Suomalaisten koiranettisarjakuvien kliseet

EDIT: Selvennän, että puhumalla koiratarinoista tarkoitan tässä postauksessa tarinoita kaikista koiraeläimistä koirista kettuihin. Koiraeläinnettisarjakuva olisi ollut melkoinen sanahirviö.

Tässä postauksessa käsittelen suomalaisissa koira-aiheisissa nettisarjakuvissa ja miksei omakustanteissakin useasti esiintyviä kliseitä ja epäkohtia. Nämä asiat ovat häirinneet minua kauan, mikä ei kuitenkaan tarkoita että ne häiritsisivät kaikkia lukijoita, tai että sarjakuvasi pitää heti lopettaa kesken jos siitä löytyy jotain näistä piirteistä. Kliseitä voi toteuttaa hyvällä maulla, joistakin kliseistä ihmiset vain yksinkertaisesti pitävät ja sen takia ne toistuvat uudelleen tarinoissa.

Realismia ei todellakaan tarvitse olla joka tarinassa, fantasialla ja taialla voi ihan hyvin selittää asioita jos haluaa. Mutta yleensä nämä koirasarjakuvat pyrkivät olemaan realistisia, korkealentoisia taisteluita lukuun ottamatta. Täysin fantasiavapaita koiratarinoita ei myöskään juuri ole ja mielestäni niistä on huutava pula. Itseä ainakin kiinnostaa paljon enemmän lukea oikeiden susien elämästä kuin uljaiden fantasiasusien seikkailuista.

Suomessa 90% koira-aiheisista tarinoista on selkeästi Hopeanuolen inspiroimia. Tästä on tullut pidemmän päälle todella puuduttavaa. Muualla maailmassa tehdyissä eläinsarjakuvissa vaikutteita on yleensä otettu Hopeanuolen sijasta (jota muualla ei ole julkaistu) esimerkiksi Leijonakuninkaasta, Baltosta ja Jack Londonin kirjoista, mutta Suomessa Hopeanuolen vaikutuksella on selkeä ylivalta. Hopeanuoli alunperin oli hyvin erilainen ja omaperäinen toimintasarja, samaa kuitenkaan ei voi sanoa sen innoittamista sadoista nettisarjiksista ja nykyään suosituista Youtube-sarjoista. On hienoa jos jokin sarja inspiroi, mutta vielä hienompaa on saada lukea täysin omaperäiseltä vaikuttavaa tarinaa joka yllättää ja inspiroi taas jotain toista.

Olen vuosien varrella itse kirjoittanut ja piirtänyt omia tarinoita, joita en tosin ole julkaissut netissä. Olen langennut näihin samoihin kliseisiin kuten moni muukin. Tässä postauksessa ei todellakaan listata kaikkia epäkohtia, vaan saatan tehdä vielä toisenkin postauksen aiheesta.

Pentupäähenkilö
Oletan että tarinan kirjoittaja tekee päähenkilöstään saman ikäisen kuin hän itse on, ihan vain koska on helpompaa samaistua ja kirjoittaa ikätoverista. Mutta pentupäähenkilöitä on jo niin paljon, eikä aihe ole millään tavalla realistinenkaan. Jokaisessa tarinassa nämä pennut tuntuvat pystyvän vetämään turpaan kokeneita aikuisia ja ovat henkisesti lähes aikuisen tasolla. Nämä pentupäähenkilöt harvoin leikkivät ja töpeksivät iälleen sopivasti, vaan ovat heti vastuuntuntoisia, harkitsevia ja voimakkaita. Mikäli tämä aihe toteutettaisiin kunnolla vuosien mittaisessa tarinakaaressa se voisi onnistua loistavasti, olisi hienoa seurata kuinka hahmo hiljalleen aikuistuisi sekä fyysisesti että psyykkisesti. Mutta lopulta itse ainakin odotan innolla juuri hahmon aikuistumista, sillä mielestäni aikuiset hahmot ovat yleensä paljon pentuja/lapsia kiinnostavampia. Aikuiset hahmot ovat niin sanotusti valmiita tuotteita, heidän personaalisuus on vakiintunut, voimansa huipussaan ja he kohtaavat eri haasteita kuin pentujen olettaisi kohtaavan.

