sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Saraba! Kita no Okami


NIMI: Saraba! Kita no Okami (さらば ! 北の狼)
VUOSI: 1979
TARINA JA KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Saraba on Yoshihiro Takahashin 36-sivuinen lyhyttarina, joka julkaistiin alunperin Weekly Shonen Jumpissa vuonna 1979, sekä myöhemmin vuonna 1981 kuudennen Otoko no Tabidachi -mangan lopussa. Lyhyt tarina ei liity mihinkään Takahashin muuhun tuotantoon, mutta siinä on kiinnostavia yhteläisyyksiä Hopeanuoleen ja itse luulen Saraban olleen kokeilu josko tämän tyyppinen tarina kiinnostaisi lukijoita.

Tarina sijoittuu Hokkaidoon meijikaudelle, jolloin Japanista löytyi yhä susia. Japanissa eli kaksi vaatimattoman kokoista susilajia, hokkaidonsusi ja honshunsusi, näistä ensimmäinen kuoli sukupuuttoon vuonna 1889 ja jälkimmäinen vuonna 1905. Toki yhä tänä päivänäkin jotkut väittävät japaninsusia olevan yhä olemassa, ihan niin kuin pussihukistakin tehdään (muka) havaintoja. Uskokoon ken haluaa, olen tämän suhteen hyvin skeptinen sillä harva tavis erottaa huskysekoitusta sudesta, ja onhan Japanilla oma sudenvärinen rotunsa shikoku. Ruskeakarhuja elää Japanissa vain Hokkaidon saarella, vaikka Hopeanuolen perusteella voikin saada erilaisen mielikuvan.



Metsästämässä olevat pojat Kazuo ja Ichirou kuulevat vihaista ulvontaa ja todistavat susilauman tappelun karhua vastaan. Karhu yrittää varastaa susien kaataman peuran. Kovasta talvesta huolimatta karhut eivät ole ryhtyneet talviunille, vaan selviytyäkseen joutuvat varastamaan susien kaatoja ja syömään karjaa. Kazuo ja Ichirou pakenevat paikalta tarpeeksi nähtyään, mutta törmäävät sudenpentuun, joka on jotenkin päässyt pakoon karhulta. Ichirou päättää pitää pennun ja kouluttaa siitä metsästysapulaisen. Pennun nimeksi tulee Chibisuke.

Sillä välin kylässä karhu on hyökännyt Ichiroun äidin kimppuun. Pojat kiirehtivät takaisin kotiin ja Ichirou todistaa äitinsä kuoleman. Poikien seurana on vain vanhuksia ja naisia, sillä kaikki miehet ovat vuorilla metsästämässä. Äidin tappanut karhu partioi yhä ulkopuolella ja hyökkää taloon. Ihmiset eivät pärjää karhulle, mutta sudenpentu ryhtyy ulvomaan, jolloin taistelu taukoaa ja kaukaisuudesta kuuluu pahaenteistä töminää. Paikalle saapuu noin 50 suden lauma, jotka saavat karhun tapettua. Taistelun jälkeen Chibisuke lähtee pois susien kanssa, jolloin katkera Ichirou itkee pennun perään, kunnes ymmärtää Chibisuken olevan susien johtajan poika ja pennun paikan olevan luonnossa. Taistelussa pahasti haavoittunut vanhus mietiskelee vielä kuinka ihmiset tekivät väärin lahdatessaan vihollisina kokemiaan susia.


Yhteläisyyksiä Hopeanuoleen on paljon. Pelkistettynä kummassakin tarinassa nuori poika ystävystyy pennun kanssa, he taistelevat ihmissyöjäkarhua vastaan ja lopulta poika joutuu hyväksymään ystävänsä menetyksen pennun valitessa elämän vapaudessa. Kummassakin tarinassa karhut eivät nuku talviunta ja terrorisoivat pientä kylää, ja vaikka tämän tarinan karhu on varsin tavallisen näköinen on se Akakabuton (=punakypärä, punaisen turkin vuoksi) tavoin nimetty erikoisen turkin värin mukaan (Kinge = kultaturkki). Kummassakin tarinassa pentu paljastuu suuren koira-/susilauman päällikön pennuksi. Ichirou on ulkonäöltään hyvin samankaltainen kuin Daisuke, etenkin heiluessaan jousen kanssa. Takahashi teki Saraban jo vuonna -79, mutta se julkaistiin uudestaan toisen sarjan pokkarin lopussa ekstratarinana vuonna -81. Hopeanuoli alkoi ilmestymään vuonna -83. Kenties Saraba oli uudelleenjulkaisunsa avulla Takahashin tuoreessa muistissa ja tarina oli saanut tarpeeksi hyvän vastaanoton, jotta hän uskalsi tehdä samankaltaisesta aiheesta pidempää tarinaa.

Yksi paneeli näytti Sarabassa hirveän tutulta. Samanlainen paneeli löytyikin Hopeanuolen susiosasta, pokkarista nro 14. Kummassakin paneelissa pohditaan syitä susien sukupuuttoon ajamiselle. Sarabassa vanhuksen mielestä ihmiset tekivät tässä väärin, sen sijaan Hopeanuolessa Gin uskoo susien olleen myös syyllisiä. Liekö vain sattumaa paneelien ollessa näin samankaltaisia, vai onko Takahashi tahallaan piirtänyt tämän pienenä nyökkäyksenä vanhemmalle tarinalleen?



Näin lyhyessä tarinassa ei ehdikään paljoa perehtyä hahmoihin, mutta mukana oli kiitettävän paljon pohdintaa susien paikasta ekosysteemissä, jonka ansiosta tarina jättää tavallista syvemmän vaikutuksen. Ainakin minuun. Sukupuuttokonteksti tuo tarinaan uutta haikeaa ulottuvuutta, muutoin se olisi jäänyt helposti unohdettavaksi toimintapläjäykseksi.

Kuvitus on vanhanaikaista Takahashia, itse tykkään tästä, mutta ymmärrän kyllä ettei se ole kaikkien mieleen. Kuvitus on vielä Saraban aikaan hapuilevaa, omasta mielestäni Takahashi oli parhaimmillaan Hopeanuolen susisaagan aikoihin, jolloin tyylissä oli yhä paljon raivoa ja intohimoa, mutta viivatyöskentely oli hyvin siistiä ja yksityiskohtaista. Sarabassa karhut näyttävät yhä karhuilta, en tiedä mitä taiteilijalle tapahtui kun nykyään karhut näyttävät tältä.

Saraban voi lukea englanniksi Ginga Scans -sivulla.

TÄHDET: ***


tiistai 15. joulukuuta 2015

Nine Dog Christmas



NIMI: Nine Dog Christmas: The Movie
VUOSI: 2003
KÄSIKIRJOITUS: Roy Wilson, Carter Crocker
OHJAAJA: Kamoon Song

Halusin kirjoittaa joulukuussa jotain jouluun liittyvää, siispä tartuin tähän tekeleeseen. Aloitin leffan katsomisen yli viikko sitten, mutta se oli niin pitkäveteinen etten pystynyt katsomaan sitä kuin ehkä vartin kerrallaan, pitäen välissä "lepopäiviä". En ole mikään jouluhullu, vaikka pidänkin joulun rauhallisesta tunnelmasta (siis OIKEASTI rauhallisesta, ilman mitään lahjanostohysteriaa ja pakkomiellettä koristella joka hemmetin nurkka rumilla tonttukoristeilla) ja ilmaisen tavaran saamisesta. Siispä en jaksa innostua jouluspesiaaleista, etenkin kun niihin harvemmin laitetaan suurta vaivaa ja juonellisesti ne tuppaavat olemaan aivan liian imeliä minulle. Tämä elokuva ei ollut mikään poikkeus. Hyvin turvallista höttöä, joka todennäköisesti pystyy viihdyttämään perheen pienimpiä, mutta ei heidän vanhempiaan. Joku lyhyen nettiarvostelun kirjoittanut vanhempi sanoikin osuvasti elokuvan olevan kestävyystesti. Jos siis haluaa jouluna katsella pikkuisten kanssa jotain ajankohtaan sopivaa suosittelen pysymään Samu Sirkan ja Lumiukon parissa.



Joulun kohtalo on uhattuna kun Joulupukin kaikki porot sairastuvat. Siispä kaksi tonttua lähetetään sivistyksen pariin etsimään uusia lentäviä juhtia. Poroja ei löydy, niiden sijaan Pohjoisnavalle viedään sekalainen joukkio kulkukoiria ilkeän koirakaappaajan johtamasta katusirkuksesta. Koirat on oikeasti lainattu miehen poissa ollessa ja tämän huomattuaan ilkeä ukko lähtee itsekin Pohjoisnavalle hakemaan koiriaan takaisin. En tiedä missä kaupungissa nämä koirat asuvat, mutta ilmeisesti sieltä pystyy helposti ajamaan autolla Pohjoisnavalle saman päivän aikana. Jouluun on aikaa vain muutamia päiviä joiden sisällä koirien on opittava lentämään.

Koirat Joulupukin apulaisina ei ole paskempi idea, jos nyt jotain jouluaiheista tarinaa on pakko suoltaa ulos. Valitettavasti petyin suuresti kuinka koiria näytetään reen edessä vain pienen murto-osan verran elokuvan loppupuolella ja suurin osa elokuvasta kuluu koirien ja tonttujen keskinäiseen höpöttelyyn, koirien kaappaamiseen ja niiden takaisin saamiseen, sekä *nielaisu* lauluihin. Yksi näistä lauluista jäi raivostuttavasti soimaan päähäni (ja siellä se soi vieläkin), typerien sanoituksiensa ja epävireisen melodiansa kera. Muut laulut ovat onneksi sentään unohdettavan laimeita ja eivät jääneet kummittelemaan korvien väliin.




Koiria on peräti yhdeksän, joten vähän alle tunnin kestävän animaation aikana heihin ei pystytä tutustumaan kuin hyvin pintapuolisesti. Kaikille hahmoille on annettu yksi tai kaksi stereotyyppistä luonteen piirrettä. Ainoastaan yksi hahmo selkeästi kehittyy elokuvan aikana (pahiksen lähes orjana kohdeltu koira, joka lopulta asettuu hyvisten puolelle), tämänkin juonenkäänteen tosin arvaa heti. Puun takaa tulee myös pieni romanssin tynkänen kahden juuri toisensa tavanneen koiran välille, mikä tietenkin ansaitsee lällyn laulun ja romanssia ei sen jälkeen enää erityisemmin mainita. Hahmot ovat kaikki unohdettavia myös ulkonäöllisesti. Muutama koira vaikuttaisi olevan jopa suoraan kopioitu Disneyn tuotannosta, joukosta löytyy skottilaisella aksentilla puhuva skotlanninterrieri, joka muistuttaa Kaunotar & Kulkurin Jockia, samaten joukkion chihuahua sekä näyttää että käyttäytyy kuin Oliver & kumppaneiden Tito.

Animointi on ihan hyvää, mutta en voi sitä ylistääkään. Hahmojen liikkeet ovat sulavia ja en huomannut, että elokuvassa olisi useamman kerran kierrätetty kohtauksia. Pehmeästi väritetyt taustat olivat välillä hyvinkin nättejä. Kaiken kaikkiaan hyvin tasapaksu ja lapsellinen teos, joka tuskin jaksaa ylläpitää yli 10-13 vuotiaiden mielenkiintoa.

Muita jouluisia koira-animaatioita ovat ainakin Alpha & Omega 2 ja Kaikenkarvaisten koirien joulu. Nämäkin ovat melkoista sontaa.

TÄHDET: **


lauantai 28. marraskuuta 2015

Anju & sankarikoira Jiroomaru


NIMI: Anju & sankarikoira Jiroomaru (Ginga Densetsu Anju to Jiroomaru)
VUOSI; 2011
TARINA/KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Punainen Jättiläinen jatkaa hopeanuolifanien hemmottelua, tällä kertaa julkaisemalla Takahashin uudempaa tuotantoa. Anju & sankarikoira Jiroomaru liittyy hopeanuolisaagaan vain hyvin pinnallisesti, sillä pääosassa oleva koira on kaukaista sukua Ginille ja Weedille. Eikä tällä yksityiskohdalla ole oikeasti mitään väliä, kunhan vain jotenkin saadaan tarina kytkettyä Takahashin menestyneimpiin tarinoihin = eli saadaan lisää taattuja lukijoita. Tarina keskittyy nyt enemmänkin ihmisiin kuin koiriin ja tämä olikin mukavaa vaihtelua villikoirien loputtomilta tuntuville valtataisteluille.

Pikkutyttö Anjun vanhemmat ovat kuolleet kolarissa ja tyttö joutui hetken asumaan ilkeän setänsä luona. Onneksi Anjun isoisä kuitenkin kirjaimellisesti kaappasi tytön itselleen, jonka jälkeen Anju on elänyt onnellista elämää vuorilla kultaa huuhtovan isoisänsä ja hänen karhukoiriensa kanssa. Anjulla on erityisen lämmin suhde etenkin Jiroomaru -pennun kanssa, joka on isoisän omistaman Yuki -karhukoiran yksi neljästä pennusta. Perheidylli loppuu kun isoisä kaatuu keräillessään kasveja kallioilla ja kuolee. Yuki haavoittuu onnettomuudessa myös pahasti, mutta saa raahattua itsensä Anjun ja pentujensa luo, ehtien ennen kuolemaansa käskeä Jiroomarua suojelemaan Anjua. Anju päätyy takaisin häntä pahoinpitelevän setänsä hoiviin. Perintöä haaliva setä on raivoissaan kun vanhuksen henkivakuutuspapereita ei löydy, kunnes tajuaakin ukon piilottaneen kultaa jemmaan. Sillä välin Jiroomaru ja muut pennut yrittävät löytää tiensä Anjun luokse.



En itse odottanut tätä kirjaa mitenkään erityisemmin, mutta kiva yllätyshän sen suomennus toki oli ja innolla luin sen läpi. Mitään odotuksia minulla ei ollut kirjaa varten, en edes tiennyt etukäteen mistä se kertoisi, tiesin ainoastaan Yukin olevan kaukaista sukua Ginille ja Weedille. Ensimmäinen yllätys oli, että hitto Takahashihan on onnistunut näyttämään tunteita! Olen niin tottunut hänen kivikasvoisiin supermiehekkäisiin koiriin, jotka pennusta asti vetelevät tuntikausia toisiaan turpaan ja itkevät vain muistellessaan kunniakkaasti kaatuneita sotatovereitaan. Tässä kirjassa taas päähenkilö on oikeasti lapsen lailla käyttäytyvä lapsi, vieläpä tyttö. Koiratkin ovat pentuja, joista osa pelkää pimeää metsää ja kukaan ei heitä kärrynpyöräerikoisiskuja. Ainut aikuinen koira, se karaistunut karhukoira, kuolee tarinan alussa. Tämäkin hahmo on peräti narttu! Eikä Takahashi ole edes tuntenut tarvetta piirtää Yukille pitkiä silmäripsiä ja suuria lautasen kokoisia säihkysilmiä korostaakseen hahmon sukupuolta. Anju käyttäytyy ja ajattelee niin kuin ikäiseltään voisi kuvitellakin ja lukijalla varmasti meinaa karata tippa linssiin Anjun sedän kaltoinkohdellessa viatonta tyttöä.

Anjun ja hänen Rumi -tätinsä tunteet on osattu piirtää hyvin ja ne tuntuvat aidoilta. Sen sijaan tarinan ilkimys, Anjun setä, on joka tilanteessa äärimmäisen epäkohtelias ja aggressiivinen, jolloin hahmon uskottavuus kärsii. Olisi ollut parempi jos setä olisi vain Anjun kanssa kahden kesken näyttänyt todelliset kasvonsa, mutta nyt hän riehuu joka tilanteessa kenen tahansa seurassa. Onkin siis hämmentävää miten hän on voinut alunperin saada itselleen Anjun huoltajuuden? Kuitenkin tarinassa on luotu hyvää perhedraamaa ja olin yllättynyt kuinka hyvin Takahashi oli tässä onnistunut.



Tarinassa on siis paljon virkistäviä elementtejä Takahashin uraa seuraaville. Päähahmo on oikeasti lapsen lailla ajatteleva lapsi ja tyttö. Koirat eivät ole yliluonnollisen voimakkaita. Juoni perustuu perhesuhteille, eikä valtataisteluille. Anju on hahmona onnistunut, sillä kuten tarkoitus onkin lukija tuntee häntä kohtaan vain ja ainoastaan myötätuntoa. Anju ei ole vain ärsyttävä ja hyödytön itkupilli. Korostan tätä aihealuetta juuri sen vuoksi, koska Takahashi ei ole tunnettu vahvoista naishahmoistaan. Päinvastoin hänen suosituimmissa sarjoissaan naaraspuoliset hahmot ovat hyvin harvassa, ja yleensä nekin on kuvattu vähemmän mairittelevassa valossa. Olisikohan tarina siis hyvin erilainen jos Anjun hahmo olisikin poika? Olisiko poika-Anju pelastamassa itse itsensä pulasta, laittamassa kapuloita setänsä rattaisiin ja etsimässä isoisänsä kultaa? Setänsä lyödessä poika-Anjua poika-Anju ei olisi missään nimessä itkenyt, vaan ruvennut treenaamaan hauiksiaan pienessä huoneessaan. Sydäntä riipaisevan draaman sijaan olisiko tarina poikaversiona jännittävä seikkailutarina? No, Anjua ei saa sekoittaa tekijän muihin teoksiin ja se pitää arvostella itsenäisenä teoksena, vaikka turha kytkös Hopeanuoleen tarinaan on tungettukin.



Tarinan koirahahmot eivät juuri jää mieleen. Jiroomaru on ihan saman näköinen kuin Weed ja luonteeltaankin samanlaista rehtiä ja reipasta peruskauraa. Muille pennuille ei edes anneta mitään erityisiä luonteen piirteitä, Jiroomaru nyt vaan sattuu heistä olemaan se spesiaali tapaus. Miksi? No en minä tiedä, eihän noita edes kunnolla erota toisistaan. Ainoastaan Yuki tekee jonkinlaisen vaikutuksen olemalla eksoottinen vahva narttuhahmo melko miehekkäällä ulkonäöllä. Olisin itse asiassa toivonut etteivät koirat puhuisi tarinassa, sillä nyt toisilleen höpöttävät koirat vievät pois muutoin todentuntuisen tarinan realismia.

Kuvitus on hyvin tyypillistä tekijän nykyistä pallopäätyyliä. En tästä itse niin välitä. Mukaan otetut värisivut olivat toki ihan nättejä. Muutamassa kohdassa jouduin lukemaan kohtauksen uudelleen, koska sekoitin keskenään melko samankaltaisilla kasvoilla varustetut mieshahmot. Muutoin kuvitus on selkeää luettavaa. Tämä on täysin makuasia, jotkut tuntuvat ihan oikeasti tykkäävän Takahashin nykyisestä tyylistä, itse vaan en sille lämpene ja mikään piirros tässä kirjassa ei herättänyt suurta ihastelua.

Oudoksuin suomennoksen koirien ääntelyä. Kuulostavatko tälläiset äänet koiran päästämiltä: gjauf, kjyn, kjun, kjuun? Ovatko nämä puoliksi kalkkunoita? Mikä ihmeen koira sanoo "kjun"?

TÄHDET: ***1/2


tiistai 24. marraskuuta 2015

Jouluale Krieger Comicsilla


Verkkokauppaan TÄSTÄ. Vieläkin vain kaksi tuotetta saatavilla, pahoittelen tätä. Suunnitelmissa olisi ostaa julkaisuoikeus uuteen sarjikseen vielä tämän vuoden puolella tai tammikuussa. Tämän toteutumiseen tietenkin vaikuttaa rahatilanne. Joten heittäkääpäs niitä kolikkoja tänne suuntaan niin tulee minullekin oikein kiva joulumieli!

Mitä tähän blogiin tulee, koetan nyt joulukuussa kirjoittaa jouluisista tai muuten vain talvisista aiheista.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Seuraamani nettisarjikset

NOTE BEFORE! If you are the artist of one of these comics shown below and wish to have the images removed please contact the blog owner via naravox@gmail.com! This post displays online comics I'm currently reading and recommending, with credits given to original artists.
 (Ja sama suomeksi)


Olen päättänyt etten arvostele vain netissä julkaistuja sarjakuvia (tästä päätöksestä voi lukea lisää täällä),
mutta voin toki esitellä niitä. Otan ainakin tällä kerralla vain huomioon sarjakuvat, joita seuraan aktiivisesti ja jotka yhä jatkuvat. Eli en ota huomioon sarjiksia, jotka ovat jo valmistuneet, joita ei enää syystä tai toisesta jatketa (lepää rauhassa Cheap Thrills), tai joita en yksinkertaisesti itse seuraa. Esimerkiksi Off-Whiten perään kysellään monesti, mutta jossain välissä vain kyllästyin sen lukemiseen. Isiksen Invasion taas on saatu  valmiiksi ajat sitten ja lehtinäkin myyty Wurr on jo arvosteltu.

Aloitetaan!

©Kique

©Kique















ASMUNDR on Kiquen kirjoittama ja piirtämä jo yli 300 sivuinen fantasiasarja. Rupesin lukemaan sarjaa vasta vähän yli kuukausi sitten ja rakastuin siihen täyttä häkää, luin kaikki ilmestyneet sivut yhdessä päivässä ja olen jopa ehtinyt selaamaan koko tarinan uudestaankin.

Ensimmäiset kaksi lukua sarjassa ovat hyvin hämmentäviä, sillä Kiquen luoma fantasiamaailma on hyvin erikoinen ja kerralla tulee hirveästi uutta tietoa. Nämä ensimmäiset luvut ovat myös vähän hätiköidyn oloisia, jonka tekijä on myöntänytkin ja aikoo ilmeisesti piirtää luvut uusiksi jossain vaiheessa. Kuitenkin näiden muutaman luvun jälkeen tarina alkaa edetä hyvällä rytmillä. Kuvitus on myös alussa vähemmän hiottua, mutta kuitenkin ihan alusta asti sekin on ollut erittäin hyvän näköistä. Kique osaa piirtää hyvin realistisia koiria, joilla kuitenkin on ilmeikkäät kasvot ja koiramainen elekieli. Tekijä kuitenkin selkeästi ihannoi näyttelylinjaisia saksanpaimenkoiria, mikä näkyy sarjan sakemannia muistuttavien koirien epäluonnollisen näköisessä liikehdinnässä ja poseerauksessa aina välillä. Suurta osaa lukijoista tämä tuskin häiritsee. Myös taustat ovat kauniisti toteutettuja ja niitä katsomalla voi heti päätellä missä päin Asmundrn maailmaa hahmot nyt ovat.

Melkoiseksi saippuaoopperaksi kehittyvä tarina keskittyy sekalaiseen laumaan, jonka rauhan hajottaa mystinen kilpisusi (shield wolf). Päähenkilö on saksanpaimenkoiraa muistuttava Kainan, joka tarinan edetessä kehittyy pienen laumansa johtajaksi. Kilpisuden ohella ongelmia aiheuttavat taivaan tähdissä majailevat jumalaiset olennot, sekä maan päällä kuljeskelevat henget. Ongelmia syntyy myös Kainanin lauman sisällä henkilökemioiden mennessä ristiin. Hahmojen vuorovaikutus toistensa kanssa on toteutettu hyvin, rakkauden kohteet saattavat hahmoilla vaihtua tarinan edetessä, ja hahmojen tunteet näytetään hienosti liikaa niitä alleviivaamatta. Lukija oikeasti alkaa välittämään hahmoista.

Asmundria voi lukea DeviantArtissa tai virallisilla nettisivuilla.

©Victoria Leptailurus Gannon

©Victoria Leptailurus Gannon



















LUCID PENUMBRA on Leptailurusin piirtämä ja kirjoittama sarja, josta on esillä vasta muutama sivu. Tekijä vaikuttaa olevan perfektionisti, sillä nämäkin vähät sivut on jo piirretty uusiksi ainakin kerran lyhyessä ajassa. Toivottavasti perfektionismi ei kuitenkaan haittaa sarjan jatkumista, sillä näin nättiä taidetta katsoo mielellään.

Ja taiteen vuoksi tätä sarjaa seuraankin, sillä itse juonesta on paha sanoa tässä vaiheessa vielä mitään. Tarina ilmeisesti kertoo tyhjyydessä kuljeksivista ketuista, jotka matkallaan oppivat elämän viisauksia ja japanilaisten kansantarujen mukaisesti tienaavat itselleen uusia häntiä viisastuessaan. Kettujen nimet, Hati ja Skoll, viittaavat siihen, että mukaan on otettu myös viitteitä pohjoismaiseen mytologiaan. Tälläinen filosofinen asetelma kuulostaa erittäin lupaavalta, joskin tälläistä tarinaa on hyvin hankala toteuttaa.

Lucid Penumbraa voi lukea täällä.

©Kay Fedewa & Erin Siegel
©Kay Fedewa & Erin Siegel


BLACKBLOOD ALLIANCE on aloitettu monen vuoden jälkeen aivan alusta. Alunperinhän sarjasta julkaistiin lehtenä ensimmäinen osa vuonna 2007, arvostelu tästä aikaisemmasta versiosta löytyy blogista.
Sarjaa hypetettiin paljon ja sen hahmoista myytiin jopa lelutehtaalla teetettyjä figuureita, mutta kakkosnumeroa ei koskaan ilmestynyt. Alkuperäinen BBA oli hyvin kliseinen tapaus, mutta silti erittäin laadukkaasti piirretty, ja se synnytti paljon sekä ihailua että vinoilua. Tekijät ovat vuosien varrella kehittyneet paljon sekä piirtäjinä että tarinankertojina, joten odotan paljon uudelleensyntyneeltä sarjalta. 

Uuden BBA:n juonesta en vielä osaa sanoa mitään. Aikaisempi kliseinen kissat vastaan koirat asetelma on ilmeisesti hylätty ja sarjassa on selkeästi vähemmän fantasiaelementtejä. Hahmoillakaan ei enää ole näyttäviä turkkikuvioita. Kuvitus on myös muuttunut rajusti. Moni lukija varmasti pettyy uuteen tyyliin, itselläkin kesti siihen tovi tottua, mutta nyt pidän siitä hirveästi. Uusi tyyli on todella omaleimainen, ilmeikäs ja sopisi loistavasti animoitavaksi.

BBA:ta voi lukea virallisilla nettisivuilla, DeviantArtissa ja FurAffinityssä. Todennäköisesti sivuja ei kuitenkaan tule enää enempää näkuville julkisesti, vaan loput tarinasta pitää ostaa lehtenä, jahka se joskus ilmestyy.

©Rukis & Myenia

©Rukis & Myenia
 RED LANTERN: CONVICTION on suoraa jatkoa aikaisemmalle The Crimson Divinelle. Sarjan kirjoittaja ja hahmojen piirtäjä on yhä Rukis, mutta taustojen piirtäjäksi on vaihtunut Myenia. Myenia osallistuu myös vähän hahmojen väritykseen, joten taustat ja hahmot sopivat nyt paremmin yhteen kuin edellisessä osassa.

Tarina seuraa yhä Amonin ja Lutherin orastavaa salaista romanssia, prostituutioon pakotetun Dhavalin sopeutumista ja ympäröivien sotavoimien riehumista. Paljon draamaa siis. Itse olen vasta hitaasti alkanut lämmetä tälle sarjalle. Alusta asti olen sitä seurannut, mutta on kestänyt hyvin kauan, että olen alkanut oikeasti tykätä sarjasta. Sarja on homoeroottinen, mutta seksi on melko pienessä osassa ja seksikohtauksia ei muistaakseni julkaista ollenkaan netissä, vaan ne näkee vasta itse kirjassa.

Red Lanternia voi lukea FurAffinityssä.

©Sidian

©Sidian















GOOD MEDICINE perustuu Rukisin vanhempiin Cruelty- ja Unconditional -sarjakuviin, mutta niiden lukeminen ei ole pakollista Good Medicineä ennen. GM on Sidianin piirtämä ja ymmärtääkseni suurimmaksi osaksi myös kirjoittama tarina, jonka pääosissa ovat Rukisin tarinan sivuhenkilöt.

Tarinan päähenkilö on äreä ja itsepäinen Jacob -kettu, joka on jumissa väkivaltaisessa suhteessa, mikä herättää ulkomaalaisen lääkärin huomion. Tämäkin tarina on homoeroottinen (jostain syystä lähes kaikki furrysarjikset tuppaavat olemaan), mutta seksikohtaukset ilmestyvät näkyviin vasta painetussa kirjassa. Perheväkivalta on aiheena mielenkiintoinen ja aina ajankohtainen, ja tähän mennessä ainakin sitä on käsitelty ihan hyvin tässä sarjakuvassa. Good Medicine on kuitenkin vasta niin alkuvaiheessa etten osaa muodostaa siitä vielä kunnollista mielipidettä. Kuvitus on ihan perushyvää, muttei tee suurta vaikutusta.

Good Medicineä voi lukea FurAffinityssä.

©Riikin

©Riikin
























RIIKIN on Riikinin piirtämä ja kirjoittama nettisarjis, joka on ollut olemassa ties kuinka monta vuotta. Riikin on selkeästi aloittanut tarinan pienenä Hopeanuoli -fanina. Ensimmäisten ja viimeisten sivujen välinen kehitys on huimaa sekä kuvituksen että tarinan kerronnan suhteen.

Sarjakuvasta löytyy paljon kliseisyyttä (hyvä vs paha, joidenkin hahmojen kornit nimet) ja Hopeanuolen vaikutus on selkeä, esimerkiksi päähenkilö Riikinissä, joka ulkonäöltään ja nimeltään muistuttaa Hopeanuolen isää Rikiä. Tähän sarjakuvaan liittyy itsellä paljon nostalgiaa, sillä muistan lukeneeni sitä nuorempana kirjaston tietokoneella ennen kuin kotonani oli omaa konetta ja ennen kuin olin millään lailla mukana Suomen koirataidepiireissä. On ihailtavaa kuinka Riikin ei ole monen muun tavoin poistanut sarjakuvaansa netistä, mutta vieläpä jatkaa sitä yhä aktiivisesti.

Riikiniä voi lukea sen nettisivuilla.

©Jack Harper & S. Salazar

©Jack Harper & S. Salazar















DECEIT on melko tuore, mutta jo pitkälle edennyt sarja, jonka kirjoituksesta ja kuvituksesta vastaavat S. Salazar ja Jack Harper yhdessä. Tykkään tästä sarjiksesta aivan hirveästi, voi itku yhyy! Tämän sarjiksen ihana himppelipari laukaisee fanityttöilyni. Okei, pitää ottaa nyt niskasta kiinni ja kirjoittaa tämä kohta kunnialla loppuun.

Virkistävästi Deceit sijoittuu armeijaympäristöön ja sen tekijät selvästi tuntevat tämän aihealueen hyvin. Vanhempi sotilas Victor huomaa kollegansa olevan alistavassa suhteessa nuoren Eliotin kanssa. Eliotin sisarenpoika on pidätetty epäiltynä vakavasta rikoksesta ja Eliotia henkisesti ja seksuaalisesti kaltoin kohteleva Lecter on suostunut pimittämään todisteita Eliotin palveluksia vastaan. Yleensä etäinen, mutta hyväsydäminen Victor haluaa auttaa Eliotia, samalla alkaen tuntea jotain häntä kohtaan vaikka on tähän mennessä ollut täysin hetero. Henkilökemiat toimivat tässä sarjassa erittäin hyvin ja kuten jo sanoin olen aivan lääpälläni pääpariin. Victor on niin komea, armeijaukot muutenkin ovat tosi jees ja sitten ikäerot = ah tätä rakastan ja järkeni pakastan.
Kuvituskin on hyvin nättiä.

Sarjakuvaa voi lukea FurAffinityssä ja DeviantArtissa. 
PS. Pakko hehkuttaa kun S. Salazar piirsi aikoinaan hahmoni Korson!

©Katie Hofgard

©Katie Hofgard
100 DEEDS on Alex Dorwartin kirjoittama ja useamman artistin piirtämä sarjakuva, jota on ilmestynyt jo neljä lukua. Joka luvulla on eri piirtäjä, joiden tyylit ovat tarpeeksi samankaltaisia ettei liian suuria tyylillisiä hypähdyksiä tapahdu. Piirtäjähaku on tällä hetkellä menossa uutta lukua varten.

Sarjassa Irving -gepardi kuolee ja jää haamuna haahuilemaan maan pinnalle, vieläpä täplättömänä! Irving saa täpliään takaisin yksi kerrallaan kun hän tekee jonkin hyvän teon. Idea on omaperäinen, taide kaunista ja mukana on hyvää huumoria. Voin suositella, vaikka sarja ei olekaan ihan tuoreessa muistissa.

Sarjista voi lukea sen nettisivuilla ja DeviantArtissa.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Peli - Dogz


NIMI: Dogz
VUOSI: 2006
TEKIJÄ: Ubisoft

Ostin Dogzin heräteostoksena halvalla, mutta nyt harmittaa kun maksoin siitä yhtään mitään. Pelasin peliä alle puoli tuntia ja kyllästyin jo siinä ajassa täysin. Dogz on yksi monista lemmikkisimulaattoreista jossa voi leikkiä uuden koiranpennun omistamista. Mitään erityistä pelissä ei ole verrattuna moniin muihin vastaaviin peleihin.

Aluksi pelaaja saa valita viiden koirarodun väliltä. Rodut ovat kaikki suosittuja ja tunnettuja rotuja, joten valinta näiden välillä on aika tylsää. Rotuvalinnalla ei taida olla edes mitään merkitystä, muuta kuin pennun ulkonäkö. Ulkonäköä voi vielä hieman muokata valitsemalla pannan värin ja turkin värisävyn muutamasta vaihtoehdosta. Valitsin saksanpaimenkoiran ja sen värivaihtoehdot olivat kaikki hyvin samanlaisia, joten tälläkään ei ole juuri merkitystä.



Pelissä on hirveän vähän tekemistä. Pennulle opetetaan temppuja ja kisataan temppukisoissa. Välillä koira ruokitaan, juotetaan ja harjataan. Temppukisat ovat niin helppoja voittaa ettei niistä saa minkäänlaista haastetta, kisat ovat myös hyvin tylsiä ja parin ensimmäisen kerran jälkeen niitä ei enää edes huvita kokeilla. Temppujen opettaminen on kuitenkin toteutettu ihan kiitettävästi. Kursorilla voi kokeilla koskea ja vetää pentua erilailla ja pennun tehdessä jotain uutta siihen liitetään käsky ja palkitaan koira. Ihan toimiva systeemi, joka voi nuorimmille pelaajille oikeasti opettaakin kuinka koira oppii uusia asioita. Pelissä voi myös ilmeisesti sisustaa kotiaan uusilla tavaroilla, en tätä kokeillut eikä tämä vaikuttanut mitenkään kiinnostavalta.

Grafiikka on ihan ookoota. Pentu liikkuu välillä vähän nykien. Koirat sentään näyttävät omilta roduiltaan ja pentumainen ulkonäkö on toteutettu hyvin, mutta mitään muuta en keksi kehua.


Pelin ainoiksi kiinnostaviksi elementeiksi koin temppujen opettamisen ja temppukisat, ja kisat ovat aivan liian helppoja. Koirapeliltä itse toivoisin mahdollisuutta kisata koiralla kunnianhimoisesti, mieluusti eri lajeissa, mahdollisuutta seurata koiran kasvua aikuiseksi, sekä koirien jalostamista. Nämä asiat puuttuvat Dogzista täysin. Olin hyvin yllättynyt kuinka korkeita arvosanoja peli on saanut eri sivustoilla, mutta ehkä kohderyhmään on otettu vain perheen pienimmät huomioon ja heille peli on varmasti ihan viihdyttävä.

TÄHDET: *1/2