NIMI: Hopeanuoli Shin Gaiden - Sankaritarinoita (Ginga Nagareboshi Gin: Shin Gaiden)
VUOSI: 2006TARINA/KUVITTAJA: Yoshihiro Takahashi
Shin Gaideneita on tähän mennessä ilmestynyt kaksi pokkaria. Pokkarit ovat kokoelmia Hopeanuolen Akakabuto-saagaan liittyvistä sivutarinoista, yleensä valottaen jonkin vähemmälle huomiolle jääneen hahmon menneisyyttä. Tai näin ainakin olisi tarkoitus, muutama tarina kun liittyy Akakabuto-sotaan vain suuren mutkan kautta tai ei ollenkaan.
Ensimmäinen pokkari sisältää kolme tarinaa. Suruviestin viejät alkaa lupaavasti näyttämällä kuinka Hopeanuolen upseerit kulkevat ympäri Japania Akakabuto-taistelun jälkeen ilmoittamassa kaatuneiden sotilaiden perheille surulliset uutiset. Tämä on mukavan realistinen aihe ja luo syvyyttä sarjaan, joka turhan usein jää vain pintapuoliseksi machoiluksi. Valitettavasti Takahashi ei tunnu osaavan kirjoittaa tarinaa joka perustuisi vain keskusteluun ja tunteisiin, tämäkin asetelma heitetään pian mäelle kun Hopeanuolen ryhmä jää kahden vieraan lauman tappeluiden väliin. Loppu tarinasta onkin varsin epäkiinnostavaa peruskauraa.
Seuraava tarina käsittelee tiikeriveljesten lapsuutta. Kolme pentua hylättiin vuorille, mutta sitkeyden ja yhteistyön avulla veljekset pysyivät hengissä aikuisuuteen asti. Tämä on ihan hyvä tarina, pidän siitä kuinka tarinassa näytetään veljeksiä metsästämässä ötököitä nälkäänsä ja taistelemassa petoja vastaan. Hopeanuolessa hyvin harvoin näytetään kohtauksia taisteluiden ulkopuolelta, minkä takia juuri tälläiset villikoirien arjen haasteet ovat alkaneet kiinnostamaan. Valitettavasti tarina ei tarjoa mitään uutta, sillä nämä tapahtumat ovat olleet jo kauan tiedossa, nyt ne vain kerrotaan perusteellisemmin. Mukana oleva näätä myös vähän latisti tunnelmaa, elukka kun näyttää lähinnä oudolta koiralta.
Kolmas tarina kertoo jälleen Weed Gaidenissa esitellyistä Ronista ja Burusta, jotka eivät mitenkään liity Akakabuto-sotaan. Fanit kuitenkin tuntuvat pitävän kaksikosta ja ovathan nämä tarinat toki ihan viihdyttäviä, mutta jälleen kerran mitään keskitasoa parempaa tarinaa ei ole luvassa.
Sitten siirtykäämme toiseen pokkariin. Tässä kirjassa tarinoita on myös kolme: Karadaki Tomon, Benizakura ja Ganin.
Näistä ensimmäinen kertoo Tomonista, entisestä Oun sotilaasta, joka on nyt vanha ja viisas laumanjohtaja. Valitettavasti lauman nuorimmat eivät enää kunnioita vanhempiaan ja nuori Toshi varastelee ihmisten kanoja, aiheuttaen ongelmia kaikille villikoirille. Tässä tarinassa plussaa on kuinka kerrankin pääosassa eivät ole loputtomat taistelut. Tarina kuitenkin on ehkä turhan pitkä ja sen takia vähän puuduttavaa lukea, myöskään aikajana ei käy järkeen. Parivuotiaan Toshin isä kuoli Akakabuto-sodassa, mutta kertojan mukaan Tomon taisteli Akakabutoa vastaan yli kymmenen vuotta sitten.
Benizakuran tarina on itselleni tästä valikoimasta ehkä kiinnostavin. Takahashin taistelukoiratarinat, etenkin Shiroi Senshi Yamato, ovat aina kiehtoneet minua vaikka realistisiksi niitä ei tosiaankaan voi kehua. Mutta kenties juuri fantasia-elementtiensä vuoksi Yamato voidaan vielä joku päivä julkaista Suomessa, täysin realistisia koirataisteluita ihannoivaa sarjaa ei hyväksyttäisi täällä julkaistavaksi vaikka kyse onkin fiktiosta.
Tämäkin tarina on melko pitkä, muttei yhtä puuduttava kuin Tomonin tarina. Benizakuran kasvu pentueen surkeimmasta rääpäleestä parhaimmaksi taistelukoiraksi heijastelee turhan paljon Rikin samanlaista menneisyyttä, mutta taistelukohtaukset ovat sentään viihdyttäviä. On myös mielenkiintoista tutustua lähemmin japanilaiseen koirataistelukulttuuriin.
Viimeinen tarina on Ganin, joka osoittautuu suureksi pettymykseksi. Iga- ja kogakoirien menneisyydestä ei ole paljoa kerrottu mangassa ja tällä tarinalla oli hyvä mahdollisuus valaista tätä asiaa. Lyhyestä tarinasta ei kuitenkaan käy ilmi kuin mitä jo tiedettiin: igat ja kogat tappelivat keskenään ja heillä oli ninjakoiria. Kahakoiden syytä ei saada selville, koirien koulutuksesta ei opita mitään, eikä menneisyyden ihmis- tai koirahenkilöihin tutustuta kunnolla. Itseäni aina askarrutti miksi koirat jäivät sotimaan keskenään kauan omistajien katoamisen jälkeen. Miten igojen ja kogien koirien verilinjat säilyivät vuosisatoja puhtaina (+ ei sisäsiittoisina), kauan sen jälkeenkin kun heidän omistajansa olivat jo joko kuolleet tai lopettaneet sotimisen? Tarinan lopussa jäljelle on ilmeisesti jäänyt vain kolme igakoiraa, aika kapea geenipooli. Mikäli sekoittumista muihin koiriin olisi tapahtunut luulisi että Hopeanuolen lauma olisi tavannut igakoiria joiden ulkomuoto olisi vaihdellut enemmän.
Nämä kaksi pokkaria ovat ihan hyvää kevyttä lukemista, Ginga-sarjaa seuraava pärjää näitä lukemattakin. Mitään mullistavaa uutta tietoa vanhoista hahmoista ei ole luvassa. Kuvitus on Weedin aikaista pallopää-Takahashia, eli ei sitä parhainta. Suurta miinusta suomijulkaisu saa siitä kuinka ainakin oma ykköspokkarini suorastaan hajosi käsiin, sivut oli niin heikosti liimattu.
TÄHDET: ***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti