Nara piertelee, osa 31: Kisaragi

 Piirsin tämän kuvan Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n tulevaa muistipeliä varten. Olen yleensä valinnut tällaisissa projekteissa vähemmän suosittuja hahmoja, mastiffeja ja jopa ihmisiä, koska tiedän pystykorvien olevan muiden suosikkeja ja helpoimpia piirrettäviä. Tällä kertaa kuitenkin valitsin hahmoista Kisaragin, koska halusin kokeilla värittää revontulia. Noh, ne eivät onnistuneet toivotusti, mutta ensimmäiseksi yritykseksi tästä tuli ihan kelvollinen.

Itseltään varastaminen on aina ok! Häpeilemättä läpipiirsin koirani kuvan. Onpa kätevää kun on oma malli kotona.

Kun luonnos oli valmis piirsin sen uudelleen valopöydällä. Vähän harmittaa etten jaksanut tehdä värillisiä ääriviivoja, ne olisivat voineet tehdä kuvasta eloisamman ja näyttävämmän. Totta puhuen minulla ei ole ollut paljoa piirtoinspistä viime aikoina, mutta tein tämän kuvan puoliväkisin kun halusin kuitenkin olla projektissa mukana.

Pelkästään sinisävyinen kuva oli yllättävän hieno! Oikeastaan harmitti alkaa värittämään sitä enemmän, varsinkin kun en tiennyt onnistuisivatko revontulet ollenkaan.

Pelkäsin käyttää vesivärejä taivaaseen, vaikka niillä olisi varmasti voinut saada aikaan luonnollisemmat revontulet. Vesiväreissä on kuitenkin aina tietty kontrollin puute, mikä pelotti liikaa uutta juttua värittäessä. Käytin vain puuvärejä mahdollisimman paljon, mutta kuten lähes aina mukana on myös hieman vesiväriä ja Copic-tussia.

Lisäsin vielä geelikynällä lumihiutaleita. En nyt ole erityisen tyytyväinen mutten pettynytkään kuvaan. Suhtaudun siihen neutraalisti. Revontulet eivät sulaudu taivaaseen tarpeeksi, ne ovat nyt vain tommoisia värikkäitä möykkyjä... Silti opin tästä paljon ja kenties seuraavalla kerralla niistä tulee luontevamman näköisiä. En aio yrittää parannella tätä kuvaa tai tehdä sitä uudelleen, ihan hyvä se näin on, eikä sitä tarvitse hävetä muiden rinnalla.

Hopeanuolen hämmentävä suomidubbi

Tämä juttu on aiemmin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehdessä nro 14.

Hopeanuolen suomalainen dubbaus on kieltämättä surkuhupainen, mutta monelle nostalginen ja täynnä mukavia muistoja. Monista hölmöistä lausahduksista on saatu paljon hupia aikaan. Toisaalta huvittavuuden lisäksi suomidubbi myös hämmensi katsojiaan sisältämällä pahojakin käännösvirheitä, jotka aiheuttivat sitkeitä väärinkäsityksiä. Suomidubissa on niin paljon mokia, ettei niitä mitenkään voida kaikkia eritellä yhdessä artikkelissa, mutta yritetään mainita ainakin ne pahimmat!

Dubin laatua tarkastellessa on pakko kuitenkin ensin tutustua sen historiaan, jotta voisimme ymmärtää, mistä virheet voivat johtua ja ettei pelkästään Suomen puoli ollut syyllinen. Käännetty versio Hopeanuolesta ei ilmestynyt ensimmäisenä Suomessa, vaan Ruotsissa vuonna 1987. Suomiversio tuli hieman jälkijunassa vuonna 1989. Suomalaiset eivät kääntäneet sarjaa alkuperäisten japanilaisten repliikkien perusteella, vaan käännöksen olivat tehneet ruotsalaiset, josta suomalaiset sitten käänsivät parhaan mukaan sarjan suomeksi rikkinäinen puhelin -tyylillä. Ruotsalaiset olivat jo tehneet omia virheitään, ja Suomessa käännösvirheiden teko jatkui.

Myös animen leikkaus tehtiin Ruotsissa. Japanilaiset olivat myös leikanneet sarjan heidän omaksi kahden kasetin VHS-julkaisuksi, joka oli huomattavasti lyhyempi kuin meidän versiomme. Japanilaiset lähettivät Pohjolaan koko sarjan, josta olisi ollut mahdollista halutessa leikata pidempikin kasettisarja. Hopeanuolen tulevasta suursuosiosta ei kuitenkaan tuossa vaiheessa ollut kellään aavistustakaan, vaan sitä kohdeltiin samalla tavoin kuin kaikkia muitakin lukemattomia 80- ja 90-luvun suomalaisia animejulkaisuja.

Koska kaikki materiaali saatiin Ruotsin kautta, voi ihan ensimmäisen VHS-julkaisun ensimmäisen kasetin takakannesta lukea yhä ruotsalaisten ääninäyttelijöiden nimet. Tätä ei ilmeisesti tajuttu tai osattu muuttaa, koska teksti oli laitettu kuvan päälle. Takakansien tekstit olivat myös suoria käännöksiä ruotsalaisista videoista. Oudot höpötykset Alaskasta, grizzly-karhuista, englannistetuilta kuulostavat nimet ("Akaka-Booto", "Dai-Suki") ja kasetin tapahtumiin liittymättömät juonikuvaukset olivat peruja ruotsalaisilta.

Sarjan alkuperäiseksi nimeksi oli merkitty Silver Fang, joka kuitenkin oli japanilaisten keksintö markkinoida sarjaa ulkomaille. Tämä on käynyt ilmi nettiin vuotaneista Toei Animationin promomateriaaleista. Ginga Nagareboshi Gin on kieltämättä melkoinen sanahirviö japania osaamattomille. Sarja julkaistiinkin Ruotsissa nimellä Silver Fang, mutta Suomessa se käännettiin jostain syystä Hopeahampaan sijaan Hopeanuoleksi - vaikka meillä ilmestyi jo sen niminen intiaanipäälliköstä kertova sarjakuva!

Suomidubbauksen suoritti Golden Voice Oy, ja ääninäyttelijöinä toimi vain neljä henkilöä: Pertti Nieminen, Erkki Murto, Päivi Sorsa sekä Ulla Ollikainen. Kaikilla oli useita rooleja suoritettavana. Hämmentävästi tärkeidenkin hahmojen ääninäyttelijät vaihtuivat vähän väliä. Moni katsoja oli luullut Smithiä nartuksi, koska hänellä oli välillä naisen ääni, ja ainakin itse olin aikoinaan luullut Terryä nartuksi naisäänen takia. Vaihtelevien ääninäyttelijöiden ja sekavan dubbauksen takia oli välillä vaikeaa tajuta, kuka hahmo puhuu.

Pienen ääninäyttelijämäärän lisäksi dubbauksessa on paljon muita laadullisia kämmejä. Omituisesti lausuttuja sanoja (kuten Sniperin legendaarinen "Päästäkää minut ales täältä!"), kiusallisen hiljaisia taukoja ja väärin ajoitettua puhetta esiintyy paljon, minkä takia koirien leuat liikkuvat vaikka ääntä ei kuulu. Mielestäni pahimpiin mokiin lukeutuu kohtaus, jossa Hidetoshi lyö Daisukea, mutta Daisuke jatkaa puhumista normaaliin tapaan lyönnin aikana. Myös Crossin ja Chuutoran taistelu on monille jäänyt mieleen Crossin myötähäpeää aiheuttavien ulinoiden vuoksi, mitkä olisivat sopineet paremmin pornoleffaan. Itse dubin käsikirjoitus sisältää kömpelöitä lauseita, kuten Benin "Nuo kolme koiraa eivät pelkää mitään, siksi ne ovat niin pelkäämättömiä."

