 |
| Esimerkkikuva millainen jutussa mainittu laite on ollut. |
Richard Cunninghamin lammastila sijaitsi Pennsylvanian osavaltiossa ylhäällä Blue Mountain -vuoristossa. Kirjoitushetkestä vuosi sitten keväällä Cunningham oli ihmetellyt mihin hänen karitsojaan katosi miltei yhtä nopeasti kuin niitä syntyi. Hän epäili syylliseksi ilvestä. Karitsavarkaalle jätettiin ansa, johon eräänä aamuna miehen hämmästykseksi oli jäänyt kiinni naarassusi. Vaikka suden molemmat etujalat olivat ansassa kiinni se makasi kärsivällisesti imettäen yhtä pentua, kunnes huomasi miehen, jolloin se säpsähti pystyyn.
Syynä hämmästykseen oli se, että susia oltiin hävitetty rankalla kädellä ja tiedettävästi viimeinen Pennsylvanian susi kuoli vuonna 1982. Cunningham ei ollut nähnyt tai kuullut susia vuosiin, vaikka ne olivat ennen olleet yleisiä vuorilla. Sudet eivät ole palanneet osavaltioon vielä tänäkään päivänä. Naaras ja pentu lukeutuivat sukunsa viimeisiin edustajiin.
Cunningham ampui naarassuden ja otti pennun itselleen, jonka arveli olevan noin kolmen viikon ikäinen. Pentu rääkyi tauotta kotimatkan ja hän harkitsi sen lopettamista, mutta kotona miehen vaimo otti pennun suojelukseensa. Pentu ei suostunut syömään mitään, kunnes rouva Cunningham keksi viedä sen karitsansa menettäneen lampaan utareelle. Todennäköisesti emosusi oli tappanut tämän lampaan karitsan ja nyt lammas suostui imettämään murhaajasuden pentua. Viikkojen ajan uteliaat vierailijat saivat tulla katsomaan tätä harvinaista näkyä ja sudenpentu kasvoi normaalisti maidon ansiosta, sekä sen ja lampaan välille syntyi vahva tunneside. Eläimet monesti nukkuivat vierekkäin, mutta muiden lampaiden joukkoon sutta ei päästetty.
Aikuisena susi oli suuri, musta uros, jolla oli pistävät silmät. Se eli ketjussa ulkona ja kasvaessaan sen luonne muuttui epäluuloiseksi ja antisosiaaliseksi. Vaikka rouva Cunningham oli halunnut säästää sen hengen, ei susi juurikaan tykännyt naisesta, mutta herra Cunninghamista se piti ja mies ruokki sitä kädestään.
Suden imettänyt lammas teki myös toista työtä maatilalla, nimittäin voin kirnuamista. Noihin aikoihin oli yleisesti käytössä koirien, lampaiden tai vuohien pyörittämiä juoksumattoja, jotka oli yhdistetty voita kirnuaviin laatikkoihin. Kun ovi kaatui lampaan päälle, tappaen sen, oli uusi juoksumaton käyttäjä keksittävä pian. Herra Cunninghamin ajatukset siirtyivät suteen, joka oli suuri ja vahva. Susi tuotiin juoksumatolle ja kuten arvata saattaa, se vastusteli ensin, mutta laitteen käynnistyessä se alkoi juosta moitteettomasti. Tästä lähtien susi toimi säännöllisesti tilan voinkirnuajana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti