluksi hyvin varautuneita eläinten suhteen, moni sanoi ääneen "hyi ällöö". Lopulta uteliaisuus voitti suurella osalla ja suurin osa koski eläimiä, muutama oikein ihastui eläimiin ja ne olivat heidän mielestään söpöjä. Tämä vastaanotto vähän laski mielialaani, mutta onneksi seuraavana vuorossa oli niin sanotusti oma kolmosluokkani jonka reaktio oli heti aivan erilainen. Ovelta kuului heti kuorossa "Wauuu!" ja kaikki pennut olivat innoissaan koskettelemassa tavaroita ja kyselivät eläimistä kysymyksiä. Tämän jälkeen heitä seurasi rinnakkaisluokka jonka reaktiot olivat samat, positiiviset ja innokkaat. Arvelinkin, että vanhemmat lapset olisivat jo ehdollistuneet ajattelemaan kuolleita asioita ällöinä ja pelottavina. Nuoremmilta tälläinen turha varovaisuus puuttui ja tilalla oli terve uteliaisuus.

Minua harmittaakin kuinka kaukana luonto on monien nykyihmisten arjesta. Lasten pitäisi tottua luontoon, eläimiin ja kuolemaan jo pienestä pitäen, sillä nämä asiat ovat kiehtovia, normaaleja ja väistämättömiä. Lapsesta asti olen kävellyt metsissä ja tonkinut ötököitä mullasta, yksi rakkaimmista esineistäni on variksen jaloista tehty koru jonka faijani teki minulle kun olin ehkä ylä-asteella (näkyy myös kuvassa liskojen yläpuolella). Pyydystin sisiliskoja jotka asuivat vanhassa koirankopissa ja säikyttelin niillä mummoani, enkä tainnut edes pestä käsiä sen jälkeen. Kaikki luut mitä löysin metsästä oli pakko ottaa talteen ja niitä hiplailla pitkän aikaa, näin teen vieläkin. Tuntuu kuin näillä jäännöksillä olisi jotain suurta arvoakin, mitä ei rahassa pysty mittaamaan. Kuin eläimen sielu olisi yhä jollain tapaa jäännöksien mukana. Kuolema ei mielestäni ole pelottavaa, ellei loppu tule kituen. Mielestäni kuolleiden eläinten jäännökset ovat kauniita ja rauhoittavia, niissä ei ole mitään pelättävää.

En koskaan ole tuntenut minkäänlaista yhteyttä mihinkään jumalaan, olen pikemmin luonnonuskoinen, pakana ja teriantrooppi. Ennen näkymättömiä kaikkivoipia jumalia luolamiehille pyhiä olivat eläinten henget. Haluaisin tälläistä luonnonläheistä ajatusmallia takaisin, mutta harmittavan monen aikuisenkin mielestä tälläiset asiat ovat "hyi ällöjä". Huomasin että yksi opettaja vähän nyrpisteli nenäänsä elukat nähdessään ja on harmittavaa kuinka monelle aikuiselle on muodostunut vieroksunta luonnollisia asioita kohtaan, ihan vaan koska näistä asioista ei enää nykyajalla paljoa puhuta. Silti ihmiset käyttävät onnellisina nahkatakkeja ja nahkasohvia, jotenkin tajuamatta että ne on aikuisten oikeasti tehty joskus eläneen eläimen nahasta. Naama hymyssä syödään myös hirvisoppia ja hampurilaisia, eikä osata ajatella että se on eläimen ruumista mitä nyt syödään (ja tämä ei ole mitään vegaanipropagandaa! Olen itsekin lihansyöjä).

Tunnilla piirretty mustarastas mallista.

Tunnilla piirretty kissankallo mallista.

Sanoinkin jo, että jollain tapaa uskon osan eläinten sieluista säilyneen näissä esineissä. Sen takia en vielä ole ostanut yhtäkään keskenkasvuisena kuollutta eläinjäännöstä, tämä tuntuu jotenkin liian surulliselta ja väärältä. Haluan että nämä eläimet ovat eläneet aikuisiksi asti, vaikka en voikaan taata että elämä olisi ollut onnellinen. En myöskään osta jäännöksiä, joissa eläin on kuvattu halventavassa asennossa, esimerkiksi laitettu pedon suuhun. Ainut tälläinen jäännös mitä omistan on marokkolainen taulu, jossa skorpioni ja lisko ovat taistelemassa. Lisko on tässä taulussa laitettu lähinnä uhriksi skorpionille, mikä harmittaa. Laumaeläinten tapauksissa olen joskus joutunut ostamaan samaa eläinlajia useamman kappaleen, etteivät ne vain tuntisi olevan yksin. Rakastan erityisesti variksia, joita omistan täytettyinä kolme ja haluaisin vielä muutaman lisää.

Kiehtovinta on kun jäännöksistä pystyy lukemaan jotain eläimen elämästä. Jokaisella jäännöksellä on oma tarinansa. Sain koiran kallon yläosan lahjaksi eräältä työkaverilta joka oli löytänyt sen haudattuna hiekkakuopilta. Kallon koosta arvioisin sen olevan ehkä suomenpystykorvan tai hirvikoiran. Jokin metsästyskoira kuitenkin on todennäköisesti kyseessä, sillä sen omistaja on lopettanut koiran itse ja sitten haudannut sen. Luodin reikä näkyy yhä kallossa.

Kallo ennen pesua, alue luotireiän kohdalla valitettavasti meni vähän rikki pesun aikana.