Suden ja pomeranianin risteytys

Kuvassa EI OLE susi-pomeranianristeytystä, mutta voisin kuvitella, että sellainen olisi voinut näyttää vasemmalla olevalta kippurahännältä. Nämä kaksi koirasutta, joissa oleva koirarotu ei ole tiedossa, löytyvät kirjasta The Menageries: Quadrupeds, Described and Drawn From Living Subjects (1829).

Niin kauan kuin susia ja koiria on ollut, on ollut myös niiden epämääräisiä sekoituksia. Tämänkertainen tapaus on kuitenkin yksi vanhimmista risteytyksistä, josta löytyy seikkaperäinen kirjallinen raportti. Valitettavasti en ole onnistunut löytämään minkäänlaista kuvaa näistä eläimistä. Toivottavasti yli-innokas lukija ei luule artikkelin kuvituskuvissa olevan näitä jännittäviltä kuulostavia susipomeranianeja. Eikä tuosta pomeranianista kannata hirveästi innostua, sillä hauskoista mielikuvista huolimatta menneisyyden pommit ovat olleet paljon isompia kuin nykyiset käsilaukussa pyörivät pölypallot, ja noh, muutenkin normaalin koiran näköisiä. Silti risteytyksessä käytetyn suden ja koiran välillä on varmasti ollut merkittävä kokoero, etenkin kun pienempi osapuoli oli narttu.

Vuonna 1766 James Hamilton, Clanbrassilin toinen jaarli, oli vierailulla lontoolaisen eksoottisten eläinten välittäjä Joshua Brookesin luona. Jaarli näki siellä hyvin kesyn urossuden, ja sai päähänpiston, että suden pitäisi risteytyä koiran kanssa. Hän tarjosi Brookesille suurta summaa pennusta. Noin vuoden sisällä astutus tapahtui suden ja pomeranianin välillä ja onnistui yhdellä kerralla. Yhdistelmästä syntyi yhdeksän pentua. Pentujen kuvailtiin näyttävän hienostuneilta susilta. Niillä oli pitkä turkki, joka oli lähes yhtä laadukasta kuin hopeaketuilla.

 Jaarlin lisäksi ostajiin lukeutuivat eläinten anatomiaa tutkinut tohtori John Hunter ja lordi Monthermer. Myös muut yläluokkaiset koiraintoilijat ostivat näitä pentuja, mutta heidän nimiä ei ole mainittu. Yksi pennuista ainakin päätyi elämään Skotlantiin Gordonin linnaan, eli sen omistaja todennäköisesti oli Gordonin herttua. Luonnontieteilijä Thomas Pennant kirjoitti nähneensä tämän koirasuden Gordonin linnassa, ja kertoi sen olleen ulkonäöltään ja käytökseltään enemmän susi. Se päästettiin "heikon" (ei selitetty millä tavalla heikko) peuran kimppuun, jonka kurkkuun se syöksyi oitis ja sai peuran hengiltä.

Elossa oleviakin eläimiä availlut tohtori Hunter onneksi tyytyi tarkkailemaan harvinaisuutensa anatomiaa ja elämää sivusta, ja säästi skalpellit muita raatoja varten, mutta hänen pentunsa kohtalo oli silti surkea. Hän kuvaili koirasuden olleen hyvin nopea reaktioissaan ja säikkyneen helposti. Oudon käytöksensä vuoksi sitä luultiin vesikauhuiseksi tai muuten sairaaksi, ja se kivitettiin kadulla kuoliaaksi. Lordi Monthermerin pentu taas kuoli kaksivuotiaana kohtaukseen (epilepsia, myrkytys?).

Clanbrassilin jaarlin narttupentu eli onneksi pidemmän elämän. Se sai elämänsä aikana yhden ainoan pentueen pointterin kanssa vuonna 1770. Yksi pennuista annettiin Pembroken lordille, George Augustus Herbertille. Hänen narttupentunsa sai nimen Lupa. Lupa eli hemmoteltua elämää Wiltonin kartanossa, sille oli palkattu oma hoitaja, ja sitä kutsuttiin jatkuvasti sudeksi, vaikka eihän se kovin susimaiselta enää voinut näyttää, kun kerta oli puoliksi pointteri. Lupa vuorollaan teki peräti neljä pentuetta mastiffin ja bulldoggin sekoituksen kanssa. Kaikki pentueet olivat suuria, 7-10 pennun kokoisia, ja pentuja päätyi yläluokkaisille pitkin Britanniaa ja Irlantia, sekä kaksi meni Sveitsiin asti. Näissä pennuissa oli siis 25 % pointteria, 25 % mastiffia, 25 % bulldoggia, 12,5 % pomeraniania ja 12,5 % sutta - melkoista sekametelisoppaa! Missähän välissä näiden supersekoitusten verilinja sammui lopullisesti?

Lupa kuoli 12-vuotiaana ja haudattiin kartanon puutarhaan. Sen hautakivessä lukee:

"Tässä lepää Lupa,

jonka isoäiti oli susi,

jonka isä ja isoisä olivat koiria,

ja jonka äiti oli puoliksi koira ja puoliksi susi.

Hän kuoli 16. lokakuuta 1782

12-vuoden iässä."

Kuten ehkä huomasitkin, hautakiveen päätyi väärää tietoa, sillä Lupan isoisä oli ollut susi. Kenties Pembroken lordi muisti väärin.

Minkäänlaista varsinaista pointtia tämän sukulinjan jalostuksessa ei ollut. Kunhan vaan kokeiltiin kokeilun vuoksi, ja käytettiin niitä koiria, mitä kotoa sattui löytymään. Yläluokkaisilla kyllä oli varaa pitää koira taikka koiralaumakin tyhjän panttina. Olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä millaisia nämä koirasudet olivat, mutta koska niihin risteytettiin pointteria, mastiffia ja bulldoggia todennäköisesti ne näyttivät vain epämääräisiltä rakkikoirilta. Vaikka koiria ja susia on historian alkuhämäristä asti risteytetty toistensa kanssa, on systemaattinen jalostus, jossa keskitytään vaalimaan suden ulkonäköä ja ylläpitämään susiprosentteja enemmän nykyajan juttuja.

Lähteet:

*A Tour in Scotland (Thomas Pennant, 1769)

*History of Quadrupeds (Thomas Pennant, 1781)

*Observations Tending to Shew That the Wolf, Jackal, and Dog, Are All of the Same Species (John Hunter, 1787)

*https://www.historytoday.com/miscellanies/wild-wolf
*https://en.wikipedia.org/wiki/Pomeranian_dog

Tässä Charles Burton Barberin vuoden 1893 maalauksessa on kuningatar Victorian pomeranian Windsor's Marco, joka painoi noin 5,4 kiloa. Nykyään Marco olisi rotumääritelmän mukaan aivan liian suuri, mutta Marco nimenomaan aloitti trendin, joka johti rodun koon puolittumiseen!