Traumaattiset lapsuudet
Tämä aihe on niin klisee jo. Eikö ole mahdollista että ennen täysin tasapainoista ja normaalia elämää viettäneestä voisi hädän hetkellä kasvaa suuri sankari? Ongelmana pidän myös sitä, kuinka nämä lapsuuden traumat eivät yleensä heijastu päähenkilössä muuten kuin kasvaneena päättäväisyytenä, voimana ja muina positiivisina asioina. Hänen lapsuutensa ongelmat ovat vain vahvistaneet häntä, hällä väliä vaikka hän olisi todistanut murhan vain muutaman viikon ikäisenä, häntä olisi hakattu koko lapsuus ja ollut orpo. Vastoinkäymiset tosiaan voivat kasvattaa luonnetta, mutta ne jättävät negatiivisetkin jälkensä. Aikuisen mieli myös kestää vastoinkäymisiä paljon paremmin kuin pennun mieli, joten jos pentu on pienestä pitäen joutunut kokemaan kauheuksia on omituista odottaa siitä seuraavaa uljasta johtajaa.

Lauma1 vs Lauma2
Koiratarinat turhan usein tippuvat tähän kategoriaan. Kahden lauman välillä on ollut vuosisatoja jatkuva sota, jonka syytä kukaan ei edes enää muista. Laumat ovat yleensä kumpikin villikoiria tai susia, mutta joissain tapauksissa kyseessä voi olla koirat vastaan karhut tai muu iso peto. Sotatarinathan ovat kiehtovia ja sodassa hahmot joutuvat tekemään vaikeita ja epäeettisiäkin päätöksiä. Mutta koiratarinoissa sotivat osapuolet ovat liian mustavalkoisesti leimattuja hyvis- ja pahislaumoiksi. Pahislauman motiivia ei juuri koskaan selvennetä, se vanha "haluan valloittaa koko maailman muahahahaa" ei ole kovinkaan syvällisesti pohdittu motiivi.

Tekijä ei ymmärrä genetiikkaa
Hyvin usein tarinoissa tulee vastaan ties mitä ketun ja suden sekoituksia. Kettu ei voi lisääntyä suden tai koiran kanssa! Hyeena taas ei ole edes koiraeläimiin kuuluva. Tälläiset mahdottomat risteytykset toimivat vain jos tekijä selittää kuinka ne ovat syntyneet, vaikka geenimanipulaatiolla.

Genetiikasta voisi saada todella hyviä juonenkäänteitä tarinoihin. Vaikkapa kaksi merlen väristä koiraa rakastuvat, mutta heidän pentunsa syntyvät vanhempien värityksen takia kuuroina ja sokeina.

Tekijä ei ymmärrä anatomiaa
Koirien ja hevosten jalat taipuvat eri tavoin! Oma selkeästi tunnistettava tyyli on erittäin hieno asia, mutta jotta tyyli toimisi sen piirtäjän kuuluisi tuntea aiheensa anatomia. Huomaan itse heti jos jokin anatomiassa on vialla muiden kuvissa (omien kuvien suhteen olen tietenkin sokeampi), jos korvat kiinnittyvät oudosti, jalat ja häntä taittuvat luonnottomasti ja niin edelleen. Anatomiapierut pahimmassa tapauksessa pilaavat koko kohtauksen tekemällä siitä surkuhupaisan.

Harvinaiset mielikuvituslajit
Tähän syntiin olen itsekin syylistynyt. Tein tarinaa harvinaisesta suden alalajista, joka oli tavallista sutta kookkaampi ja eli syrjäisessä vuoristossa. Ensinnäkin, miksi alalaji olisi harvinaisempi, jos se olisi tavallista parempi? Hyvin usein törmään juuri näihin mielikuvituslajeihin, jotka ovat tavallista suurempia, värikkäämpiä, voimakkaampia ja kaikessa muutenkin parempia.

Harvinaisuudessa ei myöskään ole muuta hyvää kuin salamyhkäisyys. Mitä pienempi populaatio on, sitä suuremmaksi riski sisäsiitoksesta kasvaa. Tässähän toki olisi hyvän tarinan ainesta, mutta harva haluaa tehdä tarinaa sudesta joka nussi serkkunsa kanssa. Vaikka lajia olisikin yli 100 yksilöä, ei se silti ole paljon vaikka siltä kuulostaakin. Kaikki nuo 100 yksilöä ovat kuitenkin sukua toisilleen ja geenejä katoaa lopullisesti joka sukupolvessa koska kaikki yksilöt eivät lisäänny. Jotta laji voisi säilyä terveenä joidenkin tutkijoiden mukaan yksilöitä kuuluisi olla olemassa vähintään 5000 (lisätietoa).

Jatkuvat taistelut
Eikö hyvää koiratarinaa saa muusta aiheesta kuin taisteluista? Onko Hopeanuoli syövyttänyt aivomme näin pahasti? Eikö tosiaan voida tehdä tarinaa, jonka pääosassa on jokin ihan muu aihe kuin taistelut? Villikoiriahan on oikeasti olemassa ja niitä on paljon erilaisia, eikö olisi kiinnostavaa lukea tarinaa niiden päivittäisestä eloonjäämistaistelusta konkreettisen taistelun sijaan? Monesti eri koiratarinoita lukiessa tulee vain tunne että jokainen ei-taistelukohtaus on vain pikaista johdattelua seuraavaa taistelua varten. Taisteluihin pitäisi olla myös hyvä motiivi, sillä luonnossa eläimet yleensä välttelevät taisteluita mahdollisimman paljon. Eri asia olisi jos koirat olisivat saaneet taistelukoulutusta ihmisiltä, jolloin ne helposti hakeutuisivat konfliktitilanteisiin.

Rotuvalinnat
Pystykorvaiset, mahdollisimman paljon sudelta näyttävät koirat ovat järjettömän suosittuja suomalaisissa koiratarinoissa. Hällä väliä vaikka eri koirarotuja on erikoistettu olemaan tavallista sutta vahvempia, nopeampia tai älykkäämpiä, nämä pystykorvahahmot ovat tasaisen parhaita kaikessa. Kaikki vähänkin mastiffimaiset tai kiharakarvaiset koirat ovat ehdoton ei, koska ne ovat "rumia" ja vaikeita piirtää. Harva piirtää minkäänlaisia luppakorvaisia korvia, ihan vain koska itse pitävät näitä pystykorvia niin uljaina ja salaperäisinä. Mikäli sarjakuvassa esiintyy ei-pystykorvia, ne eivät missään nimessä voi olla päähenkilöitä. Terriereitä ei esiinny tarinoissa juuri yhtään, vaikka niiden voimakas metsästysvietti ja terve rakenne tekisivät niistä hyviä selviytyjiä.

Pystykorvien ohella sarjakuvissa esiintyy myös usein harvinaisia, eksoottisia rotuja, sama se kuinka epätodennäköistä niiden juoksentelu vapaana olisi. Moni näistä sarjakuvista sijoitetaan Suomeen, koska se on varmasti nuorelle piirtäjälle helpointa. Mutta kuinka monta akitaa, kai-koiraa tai salukia juoksentelee Suomen (tai minkään muun maan) metsissä, entä kuinka yleisiä näiden sekoituksetkaan ovat? Suomessahan toki voisi olla villikoiria ja jos tarinan sijoittaa Suomeen niin yleisiä koiria voisivat olla kotimaiset rodut, saksanpaimenkoirat, labradorinnoutajat, beaglet ja niin edelleen. Tutkikaa tarinan tapahtumapaikan yleisimpiä rotuja, koska muuten tarina menettää roiman osuuden realismia jos siellä täällä vipeltää arvokkaita harvinaisia rotukoiria. Pidä myös mielessä että alueilla, joissa on vaihtuvat vuodenajat eivät karvattomat tai ohutkarvaiset rodut yksinkertaisesti pärjää. Näyttelyjalostuksen takia moni rotu on jalostettu pisteeseen jossa ne eivät ole enää mitenkään käytännöllisiä, vaikkakin ovat ihmisten mielestä "kauniita". Nykyinen bernhardilainen tuskin saisi kiinni yhtään saalista, mutta 100 vuotta sitten koira oli varsin atleettinen.

