Dingot näyttelykoirina

1901 H. C. Brooken paras uros, Myall

Törmäsin todella kiinnostavaan ilmiöön, joka vaikuttaa jääneen täysin unohduksiin. Ainakin 1870-luvulta alkaen Iso-Britanniassa oli yritetty tehdä Australian villeistä dingoista omaa rotua, joita oli suurella innolla viety koiranäyttelyihin. Jopa pari dingon ja suden risteytystä tehtiin tyydyttämään parempiluokkaisten loputonta nälkää eksoottisille erikoisuuksille. Näyttelydingot jäivät kuitenkin buumiksi, koska eihän niistä juuri kukaan ole kuullut eikä niitä tänään enää ole.

Ketkä näitä näyttelydingoja kasvattivat ja mitkä dingot olivat näyttelyiden tähtiä? Millaisia nämä eläimet olivat? Miksi dingoista ei tullut seuraavaa rotukoiraa, ja mitä jos näin olisikin käynyt? Selvitin asiaa vanhojen kirjojen ja sanomalehtien palstoilta. Koska lähteitä oli niin monta ja joistain poimin vain yhden tai pari lausetta, luettelen ne poikkeuksellisesti läjässä jutun lopussa. Käytän myös artikkelissa dingoista välillä sanaa koira, älkää hämmentykö. En halunnut jakaa tätä juttua osiin, joten tästä tulee nyt erikoispitkä pläjäys.

1879 Lupus

Yksi ensimmäisistä, tai ehkä peräti ensimmäinen dingon Iso-Britanniaan tuonut oli herra W. K. Taunton. Hänellä oli ainakin kaksi urosdingoa, Lupus ja Captain Burton. Lupus oli monen mielestä "huonompi" yksilö. Sen häntä sijoittui liian ylhäälle, kaartuen selkää kohti, ja sillä oli myös kaksi pientä mustaa pilkkua kielen juuressa, joista pääteltiin sen olevan osaksi chow chow tai muu kiinalainen koira. Taunton päätyi myymään Lupuksen eteenpäin. Vuonna 1879 hän kommentoi antaneensa kahdesta dingosta paremman ystävälleen Pariisiin, jossa uskoi sen elävän Jardin des Plantes -puistossa. Tämän paremman dingon nimeä ei mainittu. Vuonna 1882 aikuisena maahantuotu Captain Burton menestyi hyvin näyttelyissä, mutta en löytänyt siitä yhtään kuvaa. Näyttelyissä - joissa dingot esitettiin yleensä ulkomaalaisten tai sekalaisten rotujen luokissa - se käveli ympyrää tuntikausien ajan, minkä vuoksi se pidettiin esillä rautahäkin sisällä, ketjun se olisi saanut solmuun heti. Myös kotonaan koira ravasi jatkuvasti ulkotarhaansa ympäri, eikä se koskaan kesyyntynyt kunnolla. Captain Burton kuoli kunnioitettavassa 16-vuoden iässä.

Rodun tulevaisuutta Taunton kommentoi näin: "En näe mitään syytä miksi dingosta ei voisi tulla yhtä kesyä kuin mistä tahansa muusta koirasta lyhyessä ajassa. Saattaa kulua sukupolvi tai kaksi, jotta niiden sisäinen villeys saataisiin jalostettua pois, mutta tietenkin pentujen kasvatusoloilla on suuri merkitys. Yleisen mielipiteen mukaan nämä koirat ovat petollisia, eikä niihin voi luottaa. Olen omistanut kaksi tämän rodun yksilöä, enkä kokemuksieni vuoksi ole samaa mieltä."

Vuodelta 1884 löytyi myös koiranäyttelyraportti, jossa W. K. Taunton oli tullut "Basset houndit ja ulkomaalaiset koirat"-luokan toiselle sijalle esittäessään Queen of Dingos -nimistä koiraa. Tämä koira oli ilmoitettu näyttelyyn dingona, tosin se ei ollut ihan puhdas, sillä sen emo oli ollut puoliksi susi.

Myös neiti A. Custilla oli näyttelyissä menestynyt uros dingo nimeltä Ding Dong (mahtava nimi!). Vuonna 1900 Cust kertoi dingostaan sanomalehdessä tällä tavoin: "...hänen näkönsä ja kuulonsa ovat erityisen kehittyneet. Hän näkee ja tunnistaa minut näyttelyssä tiheän ihmisvilinän seasta, pelkkä vilaus kasvoistani riittää pitkänkin matkan päässä - esimerkiksi toisella puolella vilkasta hallia. Hän aina kuulee ja tunnistaa hevoseni kavioiden töminän paljon ennen muita koiriani ja olen monesti ihmetellyt kuinka hän voi tunnistaa kuka on tulossa.
...Yllättävästi hän rakastaa näyttelyitä ja on villinä ilosta kuullessaan näyttelyboksien valmistelua, hypäten sellaisen sisään heti kun luukku avataan. ...Kun lasken hänen ruokansa maahan hän aina katsoo ylös mitä näteimmällä tavalla, kuin sanoakseen kiitos... Hän on hurmaavan ystävällinen vieraille ja tunnettu kesystä luonteestaan... Hänen leukojensa voima on uskomaton. Hän musertaa helposti suuria luita, joita minun chow chowt jättävät syömättä...
Hän vihaa jos häntä talutetaan suoraan pannasta pidellen, mutta jos pannassa on kiinni lyhyinkin naru tai ketju hän seuraa empimättä. Olenkin ainut ihminen, joka pystyy taluttamaan häntä pannasta pidellen, vaikkei hän pidä siitä. En osaa sanoa miksi näin on. Hän oli ennen kauhusta jäykkänä jos tein näin, mutta tämä on sittemmin loppunut, tosin jos kukaan muu yrittää tätä vanha pelko iskee jälleen, ja hän rimpuilee ja huutaa kuin olisi kuoleman kielissä, rimpuillen kuin hullu peto kunnes käsi päästää irti pannasta, jolloin hän muuttuu hetkessä taas lempeäksi ja seuraa tottelevaisesti."
Ding Dongista löytyi vain yksi kuva, joka oli harmittavasti painettu niin tummana ettei siitä saanut mitään selvää.

1903 Myall

 Kehutuin näyttelydingo oli herra H. C. Brooken Myall, joka oli kaapattu villinä luonnosta. Tästä huolimatta se oli sisäkoira, joka nukkui nojatuolissa ja sillä oli taipumuksia nirsouteen. Se ei pitänyt vieraista koirista, mutta kun se vietiin yhdessä lenkille omistajiensa ystävien koirien kanssa se hyväksyi ne ja pystyi kuukausia myöhemminkin tunnistamaan nämä koirat kaukaa. Se tottui fretteihin puolessa tunnissa ja sen jälkeen se voitiin lukita frettien kanssa talliin tappamaan rottia. Myall tottui myös kanoihin ja kissoihin. Lampaat kuitenkin saivat sen vaistot heräämään ja kerran se tappoi hetkessä yksitoista lammasta ennen kuin se saatiin kiinni. Myallia pidettiin rotunsa täydellisenä edustajana ja hyvin älykkäänä, se voitti paljon palkintoja ja ikuistettiin moniin valokuviin. Ensimmäisessä näyttelyssään sitä purtiin pahasti etujalkaan. Haavaa hoiti herra Cawdle, ja joka päivä kun hän lähestyi Myallin pitopaikkaa koira tarjosi jalkaansa vapaaehtoisesti. 

Herra ja rouva Brooke olivat tunnettuja koira- ja kissanäyttelypiireissä. He olivat maahantuoneet monia eksoottisia rotuja, kuten tiibetinmastiffeja, bordeauxindoggeja, inuiittikoiria, karvattomia koiria, sekä vinttikoiria Kirgisiasta. Kissojen puolella he vaikuttivat etenkin manx-rodun jalostukseen. Etenkin herra Brookella oli lapsuudestaan asti ollut myös kaikenlaisia eksoottisia eläimiä, kuten käärmeitä, kettuja, sakaaleja, näätiä ja susia. Hän harrasti myös metsästystä ja koirataisteluja, joka tuohon aikaan oli tyypillinen herrasmiesten laji. Hänen "boarhound" (villisian metsästykseen käytetty koira, todennäköisesti tanskandoggia muistuttava mastiffi) oli ollut yli 60 taistelussa eikä hävinnyt kertaakaan. Tuohon aikaan oli myös yleistä järjestää näytöksiä, joissa koirat usutettiin karhujen tai härkien kimppuun (bear baiting, bull baiting) ja H. C. Brooke testasi bordeauxindoggejaan tälläisissä tapahtumissa hyvin tuloksin.

1901 vasemmalta oikealle rouva Brooke ja meksikonkarvatonkoira, C. G. Hopton ja englanninbulldoggi, herra Brooke ja dingo Myall, sekä sylissä suden pentu.

Myall ja nuori susi.

