FANITARINA: Legendan varjossa, osa 3

by Nagi.

Luku 3.

Naapurikaupungissa järjestettiin säännöllisesti kevyen sarjan koirataisteluturnauksia. Isäntäni oli jo jonkin aikaa yrittänyt maanitella turnauksen järjestäjää ottamaan myös minut mukaan otteluihin. Turnauksen järjestäjä oli epäileväinen, eikä uskonut minulla olevan mahdollisuuksia pärjätä tosa-koiria vastaan. Narttuja myös harvemmin kilpailutettiin. Japanilaiset ovat perinteitä vaalivaa kansaa ja hän pelkäsi yleisön protestoivan, mikäli kehään tuotaisiin länsimaalainen koira. Hän myös pelkäsi ettei yleisö saisi rahoilleen vastinetta jos häviöni olisi heti alussa selvä. Makasin ulkotarhassani ja kuuntelin tarkkaavaisesti avoimesta ikkunasta kantautuvaa puhelinkeskustelua.

Isäntäni oli kuitenkin hyvin sinnikäs ja taivutteli järjestäjän itse todistamaan kykyni. Tähän mies suostui. Hän lupasi antaa minun osallistua turnaukseen, mikäli päihittäisin hänen kaksi eläkkeellä olevaa tosaa. Otteluiden välillä olisi pari päivää toipumisaikaa, mikäli pystyisin päihittämään ensimmäistäkään koiravanhuksista.

Isäntäni harjoitti minua normaaliin tapaan, sillä hän ei uskaltanut yhtäkkiä koventaa harjoituksiani tai muuttaa ruokavaliotani. Ensimmäinen ottelu tapahtuisi jo parin viikon kuluttua, joten hän pelkäsi ettei kehoni ehtisi tottua muutoksiin ja häviäisin ottelun sen vuoksi. Mitä lähemmäksi ottelun päivämäärä tuli, sitä hermostuneemmaksi isäntäni muuttui. Ulkotarhastani pystyin seuraamaan ikkunan läpi kuinka hän käveli hermostuneen oloisesti edestakaisin puhelimen luuri kädessä. Hän oli panostanut niin paljon minuun, ensin valitsemalla parhaimmat vanhemmat uuden pentueen vanhemmiksi, sitten keskittynyt vain lupaavimman pennun treenaamiseen. Kaikki olisi kuitenkin mennyt hukkaan mikäli en voittaisi näitä kahta koiraa. En ollut koskaan edes nähnyt tosaa, vain kuullut miesten puhuvan niistä. Isäntäni kuvaus tosasta oli suuri, mutta hidas ja ei kovinkaan kestävä koira. Tämä kuvaus ei kuulostanut kovinkaan huolestuttavalta, mutta silti isäntäni oli selvästi hermostunut. Puhelinsoittojen jälkeen hän joskus tuli tapaamaan minua ja pystyin haistamaan epävarmuuden hänen normaalin tuoksun seasta, haju meinasi saada minut itsenikin hermostumaan, mutta työnsin tunteen sivuun. Näkisin kyllä lopulta paikan päällä millainen tosa on.

Ottelupäiväni isäntä lastasi minut häkissä autoonsa ja aloitti noin tunnin pituisen ajomatkan. Ottelupaikka oli turnauksen järjestäjän takapihalla. Mies oli pihalla odottamassa, tosa-koira hihnassa, sekä muutama muu mies oli myös tullut paikalle katsojiksi. Isäntä haki minut autosta ja vei minut hihnassa lähemmäksi joukkoa. Rennosti läähättänyt tosa terästäytyi minut nähdessään, hän asteli levottomasti paikallaan ja katsoi vuoroin minua, vuoroin isäntäänsä. Hän oli kokonaan tummanruskea, lähes musta uros, jonka naamassa oli paljon harmaantuneita karvoja. Hän oli itseäni selvästi korkeampi ja raskastekoisempi, mutta myös hyvin atleettinen. Isäntäni kuvaus ylisuuresta, kömpelöstä koirasta ei selvästikään ollut täysin totta. Lähestyessämme joukkoa tunsin kuinka kehoni alkoi jännittyä ja niskakarvani nousta koholle. Aavistin jo, että edessä olisi taistelu. Ajatus sai värähdyksen kulkemaan kehoni läpi. Muistot taisteluista Demonia vastaan palasivat mieleeni ja halusin taistella uudelleen, vaikka tosan vaikuttava olemus myös hermostutti minua. Halusin taistella tuota koiraa vastaan, vaikken edes tuntenut häntä. Pysähdyimme muutaman metrin päähän ja miehet alkoivat keskustella.

"Tämä on Kitsunegari, se on jo 11-vuotias, mutta ei päästä koiraasi helpolla. En ota vastuuta mikäli koirallesi käy hullusti." ottelun järjestäjä sanoi, mittaillessaan minua katseellaan. Kitsunegari veti itseään mahdollisimman lähelle minua, hänen koko keho oli jännityksestä jäykkänä. Koira nuuhki kovaäänisesti ilmaa, yrittäen saada minusta selvää. Hän oli varsin pelottava näky iästään huolimatta, mutta sisälläni kasvava kiihko alkoi syrjäyttää epävarmuuttani, esti minua pelkäämästä. Vanhan koiran esimerkkiä seuraten nojasin myös eteenpäin, niin paljon kuin isäntäni ote salli. Vieras mies katseli minua huvittuneena kun suuren koiran tempoli edessäni ei saanut minua perääntymään. "Pieni se on, mutta sisua tuntuu löytyvän. No niin, pistetäänkö show käyntiin että päästään pian syömään?"

Muut miehet asettuivat seisomaan meidän ympärillemme, muodostaen löyhän kehän. Kuten taistelussani Demonia vastaan myös nyt isäntämme eivät heti päästäneet meitä hyökkäämään, vaan pitelivät meistä kiinni jonkin aikaa, antaen taisteluvietin kyteä sisällämme ja saamaan meidät sekaisin kiihkosta. Viimein pantojen nyörit aukesivat ja olin hetkessä tumman koiran kimpussa. Purin koiraa rintaan ja paksusta nahasta huolimatta hampaani saivat hänen verensä vuotamaan. Kitsunegari ei osoittanut mitään merkkiä kivusta. Äänettömästi ja rauhallisesti hän hamuili hyvän otteen päästäni, tarttui siihen ja alkoi kiskoa minua irti. Tunsin ensimmäistä kertaa tosa-koiran voiman kun hän heilautti minut irti ja paiskasi maahan kuin räsynuken. Vingahdin pyörähtäessäni tomun seassa. Yritin nousta ylös, mutta tosa oli hetkessä kiinni niskassani. Sen leuat puristivat lujaa ja koira nojautui eteenpäin levittäen painonsa niskaani vasten, estäen minua nousemasta ylös. Murisin raivoissani ja tempoilin paljon painavamman koiran alla turhaan, olin visusti maassa, enkä millään pystynyt purra vastustajaani. Tunsin kuinka tosan kuola sekoittui hitaasti valuvaan vereeni ja tippui ällöttävästi pitkin kaulaani. "Luovuta pikkukoira, pelkkä tahto ei riitä tässä lajissa. Voisin varmasti murskata niskasi nyt, mutta en halua tappaa narttua." Jatkoin pyristelyäni uroksen mutinasta huolimatta. "Olet vasta penikka, sääli." Uros alkoi ravistella minua suussaan ja kipu sai minut vinkumaan surkeasti. Ravistelun jälkeen uros painoi minua taas maahan. Sitten taas ravisteli hiukan. Tätä tuntui jatkuvan pieni ikuisuus, eikä tempoiluni auttanut ollenkaan tosan rautaisessa otteessa. Oliko tämä muka isäntäni kuvailema ylikasvanut köntys, jonka minun olisi pitänyt päihittää? Kuinka voisin voittaa ottelun, jos en pääse edes ylös? Pyristelemällä tosan otteessa väsytin vain itseäni, kun jalkani haroivat maata turhaan Kitsunegarin otteen lipeämättä niskastani.

by Vzion.

Pyristelyistäni oli tullut väsyneitä ja tosa oli painanut minut täysin maahan, en enää saanut otettua tukevaa jalansijaa. Miehet ympärillämme pudistelivat päitään. "Sanoinhan, ettei tästä tule mitään. Olisit kuunnellut. Eikö voitaisi jo lopettaa tämä turha tappelu?" järjestäjä kysyi isännältäni. Minua noin kymmenen minuuttia armotta retuuttanut Kitsunegari päästi viimein irti niskastani ja nosti päänsä kuunnellakseen isäntänsä ääntä. Makasin maassa ja huohotin, katselin kuinka Kitsunegari tuijotti isäntäänsä kieli roikkuen, keho täysin rentona, luullen olevani jo voitettu. Näky sytytti kipinän uudelleen väsyneeseen ruumiiseeni. Kierähdin pois koiran alta ja silmänräpäyksessä tartuin tosaa kurkusta kiinni ennen kuin hämmästynyt koira ehti kääntää päätään. Purin samaan paikkaan kuin aiemmin ja tunsin jälleen lämpimän veren valuvan pitkin kuonoani. Yllättynyt Kitsunegari alkoi nauraa. "Helvetti, narttu. Vieläkö jaksat? Kuinka paljon sinua pitää piestä jotta luovuttaisit?" Hän koetti tyrkkiä minua pois etujaloillaan, mutta otteeni ei irronnut. Minulla ei ollut enää varaa päästää uroksen kurkusta irti, voisin voittaa vain jos uros ei enää pystyisi painamaan minua maahan.

Kului viisi minuuttia, jonka aikana vain pitelin Kitsunegarin kurkusta kiinni. Hänen etujalkojensa kynnet raapivat kehoani kipeästi, välillä hän taas koitti nojata etujaloillaan minua pois kimpustaan, mutta en voinut päästää irti. Kynnet olivat paljon pienempi paha kuin uroksen voimakkaat leuat, jotka eivät nyt saaneet otetta minusta. Uros yritti painua maahan ja ravistella minua irti, mutta pidin jääräpäisesti kiinni hänen kurkustaan. Uroksen hengitys alkoi hinkua. Olin saanut uutta energiaa taisteluun, nyt hän oli vuorollaan väsymässä. Ottelua oli kestänyt nyt noin 20 minuuttia ja raskaampi koiravanhus oli jo selvästi hengästynyt. Hengästyksen mukana hiipi katala kuolemanpelko ja uroksen tempoiluyrityksistä tuli epätoivoisempia, jolloin hän kulutti vain lisää energiaa täysin turhaan. Roikuin yhä hänen kurkussaan ja nyt aloin nojata eteenpäin, jolloin Kitsunegarin oli pakko istuutua. Pienemmästä koostani huolimatta uros oli liian uupunut taistelemaan painoani vastaan. Nojasin lisää ja otin askelia eteenpäin, pakottaen koiraa makaamaan. Kitsunegari yritti hangoitella vastaan, mutta puolen tunnin kohdalla hän viimein rojahti makuulle velttona.

Isäntäni ryntäsi luokseni ja tarttui pannastani kiinni. Päästin koirasta irti, joka jäi maahan makaamaan katsomaan minua silmät puoliksi ummessa. Hänenkin isäntänsä tuli katsomaan koiransa vointia, jolloin tosa nousi hitaasti ylös läähättäen. Miehet olivat kaikki ällistyneen oloisia ottelun saamasta käänteestä. Ottelun järjestäjä viimein aloitti keskustelun "Jos pikkukoirasi voittaa vielä toisen koirani, niin voitte minun puolesta osallistua turnaukseen. Täytyy myöntää, että koirassasi on ainesta, mutta tiukille meni. Katsotaan vielä mitä seuraavalla kerralla tapahtuu." Kitsunegari ja minut vietiin kumpikin erillisiin ulkotarhoihin, missä isäntäni puhdisti ja sitoi haavani. Kehoni tärisi taistelun jälkeen, mutta isännän kehut ja silitykset rauhoittivat pian minut ja uupumus sai minut pian nukahtamaan vieraasta paikasta huolimatta. (JATKUU)