Dubattu versio sisältää useita selkeitä käännösvirheitä. Takaumassa Tiikeriveljesten kimppuun syöksyi näätä, mutta dubatussa versiossa hyökkääjä onkin verenhimoinen vuoristokoira. Näätä on piirretty melko koiramaisesti, joten virheen voi ymmärtää. Ouun soturien saapuessa Mien kaupunkiin Ben yhtäkkiä höpöttääkin tuntevansa Mossin entuudestaan, vaikka japaniversiossa hän puhuu Akamesta. 

Hahmojen sukulaissuhteet pistettiin dubissa uuteen uskoon. Koska Daisuke puhutteli Goheeta suomidubissa isoisänään, yhä tänä päivänä moni luulee heidän olevan sukulaisia. Japanilaisessa versiossa Goheesta käytetään kuitenkin sanaa jii-sama, joka tarkoittaa ukkoa tai vanhaa miestä, ja sanaa käyttävät monet muutkin hahmot Daisuken lisäksi. Suomidubissa eräässä kohtauksessa Hidetoshi jopa kutsuu Goheeta Daisuken isäksi!

Väärinkäsitys, että Moss ja Ben olisivat sukulaisia, ei kuitenkaan ole suomidubista peräisin, vaan leikkaamattomasta ja tekstitetystä versiosta, jossa Ben suostuttelee Mossia lopettamaan laumojen taistelun, koska ovathan he sukulaisia. Japaniversiossa Ben puhuu toveruudesta. Tämä käännösvirhe jostain syystä laitetaan yleensä suomidubin piikkiin, vaikka suomidubissa kerrankin käännös toimii.

Tämä moka löytyykin leikkaamattomasta versiosta.

Joidenkin hahmojen nimiä suomennettiin sattumanvaraisesti. Great oli Jätti, Akame oli Punasilmä ja Tiikeriveljekset esiteltiin Punaisena, Mustana ja Harmaana Tiikerinä. Myöhemmin heitä kuitenkin kutsuttiin japanilaisilla nimillä. Myös Terry esiteltiin ensin Arpi-nimellä, myöhemmin häntä puhuteltiin kuitenkin Terrynä. Myös Punasilmä vaihtoi nimeään hetkeksi, julistaen "Minä olen Akeema!" Mutsun kenraalien nimet, Kisaragia lukuunottamatta, oli ilmeisesti tulkittu väärin kanjien perusteella, minkä vuoksi Minazuki oli Minagetsu, Hazuki oli Agetsu ja Uzuki oli Ugetsu. Kääntäjät suhtautuivat Hopeanuoleen tavallisena lastenohjelmana, minkä vuoksi nimien suomentaminen on ymmärrettävää, etenkin päähenkilön kohdalla. Kuitenkin on outoa, ettei joitakin todella hankalia nimiä viitsitty suomentaa.

Coloradon Vanha Kolmivarvas

Yksi Kolmivarpaan ja collien pennuista. Tämä narttu sai myöhemmin pentuja airedalenterrierin kanssa.

Tämä juttu keskittyy naarassuteen nimeltä Old Three Toes, joka tapettiin vuonna 1923 Coloradon Thatcherissä. Samoihin aikoihin lehdistö oli nimennyt samalla nimellä myös toisen suden, joka tappoi karjaa noin 50 000 dollarin edestä Etelä-Dakotassa, Pohjois-Dakotassa ja Montanassa. Tämä urossusi kuoli lopulta vuonna 1925. Etsin alunperin vanhoista sanomalehdistä lisää tietoa tästä uroksesta, mutta hämmennyin löytäessäni todella ristiriitaisia tekstejä. Lopulta tajusin kyseessä olevan kaksi eri eläintä, ja tämän nartun tapauksen olevan paljon kiinnostavampi. Harmittavasti nartusta kertovat kirjat ja lehtijutut sisältävät välillä myös ristiriitaisia väittämiä. Ristiriitojen kohdalla olen luottanut enemmän paikalla olleiden henkilöiden sanaan.

Vanha Kolmivarvas vaikutti olevan varsin yleinen nimi parjatuille pedoille, sillä nimikaimojen joukossa oli myös ainakin puuma, karhu ja kojootti. Nimen yleisyys kertoo kuinka yleistä oli, että pedot selvisivät jalkaraudoista hengissä, joskin muutamaa varvasta kevyempinä. Nämä yksilöt oli helppo tunnistaa jälkien perusteella. Coloradon Kolmivarpaan vasemmassa etujalassa oli vain kolme varvasta. Petoja oli muutenkin hävitetty niin suurella innolla, että harvat jäljelle jääneet yksilöt pystyttiin nimeämään ja tunnistamaan, ja monista ansoja ja pyssymiehiä väistävistä sitkeistä karjantappajista tuli paikallisia legendoja.

Roy Spangler ja Kolmivarvas

Coloradon Kolmivarpaan uskottiin olleen toisen pahamaineisen suden, Vanhan Valkoisen (Old Whitey), kumppani. Vanha Valkoinen tappoi karjaa Coloradon Thatcherissä 15 vuoden ajan. Uroksen erikoisuus oli tapa purra vasikkojen häntiä poikki, ilmeisesti puhtaasti huvin vuoksi. Uros jäi ansaan ja tapettiin vuonna 1921. Tämän jälkeen Kolmivarvas jäi täysin yksin, sillä sen uskottiin olevan alueen viimeinen susi. Ilman puolison apua houkutus tappaa helposti saatavilla olevaa karjaa nousi entisestään.

Kiima-aika tuli ja Kolmivarvas etsi turhaan uutta puolisoa. Joulukuun aikoihin narttu alkoi lirkutella mukaansa maatilan collieta (The Last of the Loners -kirjan mukaan koiran nimi oli Shep, mutta sanomalehdet kutsuivat koiraa nimellä Rex). Narttu ulvoi koiralle turvallisen matkan päästä ja vaikka koira oli ollut pidetty ja tunnollinen työkoira, vastasi se silti nartun kutsuun katoamalla ensin yöksi kerrallaan ja myöhemmin useaksi päiväksi. Collie suljettiin vanhaan kanojen verkkoaitaukseen. Yöllä Kolmivarvas tuli kaivamaan kumppaninsa ulos aitauksesta ja seuraavien noin kolmen viikon ajan collie juoksi vapaana suden vierellä, ja palasi kotiinsa vain tappaakseen karjaa puolisonsa kanssa. Uusi avio-onni päättyi kun collie söi myrkkysyötin. Kolmivarvas osasi välttää ihmisten ansoja ja syöttejä, mutta koira ei näitä ymmärtänyt.

Maaliskuussa 1923 valtion metsästäjä Roy Spangler raportoi petoeläintutkija Stanley P. Youngille maanviljelijän löytäneen Kolmivarpaan pesän, jossa oli pentuja. Mies oli lähtenyt hakemaan lapiota, jotta olisi voinut avata pesän, mutta Kolmivarvas oli sillä välin siirtänyt pentunsa muualle, eikä uutta pesää löydetty.

Eräänä päivänä Spangler, joka oli omistanut kaiken aikansa Kolmivarpaan metsästykseen, löysi nartun jälkiä ja seurasi niitä hevosen selästä. Hän löysi suden leikkimässä pentujensa kanssa. Spangler ei ehtinyt saada kivääriään esille kun susi oli jo karannut läheisen mäen päälle, kiväärin ulottomattomiin, josta se ulvoi kuin ivatakseen metsästäjälle ja kiinnittääkseen huomion pois pennuista. Kun kaikki pennut olivat mäellä turvassa narttu katosi niiden kanssa.

Mutta viimein kesäkuun 11. päivänä Kolmivarvas jäi kiinni Spanglerin jättämään jalkarautaan. Kaksi sen pennuista oli aiemmin jäänyt ansoihin kiinni ja ne oli johdatettu läheiselle maatilalle, jotta emo voisi seurata niiden jälkiä. Jäljille laitettiin lukuisia ansoja, joihin narttu lankesi pentuja etsiessään. Susi raahasi ansaa perässään pitkän matkaa, ylittäen Apishapa-joen, ja Spangler seurasi suden jättämiä jälkiä koko yön läpi. Hän löysi uupuneen suden pusikosta. Ihmisen nähtyään Kolmivarvas jaksoi vielä hetken poukkoilla, mutta se oli turhaa, ja se tuntui alistuvan kohtaloonsa. Spangler sitoi sen kuonon kiinni. Hän kyykisteli nartun selän päällä ja tunnusteli sen nisiä, saadakseen tietää imettikö se vielä pentujaan. Yllättäen susi vielä ponkaisi ylös ja sen kuono pamahti miehen kurkkua vasten, mutta kuono sidottuna se ei pystynyt puremaan. Säikähdyksen jälkeen Spangler sitoi suden jalat yhteen, nosti sen hevosen selkään ja toi sen näytille Monroen ja Hendersonin maatilalle, josta collie oli kotoisin. En tiedä missä vaiheessa susi viimein ammuttiin, mutta maatilalle tullessa se näyttäisi yhä olleen elossa - miksi muuten sen suuta pidettiin sidottuna?

Kolmivarpaan pentuja

Roy Spangler ja ansa, johon Kolmivarvas jäi kiinni.

Mitä sitten tapahtui Kolmivarpaan pennuille? Toinen ansaan jääneistä pennuista oli susimaisempi ja se ammuttiin ja täytettiin. Spangler otti enemmän collieta muistuttavan nartun huostaansa. Se oli collien tavoin punertava, mutta siinä oli myös susimaista harmaata sävyä. Luonteeltaan se oli hyvin arka. Elokuuhun mennessä Spangler oli saanut yhden pennun lassolla kiinni ja kaksi jäi ansoihin. Ne kaikki tapettiin, paitsi yksi uros, joka hetken ajaksi lähetettiin Denveriin Stanley Youngille. Uros oli kuitenkin niin aggressiivinen, että Young lopetti sen. Täten koko pentueen uskottiin olleen poistettu luonnosta.

Myöhemmin eläinlääkäri E. J. Foreman Coloradon Trinidadista pyysi saada Spanglerin hoidossa olevan narttupennun itselleen jalostuskokeita varten. Foremanin huostassa narttu astutettiin kahdesti koirien kanssa. Narttu kuoli vesikauhuun samana päivänä kun sen olisi ollut aika synnyttää toinen pentueensa. Heti nartun kuoleman jälkeen Foreman avasi sen mahan ja otti sen kuusi pentua hoiviinsa, mutta ne kaikki kuolivat neljän päivän sisällä.

Ensimmäinen pentue oli tehty airedalenterrierin kanssa ja Foreman piti yhden pennun itsellään kaksivuotiaaksi asti, jonka jälkeen hän myi sen eteenpäin. Se oli voimakas uros, jolla oli karkea, harmaa turkki ja pystykorvat. Se oli ystävällinen, mutta epäluuloinen ja vaikeasti lähestyttävä. Roy Spangler otti koirasuden avukseen metsästykseen, mutta se oli hyödytön ja ei suostunut ottamaan yhteen kojoottien kanssa. Koirasusi karkasi häneltä, juoksi autotielle, josta ohi ajava maanviljelijä lassosi sen. Koira palautettiin Foremanille ja hän teki sillä pentueen saksanpaimenkoiran kanssa. Pentuja oli kuusi, ja ne kaikki olivat kilttejä ja komeita eläimiä. Foreman piti itsellään nartun, jolla hän kertoi olevan susimaiset pää, turkki ja raajat, suden ravi ja tarkat aistit. Harmittavasti en ole löytänyt kuvia näistä erikoisista risteytyksistä.

Kolmivarpaan taru päättyi varsin surkeasti. Sen ensimmäinen puoliso, Vanha Valkoinen, päätyi täytettynä Stanley Youngin hyllylle, ja Kolmivarpaan kallo päätyi myös Youngin kokoelmaan. Kaikki sen pennut kuolivat, mutta kenties jotkin Foremanin teettämistä koirasusista saivat vielä omia jälkeläisiään. Mitä Coloradon susiin tulee, Kolmivarvasta kutsuttiin aikanaan osavaltion viimeiseksi sudeksi, mutta virallisesti viimeisen suden tappoi riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen työntekijä vuonna 1945. Jotta Kolmivarpaan tarinalla olisi edes jonkinlainen onnellinen loppu, voin ilokseni todeta, että Coloradoon on tänä vuonna tuotu kymmenen sutta Oregonista, ja ainakin viisi lisää aiotaan tuoda ensi vuonna. Onnea ja menestystä näille hukille!

Täytetty Kolmivarpaan urospentu

Lähteet:
*Accounts of Famous North American Wolves (P. S. Gipson, W. B. Ballard, 1998)
*The Buffalo Times 26.8.1923
*The Great Divide 10.3.1926
*The Herald Democrat 21.8.1923
*The Indicator 21.7.1923
*The Last of the Loners (S. P. Young, 1970)
*The Wolves of North America, Vol. 1 (S. P. Young, E. A. Goldman, 1944)
*Richford Gazette 10.8.1923

Teddy R, koulutettu "susi"

Etsiessäni kaikenlaista materiaalia historiallisista koirasusista törmäsin Teddy R:n tapaukseen. Tätä koiraa väitettiin puhtaaksi sudeksi ja se sai osakseen paljon julkisuutta. Itselleni on pieni mysteeri miten tämä koira on mennyt läpi sudesta, sillä kuvien perusteella se oli selkeästi koira, ei välttämättä edes koirasusi. On toki täysin mahdollista, että siinä olisi voinut olla tippa suden verta mukana. Tämä koira oli kuitenkin kiinnostava tapaus, oli siinä mitä verta hyvänsä, joten käydään läpi mitä tietoa Teddystä on jäänyt elämään jälkipolville. 

Teddy R, joka oli nimetty presidentti Theodore Rooseveltin mukaan, oli Illinoisin osavaltiosta peräisin olevan professori W. H. Southworthin omistama koira. Southworth väitti Teddyn olevan LaSalle Countyn lammasvarkaista polveutuva susi, jonka hän oli kaapannut pentuna ja kasvattanut metsästyskoirien joukossa. Teddyllä oli ollut myös kaksi sisarusta, mutta vain Teddy oli koulutettavissa. Southworth opetti sille paljon temppuja ja käytti sitä myös metsästykseen.

Tri County Press -lehti vuodelta 1903 kuvaili yhtä Teddyn metsästysretkistä. Lumisena ja aurinkoisena tammikuun päivänä kaniinimetsälle lähti yhdeksän miestä, mukanaan kolme koiraa, kolme haulikkoa ja kolme frettiä. Koirakolmikko koostui "kesytetystä sudesta", spanielista ja greyhoundista. Fretit laskettiin rautatien vieressä oleviin kaninkoloihin, joista saatiinkin heti kolme kania. Tämä oli turhankin helppoa. Ensimmäinen oikea jännitys saatiin kun kani otettiin elävänä kiinni ja päästettiin vapaaksi avaralla pellolla. Koirat päästettiin irti, ja kani oli tuskin ehtinyt juosta sataa metriä kun Teddy R sai sen kiinni ja kantoi sen isännälleen. Nälkäisen koiran annettiin syödä kani, jonka se söikin ilomielin aloittaen päästä, eikä jättänyt jälkeensä yhtäkään luuta taikka karvatupsua. Tämän jälkeen fretti ajoi kanin ulos kolosta, jolloin koirat jälleen syöksyivät saaliin perään. Jälleen Teddy R tavoitti kanin ensimmäisenä ja toi sen elävänä omistajalleen, jolloin kaniparka vapautettiin uudestaan, vain jäädäkseen taas Teddyn hampaisiin. Päivän päätteeksi kaneja oli saatu kiinni yhteensä seitsemäntoista, joista kolme yhä elävää aiottiin säilyttää elossa seuraavaa hupiretkeä varten.

