Suden veri ranskalaisissa ja brittiläisissä ajokoirissa

Termino-ajokoira ja puolisusi Serpente. Kuva on julkaistu Field-lehdessä vuonna 1906, mutta kuva on vanhempi.

Kuten lukijat ovat varmasti huomanneetkin, koirasudet ja susitaustaiset koirat ovat minulle yksi suuri erityismielenkiinnonkohde. Vuosien varrella mielipiteeni tällaisia eläimiä kohtaan ovat tehneet täyskäännöksen alunperin vähättelevästä asenteesta uteliaisuuden ja neutraaliuden kautta päätyen hyväksyntään ja ihailuun. Mitä enemmän työkoirien historiaa tutkin, sitä useammin olen törmännyt suden vereen yhtenä raaka-aineena. Sutta on lisätty hyvin monenlaisiin rotutyyppeihin, jotta jotain ominaisuutta on voitu (tai ainakin yritetty) parantaa.

Hukkaa on lirautettu joukkoon ei paitsi "päivänselviin" vaihtoehtoihin, kuten rekikoiriin, mutta myös vähän kaikkialle muuallekin, ja tässä vaiheessa en enää ylläty mistään. Susiristeytyksiä on päätynyt hyvin ironisiinkin paikkoihin; laumanvartijoihin, jotka suojelevat karjaa susilta, ja susia jahtaaviin metsästyskoiriin. Joidenkin rotujen kohdalla tällaisten risteytysten olemassaolo on kiistetty ja peitelty, kenties koska risteytykset sotivat rotujen puhdasveristatusta vastaan (moni tuntuu ajattelevan, että koirarodut ovat ilmestyneet jostain mustasta aukosta valmiiksi muovailtuina), ja myös koska susi jakaa ihmisten mielipiteitä rankemmin kuin mikään muu eläin.

Keskitytään tällä kertaa ranskalaisiin ajokoiriin, joita käytettiin myös brittiajokoirien jalostuksessa.

Nykypäivän griffon nivernais © Alephalpha / Wikimedia Commons

Vuonna 1875 julkaistussa Wolf-Hunting and Wild Sport in Lower Brittany -kirjassa Edward William L. Davies kertoi metsästyskulttuurista Ranskan Bretagnessa. Hän oli ollut illallisella kreivi Kergoorlasin kanssa, joka oli arvostettu suden metsästäjä. En tosin ole varma onko Kergoorlas sukunimi vai paikka. Googlettelulla ei löytynyt mitään tietoa tällaisesta kreivistä tai kenestäkään muusta saman nimisestä. Onkohan nimi kirjoitettu väärin? Bretagnessa olisi ainakin Château de Kergos -linna, joka on kuulunut Kergosin ja Kernafflenin suvuille.

Kreivi Kergoorlas kertoi susiristeytyksistään, jotka olivat hänen mielestään parhaita koiria susijahtiin. Hänen kennelissään oli isoja, rohkeita, karkeakarvaisia ajokoiria, joihin hän silloin tällöin lisäsi sutta laajentaakseen niiden geenipoolia. Ajokoiraemon kasvattamat puolisudet tulivat hyvin toimeen muiden koirien kanssa, mutta ne eivät vielä olleet työkoiria. Ensimmäinen sukupolvi oli liian itsepäinen ja vaikea käsiteltävä, ja metsästi äänettömästi. Ajokoirien piti olla kovaäänisiä, jotta niitä seuraavat metsästäjät tietäisivät missä ne olivat. Puolisusia käytettiin vain jalostukseen ja jokaiseen sukupolveen lisättiin vain puhdasta koiraa. Mutta jo toisen sukupolven risteytykset olivat erittäin hyviä metsästyskoiria, niillä oli tarkka hajuaisti ja loputtoman kestävyytensä ansiosta ne jaksoivat epätoivon vimmalla jahdata sutta pitkän päivän ajan. Niillä oli kuitenkin yhä voimakkaasti periytyvä sukuvika: ne olivat äänettömiä. Vaikka jalostukseen valittiin erityisen äänekkäitä ajokoiria, kesti kuitenkin monta sukupolvea ennen kuin ääni saatiin tuotua takaisin verilinjaan.

Vuonna 1877 Philip Gilbert Hamerton kertoi Bordeauxin lähistöllä asuneesta metsästäjästä (jonka nimeä hän ei maininnut), joka oli tuonut mustan narttusudenpennun kenneliinsä kasvamaan ajokoirien joukkoon. Käytökseltään se oli hurmaavan hyvätapainen. Susi juoksi ajokoirien mukana metsästysreissuilla, selvästi nauttien jahdista, mutta oli vastahakoinen osallistumaan susijahteihin. Sen ainoa vika oli voimakas taipumus tappaa lampaita aina tilaisuuden tullen. Valitettavasti tästä eläimestä ei kerrottu enempää yksityiskohtia, mutta musta väri kiinnitti huomioni, sillä tätä väriä tavataan hyvin harvoin eurooppalaisilla susilla - ja silloin kun tavataan, on eläimen lähisuvussa lähes taatusti koiraa. Kenties tästä sudesta tuli hyvä ajokoira koska se oli jo osittain koira.

Canteleun kreivi Jean-Emmanuel Le Couteulxin Manuel de Vénerie -metsästysraamatussa puhutaankin mahdollisista villeistä koirasusista. "Ranskassa esiintyy joskus vaalean keltaisia susia, jotkut ovat lähes valkoisia ja jonkin verran löytyy mustiakin. Mutta kaikki näkemäni mustat ovat vaikuttaneet olevan enemmän tai vähemmän sekarotuisia. Tätä tapahtuu varsin usein kun naarassudella ei ole kumppania ja kiima-aikana jokin vaelteleva paimenkoira on pitänyt sille seuraa. Tästä syntyy sekoituksia jotka oikean suden kanssa lisäännyttyään joskus tuottavat omituisia jälkeläisiä. Kahdessa näkemässäni pentueessa osa pennuista oli mustia, osa oli keltaisia valkoisilla kaula- ja vatsalaikuilla ja niiden pää oli melkein kuin mastiffilla, joillakin korvankärjet roikkuivat. Yksi susi oli lähes täysin valkoinen ja puhdasverinen. Uskon sen olleen albiino."

La Chasse du Loup -kirjassa hän kertoo myös: "Normandiassa oli aikoinaan laji mustia susia, jotka markiisi d'Enneval tuhosi. Kenties nykyiset mustat sudet ovat sukua niille, etenkin kun niitä yleensä löydetään Normandian lähettyviltä. Herra Thélu, hyvä sudenmetsästäjä Neufchâtelista, tappoi useita sellaisia parikymmentä vuotta sitten." 

Myös Le Couteulxilla oli useita susia ja susiristeytyksiä. Hän kertoi: "Sudet kesyyntyvät melko hyvin, mutta ne ovat silti epäluuloisia ja tuppaavat muuttua äkäisiksi iän myötä. Minulla oli La Chasse du Loupin (1861) kirjoittamisen aikoihin kolme mahtavaa sutta, joista tuli erittäin kesyjä. Ne kävelivät kanssani täysin vapaina, ulvomalla ilmoittivat tunnistaneensa minut jopa yli kilometrin päästä, ja nartut antoivat minun koskea ja pidellä pentujaan synnytyksen jälkeen. Uros oli mustasukkainen ja kun se käveli kanssani se murisi ihmisille, jotka tulivat liian lähelle minua. En ole koskaan nähnyt yhtä kauniita ja kesyjä eläimiä. Nämä sudet olivat äitejä lukuisille sekoituksille, jotka otettiin ajokoiralaumaan mukaan ja joita jalostin viidenteen sukupolveen asti."

Le Couteulx oli saanut idean susiristeytyksiin muiden metsästäjien kokeiluista. Hän ei suinkaan ollut aiheen edelläkävijä, vaan vastaavia jalostusprojekteja oli ollut lukuisilla muillakin metsästäjillä. Suden verellä oli parannettu koirien kestävyyttä, hampaita ja rohkeutta. Hän osasi kertoa esimerkiksi Condén prinssillä olleen pitkän aikaa peuran metsästykseen käytetty susi. Lareintyn paronilla oli ollut lähes musta naarassusi, joka neljän vuoden ajan metsästi koirien kanssa metsäkauriita. Jahdin alussa se oli piti aina lauman perää, mutta kun metsäpeura löytyi susi otti johtajan paikan - ja mikä ihmeellisintä, tämä susi metsästi myös toisia susia.

Kesäturkkinen susi Le Couteulxin kennelissä.

Kuuden kuukauden ikäinen uros Le Couteulxin kennelissä.

Le Coulteuxin susiristeytyksistä alettiin puhua brittiläisissä metsästyslehdissä 1860-luvun lopulla. Kreivillä oli puolikesy naarassusi Jeanne, jota hän piti linnansa sisäpihalla, jotta sen kiimakiertoa voitaisiin pitää paremmin silmällä. Kiiman saavuttua se astutettiin griffon-tyyppisellä Publico-koiralla (tosin joidenkin lähteiden mukaan koira oli Termino, yhdistelmiä oli ehkä useampi). Tästä syntyi neljä pentua, jotka kasvatettiin erityisellä huolella. Rakenteeltaan pennut muistuttivat enemmän sutta, mutta häntä ja turkki olivat koiralta perittyjä. Pentuina niiden hännissä oli pidempää karvaa, joka katosi aikuisiällä. Nämä pennut olivat hyviä ajokoiria, mutta äänettömiä. Niiden paheena oli taipumus teurastaa kanoja, joskin ne olivat sen verran hyvin koulutettuja etteivät tehneet tätä kotona. Risteytykseen tyytyväinen kreivi paritti näitä pentuja toistensa ja puhtaiden koirien kanssa.

Le Couteulx ei koskaan saanut urossutta astumaan narttukoiraa. Tämä johtui todennäköisesti ajoituksen hankaluudesta. Ihmisen vuosituhansia kestäneen jalostuksen ansiosta uroskoira on valmis astumaan milloin vain. Mutta urossusi on lisääntymiskykyinen vain suden normaalin kiima-ajan aikaan, muulloin suden pallit ovat surkastuneet energiaa säästääkseen. Täten narttukoiran kiiman on pakko ajoittua juuri silloin kun suden kivekset ovat juhlakunnossa. Vankeudessa myös stressi ja huonot olot voivat vaikeuttaa lisääntymistä, mutta kreivin tapauksessa tästä tuskin oli kyse, koska hän teetti ainakin yhden puhtaan susipentueen Jeannella ja Batiste-uroksella.

Hänellä kerrottiin olevan myös villinä syntynyt koirasusi Louveau, joka oli pyydystetty pentuna Orleansin metsästä Paul de la Porten toimesta. Louveaun isän arveltiin olevan ajokoira. Sillä oli pitkät ja teräväkärkiset korvat, jotka olivat ruusulla greyhoundin tapaan. Sillä oli karhea, suden värinen turkki, se oli korkea ja raakalaisen näköinen. Se oli kuitenkin kesy, ja seurasi koiralaumaa kuuliaisesti ulkoilujen aikana. Se myös metsästi niiden kanssa, toki äänettömästi, ja arkaili mennä saaliin lähelle.

Puolisusi Serpente oli Jeannen ja Publicon tai Terminon tytär. Sillä oli enemmän ajokoiran piirteitä kuin Louveaulla, jonka kanssa se jakoi asuintilansa, mutta oli sitä jonkin verran villimpi käytökseltään. Se oli tummemman sävyinen ja sileäkarvaisempi kuin muut puolisudet. Sitä ei oltu käytetty metsästykseen, koska kreivi pelkäsi sen katoavan tai loukkaantuvan, jolloin hän menettäisi arvokkaan jalostuseläimen.

Kaksivuotias susi Le Couteulxin kennelissä.

Netin syövereistä löytynyt selkeämpi, mutta harmittavan
pieni versio ensimmäisestä kuvasta.

1870-luvulla Ranskan-Preussin sodan aikaan Le Couteulx antoi kahdeksan

12,5 % griffon-susisekoitusta skotlantilaiselle Waldron Hillille, joka oli kuuluisa saukkojen metsästäjä ja sai jahtikutsuja ulkomailta asti. Le Couteulxin koiria risteytettiin suurissa määrin Hillin saukkokoirien kanssa, mahdollisesti myös muiden koiratyyppien ja muiden metsästäjien laumojen kanssa. Ne tulivat tunnetuiksi hurjista luonteistaan ja paikalliset pelkäsivät saukkokoiria vielä pitkään Waldron Hillin kuoleman jälkeen. Le Couteulx saattoi myydä koiriaan myös muillekin briteille, mutta lehdissä tämä on vain sivumaininta ja kaikki tekstit keskittyvät Hillin koiriin.

Hillille lähetettyjen koirien lopullinen kohtalo on sekava, sillä oli puhetta, että koirat olisi palautettu Ranskaan sodan loputtua, mutta kreivi Le Couteulxille oli kerrottu niiden olevan myyty Pohjois-Amerikkaan, jossa niiden olisi tarkoitus metsästää karibuja. Kreivi ei saanut selvitettyä kuka amerikkalainen ostaja oli. Paikalliset uskoivat koirien jääneen Hillille. Kenties sota-aikana kreivin oli ollut pakko luopua koiristaan, mutta sodan päätyttyä hän alkoi kysellä niitä takaisin, jolloin Hill keksi niiden jo lähteneen Amerikkaan.

Herra F. Rayner lähetti kirjeitä Field-lehdelle, joissa kertoi tavanneensa vanhan miehen, joka oli työskennellyt Waldron Hillin kennelapulaisena. Tämä mies vahvisti epäilyn ettei koiria lähetetty Amerikkaan, ei ainakaan kaikkia. Mies kertoi koirien olleen hyvin tottelemattomia ja vaatineen paljon piiskaa. Hän mietti, että ne eivät varmaan ymmärtäneet englantia. Tästä huolimatta Hillin lauman kerrotaan olleen parhaimmillaan 1870-luvun jälkeen, ja tämän uskottiin olevan näiden ulkomaanlisäysten ansiota. Ne jaksoivat metsästää aamusta iltaan ja lähes aina löysivät jotain tapettavaa. Kun Le Couteulxin koiria oli käytetty tarpeeksi monta kertaa jalostukseen Hill ilmeisesti lopetti ne. Vanha kennelapulainen muisti elävästi kuinka niistä viimeinen vietiin ulos ammuttavaksi. Koira oli niin pahapäinen, että lopetuksen suorittanut Jock Hislop tärisi kuin haavanlehti.

Kun Waldron Hill kuoli hänen kerrotaan jättäneen jäljellä olevat koiransa sukulaiselleen Englantiin, kuuluisan Hawkstone-saukkokoiralauman omistaneelle Geoffrey Hillille, mutta sillä ehdolla, että jos niille ei löytyisi käyttöä ne myytäisiin Ranskaan, eikä niitä missään nimessä saisi myydä briteille. Oliko tämä jonkinlainen merkki Hillin tuntemasta syyllisyydestä kreivin puijauksesta? Myös kreivi oli tässä vaiheessa kuollut. Vuosien 1870-1890 välisenä aikana Geoffrey Hillin lauma hävitti yli 700 saukkoa.

Saukkokoira © Canarian / Wikimedia Commons

Vuonna 1906 Francis Thompson kirjoitti Field-lehdelle kokemuksistaan Geoffrey Hillin koirien kanssa. Hän oli osallistunut toukokuussa 1885 Shropshiressa järjestettyyn jahtiin, jossa mukana olivat susista polveutuneet Reginald-uros ja Rita-narttu. Ne olivat sisaruksia ja niiden sukutaulussa puhdas susi oli jo 12. sukupolven päässä. Ne olivat verilinjansa ainoita selviytyjiä, sillä muut olivat kuolleet kun lähes koko Waldron Hillin lauma jäi rabieksen uhriksi. Isänsä ja isoisänsä tavoin ne olivat arvostettuja koiria päättäväisyytensä ja kestävyytensä ansiosta. Niiden mainittiin myös osaavan seurata katseellaan saukon sukeltaessa muodostamaa ketjua, ja sukeltavan itse saukon perään tavalla, joka oli tavalliselle saukkokoiralle erikoinen. Vain hyvin onnekas saukko pääsi niiltä karkuun. Uroksella oli tavallista pidemmät jalat ja pää, ja se oli ravurityyppisempi kuin puhdas saukkokoira. Sen selkein erikoisuus oli kallossa oleva korkea harjanne (sagittal crest), johon vahvat leukalihakset kiinnittyivät. Tämä oli kaikkien susisekoitusten erityispiirre.

Myös Reginald ja Rita olivat hurjapäisiä. Vieraiden ihmisten ei ollut turvallista käsitellä niitä. Joe Bennett, työntekijä Geoffrey Hillin kennelissä, näytti käsivarressaan olevaa arpea Thompsonille. Saukkojahdin aikana hän oli yrittänyt pelastaa saukon ruumiin koirien runtelulta, mutta Reginald oli kiihkoissaan vahingossa purrut häntä ja melkein repinyt käsivarren lihaksen irti luusta.

Geoffrey Hill jatkoi näiden koirien jalostamista ja ne levisivät hänen kennelin ulkopuolelle. Vuonna 1906 rhodesialainen James L. Heward kirjoitti Fieldille isästään, jolla oli 1880-luvulla saukkoja ja jäniksiä metsästävä koiralauma Walesin Newportissa. Hänen isänsä oli esitellyt koiran, jonka oli saanut Geoffrey Hilliltä. Suden veri näkyi koiran raa'assa tavassa ottaa saalis kiinni. Kirjoittaja haaveili voivansa saada pari sellaista koiraa Rhodesiaan, jotta voisi metsästää niillä pahkasikoja.

Näiden koirien hurjuutta korostettiin toistuvasti, ja pakostakin miettii oliko kyse ihmisten susihysteriasta. Vuonna 1928 Oban Times -lehdessä julkaistiin anonyymin mielipidekirjoitus, jossa vastustettiin epäluotettavien saksanpaimenkoirien maahantuontia niiden suden veren takia. Varoittavana esimerkkinä hän otti esille Hillien saukkokoirat. "...niiden jälkeläiset, jopa kuudennentoista sukupolven jälkeen, olivat tunnettuja paholaisia, vaikkakin mestareita työssään. Olen itse tuntenut yhden tai kaksi. Yksi oli harmiton vanha kaveri, joka kuitenkin oli työssään vertaansa vailla, ja metsästyksessä se päätyi aina ääntelemään kuin susi. Sen on pitänyt olla ainakin kahdenkymmenen sukupolven päässä sudesta, ehkä enemmänkin. Toinen oli yhtä hyvä metsästäjä, mutta sitä piti pitää silmällä. Sillä oli paljon suden piirteitä, erityisesti muistan sen alaspainuvan takaruumiin ja pitkän, jolkottavan askeleen, sekä saatanallisessa virneessä paljastetut hampaat silloin kun se vastusti nuhteluita. Kaikki nämä piirteet tulivat sen villiltä esi-isältä, ja molemmat koirat olivat vielä vanhoilla päivilläänkin metsällä yhtä päättäväisiä kuin susi. Ne eivät jättäneet jälkeä kunnes löysivät saalinsa, ellei niitä revitty väkisin pois."

Jos susi on jo kahdenkymmenen sukupolven päässä koiran sukupuussa, on täyttä hysteriaa laittaa negatiivisia ominaisuuksia suden piikkiin. Tuossa vaiheessa susi on laimentunut täysin olemattomiin. Syitä verilinjan aggressiivisuudelle olisi kannattanut etsiä jostain ihan muualta. Mielikuvat pelottavista susista olivat kuitenkin liian voimakkaita ja voittivat järjen. 

Vaikka Le Couteulxin koiria käytettiin ilmeisesti laajasti Britannian saukkokoirien jalostuksessa, laimeni suden veri hyvin nopeasti, mutta se ei missään nimessä tarkoita etteikö tämän päivän koirissa voisi silti yhä olla yksittäisiä sudelta perittyjä geenejä. Ainakin hetkellisesti ne virkistivät brittiajokoirien geenipoolia aivan uusilla geeneillä, ja hurjista luonteistaan huolimatta niiden työominaisuuksiin oltiin hyvin tyytyväisiä.

Eikä susiristeytysten lurauttaminen ajokoiriin ole jäänyt vain kaukaiseksi muistoksi. Country Life -lehdessä raportoitiin vuonna 1988 M. Jacques Gontardin villisikoja metsästävästä koiralaumasta, johon oli hankittu kaksi sudenpentua Jugoslaviasta. Niitä aiottiin käyttää jalostukseen, mutta en tiedä miten tämän jalostusprojektin kanssa kävi.

Lähteet:

* Chapters on Animals (Philip Gilbert Hamerton, 1877)

* La Chasse du Loup (Jean-Emmanuel Le Couteulx de Canteleu, 1861)

* Country Life 28.4.1988

* Field 17.9.1898

* Field 14.4.1906

* Field 9.6.1906

* Field 21.8.1906

* Manuel de Vénerie Française (Jean-Emmanuel Le Couteulx de Canteleu, 1890)

* Oban Times and Argyllshire Advertiser 28.7.1928

* The Scotsman 4.4.1904

* Wolf-Hunting and Wild Sport in Lower Brittany (Edward William L. Davies, 1875)