Weed (manga, hybridikarhusaaga)

 

NIMI: Weed (Ginga Densetsu Weed)
VUOSI: 2008 - 2009
TARINA & KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Heti ensimmäiseksi pahoittelen huonoja kuvia! Skannerini hajosi ja rahaa ei ihan heti irtoa uuden ostoon. Kuvien otto tabletilla osoittautui puhtaaksi kärsimykseksi.

Syyskuussa arvostelin hybridikarhusaagaa edeltäneen sotakoirasaagan. Sen innoittamana päätin lukea hybridikarhut uudelleen. Ensimmäisellä lukukerralla en saanut tästä saagasta paljoa irti, se oli mielestäni jo hyvin väsynyttä menoa ja kaikki hyvät ideat oli käytetty Weedin aikaisempiin seikkailuihin. Kenties toisella lukukerralla mielipiteeni muuttuisi. Hybridikarhusaaga sijoittuu pokkareihin 51 - 60 ja päättää Weed -sarjan.

Sotakoirien kukistamisen jälkeen Ouuta uhkaavat jää- ja ruskeakarhujen hybridit, joista viimeinen on jopa Akakabutoa suurempi. Karhuja jahtaavat Ouun soturien lisäksi metsästäjä Niimya koirineen, joihin kuuluu myös Weedin kadoksissa ollut veli Joe. Joe kantaa kaunaa isälleen Ginille, syistä joita Weed ei ymmärrä, mutta Ouun soturit ja metsästyskoirat ryhtyvät yhteistyöhön kaataakseen karhut. Ihan saagan alussa on myös lyhyt, irralliselta tuntuva seikkailu, jonka aikana Ouun soturit pelastavat koiria pentutehtailijalta. Vaikuttaisi, että tämä vähän turhalta tuntuva juonenpätkä on tehty jotta Takahashilla olisi aikaa suunnitella seuraavan saagan juonta.

Saagan suurin vetonaula on tietenkin Weedin veli, Joe. Sarjassa on moneen kertaan muistutettu, että lapsuudessaan Weedillä oli vielä kaksi sisarusta, joten on ihan loogista, että tämä viimeinen tultaisiin vielä tapaamaan. Kuitenkin juonenkäänne kadonneesta veljestä oli jo käytetty Yukimuran kanssa, joten tällä kertaa lukija tuskin yllättyy yhtään. Joe ei harmittavasti ole kovinkaan karismaattinen hahmo, eikä auta, että hän näyttää hyvin paljon Weediltä ja Giniltä. On hänessä toki joitain kiinnostavia puolia, kuten hänen kantamansa kauna isäänsä kohtaan, sekä kuinka ankara hän on omalle pennulleen. Kuitenkin hänestä ei saada luotua samalla tavalla magneettista hahmoa kuin aikaisemmasta Yukimurasta, jonka kuolema tapahtui mielestäni aivan liian varhain. Yukimura oli niin voimakastahtoinen ja usein Weedin vastakohta, joten hänestä olisi saatu vielä paljon kiinnostavaa draamaa aikaan. Sen sijaan Takahashi valitsi veljistä laimeamman Joen selviytymään sarjan loppuun - joskin hän heti Orion -sarjan alussa korjasi virheen kun ei ilmeisesti enää keksinyt tarvetta hahmolle.

Saagassa esiintyy myös joukko muita uusia koirahahmoja. Osa on Joen metsästystovereita, osa taas itsenäinen ryhmä, joka vannoo karhuille kostoa niiden tapettua heidän isäntänsä. Kaikki nämä koirat ovat harmittavasti hajutonta ja mautonta perussettiä, joiden kuolemat eivät kiinnosta lukijaa. Koiria haavoittuu ja viedään ihmisten hoidettaviksi jo koomiseen tahtiin. Joen isäntä ottaa vastaan kaikenkarvaiset kulkukoirat parannettaviksi ja välillä hänen omat koirat ovat karussa ja välillä taas kotona ja välillä taas on joku random kulkukoira nurkissa. Minua on kauan häirinnyt se kuinka Gingassa käytetään ihmisiä haavojen parannukseen aivan liian usein ja tässä saagassa se tuntui erityisen korostuneelta.

Viholliset ovat myös valitettavan persoonattomia. Niille ei ole edes vaivauduttu keksimään nimiä. Viimeisin ja suurin karhu on varmaankin se muistettavin, mutta sen pelottavuus laskee hyvin nopeasti saman taistelun jatkuessa ikuisuuksiin. Tätä viimeistä karhua ei tunnu millään saavan hengiltä ja se kuperkeikkailee rinteitä alas hyvin hölmösti, menettäen jälleen pelottavuuspisteitä. Tämä viimeinen hybridi on myös karhuista oudoimman näköinen ja suoraan sanottuna välillä huonosti piirretty. Kauhua on yritetty luoda halvasti tekemällä karhusta vielä Akakabutoa suurempi, mutta samalla on unohdettu, että Akakabuto oli järkyttävän pelottava jo normaalin kokoisena - lopputaistelun kasvuspurtti oli vain yllätysbonus. Enemmän pelkoa luovat taitavasti luotu tunnelma, hienot ja pelottavat piirrokset, ja ymmärrys pahiksen luonteesta. Nämä asiat enemmän tai vähemmän puuttuvat näiltä hybrideiltä.

Oman ulinansa ansaitsee Weedin erikoisisku, joka jälleen kerran epäonnistuu, tällä kertaa tiellä olleiden oksien takia. En ymmärrä miksi battougaa pitää edes käyttää niin usein, kun sen onnistumisprosentti näyttää olevan lähellä nollaa ja käytön jälkeen Weed on aina liian hengästynyt liikkumaan, jolloin hänen alaiset joutuvat pelastamaan hänet. Aina tuntuu löytyvän jokin tekosyy miksi battouga ei onnistu. Olisi rehellisempää, jos kertoja vaan sanoisi Weedin olevan heikompi kuin isänsä. Gin kuitenkin iski battougallaan Akakabuton pään irti. Satoi silloinkin lunta ja Gin oli jo taistellut pitkään. Silti lukijan pitäisi uskoa, että Weed on voimissaan isänsä veroinen?

Narttujen puolella saaga saa plussaa ja miinusta. Sotakoira Lydia on yhä menossa mukana ja useaan otteeseen todistaa olevansa kunnon taistelija. Oli hienoa nähdä hänet taistelemassa Jeromen kanssa karhua vastaan. Harmittavasti kuitenkin häntä kehotetaan pysymään taisteluista poissa, jotta heikot urokset eivät nolostuisi. Huoh. Weedin puoliso Koyuki tekee myös hahmon tähän asti noloimman tempauksen yrittäessään tehdä itsemurhaiskun karhua kohti, koska kokee itsensä niin hyödyttömäksi ettei hänestä pelkkänä narttuna ole suojelemaan edes pentuja. Onko tekijä koskaan nähnyt kuinka raivokkaasti nimenomaan nartut suojelevat pentujaan, tai kuinka raivokkaita kahden nartun tappelut voivat olla? Ihan käsittämätöntä kuinka alhainen itsetunto sarjan nartuilla on ja "sankarimme" ruokkivat jatkuvasti tälläistä ajatusmaailmaa käskien narttuja pois tieltä ja höpisemällä kuinka hölmöjä akat ovat. Valitettavasti Lydian tappelukykyjä lukuunottamatta taas mennään pahasti metsään narttujen kohtelun kanssa.

On saagassa toki hyvääkin. GB:n kuolema oli oikeasti surullinen ja todella tervetullutta vaihtelua, että hän pelkäsi kuollessaan ja kaipasi ottopoikansa läheisyyttä. GB on sarjan aikana karaistunut paljon, mutta onneksi hänestä ei ehtinyt tulla täysin joukkoon sulautuvaa rivisotilasta, vaan hänen vanhaa persoonaansa oli vielä selkeästi jäljellä. Olisin tosin toivonut, että sarjan aikana oltaisiin näytetty enemmän Weedin ja GB:n lapsi-ottoisähetkiä, sillä sarjan ihan alkua lukuunottamatta tämä teema on jäänyt paljolti unohduksiin, etenkin sen jälkeen, kun Gin astui taas kuvioihin. Jos Weedin ja GB:n läheisyyttä olisi korostettu vuosien varrella vähän enemmän olisi myös tämä kuolema ollut vielä tehokkaampi.

Joen ja Ginin tapaaminen oli myös koskettava, samoin Ginin visiitti Daisuken kotona monen vuoden jälkeen. Olen jo kauan toivonut, että vanhuuden höppänä Gin menisi viimein Daisuken kotikoiraksi ja saisi kuolla kauniilla tavalla omistajansa ja ensimmäisen ystävänsä luona. Tämä vaan ei tunnu koskaan tapahtuvan, koska Ginga vaan jatkuu ja jatkuu. Jostain syystä Ginin on pakko olla mukana villikoirien touhuissa vaikka hän ei enää tee juuri mitään, ja vaikka villikoiria johtavat Weed ja myöhemmin Orion. Ginin eläköitymistä lupailtiin jo saagan alussa hänen miettiessä Daisukea ja sanoen, että vanhusten on aika viettää hiljaiseloa. Silti ikivanha koira on taas riehumassa seuraavissa sarjoissa, eikä eläke ole vieläkään näkyvissä. Tämä hahmo todellakin ansaitsisi kauniin, rauhallisen kuoleman rakkaimman henkilönsä luona, mutta saa nähdä tuleeko se koskaan tapahtumaan.

Piirrosjälki on välillä yllättävän hyvää, mutta tyylistä on tullut hyvin pelkistettyä. Rocket on suorastaan kamalan näköinen. Kauaksi on tultu alkuajan silkkiturkkisesta ja ylväästä koirasta. Nyt hahmo näyttää hevosen ja kalan risteymältä. Joissain paneeleissa koiran silmät näyttävät jopa pullistuvan ulos putken muotoisesta päästä. Samoin esimerkiksi Jouji ja Kyoushirou ovat rumentuneet rankasti alkuajoista, mikä etenkin Joujin kohdalla on hämmentävää, koska muistelisin, että hänen oli tarkoitus olla erityisen komea ja karismaattinen hahmo. Toisaalta muut koirat ovat kutsuneet myös Rocketia komeaksi. Ehkä Ouun soturien kannattaa kysyä ihmisiltä silmälaseja seuraavalla lääkärireissulla.

Huh, tulipa paljon haukuttua rakasta sarjaa. Älkää käsittäkö väärin, en minä tätä saagaa inhoa, ihan mukavaa tätä oli lukea. Mutta on tämä selkeästi vaisumpaa ja väkisinväännetyn oloista menoa aiempaan verrattuna. Uusia ideoita kaivattiin kipeästi. Tarina ei missään välissä pääse edes hetkeksi hyppäämään keskinkertaisuuden yli. Mielestäni tämä on koko Weed -sarjan huonointa antia, mutta todennäköisesti ei koko Ginga -sarjan huonointa.

TÄHDET: ***