Päähenkilö on perinteinen sankari
Perinteisellä sankarilla tarkoitan nyt juuri suomalaisessa koiratarinakulttuurissa olevaa sankarin arkkityyppiä. Hahmo on luonteeltaan määrätietoinen, ehdottoman oikeudenmukainen, järkevä ja jalo. Hän on melko voimakas, nopea ja ketterä. Hän ei tee virheitä ja ajattelee aina muiden parasta. Oikeastaan hän voisi olla Hopeanuolen kadonnut veli, mitä ihmistarinoissa kutsuttaisiin Mary Sueksi. Tosin perinteinen päähenkilö on lähes aina uros, joten siis Gary Stu. Kaipaan särmikkäitä hahmoja, hahmoja joilla on epäsovinnaisia ajatuksia, huonoja tapoja, virheitä ulkonäössä ja jotka eivät aina onnistu kaikessa mitä tekevät. Nämäkin virheet pitää olla hyvällä tavalla toteutettuja, ei niin että "mun hahmo Make tappo sen kaverin nuorena, mutta se on oikeasti tosi mukava eikä halua puhua siitä enää". Tälläistäkin on nähty!

Tapahtumapaikka ja -aika epäselvä
Monessa sarjakuvassa tapahtumapaikkaa ei ilmoiteta missään vaiheessa, mutta miljöö on yleensä samanlainen kuin Suomessa. Tämä on lukijalle hyvin hämmentävää, etenkin jos mukaan sekoitetaan kaikenkielisiä nimiä Akirasta Petteriin. Ehkä tämä ei haittaa muita, mutta itseäni ainakin haittaa jos en tiedä minne tarina sijoittuu. Vielä enemmän haittaa jos tekijä ei selvästi tiedä paikasta yhtään mitään, esimerkiksi piirtämällä tiikereitä Afrikkaan ja vuoristoja Suomeen. Sitten kun tapahtumapaikan maa on valittu, niin olisiko mahdollista mitenkään tehdä hahmojen asuttamasta metsästä persoonaalisempi? Yleensä näen vain sarjakuvissa puita puiden perään, eikä mitään varsinaisesti tunnistettavaa kohtaa metsässä ole.

Tapahtuma-aikaa ei myöskään yleensä mainita. Mille vuosisadalle tarina sijoittuu? Odotanko että ihmiset tulevat sankarien perään puunuijien vai kiväärien kanssa? Jos koirat ovat ihmisten omistamia, millaista teknologiaa ihmisillä on jo käytössään? Kuinka paljon vapaata elintilaa eläimillä on jäljellä? Mihin töihin koiria käytetään vielä aktiivisesti, onko vaikkapa reenveto elintärkeä työ vai pelkkä harrastus? Onko piirtämääsi rotua edes ollut olemassa aikana johon tarinasi sijoittuu?

Esimerkkejä omaperäisistä koiratarinoista
Rover Red Charlie kertoo kolmesta koirasta, jotka todistavat ympärillään alkavaa maailmanloppua. Kaikki ihmiset sekoavat ja alkavat hysteerisesti tappamaan toisiaan, lopulta eläinten jääden yksin aavekaupunkeihin.

Beasts of Burden kertoo idyllisessä lähiössä asustavista koirista ja kissoista, jotka joutuvat jatkuvasti kamppailemaan paranormaalien olentojen ja ilmiöiden kanssa ihmisten ollessa tapahtumista tietämättömiä. Taistelut voitetaan älyllä ja magialla.

Kaukametsän pakolaiset on vanhempi piirrossarja, jossa pieni metsä raivataan jolloin metsän asukit joutuvat lähtemään evakkoon. Eläimet lähtevät yhdessä etsimään uutta asuinsijaa, jolloin syntyy poikkeustila jonka aikana vanhassä metsässä yhdessä asuneet eläimet eivät saa syödä toisiaan. Toisella tuotantokaudella sarjan juoni muuttui lauma1 vs lauma2 -kliseeksi, mutta toimi silti erittäin hyvin.

The Plague Dogs seuraa kahta eläinkoelaboratoriosta karannutta koiraa, joista kummallakin on omat traumansa jotka oikeasti vaikuttavat hahmojen käytökseen.

Kaikenkarvainen Charlie kertoo renttukoirasta, jonka entinen kaljan ja uhkapelin täytteinen elämä päättyy kun hänen rikoskumppaninsa murhauttaa hänet. Charlie päätyy kuolemansa jälkeen koirien taivaaseen, mutta karkaa sieltä.