Taistelevat bordeauxindoggit

La Goulue ja Sans Peur

Olen kirjoittanut molossityyppisistä roduista hyvin vähän, paikka nekin kiinnostavat minua paljon. Pidän oikeasti aika laajasta skaalasta erilaisia koiria, kunhan ne ovat rakenteeltaan ja mieleltään terveitä ja potentiaalisesti hyödyllisiä jossakin. Puhutaan nyt siis kerrankin muunkin tyyppisistä koirista kuin vain erilaisista koirasusisekametelisopista, joista on kirjoitettu jo monen monta kertaa.

Bordeauxindoggi, eli dogue de bordeaux, ei ole itselleni ollut koskaan erityisen kiinnostava rotu, todennäköisesti johtuen siitä, etteivät tämän päivän yksilöt tee minuun vaikutusta. Rotu on nykyään jalostettu liian lyhytkuonoiseksi, eikä sitä enää nähdä missään työssä tai edes harrastuksessa, passiivista kodin vahtimista lukuunottamatta. Toki joku yksittäinen poikkeus jossain varmaan on. Nyt kuitenkin tipahdin siihen kuuluisaan kaninkoloon, ja lyhyeksi kaavaillusta tekstistä tulikin paljon odotettua pidempi.

Nykyisten bordeauxindoggien esi-isät olivat pitkäkuonoisia, atleettisia ja ärhäköitä. Alkuperämaassaan Ranskassa ne olivat usein taistelukoiria, jotka suuren yleisön nähden taistelivat paitsi toisiaan, myös muita eläimiä vastaan. Erityisen pahana vastustajana pidettiin oriaaseja, jotka iskivät koiran maahan etujaloillaan ja talloivat sen hengiltä. Taistelunäytöksissä koirat saattoivat kohdata myös esimerkiksi härkiä, susia ja karhuja. Suuria vastustajia varten koiria oli yleensä monta kerralla. Oli yleinen uskomus, että stressi juuri ennen kuolemaa tekisi härän lihasta mureaa. Taistelukoiran taluttamiseen tarvittiin monesti kaksi miestä. Koirille saatettiin antaa lämmintä verta juotavaksi, jotta niistä tulisi verenhimoisia. Kuten esimerkiksi japanilaista tosa-taistelukoiraa, myös bordeauxindoggia kasvatettiin alunperin eri painoluokissa. Pienempi ja ketterämpi, korkeintaan 37-kiloinen doguin taisteli härkiä ja aaseja vastaan, ja suurempi, yli 45-kiloinen dogue kohtasi pääasiassa karhuja. Kun kaikenlaiset verikekkerit tehtiin laittomiksi ja yleinen mielipide niitä kohtaan muuttui negatiiviseksi pienempi doguin menetti suosionsa, sulautui isompaan versioonsa ja katosi. Suurempi, näyttävämpi versio säilyi vahti- ja näyttelykoirana. Ajan myötä rodun työttömyys alkoi näkymään näyttelyiden kannustamana liioiteltuna ulkomuotona.

Iso-Britannian ensimmäiset näyttelyissä kiertäneet bordeauxindoggit kuuluivat herra H.C. Brookelle, joka oli intohimoinen eksoottisten koira- ja kissarotujen kasvattaja, ja jonka kasvatustyötä dingojen parissa onkin aiemmin käsitelty blogissa. Yksittäisiä rodun edustajia oli ollut Britanniassa myös Brooken koiria ennen, mutta ne olivat jääneet vähälle huomiolle. Kuten moni muukin arvostettu "herrasmies" tällä aikakaudella, myös Brooke osallistui suurella innolla eläinten taistelunäytöksiin, mutta yhtä suurella innolla hän esitteli koiriaan myös Kennel Clubin näyttelyissä. Koska kotimainen englanninbulldoggi oli jalostettu hyödyttömäksi, oli Brooke suunnannut katseensa ulkomaiden tarjontaan.

Sans Peur ja manx-rodun kissa

Matador du Midi

Vuonna 1895 Brooke ja Sam Woodiwiss toivat kaksi dogueta näytille Birmingham National Show'hun. He olivat lukeneet lehtiartikkelin ranskalaisista taistelukoirista ja yhtä aikaa innostuneet hankkimaan sellaiset. Woodiwiss oli ostanut Bordeauxin kaupungin koiranäyttelyssä ensimmäisellä sijalla palkitun ja pitkän taistelu-uran tehneen Turc-uroksen, jonka etupuoli oli täynnä karhuilta saatuja arpia. Hän osti myös Cora-nartun Pariisista. Brooke oli hankkinut nartun nimeltä Dragonne, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Amazone de Bordeaux, ja mustamaskisen Tristran-uroksen. Myöhemmin Brooken kenneliin ilmestyi lisää dogueita, kuten Dragonnen poika Sans Peur ja tytär Diane. Niitä ei oltu kokeiltu taisteluissa, mutta ne polveutuivat kuuluisasta Hercules-koirasta, joka pitkän taistelu-uran jälkeen lähetettiin San Franciscoon, jossa se kuoli taistelussa jaguaaria vastaan.

Brooke kertoi rodusta seuraavasti: "Ihailen niitä erittäin paljon, ja koen doguen olevan tiibetinmastiffin ohella kaikista roduista mahtavin. Olen testannut niitä karhuja vastaan, ja tiedän mihin ne pystyvät. Olen myös kokeillut dogueta härkää vastaan erinomaisin tuloksin." Hän osti nuoren uroksen nimeltä Matador du Midi, jonka suku oli täynnä voitokkaita taistelijoita. Näihin lukeutuivat 49-kiloinen uros Caporal, joka oli koirataisteluiden mestari seitsemän vuotta putkeen; susia, karhuja ja hyeenia vastaan taistellut narttu Megere; sekä jo mainittu Hercules. Matadoria oli kotimaassaan kokeiltu jo pikaisesti karhua vastaan. Matadorin ollessa 18-kuukauden ikäinen Brooke laittoi sen tappelemaan venäläisen karhun kanssa, joka oli noin 180 cm korkea seisoessaan takajaloillaan. Koira oli luonnonlahjakkuus, se seisoi sivuttain välttääkseen karhun "halauksen", ja kaatoi karhun maahan kolmesti. Koira pääsi painimaan karhujen kanssa tämän jälkeenkin, ja erästä taistelua seurannut nimetön katselija kuvaili koiran ravistelleen karhua kuin rottaa. Matadorilla oli hurja luonne myös taisteluiden ulkopuolella. Se oli viety näyttelyyn Crystal Palaceen, jossa kaksi miestä joutui pitelemään sitä aloillaan, jotta tuomari joten kuten pystyisi arvioimaan sitä. Toisesta näyttelystä se jouduttiin poistamaan vaarallisuuden vuoksi.

Dragonne ja Diane. Kuva on vuodelta 1897.

Bordeauxindoggien lupaavalta vaikuttanut Britannian valloitus kuitenkin floppasi tällä kertaa. Kennel Club ei enää sallinut typistettyjen koirien osallistua näyttelyihin, poikkeuksena kuitenkin ne yksilöt, jotka oli typistetty ennen kieltoa. Yleisen mielipiteen mukaan doguet olivat rumia luonnollisilla korvilla, rodun sisällä oli liikaa eroavaisuuksia ja kytkös taisteluihin ei enää miellyttänyt kansaa. Brooke totesi tämän olevan rodun tuho, eikä enää aikonut tuoda koiriaan näytille. Muutenkin parhaimmat yksilöt, kuten Turc ja Cora, olivat kuolleet, kenties taisteluihin, ja Dragonne/Amazone oli kuollut ampiaisen pistoon. Brooke ja Woodiwiss myivät jäljellä olevat koiransa kanadalaiselle miehelle.

Lähteet:

*Animal Life and the World of Nature, Vol 1 (1902 - 1903)
*British Dogs, Their Points, Selection, and Show Preparation (W. D. Drury, 1903)
*Pit Bulls and Tenacious Guard Dogs (Carl Semencic, 1991)
*The New Book of the Dog (Robert Leighton, 1907)
*New York Journal 3.1.1897
*New Zealand Illustrated Sporting & Dramatic Review 13.1.1898
*The Windsor Magazine Vol 14, Issue 4, 1901