FANITARINA: Legendan varjossa, osa 5



by Zaronen.

Luku 5

Työnnyin aidan aukosta läpi, rikkoontuneen ja ruostuneen verkkoaidan repiessä nahkaani hieman. Mahduin juuri ja juuri läpi. Olin menossa puhumaan vielä Kitsunegarille, kun päärakennuksen ovi avautui ja vieras mies astui ulos. Painuin matalaksi. Miehellä oli ämpäri kädessään ja hän meni Kabukin aitauksen eteen. Kabuki nousi ylös ja alkoi haukkua innostuneesti. Ämpäristä levisi voimakas ruuan tuoksu, mutta vastustin kiusausta ja hiivin miehen huomaamatta pois hänen pihaltaan. Piilouduin pusikkoon, josta saatoin katsella koska mies lähtisi pois. Katselin kuinka mies heitti Kabukille ruokaa ja kääntyi Kitsunegarin aitaukselle. Hän pysähtyi hetkeksi. Mies varmasti näki nyt aitaukseni olevan tyhjä. Hän katseli ympärilleen etsien jotain, minua ilmeisesti, joten käännyin kannoillani ja juoksin kovaa vauhtia metsikköön.

Minulla ei ollut mitään käsitystä missä Ohu oli. En voinut palata kysymään neuvoa Kitsunegarilta, sillä voisin jäädä vieraalle miehelle kiinni. En halunnut enää palata isäntäni luo. Kitsunegari oli oikeassa, taisteluissa tosakoiria vastaan vain menettäisin henkeni. Pystyin hädin tuskin peittoamaan eläkkeellä olevan vanhuksen, nuoria uransa huipulla olevia koiria vastaan minulla ei olisi mitään jakoa. Isäntäni oli nähnyt paljon vaivaa minun koulutuksen eteen, mutta hän oli auttamattoman naiivi ja loppujen lopuksi hyvin tietämätön. Hän tiesi miten kasvattaa ja kouluttaa taistelukoiria, mutta ei osannut valita niille sopivia vastustajia. Tämä oli kova pala myöntää, mutta pidin henkeäni suuremmassa arvossa kuin ylpeyttäni. Sitä paitsi nuo Ohun koirat kuulostivat oikeasti mielenkiintoisilta, joten lähtöni ei varmasti ollut vain pelkuruutta. Minäkin halusin taistella jonkin merkityksellisen asian vuoksi. En vain koska isäntäni halusi todistella jotain japanilaisille.

Pysähdyin viimein suuren havupuun alle, jonka alimmat oksat lepäsivät maata vasten luoden oksien ja puunrungon väliin pesää muistuttavan tilan. Makasin siellä hengittäen raskaasti kieli ulkona ja kuulostelin puolipystyillä korvillani. Kuului vain tuulen huminaa oksistossa. Mies ei ollut lähtenyt perääni, ainakaan vielä. Onkohan isäntäni hyvinkin pettynyt kun huomaa olevani karannut? Tuleeko hän kaipaamaan minua, minua itsenäni, vai korvaako hän minut pian jollain toisella koiralla? En koskaan ollut niin läheinen hänen kanssaan kuin halusin. Treenimme olivat aina liian lyhyitä ja niiden jälkeen minut vietiin takaisin aitaukseeni, jossa odotin yksin häntä seuraavaa kertaa varten. Joka kerta kun hän tuli aitaukseeni ruokkiakseen minut tai antaakseen minulle liikuntaa pyörin hänen jaloissaan ja haukuin innokkaasti, mutta päivänselvästä ilostani huolimatta hän ei tuntunut viihtyvän kanssani kuin vain tarpeellisen verran. Hyvin, hyvin harvoin hän vietti aikaa kanssani vain muuten vain. Yhteisillä hetkillämme oli aina tarkoitus. Silti tiesin ja tunsin hänen pitävän minusta ja olevan minusta ylpeä, mutta oli ihan kuin jokin olisi estänyt häntä kiintymästä minuun täysillä. Kenties hän ei ollutkaan niin naiivi kuin loppujen lopuksi.

En voinut enää palata takaisin, päätös oli jo tehty. Isäntäni muistelu oli turhaa kun minulla oli tärkeämpiäkin asioita mietittävänä. En ollut koskaan viettänyt yötä metsässä, en ollut koskaan hankkinut omaa ruokaani, enkä edes tiennyt minne minun piti mennä. Kitsunegari olisi ehkä pystynyt neuvomaan minua, mutta takaisin palaaminen oli liian riskialtista ja saattaisin tulla katumapäälle. Parasta vain jatkaa eteenpäin, kenties löydän jonkun joka osaa neuvoa minulle oikean tien.

Varmistuttuani ettei kukaan varmasti seurannut minua lähdin jolkuttamaan taas. En enää laukannut täyttä vauhtia, vaan etenin tasaisen nopeasti ravaten halki metsän. Tuntui hienolta juosta tuoksuja täynnä olevan raikkaan metsikön läpi, pehmeä sammal taikka sileä kallio käpälieni alla ja auringonvalon taittuessa harsomaisesti oksiston läpi. Kokemus oli täysin erilainen kuin hihnassa juoksu, isäntäni oli pääasiassa juoksuttanut minua pitkin tienpintareita samalla kun hän polki vieressäni pyörällä. Nyt sain itse päättää mihin kulkea, mitä nuuskia ja maistaa. Epävarmuuteni haihtui joka askeleella. Kirsuuni tarttui silloin tällöin houkuttelevia tuoksuja, joiden kaikkien merkitystä en tiennyt. Osa oli ennestään tuttuja, jäniksen ja myyrän hajua. Näitä eläimiä olin isäntäni kanssa nähnyt lenkeillä ja joskus kotipihallakin. Tiesin niiden olevan vikkeliä, enkä ikinä ollut saanut niitä kiinni hihnassa ollessani, vaikka isäntäni keskittyminen olisikin herpaantunut hetkeksi. Päätin olla seuraamatta hajuja toistaiseksi ja keskittyä löytämään jokin johtolanka, joka viesi minut Ohuun.