Brooket kasvattivat jonkin verran dingoja. Vuonna 1907 heillä oli ollut yhteensä 17 dingoa. Joitakin Brookejen kasvatteja meni Lontoon eläintarhaan. Heille oli jopa syntynyt yksi vitivalkoinen pentu, jonka osti prinssi Francis of Teck. Tosin hämmentävästi Myallin palkittu poika, Chelsworth Myall, on joidenkin lähteiden mukaan ollut myös valkoinen, mutta ainoassa siitä löytämästäni kuvassa se selkeästi ei ollut valkoinen. Eläimiä on välillä vaikeaa erottaa toisistaan vanhoista huonolaatuisista valokuvista ja eläinten väritys ja koko yleisolemus voi muuttua iän myötä, joten yritän luottaa siihen, että kuvissa olevat eläimet on nimetty oikein alkuperäisissä artikkeleissa. Kuvien vuosiluvut on myös poimittu kirjojen julkaisuvuosista, mutta valokuvat ovat saattaneet olla vanhempia kuin kirjat. Koska Myall ja Chelsworth Myall olivat niin samanlaisia nimiä ne ovat voineet helposti mennä toimittajilla sekaisin.

Chelsworth Myall oli luonteeltaan erinomainen vahtikoira. Se oli lahjomaton eikä ollenkaan kiinnostunut ystävystymään vieraiden ihmisten kanssa. Herra Brooke kommentoi dingoista etteivät ne osaa haukkua luonnossa, mutta kasvaessaan tavallisten koirien parissa ne monesti oppivat tämän taidon. Niiden omistajat voisivat luottaa niihin paremmin kuin tavan koiriin, koska niillä on tarkemmat aistit ja ne eivät koskaan hauku tyhjää. Hän mietiskeli myös, että dingosta voisi tulla hyvä metsästyskoira.

1903 Chelsworth Myall, Myallin poika.

H. C. Brooken kasvattama valkoinen dingo.

Chelsworth Myall asui samassa tarhassa eurooppalaisen naarassuden kanssa. Suden oli tarkoitus saada pentue valkoisen urossuden kanssa, mutta narttu ei hyväksynyt urosta ja kun sen kiima vaikutti olevan ohi se palautettiin takaisin tarhaan dingon seuraan. Tietenkin tästä syntyi pentue dingosusia. Pentujen kerrottiin muistuttavan enemmän sutta, mutta osalla oli punertavaa väriä. Valitettavasti en ole löytänyt aikuiskuvia näistä eläimistä. Samasta yhdistelmästä syntyi toinenkin pentue, josta vain yksi pentu säilyi hengissä ja tämä pentu päätyi herra A. J. Sewellille. Dingon kerrottiin olevan hyvä isä. Pentujen syntyessä se kuivasi ja pesi ne. Kun pennut alkoivat liikkua se siivosi niiden jätöksiä ja kun pennut vieroitettiin maidosta se oksensi niille ruokaa. Suden sanottiin olevan myös hyvä emo ja hyvin kiintynyt herra Brookeen, jonka suusta se oli opetettu nappaamaan sokerinpala.

H. C. Brooke, suden pentu ja manx-kissan pentu

Todennäköisesti dingosusien vanhemmat.

1903 pentue dingosusia

Yksi ensimmäisen pentueen dingosusista meni tunnetulle eläinfanaatikolle Lionel Walter Rothschildille. Rothschildillä oli huikea kokoelma niin eläviä kuin kuolleita eksoottisia eläimiä. Eläviin eläimiin lukeutui muun muassa seeproja, jotka hän valjasti vetämään vaunua, jättiläiskilpikonnia, apinoita, peuroja, ja niin edelleen. Ennen dingosutta hänellä oli jo ollut lähes puhtaita dingoja. Vuonna 1886 kirjeessään Albert Güntherille hän kertoi omistavansa narttukoiran, joka oli 3/4 osaa dingo ja 1/4 spanieli. Se näytti puhtaalta, mutta oli vähän tavallista pienempi. Hänen narttunsa oli melko arvaamaton ja tuhoisa, tallissa se puri hevosia, mutta kun Rothschild vei sitä ketjussa kaupungille se sai osakseen paljon huomiota. Hän suunnitteli astuttavansa sen eläintarhan dingolla saadakseen lähes puhtaita 7/8 dingoja. Pentue toteutui ja pentuja syntyi seitsemän, joista Rothschild piti kolme ja myi loput seitsemän punnan hintaan. Brookeilta saatu dingosusi kiintyi Rothschildiin syvästi ja seurasi häntä ratsastusretkille, tosin välillä se hylkäsi isäntänsä tappaakseen kanoja.

Kiinnostavasti löysin myös artikkelin vuodelta 1904, jossa kerrottiin Rothschildin lahjoittaneen urospuolisen dingosuden täytetyn taljan ja luurangon Lontoon luonnonhistorian museoon. Tämän yksilön kerrotaan olleen venäläisen suden ja dingon risteytys. Sen kerrotaan näyttäneen hyvin paljon sudelta, mutta oli dingon tapaan punertava, joskin turkissa oli suden tapaan selkeitä valkoisia alueita, turkki oli sutta lyhyempää ja hännästä puuttui suden puuhkamaisuus. Tämä eläin on saattanut olla Brookejen kasvatti. Sen kuolinsyytä ei mainita.

1895 Walter Rothschild seepravaununsa kanssa.

Muita näyttelytuloksissa näkyneitä nimiä olivat olleet ainakin Thomas Fullerin Leyswood Wolf, sekä W. R. Templen Leyswood Ding.

1910-luvun alun jälkeen brittien kiinnostus dingoja kohtaan kuitenkin koki mahalaskun. Pentuja ei enää syntynyt ja dingot hävisivät näyttelyistä. Syitä tähän voi vaan arvailla. Seuraavan kerran ajatus näyttelydingoista nousi hetkeksi pinnalle vasta vuonna 1948. Kirjailija Clifford Hubbard osti dingopennun Maidstonen eläintarhasta. Nartun nimeksi tuli Dingy-Pooh. Sillä kerrottiin olevan herttainen luonne, jonka arveltiin ehkä johtuvan sen lähinnä kasviperäisestä ruokavaliosta. Koiralle syötettiin lähinnä pannukakkuja, muroja, hedelmiä ja vain pieniä määriä lihaa. Kerran Dingy-Pooh pääsi livahtamaan hihnasta ja oli kolme päivää karkuteillä, mutta yksikään maatilaeläin ei sinä aikana kuollut. Ulkoisesti sen kuvailtiin olevan punainen kuin kettu ja varustettu saksanpaimenkoiraa muistuttavalla päällä. Hubbard haaveili pääsevänsä dingonsa kanssa Cruftsin koiranäyttelyyn, mitä ei ollut tapahtunut viktoriaanisen aikakauden (1837–1901) jälkeen. Tämä haave ei tullut toteen.

1949 Clifford Hubbard ja Dingy-Pooh.

Miksi dingoista ei tullut koiranäyttelyiden tähtiä? Kenties ne olivat yksinkertaisesti liian tylsän näköisiä. Villi tausta kiinnosti varmasti ihmisiä aluksi, mutta loppujen lopuksi dingo on hyvin perinteisen rakkikoiran näköinen. Tavallisuus on koiranäyttelyissä myrkyllinen sana. Kenties ne olivat myös liian hankalia. Näyttelyissä yleensä jouduttiin pitämään esillä kylttejä, joissa yleisöä kiellettiin koskemasta dingoihin. Näyttelyhäkeissä ympyrää kävelevät eläimet olivat selvästi stressaantuneita. Ne olivat omapäisiä, itsenäisiä, energisiä ja niillä oli suuri metsästysvietti. Jopa Myall, jonka älykkyyttä ylistettiin ja jota pidettiin rotunsa parhaana edustajana, oli tappanut yksitoista lammasta.

Mutta mitä jos kansa olisikin innostunut dingoista? En keksi tälle hyvää lopputulosta. Jo ensimmäisten Australian tuontien ulkonäköjä arvosteltiin rankalla kädellä, perustuen brittien mielikuviin dingoista. Tämä ja tuo piirre oli selvä todiste sekarotuisuudesta. Eräässä kirjassa jopa väitettiin Australian Melbournen eläintarhan dingon olevan huono rotunsa edustaja, koska sillä oli valkoiset jalat ja hännänpää, Myall oli sitä paljon parempi! Jälleen kerran vanha koirarotuja vitsaava tarina oli käymässä toteen: rikkaat näyttelyihmiset maahantuovat eksoottisen rodun ulkomailta, julistavat itsensä rodun eksperteiksi, keksivät hatusta rodulle ulkonäkövaatimukset, joihin osa alkuperämaan koirista ei enää sovi, ja viimeisenä sulkevat rodun kantakirjan jolloin uutta verta ei enää pääse mukaan. Mitähän tuon ajan ekspertit olisivat sanoneet tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan dingon puhtautta ei voi päätellä turkin värin perusteella? Jopa brindlet ja mustat dingot voivat olla puhtaita. 

Dingojen luonnetta olisi todennäköisesti alettu jalostamaan helpompaan suuntaan ja ties millaiseksi ulkonäkö olisi muuttunut kasvattajien jahdatessa mielikuviensa ultimaattista dingoa, jolla ei missään nimessä olisi täplikästä kieltä tai valkoisia merkkejä. Rodun virallistaminen, kantakirjojen sulkeminen ja "huonojen" yksilöiden poistaminen jalostuksesta olisi myös lopulta johtanut sisäsiitokseen. Hyvällä tuurilla Kennelklubin erikoisluvalla uutta verta olisi voitu tuoda Australiasta ehkä kerran pari kymmenessä vuodessa, huonolla tuurilla ei koskaan. Nykylait olisivat myös tuoneet rodulle haasteita, sillä dingo luetellaan villieläimeksi ja omaksi lajikseen. Virallisia roturisteytyksiä on jo muutenkin vaikea saada järjestettyä, vielä vaikeampaa olisi jos tarkoituksena olisi käyttää villieläintä. Menneisyyden näyttelydingojen omistajat puhuivat eläimistään jatkuvasti koirarotuna ja kenties lakiin olisi voitu tehdä poikkeus sen nojalla, että näitä dingoja olisi kasvatettu lemmikeiksi usean sukupolven ajan. Uutta rotua olisi voitu kutsua vaikka brittiläiseksi dingoksi, jotta sen voisi erottaa villieläimestä.

Minua ei sinänsä kiinnosta vaikka ihmiset omistaisivat sotanorsuja, kunhan eläimillä on hyvä elämä ja ne saavat toteuttaa luonnollisia tarpeitaan. Osa jopa villinä vangituista dingoista sopeutui sivistyneeseen elämään oikein hyvin, osa taas eli koko elämänsä stressissä ja silti niitä väkisin vietiin ahdistaviin näyttelyihin. Näyttelydingot olivat mielenkiintoinen kuriositeetti, mutta onneksi niistä ei tullut kestävää ilmiötä.

Piditkö tästä jutusta? Jos pidit, harkitse muutaman lantin heittämistä sivuston oikeassa reunassa sijaistevaan Ko-fi painikkeeseen. Vaikka moni vanha kirja tai sanomalehti on ilmaiseksi saatavilla netissä, on moni myös maksumuurin takana ja tätä artikkelia varten jouduin maksamaan British Newspaper Archiven kuukausimaksun.

1896 Myall

Lähteet:

*Animal Life and the World of Nature - A Magazine of Natural History Vol 1 (1902 - 1903)

*Animal Life and the World of Nature - A Magazine of Natural History Vol 2 (1903 - 1904)
*Bolton Evening News 11.6.1874
*Bristol Times and Mirror 25.9.1884

*British Dogs, Their Points, Selection, and Show Preparation (W. D. Drury, 1903)
*Colonies and India 6.4.1895
*Daily Gazette of Middlesbrough 22.1.1909
*Daily Herald 3.11.1948
*Every Woman's Encyclopaedia (1910 - 1912)
*Field 14.12.1895, 8.10.1904
*The Illustrated Book of the Dog (Vero Saw, 1879)
*Illustrated London News 19.3.1949

*The New Book of the Dog (Robert Leighton, 1907)
*Northern Times 18.8.1949
*Nottinghamshire Guardian 11.6.1892
*Sporting Gazette 1.12.1900
*The Windsor Magazine Vol 14, numero 4 syyskuu 1901

https://pethistories.wordpress.com/2017/05/17/dingoes-kiwis-and-carriage-pulling-zebras-walters-rothschild-collection-of-live-animals/
http://messybeast.com/history/hcbrooke-dogs.htm

Tähdenlento 15

Kannen tekijä Zif

 Jälleen yksi numero Tähdenlentoa on valmistunut ja on saapunut ainakin osalle Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenistä. Teemana olivat taide & käsityöt ja taiton teki tällä kertaa poikkeuksellisesti Juhomoro, joka on aikaisemmin taittanut Jäsenposteja. Kiitos hänelle hyvästä työstä. Olen melko tyytyväinen tähän numeroon, vaikka täytyy myöntää etten niin hirveästi laittanut siihen vaivaa verrattuna joihinkin aikaisempiin numeroihin. Oikean elämän haasteiden vuoksi olen ollut aika väsynyt. Onneksi sisältöä tuli kiitettävästi muilta kirjoittajilta ja teema selkeästi inspiroi ihmisiä.

Katsaus sisälmysluetteloon:

Joitain kirjoittamiani juttuja olivat muun muassa "Miksi suomalaiset rakastavat Hopeanuolta?" Tämä oli todella nopeata kirjoittaa, koska olin yhdistyksen nimissä vastannut tälläisiin kysymyksiin jo pari kertaa. Juttu onkin kooste kahdesta antamastani vastauksesta. Yhdistykseen otetaan silloin tällöin yhteyttä bloggaajien, tubettajien, ja niin edelleen toimesta. Yksi aika pitkä kirjoittamani juttu oli "Hopeanuoli Shonen Jumpissa", jossa kerrottiin Hopeanuolen alkuperäisestä julkaisusta kyseisessä lehdessä. Tätä oli mielenkiintoista tutkiskella ja tälläiset historiatekstit kiinnostavat minua paljon. Jotain muitakin juttuja kirjoitin, mutta täytyy myöntää etten omasta mielestäni kirjoittanut mitään supermielenkiintoista tähän lehteen, tai mitään sellaista jonka julkaisua olisin odottanut kuin kuuta nousevaa. Joitakin ensi vuoden tekstieni julkaisua odottelen kuitenkin mielenkiinnolla.

Muilta kirjoittajilta sen sijaan tuli oikein mielenkiintoista ja monipuolista luettavaa. Kuunjuurella:n luutaide oli kiinnostava lisä hyvin omalaatuisena taiteenmuotona, suuri kiitos hänelle kun suostui haastatteluun. Juhomoro oli haastatellut Hopeanuoli-fanikunnan yhtä suosituinta piirtäjää, eli SHL:ää (entinen IsisMasshiro). Oli jo aikakin, että hänen haastattelu saataisiin lehteen. Oli hienoa saada myös Vivecan kauniita ja yksityiskohtaisia kanipiirroksia mukaan. Taidekujailusta olen jo kauan haaveillut juttua ja taideteema antoi hyvän tekosyyn kutsua taidekujien veteraani SaQe kirjoittamaan oikein pitkä artikkeli tästä harrastuksesta.

Eri tavat luoda taidetta tulevat lehdessä hyvin esille. Piirtämisen lisäksi käsitellään cosplaytä, kirjoittamista (joskin tässä en ollut samaa mieltä joidenkin neuvojen kanssa), luutaidetta ja taidekujailua. Todella hyvä lisä oli myös A.vulgariksen tekemä juttu, jossa näytettiin maalaus vaihe vaiheelta. Kaikki vaihekuvat oltiin saatu mukaan. Tämä on yksi parhaiten teemaa noudattanut numero.

Sitten risuja ja ruusuja lehden ulkonäöstä. Munasin itse tilatessani lehtiä painosta, sillä unohdin tarkentaa, että kannen kuuluisi olla paksumpi kuin sisäsivut. Mutta lehteä selaillessani ei tämä mielestäni tunnu silmille (tai sormille) hyppivältä erolta edellisiin verrattuna. Painojälki on hyvää ja liian tummia tai epäselviä kuvia ei ollut. Zifin tekemä kansi on oikein sympaattinen ja mukavan värikäs, joskin Ginin kasvojen epäsymmetrisyys vähän häiritsee erikokoisten silmien takia. Tätä voi ennaltaehkäistä peilaamalla kuvaa piirtämisen aikana ja onnistuisi korjaaminen jälkikäteenkin kuvan ollessa digitaalinen.

Joillekin jutuille on tehty oikein hienot taustat ja kuvien asettelut, ehdottomasti hienoin oli Kuunjuurella:n aukeama. Myös suomalaisten Hopsu-rakkaudesta kertova juttu suomalaisuutta korostavien kuvien ja sinisen värin kanssa oli erittäin onnistunut. Taitossa on monia kekseliäitä ideoita, pidin esimerkiksi "Lemmikkinä hiiri"-jutun taustan hiiren jalanjäljistä, mutta välillä kuvien asettelu näyttää sekavalta ja pieniä kuvia tuntuu olevan samalla sivulla liikaa. Toisaalta muutama artikkeli näyttää pikemminkin karulta. "Hopeanuoli Shonen Jumpissa" on mielestäni karuin. Moni ei välttämättä ole koskaan nähnyt vain Shonen Jumpissa esiintyneitä kuvia. Hopeanuoli oli päässyt koristamaan kyseisen lehden kantta kuudesti, mutta jutussa näytettiin vain kolme kantta pienellä, vaikka niiden vieressä olisi ollut vielä tyhjää tilaa. Cosplay-artikkelissa myös kuvia on aseteltu vähän omituisesti päällekkäin ja niiden vieressä on selkeää tyhjää tilaa. Taidekuja-artikkeli on viisi sivua pitkä ja hämmentävästi joka sivulla on erilainen tausta. Tämä olisi toiminut paljon paremmin jos taustoja olisi ollut vain yksi. Kuitenkin kokonaisuudessaan lehti on laadukas ja taittaja teki hyvää työtä, etenkin kun ottaa huomioon ettei hän ollut taittanut lehteä aikaisemmin.

Samalla postituskerralla tuli myös vuoden kolmas Jäsenposti ja tukijäsenenä saan myös joka kerralla Tukiekstran. Tällä kertaa Tukiekstrana oli kaksipuolinen juliste, jotka ovat jälleen Juhomoron remasteroimia vanhoja anime-/oheistuotekuvia. Remasteroinnin avulla näitä kuvia voi painaa suuressa koossa ja niissä ei ole mitään pikselisyyttä. Olin toisen puolen näyttävään julisteeseen todella tyytyväinen, koska kuva on yksi eeppisimmistä promokuvista mitä 80-luvulla animelle tehtiin ja onhan siinä myös Riki! Kaikki Rikit tänne heti ja nyt. Alakuvasta näette vilauksen Jäsenpostista ja julisteen yhdestä puolesta. Tähdenlento on A5 josta voitte päätellä julisteen ja Jäsenpostin koon.

Kokonaisuudessaan onnistunut numero. Odottelen ihan positiivisesti ensi vuoden numeroita, jolloin teemoina ovat Pelit ja Shiroi Senshi Yamato. Etenkin Yamatoa olen kaipaillut teemaksi jo kauan, enkä oikeasti uskonut, että sitä ikinä valittaisiin. Eikä pelitkään mikään huono teema ole, vaikka en todellakaan ole mikään hardcore gamer. Vingutan vuodesta toiseen lähinnä samoja Pleikkari ykkösen ja kakkosen pelejä. Toivottavasti muut kirjoittajat osaavat kertoa aiheesta minua enemmän ja ajankohtaisemmin.

Yhdistyksen ulkopuoliset voivat ostaa tämän numeron Hopeapuodista, kunhan se lähiaikoina lisätään sinne. Nyt koronan aikaan yhdistys ei ole voinut osallistua tapahtumiin, mutta kunhan tapahtumia aletaan taas aktiivisesti järjestää voi lehtiä ostaa myös yhdistyksen myyntipöydiltä.

Weed (manga, hybridikarhusaaga)

 

NIMI: Weed (Ginga Densetsu Weed)
VUOSI: 2008 - 2009
TARINA & KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Heti ensimmäiseksi pahoittelen huonoja kuvia! Skannerini hajosi ja rahaa ei ihan heti irtoa uuden ostoon. Kuvien otto tabletilla osoittautui puhtaaksi kärsimykseksi.

Syyskuussa arvostelin hybridikarhusaagaa edeltäneen sotakoirasaagan. Sen innoittamana päätin lukea hybridikarhut uudelleen. Ensimmäisellä lukukerralla en saanut tästä saagasta paljoa irti, se oli mielestäni jo hyvin väsynyttä menoa ja kaikki hyvät ideat oli käytetty Weedin aikaisempiin seikkailuihin. Kenties toisella lukukerralla mielipiteeni muuttuisi. Hybridikarhusaaga sijoittuu pokkareihin 51 - 60 ja päättää Weed -sarjan.

Sotakoirien kukistamisen jälkeen Ouuta uhkaavat jää- ja ruskeakarhujen hybridit, joista viimeinen on jopa Akakabutoa suurempi. Karhuja jahtaavat Ouun soturien lisäksi metsästäjä Niimya koirineen, joihin kuuluu myös Weedin kadoksissa ollut veli Joe. Joe kantaa kaunaa isälleen Ginille, syistä joita Weed ei ymmärrä, mutta Ouun soturit ja metsästyskoirat ryhtyvät yhteistyöhön kaataakseen karhut. Ihan saagan alussa on myös lyhyt, irralliselta tuntuva seikkailu, jonka aikana Ouun soturit pelastavat koiria pentutehtailijalta. Vaikuttaisi, että tämä vähän turhalta tuntuva juonenpätkä on tehty jotta Takahashilla olisi aikaa suunnitella seuraavan saagan juonta.

Saagan suurin vetonaula on tietenkin Weedin veli, Joe. Sarjassa on moneen kertaan muistutettu, että lapsuudessaan Weedillä oli vielä kaksi sisarusta, joten on ihan loogista, että tämä viimeinen tultaisiin vielä tapaamaan. Kuitenkin juonenkäänne kadonneesta veljestä oli jo käytetty Yukimuran kanssa, joten tällä kertaa lukija tuskin yllättyy yhtään. Joe ei harmittavasti ole kovinkaan karismaattinen hahmo, eikä auta, että hän näyttää hyvin paljon Weediltä ja Giniltä. On hänessä toki joitain kiinnostavia puolia, kuten hänen kantamansa kauna isäänsä kohtaan, sekä kuinka ankara hän on omalle pennulleen. Kuitenkin hänestä ei saada luotua samalla tavalla magneettista hahmoa kuin aikaisemmasta Yukimurasta, jonka kuolema tapahtui mielestäni aivan liian varhain. Yukimura oli niin voimakastahtoinen ja usein Weedin vastakohta, joten hänestä olisi saatu vielä paljon kiinnostavaa draamaa aikaan. Sen sijaan Takahashi valitsi veljistä laimeamman Joen selviytymään sarjan loppuun - joskin hän heti Orion -sarjan alussa korjasi virheen kun ei ilmeisesti enää keksinyt tarvetta hahmolle.

Saagassa esiintyy myös joukko muita uusia koirahahmoja. Osa on Joen metsästystovereita, osa taas itsenäinen ryhmä, joka vannoo karhuille kostoa niiden tapettua heidän isäntänsä. Kaikki nämä koirat ovat harmittavasti hajutonta ja mautonta perussettiä, joiden kuolemat eivät kiinnosta lukijaa. Koiria haavoittuu ja viedään ihmisten hoidettaviksi jo koomiseen tahtiin. Joen isäntä ottaa vastaan kaikenkarvaiset kulkukoirat parannettaviksi ja välillä hänen omat koirat ovat karussa ja välillä taas kotona ja välillä taas on joku random kulkukoira nurkissa. Minua on kauan häirinnyt se kuinka Gingassa käytetään ihmisiä haavojen parannukseen aivan liian usein ja tässä saagassa se tuntui erityisen korostuneelta.

Viholliset ovat myös valitettavan persoonattomia. Niille ei ole edes vaivauduttu keksimään nimiä. Viimeisin ja suurin karhu on varmaankin se muistettavin, mutta sen pelottavuus laskee hyvin nopeasti saman taistelun jatkuessa ikuisuuksiin. Tätä viimeistä karhua ei tunnu millään saavan hengiltä ja se kuperkeikkailee rinteitä alas hyvin hölmösti, menettäen jälleen pelottavuuspisteitä. Tämä viimeinen hybridi on myös karhuista oudoimman näköinen ja suoraan sanottuna välillä huonosti piirretty. Kauhua on yritetty luoda halvasti tekemällä karhusta vielä Akakabutoa suurempi, mutta samalla on unohdettu, että Akakabuto oli järkyttävän pelottava jo normaalin kokoisena - lopputaistelun kasvuspurtti oli vain yllätysbonus. Enemmän pelkoa luovat taitavasti luotu tunnelma, hienot ja pelottavat piirrokset, ja ymmärrys pahiksen luonteesta. Nämä asiat enemmän tai vähemmän puuttuvat näiltä hybrideiltä.

Oman ulinansa ansaitsee Weedin erikoisisku, joka jälleen kerran epäonnistuu, tällä kertaa tiellä olleiden oksien takia. En ymmärrä miksi battougaa pitää edes käyttää niin usein, kun sen onnistumisprosentti näyttää olevan lähellä nollaa ja käytön jälkeen Weed on aina liian hengästynyt liikkumaan, jolloin hänen alaiset joutuvat pelastamaan hänet. Aina tuntuu löytyvän jokin tekosyy miksi battouga ei onnistu. Olisi rehellisempää, jos kertoja vaan sanoisi Weedin olevan heikompi kuin isänsä. Gin kuitenkin iski battougallaan Akakabuton pään irti. Satoi silloinkin lunta ja Gin oli jo taistellut pitkään. Silti lukijan pitäisi uskoa, että Weed on voimissaan isänsä veroinen?

Narttujen puolella saaga saa plussaa ja miinusta. Sotakoira Lydia on yhä menossa mukana ja useaan otteeseen todistaa olevansa kunnon taistelija. Oli hienoa nähdä hänet taistelemassa Jeromen kanssa karhua vastaan. Harmittavasti kuitenkin häntä kehotetaan pysymään taisteluista poissa, jotta heikot urokset eivät nolostuisi. Huoh. Weedin puoliso Koyuki tekee myös hahmon tähän asti noloimman tempauksen yrittäessään tehdä itsemurhaiskun karhua kohti, koska kokee itsensä niin hyödyttömäksi ettei hänestä pelkkänä narttuna ole suojelemaan edes pentuja. Onko tekijä koskaan nähnyt kuinka raivokkaasti nimenomaan nartut suojelevat pentujaan, tai kuinka raivokkaita kahden nartun tappelut voivat olla? Ihan käsittämätöntä kuinka alhainen itsetunto sarjan nartuilla on ja "sankarimme" ruokkivat jatkuvasti tälläistä ajatusmaailmaa käskien narttuja pois tieltä ja höpisemällä kuinka hölmöjä akat ovat. Valitettavasti Lydian tappelukykyjä lukuunottamatta taas mennään pahasti metsään narttujen kohtelun kanssa.

On saagassa toki hyvääkin. GB:n kuolema oli oikeasti surullinen ja todella tervetullutta vaihtelua, että hän pelkäsi kuollessaan ja kaipasi ottopoikansa läheisyyttä. GB on sarjan aikana karaistunut paljon, mutta onneksi hänestä ei ehtinyt tulla täysin joukkoon sulautuvaa rivisotilasta, vaan hänen vanhaa persoonaansa oli vielä selkeästi jäljellä. Olisin tosin toivonut, että sarjan aikana oltaisiin näytetty enemmän Weedin ja GB:n lapsi-ottoisähetkiä, sillä sarjan ihan alkua lukuunottamatta tämä teema on jäänyt paljolti unohduksiin, etenkin sen jälkeen, kun Gin astui taas kuvioihin. Jos Weedin ja GB:n läheisyyttä olisi korostettu vuosien varrella vähän enemmän olisi myös tämä kuolema ollut vielä tehokkaampi.

Joen ja Ginin tapaaminen oli myös koskettava, samoin Ginin visiitti Daisuken kotona monen vuoden jälkeen. Olen jo kauan toivonut, että vanhuuden höppänä Gin menisi viimein Daisuken kotikoiraksi ja saisi kuolla kauniilla tavalla omistajansa ja ensimmäisen ystävänsä luona. Tämä vaan ei tunnu koskaan tapahtuvan, koska Ginga vaan jatkuu ja jatkuu. Jostain syystä Ginin on pakko olla mukana villikoirien touhuissa vaikka hän ei enää tee juuri mitään, ja vaikka villikoiria johtavat Weed ja myöhemmin Orion. Ginin eläköitymistä lupailtiin jo saagan alussa hänen miettiessä Daisukea ja sanoen, että vanhusten on aika viettää hiljaiseloa. Silti ikivanha koira on taas riehumassa seuraavissa sarjoissa, eikä eläke ole vieläkään näkyvissä. Tämä hahmo todellakin ansaitsisi kauniin, rauhallisen kuoleman rakkaimman henkilönsä luona, mutta saa nähdä tuleeko se koskaan tapahtumaan.

Piirrosjälki on välillä yllättävän hyvää, mutta tyylistä on tullut hyvin pelkistettyä. Rocket on suorastaan kamalan näköinen. Kauaksi on tultu alkuajan silkkiturkkisesta ja ylväästä koirasta. Nyt hahmo näyttää hevosen ja kalan risteymältä. Joissain paneeleissa koiran silmät näyttävät jopa pullistuvan ulos putken muotoisesta päästä. Samoin esimerkiksi Jouji ja Kyoushirou ovat rumentuneet rankasti alkuajoista, mikä etenkin Joujin kohdalla on hämmentävää, koska muistelisin, että hänen oli tarkoitus olla erityisen komea ja karismaattinen hahmo. Toisaalta muut koirat ovat kutsuneet myös Rocketia komeaksi. Ehkä Ouun soturien kannattaa kysyä ihmisiltä silmälaseja seuraavalla lääkärireissulla.

Huh, tulipa paljon haukuttua rakasta sarjaa. Älkää käsittäkö väärin, en minä tätä saagaa inhoa, ihan mukavaa tätä oli lukea. Mutta on tämä selkeästi vaisumpaa ja väkisinväännetyn oloista menoa aiempaan verrattuna. Uusia ideoita kaivattiin kipeästi. Tarina ei missään välissä pääse edes hetkeksi hyppäämään keskinkertaisuuden yli. Mielestäni tämä on koko Weed -sarjan huonointa antia, mutta todennäköisesti ei koko Ginga -sarjan huonointa.

TÄHDET: ***

Kun susi kirnusi voita

Esimerkkikuva millainen jutussa mainittu laite on ollut.

 Seuraavasta tapauksesta raportoi sanomalehti Richford Gazette, 27. marraskuuta 1890. Juttu oli lainattu lehteen New York Sunilta, mutten löytänyt alkuperäistä julkaisua.

Richard Cunninghamin lammastila sijaitsi Pennsylvanian osavaltiossa ylhäällä Blue Mountain -vuoristossa. Kirjoitushetkestä vuosi sitten keväällä Cunningham oli ihmetellyt mihin hänen karitsojaan katosi miltei yhtä nopeasti kuin niitä syntyi. Hän epäili syylliseksi ilvestä. Karitsavarkaalle jätettiin ansa, johon eräänä aamuna miehen hämmästykseksi oli jäänyt kiinni naarassusi. Vaikka suden molemmat etujalat olivat ansassa kiinni se makasi kärsivällisesti imettäen yhtä pentua, kunnes huomasi miehen, jolloin se säpsähti pystyyn. 

Syynä hämmästykseen oli se, että susia oltiin hävitetty rankalla kädellä ja tiedettävästi viimeinen Pennsylvanian susi kuoli vuonna 1982. Cunningham ei ollut nähnyt tai kuullut susia vuosiin, vaikka ne olivat ennen olleet yleisiä vuorilla. Sudet eivät ole palanneet osavaltioon vielä tänäkään päivänä. Naaras ja pentu lukeutuivat sukunsa viimeisiin edustajiin.

Cunningham ampui naarassuden ja otti pennun itselleen, jonka arveli olevan noin kolmen viikon ikäinen. Pentu rääkyi tauotta kotimatkan ja hän harkitsi sen lopettamista, mutta kotona miehen vaimo otti pennun suojelukseensa. Pentu ei suostunut syömään mitään, kunnes rouva Cunningham keksi viedä sen karitsansa menettäneen lampaan utareelle. Todennäköisesti emosusi oli tappanut tämän lampaan karitsan ja nyt lammas suostui imettämään murhaajasuden pentua. Viikkojen ajan uteliaat vierailijat saivat tulla katsomaan tätä harvinaista näkyä ja sudenpentu kasvoi normaalisti maidon ansiosta, sekä sen ja lampaan välille syntyi vahva tunneside. Eläimet monesti nukkuivat vierekkäin, mutta muiden lampaiden joukkoon sutta ei päästetty.

Aikuisena susi oli suuri, musta uros, jolla oli pistävät silmät. Se eli ketjussa ulkona ja kasvaessaan sen luonne muuttui epäluuloiseksi ja antisosiaaliseksi. Vaikka rouva Cunningham oli halunnut säästää sen hengen, ei susi juurikaan tykännyt naisesta, mutta herra Cunninghamista se piti ja mies ruokki sitä kädestään.

Suden imettänyt lammas teki myös toista työtä maatilalla, nimittäin voin kirnuamista. Noihin aikoihin oli yleisesti käytössä koirien, lampaiden tai vuohien pyörittämiä juoksumattoja, jotka oli yhdistetty voita kirnuaviin laatikkoihin. Kun ovi kaatui lampaan päälle, tappaen sen, oli uusi juoksumaton käyttäjä keksittävä pian. Herra Cunninghamin ajatukset siirtyivät suteen, joka oli suuri ja vahva. Susi tuotiin juoksumatolle ja kuten arvata saattaa, se vastusteli ensin, mutta laitteen käynnistyessä se alkoi juosta moitteettomasti. Tästä lähtien susi toimi säännöllisesti tilan voinkirnuajana.

Burly, kojoottien kasvatti

Burly, sekä ilmeisesti kouluttaja C.E. Faubel

Vanhoja sanomalehtiä selaamalla netissä olen törmännyt moneen kiinnostavaan artikkeliin, jotka ovat jääneet unohduksiin historian hämäriin. Villiintyneestä Burly -koirasta kerrottiin ainakin seuraavissa lehdissä; Spokane Chronicle 28.2.1941, Detroit Evening Times 11.5.1941, sekä Evening Star 15.2.1942. Apuna lehtien selaamisessa toimi Library of Congress/Chronicling America.

Burly oli mysteerinen, noin 35 kiloa painanut koira(-eläin), joka eli kojoottien kanssa Coloradon preerioilla lähellä Denveriä. Kukaan ei tiennyt mistä uros oli ilmestynyt, mutta kasvettuaan aikuiseksi se johti kojoottilaumaa ja tappoi lukemattomia lampaita, kanoja, ja muita maatilojen eläimiä. Tarina kojootteja johtavasta koirasta levisi nopeasti ja lehdistö risti koiran Burlyksi.

Kallisarvoisia eläimiään menettävät maajussit eivät tietenkään olleet tästä iloisia ja kahdesti järjestettiin suuret ajojahdit, joihin osallistui 200 miestä ja 20 ajokoiraa, mutta kumpikin ajojahti epäonnistui.
26. helmikuuta 1941 Burly saatiin viimein kiinni. Autolla ajeleva metsästäjä äkkäsi Burlyn laumoineen ja ajoi niitä autolla takaa. Burly johdatti laumansa rotkoon, mutta jäi itse kiinni piikkilangan silmukkaan. Metsästäjä peitti koiran pään takilla, jotta pystyi kantamaan sen turvallisesti autoon.

Tämän jälkeen alkoi väittely koiran kohtalosta. Maatilan omistajat halusivat koiran kuolevan, mutta koiran edesottamuksista lukeneet "tavikset" halusivat säästää sen hengen. Eläintenkouluttaja C.E. Faubel halusi koiran itselleen ja lopulta tähän suostuttiin. Faubel halusi kouluttaa Burlystä temppukoiran, jota hän voisi esitellä lapsille elävänä esimerkkinä siitä, kuinka kuka vain voisi muuttua ystävällisyyden ansiosta, menneisyydestään huolimatta. Faubelin sanoin: "Ystävällisyys palkitsee, sitä minä yritän tuoda esille. Jos näytän ihmisille mitä voidaan saavuttaa "häijyn" koiran kanssa, niin kenties heillä on enemmän kärsivällisyyttä omien koiriensa kanssa."

Burly oli älykäs, mutta haastava kouluttaa. Se sai totuttautua uuteen kotiinsa rauhassa kahden viikon ajan kunnes koulutus alkoi. Ensimmäisenä sille opetettiin ettei se enää saanut tappaa muita eläimiä. Aluksi koira yritti hyökkiä kaikkien eläinten päälle ja vain Faubel pystyi käsittelemään sitä, muut saivat maistaa hammasta. Faubelilla oli kaksi bernhardinkoiraa, Lady ja Sandy, ja hän toivoi Burlyn voivan esiintyä niiden kanssa. Burly kuitenkin raivostui aina kun koirat tuotiin sen näkyville. Koirille rakennettiin ulkotarha, joka jaettiin kahtia verkolla. Bernhardilaiset asuivat toisella puolella ja Burly pystyi pikkuhiljaa tottumaan niihin. Tällä tavalla Burly totutettiin myös vuohiin, vaikka koira aluksi yritti suurella innolla hyökätä vuohien kimppuun verkon läpi. Totutuksen jälkeen Burly pystyi leikkimään vuohen kilien kanssa tuntikausia ja kili sai puskea Burlyä, eikä koira reagoinut siihen mitenkään.

Villin elämänsä jälkeen Burlyllä oli joitain outoja oikkuja. Lammasdieettiin tottunut koira ei suostunut syömään hevosenlihaa tai häränluita, eivätkä koirien tölkkiruoat tulleet kysymykseenkään. Ongelma ratkaistiin kaatamalla lammaslientä ruokien päälle. Burly ei myöskään aluksi halunnut juoda, mutta kun Faubel tarjosi sille vettä, jonka pinta oli jäätynyt, koira rikkoi jään ja alkoi juomaan. Ilman jäätä juomisesta ei tahtonut tulla mitään. Koira ei myöskään osannut haukkua, mutta se ulvoi suden tavoin. Haukku opetettiin sille erikseen.

Jo seuraavana joulukuuna Burly oli valmis esiintymään lapsille vähävaraisten kaupunginosien peruskouluissa. Faubelin käskiessä Burly heilautti päänsä taakse ja ulvoi pelottavasti, jonka jälkeen näytettiin mitä "sivilisaatio oli saanut aikaan" ja Burly haukkui tavallisen koiran tavoin. Burly osasi myös muita temppuja, mutta näitä ei mainittu artikkeleissa. "Sen koulutus ei ollut helppoa, Burly oli niin villi, puoliksi susi... Burly havainnollistaa huonon seuran merkityksen tavalla, joka on lapsille helppo ymmärtää. Kerron heille Burlyn olevan se sama koira, joka vielä vähän aikaa sitten oli tappajien laumaa johtanut lainsuojaton, mutta nyt se on hyvässä seurassa. Kun he katsovat Burlyä he ymmärtävät. Tämä on paljon parempaa kuin jos vain antaisin heille pitkän luennon." Faubel kertoi.

Burlyn rodusta ei voida olla varmoja. Lehdissä sen kerrotaan muistuttaneen (saksan-)paimenkoiraa, mutta sitä kutsuttiin myös susikoiraksi tai kojoottikoiraksi, ja E.C. Faubel ilmeisesti luuli sen olleen puoliksi susi, ellei hän vain kuvaillut koiran luonnetta. On totta, että kojootit risteytyvät silloin tällöin koirien kanssa ja Burly on saattanut olla tälläisen risteymän tulos. Olen löytänyt koirasta vain yhden pääkuvan (yllä), joka on hyvin epäselvä, mutta sen perusteella koira muistutti paljon aikakautensa saksanpaimenkoiria. Burlyllä ei ollut mustaa kuonoa, mutta sen puute oli tuon ajan saksanpaimenkoirilla vielä melko yleistä. Tälläistä sudenvärisyyttä kutsutaan saksanpaimenkoirissa joskus nimillä "wolf mask" tai "reverse mask". Tälläisiä saksanpaimenkoiria oli esimerkiksi suositussa The Littlest Hobo -televisiosarjassa, ja vaikka Burlyn kuva on huonolaatuinen, uskaltaisin sen perusteella veikata Burlyn olleen saksanpaimenkoira tai sellaisen sekoitus.

Chuck Eisenmannin omistamat saksanpaimenkoirat tähdittivät The Littlest Hobo -sarjaa 60-, 70-, ja 80-luvuilla.

Burly on kiehtova esimerkki siitä kuinka sopeutuvainen koira on ja kuinka helposti koira voi villiintyä. Ei ole myöskään itsestäänselvää, että villi susi tai kojootti automaattisesti aina tappaisi koiran sellaisen tavatessaan. Menneisyys on täynnä tarinoita tälläisistä oikean elämän Valkohampaista ja Hopeanuolista, ja kerron mielelläni niistä aina kun saan koottua tarpeeksi materiaalia kasaan.

Wolvden (peli)

NIMI: Wolvden
VUOSI: 2020
TEKIJÄ: Lioden Ltd / Xylax
KONSOLI: PC

Wolvden on melko tuore nettipeli, jossa pelaaja pääsee hallitsemaan omaa susilaumaa. Pelin tekijä ja kuvittaja on Xylax, joka on aikaisemmin luonut hyvin samanlaisen nettipelin nimeltä Lioden. Ensivaikutelma antaa Wolvdenistä realistisen kuvan, sillä kuvitus on yksityiskohtaista ja valokuvamaista, ja tarinankerronta vaikuttaa kertovan oikeista eläimistä. Melko pian kuitenkin pelistä paljastuu yhä enemmän fantasiaelementtejä ja halutessaan pelaajalla voi olla vaikka siivekkäitä, kaksipäisiä ja hehkuvia susia.

Susilauman tärkein jäsen on johtaja, jolla pelaaja voi Explore -minipelissä tutkia reviiriään ja lähimaastoja, kohdaten välillä vihollisia, saaliseläimiä, tai löytäen hyödyllisiä tavaroita. Välillä vastaan tulee myös vieraita susia, joita voi halutessaan yrittää houkutella liittymään laumaan. Tämä kaikki toimii vain hiiren klikkailulla. Vuoropohjaiset taistelut muodustuvat pian tylsiksi ja vaikuttavat perustuvan hyvin paljon tuuriin, sillä välillä jopa heikkotasoiset viholliset pistävät paljon vastaan vaikka pelihahmon pitäisi olla monta tasoa vahvempi.

Muita laumalaisia voi jakaa metsästäjiin, herbalisteihin, tiedustelijoihin ja pennunvahteihin. Metsästäjät jaetaan ryhmiin, joissa osa susista vaanii, osa ajaa, ja osa puree saaliin hengiltä. Susien pistetilastot vaikuttavat siihen mihin rooliin kukakin soveltuu parhaiten, ja susien persoonat vaikuttavat siihen tulevatko saman ryhmän sudet toistensa kanssa toimeen. Näiden perusteella sitten peli arpoo onnistuuko 30 minuutin pituinen metsästysretki. Ihan mielenkiintoista, mutta tämäkin hoituu vain muutamalla klikkauksella, eikä pelaaja pääse kokemaan metsästystä.

Herbalistin tehtävänä on kerätä yrttejä, tehdä niistä lääkkeitä ja hoitaa sairastuneet sudet kuntoon. Tässä roolissa voi olla vain yksi susi kerralla. Sudet sairastuvat sattumanvaraisesti silloin tällöin eri sairauksiin, ja ilman hoitoa ne levittävät sairautta muihin susiin ja lopulta voivat kuolla.

Tiedustelijoita voi olla kaksi, ja ne lähetetään kartoittamaan tuntemattomia reviireitä. Mitä useammin tuntematonta maastoa käydään tutkimassa, sitä selvemmin se alkaa näkyä kartassa ja lopulta myös johtajasusi pääsee kävelemään sinne taistelemaan uusia vihollisia vastaan ja etsimään alueelle tyypillisiä yrttejä ja saaliseläimiä. Joka alueella on omat taustakuvansa, vihollisensa, saaliinsa ja yrttinsä, joten pelkästään omalla reviirillä ei kannata pyöriä. Uusille reviireille voi myös muuttaa. Reviirit vaihtelevat sademetsästä preeriaan, jäätiköstä lehtimetsään. Tämä tuo toivottua vaihtelua, vaikka onkin epärealistista, että johtajasusi voi sekunneissa poukkoilla ääripäätä edustavista alueista toiseen.

Pennunvahdit eivät muuta teekään kuin vahdi pentuja, jos sellaisia on laumassa. Ilman vahteja pentujen selviytymismahdollisuudet putoavat ja ne saattavat sattumanvaraisesti kuolla. Pentujen selviytymiseen vaikuttaa myös emon kunto, eli jos emoa ei ruoki ja sillä on huono mieli voi joku pennuista kuolla yön aikana. Tämä tuo peliin hyvää realismia ja haastetta.

Sudet pitää päivittäin ruokkia ja pitää niiden mieliala korkealla. Metsästysryhmät voivat saada saalista, mutta myös johtaja voi löytää ruokaa tutkimusretkillään, tai kalastusminipelistä. Ruoka alkaa mädäntyä varastossa viikon jälkeen, ja koin ruoan löytämisen niin helpoksi, että 15-20 suden laumani ei ollut missään vaihessa lähelläkään nälänhätää, vaan ruokaa alkoi pilaantua paljouden takia. Ilmeisesti talvella metsästyksestä tulee vaikeampaa. Susien mielialaa kohotetaan leikkimällä niiden kanssa jollain lelulla. Nämä lelut ovat sattumanvaraisesti löydettyjä sulkia, kalloja, kynsiä, ja muita luonnollisia esineitä. Näitäkin löytyy sen verran tasaiseen tahtiin, ettei susien joukkomasennuksesta ollut aitoa vaaraa. Jälleen kaikki tämä hoituu hiiren klikkailulla ja mitä suurempi lauma pelaajalla on, sitä puuduttavampi ja pidempi prosessi tämä on joka päivä.

Metsästäjien, tiedustelijoiden ja herbalistien tehtävät kestävät myös aina tietyn ajan, vaihdellen 30 minuutista useaan tuntiin, jonka aikana pelaaja ei voi vaikuttaa tehtävän onnistumiseen mitenkään. Wolvden ärsyttävästi ikäänkuin vaatii pelaajaa palaamaan sen pariin monta kertaa päivässä, jotta tehtävät voi klikata tehdyiksi ja laittaa taas uudestaan aluilleen. Itse mieluummin pelaan pelejä intensiivisesti muutaman tunnin ajan, kuin muutamia minuutteja monta kertaa pitkin päivää. Wolvdenissa kuitenkin ei yksinkertaisesti ole tekemistä tunneiksi kerrallaan, koska paljon aikaa kuluisi vain odotteluun.

Kalastusminipelissä taustakuvan valaistus vaihtuu välillä pelaajan silmien edessä.

Erilaisia ruokia

Yrttejä

Susien kasvatus ja lisäännyttäminen onkin pelin tärkein vetonaula. Susilla on perusvärien lisäksi hyvin harvinaisia ja  epäluonnollisia värejä, kuten merleä, albiinoutta, ja jopa mitä ihmeellisempiä sinisiä, vihreitä, hehkuvia, kaksipäisiä tai moniraajaisia susia voi kasvattaa (tosin pennut, joilla on ylimääräisiä ruumiinosia kuolevat ennen aikuisuutta). Jos tämäkään ei riitä, niin susia voi ehostaa vielä ostamalla kaupasta niille uuden värisiä turkkeja, silmiä, neniä ja muita värityksiä, tai vaihtoehtoisia taustoja ja kaikenlaisia koristeita taustoihin. Kaikista harvinaisimpia värityksiä ei voi ostaa kaupasta, vaan ne saa vain jalostuksen kautta. Silti koin susien muokkaamisen liian helpoksi. Erilaisia koristeita saa myös suunnitella itse, kunhan ne sopivat pelin tyyliin. Hyvin pian huomasin, että suuri osa pelaajista haluaa mahdollisimman monimutkaisia fantasiasusia ja korkeapisteisimpiä susia näyttävästä Leaderboardista ei luonnollisen näköistä sutta löytynyt melkeinpä yhtään. Keräsin alle muutaman esimerkin tällä hetkellä johtavista susista, jotta saatte hyvän kuvan siitä millaisia susia pelissä voi luoda.

Myönnän, että tälläinen erikoisuudenhavittelu ei oikein iskenyt minuun, ja en tykännyt siitä kuinka pitkälle fantasiaelementit viedään. Toki halutessaan pelaaja voi kasvattaa vain luonnollisen värisiä susia, mutta kukaan muu ei vaikuta olevan näistä kiinnostunut. Susien jalostuksessa ei tarvitse olla oikein mitään taitoa ja mietintää, koska susia pystyy jälkikäteen muokata mielensä mukaan, kunhan vain rahaa riittää.

Esimerkkejä Leaderboardissa olleista korkeapisteisistä susista.

Jalostus ei myöskään perustu oikean maailman geeneihin, toisin kuin esimerkiksi todella hyvin toteutettu jalostus Furry Pawsissa. Wolvdenin geenit periytyvät hyvin arvaamattomasti ja turhauduin niiden kanssa nopeasti. Esimerkiksi pelissä puhutaan väistyvistä, eli resessiivisistä geeneistä, ja tiedän miten tälläiset periytyvät oikeassa elämässä. Jotta eläin on ulkoisesti väistyvän geenin värinen, on sillä oltava kaksi kopiota geenistä, eli niiden on tultava molemmilta vanhemmilta. Jos eläimellä on vain yksi kopio, se on vain värin kantaja eikä ulkoisesti näytä kyseiseltä väriltä. Albinismi on pelissä väistyvä geeni, ja päätin alkaa kasvattamaan albiinoja haasteen vuoksi. Hämmästyksekseni tämän värin jalostaminen osoittautui järjettömän vaikeaksi. Tein useita pentueita, joissa albiinoja tai vähintään geenin kantajia olisi pitänyt syntyä monta. Ensimmäinen tälläinen pentue oli albinismin kantajan ja suden, jolla ei ollut geenistä yhtään kopiota, välillä. Odotin saavani ehkä yhden kantajan. Pentuja syntyi kolme, ei yhtään kantajaa. Ihan realistista vielä, paska tuuri vain. Seuraava pentue oli albiino + ei kantaja = 2 pentua, kumpikaan ei ollut geenin kantaja. Kummankin olisi pitänyt olla kantaja. Kolmas pentue oli albiino + kantaja = 5 pentua, joista yksi albiino ja 4 ei kantajaa. Mitä ihmettä!? Kolmannessa pentueessa kaikkien olisi pitänyt olla joko albiinoja tai vähintään kantajia. Tässä vaiheessa aloin googlaamaan miten Wolvdenin albinismi periytyy ja hämmästys oli melkoinen. Jos risteyttää kaksi albiinoa pelissä, olisi pennuista 10% geenin kantajia, 20% albiinoja, ja huima 70% ei kantajia. Mitä pienempi pentue, sitä todennäköisemmin sieltä tulee vain sekundaa. Ymmärrän, että tällä on yritetty pitää harvinaiset ominaisuudet todellakin harvinaisina, mutta aika hulluahan tuo on ja on pelaajalle hyvin harmittavaa, jos "varmasta nakista" ei synny mitään toivottua. Varsinkin, kun narttu on synnytyksen jälkeen 20 päivää jäähyllä astutuksista. Ja tämä tarkoittaa nimenomaan aktiivisia pelipäiviä, eli peliä ei voi jättää vain kesken 20 päivän ajaksi ja tulla takaisin kun nartun jäähy on ohi.

Turhauttavien geenien lisäksi Wolvdenin jalostuksessa ärsyttivät myös kaksi muuta asiaa. Aluksi vain yksi uros voi olla jalostusuroksena ja vain se pystyy astua lauman narttuja. Jalostusuroksen voi vaihtaa vasta kun se kuolee, tai pelaajan pitää maksaa oikeaa rahaa jos haluaa vaihtaa sen ennen sen luonnollista kuolemaa. Peli pyytää hyvin pian alussa pelaajaa valitsemaan jalostusuroksen, joten todennäköisesti pelaaja valitsee vain jonkun uroksen, mikä nyt sattuu olemaan laumassa vaikka se olisi huonolaatuinen. Pelaajan pitää pelata 30 päivän ajan (tarkoitan tällä jälleen aktiivisia pelipäiviä, eli ei riitä, että vaan odottaa 30 päivän kuluvan oikeassa elämässä), jotta viimein "Pair Bonding" on mahdollista. Tämän avulla kaksi sutta voidaan tehdä pariskunnaksi, jolloin muutkin lauman urokset voivat lisääntyä. Mutta tällöinkin nämä urokset voivat lisääntyä vain yhden nartun kanssa. Onneksi pelaaja voi lähettää jalostuspyyntöjä muiden pelaajien uroksille, jotta jalostus ei olisi alussa vain yhden uroksen varassa. Nämä pyynnöt kuitenkin maksavat rahaa ja voi vain toivoa, että toinen pelaaja suostuu auttamaan aloittelijaa. Koin näin rajoitetun jalostamisen hyvin ärsyttäväksi, varsinkin kun muutoin jalostuksessa oli mahdollista kasvattaa ties mitä mutanttisusia.

Vielä se viimeinen jalostuksessa ärsyttänyt asia. Vaikka peli ei millään tavalla rankaise pelaajia sisäsiitoksesta, on pelissä syntynyt lähes vainoharhainen kulttuuri pelaajien välille pienenkin sisäsiitoksen välttelystä. Jos sama nimi toistuu suden sukupuussa edes kerran, tai jos sillä on suosittuja susia sukupuussa, on sutta vaikeaa saada myytyä. Arvokkaimpina susina pidetään niitä, joiden sukupuu on mahdollisimman lyhyt, jolloin on helppo pitää lukua kuka on sukua kenellekin. Toisin sanoen, jos olet jalostanut susiasi kauan, tehnyt harkittuja parituksia usean sukupolven ajan ja niillä on pitkät sukupuut, niiden arvo tippuu muiden silmissä koska pitkien sukupuiden takia on vaikeampaa nähdä onko tämä ja tuo susi etäistä sukua toisilleen. Pitkän linjan jalostustyötä ei siis Wolvdenissä arvosteta, toisin kuin esimerkiksi Furry Pawsissa. Miksi siis edes yrittää kasvattaa jotain, jos pitkät sukutaulut ovat muiden pelaajien mielestä ongelmallisia ja susia voi muutenkin muokata kaupan ostoksilla?

Toki susien hyvin vapaalla kustomoinnolla on hyviäkin puolia. Vaikka itse en tälläisistä fantasiasusista innostunut, voisi Wolvdenin susia käyttää esimerkiksi roolipelien hahmoina. Pelistä löytyy jopa minipeli, jossa voi kustomoida furry-sutta/ihmissutta. Vaikka tällä ei pysty itse pelissä pelaamaan, voi luomusta käyttää oman hahmo mallikuvana tilaustöitä tai roolipelejä varten. Arvostan siis tietyllä tapaa Wolvdenissa olevaa luovuutta kannustavaa ilmapiiriä, vaikka kaikenlaiset erikoisuudet menevät mielestäni välillä liian pitkälle ja ovat ristiriidassa muutoin realistisuutta tavoittelevan kerronnan kanssa.

Pelin taide on todella hienoa ja käsittääkseni kokonaan pelin luojan, Xylaxin käsialaa. Erilaista kuvitusta on PALJON ja nostan hattua hänelle siitä, että hän on jaksanut tehdä niin monipuolista ja eläväistä kuvitusta peliään varten. Yksityiskohtia on paljon. Jopa taustoissa tapahtuu vaihtelua vuodenajan ja sään mukaan - välillä taustoilla näkyy sadetta, sumua tai lunta. Nämä eivät juurikaan vaikuta itse pelaamiseen, mutta tuovat pientä realismin tunnetta mukaan. Pelissä on myös kalastusminipeli, jonka taustan valaistus saattaa välillä vaihtua ihan pelaajan silmien edessä. Tämä oli aika vaikuttavaa tämän tyyliselle nettipelille. Kaikenlaiset yrtit ja saaliit ovat mielenkiintoisia ja ilahduttavan monipuolisia.

Ulkoisesti peli tarjoaakin silmille paljon nannaa, mutta pelattavuudessa on vielä paljon puutteita. Jalostukseen liittyvät asiat ovat todella vaikeata tuuripeliä, mutta jokapäiväisestä selviytymisestä on tehty liian helppoa. Pelissä ei ole paljoa pelattavaa 10-15 minuuttia pidemmäksi aikaa kerralla. Peli on kuitenkin uusi ja ehkä siihen päivitetään tulevaisuudessa lisää kiinnostavia ominaisuuksia. En itse saanut pelistä juuri mitään irti ja monesti vain mietin vanhaa kunnon Furry Pawsia kaiholla. Voi FP... Aina sitä pelatessani uppouduin täysillä sen maailmaan moneksi kuukaudeksi ja lehtiöni olivat täynnä muistiinpanoja koirien geeneistä ja sukupuista. Mitään sellaista intoa en kokenut Wolvdenin kanssa. Harmi.

TÄHDET: **

Jaguar

NIMI: Jaguar (ジャガー)
VUOSI: 1987
TARINA: Hiroaki Hoshino
KUVITTAJA: Yoshihiro Takahashi

Jaguar on hyvin vähän tunnettu Yoshihiro Takahashin lyhyttarina. Se on ilmestynyt vain Shonen Jumpin kevätspesiaalissa vuonna 1987, jota löytyy myynnissä melko harvoin. Lehden kansikuva pyöri netissä kauan aikaa, mutta kukaan ei tiennyt sisällöstä mitään - kunnes Nawulf skannasi lehden ja Mako käänsi tarinan englanniksi. Suuri kiitos heille! Jaguar ei liity Hopeanuoleen tai mihinkään muuhun Takahashin tarinaan millään lailla, eikä se koskaan saanut jatkoa.

L Cityssä entisen SWAT-poliisin, Eddie Brownin, kartanolle hyökkää kyborgitiikeri, joka tappaa Eddien ja kaappaa hänen pienen Pure -tyttärensä. Pihaan kahlehdittu valkoinen koira voi vain haukkua vieressä kun tiikeri hyppää lapsi suussaan helikopterin kyytiin. Tiikerin omistajaksi paljastuu hullu tiedemies Devil Villain (juuh hieno nimi), joka on aikaisemmin pidätetty ja pidätyksen aikana usea SWAT-tiimiläinen ampui häntä. Devil selviytyi hengissä ja karkasi virkavallalta, vannoen nyt kostoa kaikille SWAT-ryhmän jäsenille. Alkuperäisestä ryhmästä on enää jäljellä vain Jaguar Sanada - karski lihaskimppu, jolla on japanilaiset juuret. Jaguar lähtee Ruin Cityyn etsimään tiedemiestä ja hänen kaappaamaansa tyttöä. Ruin City on kamala huumehöyryinen slummi, jossa tapahtuu 50 murhaa kuukaudessa ja 80% väestöstä on työttömiä... Onneksi Jaguar ei kuitenkaan ole yksin, vaan hänen mukana on Eddie Brownin Hurricane -koira, jolle on koulutettu vaikka mitä erikoisuuksia, kuten riippuliitimen käyttöä.

Hurricanen ansiosta Jaguar pääsee lentämään Ruin Cityn öykkäreiden yläpuolella. Rakennusten katoilla he kuitenkin kohtaavat Devil Villainin tiikerin. Taistelussa Hurricane ampuu tiikeriä ohjuksella, jolloin tiikeri syttyy tuleen ja tippuu katolta. Tiikeri ei kuitenkaan kuole, vaan sen turkin alta paljastuu metallinen vartalo. Jaguar voittaa kyborgitiikerin heittämällä kranaatin sen suuhun.

Jaguar löytää viimein Devil Villainin piilopaikan, jossa on kalterien takana ties mitä geenimanipuloituja otuksia. Jaguar näkee Devilin istumassa pöydän äärellä, johon lähes alaston Pure on sidottu. Devil kertoo haluavansa siirtää mielensä Puren ruumiiseen... tai jotain sellaista. Hullu tiedemies on houkutellut Jaguarin ja Hurricanen huoneeseen, jonka täyttää vedellä ja Jaguar teeskentelee hukkuvansa. Kun Devil tyhjentää huoneen vedestä ja tulee katsomaan ruumiita Jaguar iskee miekalla Devilin pään irti ja kertoo olevansa ninjojen sukua. Tämän jälkeen hän vie Puren pois Ruin Citystä ja tarina päättyy.

Tarina etenee todella nopeasti ja hahmot ovat paperinohuita. Ruin Cityn dystooppisesta kaupungista ja riippuliitäjästä tuli paljon mieleen elokuva Pako New Yorkista, ken tietää onko se ollut tarinan innoittajana. Hurricane -koira osaa kaikenlaista, mutta jää muuten taka-alalle eikä koiralla tunnu olevan omaa persoonaa. Jaguar taas on koomisen kova ja järkälemäinen lihaskimppu, eikä hänessäkään ole mitään erityistä syvyyttä tuon lisäksi. Devil Villain on pahuudessaan lähinnä huvittava ja sain ikäviä pedofiilifiiliksiä kun hän teki mitä lie epämääräisyyksiä lähes alastoman sidotun pikkutytön kanssa. En tiedä minkä takia tässä kohtauksessa tytöllä ei voinut olla paitaa päällä. Tämä mukamas niin nerokas tiedemies kukistetaan todella naurettavalla tavalla - vain teeskentelemällä kuollutta. Mitä jos Devil Villain ei olisikaan tyhjentänyt huonetta vedestä tarpeeksi nopeasti, tai ei olisi tullut ollenkaan ihastelemaan ruumiita? Jaguarilla ei oikeastaan ollut mitään suunnitelmaa Devilin kukistamiseksi ja kaikki jätettiin tuurin varaan. Tarina toki ei ole Takahashin kirjoittama, joten häntä ei voi syyttää juonen vioista.

Vaikka juonellisesti tarina jättää paljon toivomisen varaa, on se sentään todella hienosti piirretty! Ihastelin etenkin tiikeriä, joka oli hieno niin turkillisena että metallisena. Harmi, kun Takahashi ei tehnyt enempää kissaeläimiä tarinoihinsa. Mukana on myös kauniita värikuvia. Hurricane on vain valkoinen pystykorva, mutta kun kuvitusjälki on Takahashia parhaimmillaan on tämäkin peruskoira kiinnostavan näköinen.

Hirveästi en keksi tästä tarinasta sanottavaa, sillä se on niin lyhyt, kliseinen ja vähän sekava. Ilmeisesti tarina ei myöskään ollut suosittu, kerta sille ei koskaan seurannut jatkoa, vaikka lopussa kertoja sanoo Jaguarin ja Hurricanen taisteluiden jatkuvan. Ihan mielenkiintoinen tapaus ja olisihan tämä mukavaa saada mukaan johonkin pokkarijulkaisuun.

TÄHDET: **