Muutamaa päivää myöhemmin miehet olivat jälleen kanijahdissa. Tällä kertaa Southworth järjesti kilpailun, jonka palkintona oli viisi dollaria. Voittajakoiran kuuluisi ottaa kaniini kiinni ja tuoda se omistajalleen, ennen kuin susi ehtisi napata kanin. Kisassa oli mukana kolme koiraa ja Teddy. Yksitellen kaksi kania päästettiin irti ja kummallakin kerralla Hunter-mastiffi otti ne kiinni, mutta koiran koulutus pilasi sen voiton, sillä Hunter oli opetettu kanin tapettuaan pudottamaan se maahan. Silloin Teddy singahti kaappaamaan raadot ja toi ne omistajalleen. 

Teddy loisti myös kettu- ja susijahdissa. Sen sanottiin olevan lauhkea ja älykäs, mutta etenkin susia jäljittäessään siitä tuli raivoisa peto ja sen väitettiin olevan parempi kuin mikään ajokoira. Southworth oli niin varma koiransa kyvyistä, että halusi lahjoittaa sen presidentti Rooseveltille, joka aikoi lähteä susimetsälle. Presidentti kuitenkin kieltäytyi kunniasta. Hassua kyllä, Southworth oli jo pari vuotta aiemmin, vuonna 1901, yrittänyt myydä koiran näyttelijä Sarah Bernhardtille. Hintana olisi ollut 300 dollaria. Pariisilainen näyttelijätär oli saapunut Chicagoon ja oli kuulemma ollut kiinnostunut tapaamaan koulutetun suden, mutta Southworth ja Teddy odottivat hotellin aulassa tunnin ajan turhaan. En tiedä tapasiko ranskalainen julkkis koiraa ollenkaan, ja olivatko uutiset koulutetusta sudesta oikeasti ehtineet Ranskaan asti. Kauppoja ei ainakaan tehty.

Teddy osasi lukuisia temppuja. Se muun muassa ratsasti hevosen selässä pidellen samalla ohjaksia suussaan, osasi erotella kolikoita ja jakoi lehtisiä. Teddystä teetettiin useita postikortteja, joita myytiin temppunäytösten ohessa. Näitä kortteja teetettiin selkeästi paljon, sillä niitä on lähes jatkuvasti tarjolla Ebayssä.

Vuonna 1911 Teddyä käytettiin näytillä jopa Kalifornian Whittierin korkeakoulussa asti, jossa sen uskottiin olevan hyvä esimerkki eläinten psykologiasta ja kuinka villejä eläimiä voidaan kouluttaa. Myös kaikenlaisia erikoisuuksia kronikoiva Ripleyn usko tai älä (Ripley's Believe It or Not) otti Teddy R:n mukaan sanomalehtijuttuun, jossa ällisteltiin suden rinnassa olevaa kotkan muotoista merkkiä.

Teddy sai elämänsä aikana osakseen suurta huomiota, sitä esiteltiin julkkiksille ja jopa presidentille, siitä kirjoitettiin useasti sanomalehtiin ja sitä käytettiin koulussa opetusmateriaalina. Jostain kumman syystä kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut kyseenalaistavan Teddyn eläinlajia, tai ainakaan epäilyksiä ei kerrottu julkisesti. Johtuiko tämä omistajan asemasta? En saanut selville minkä alan professori hän oli, ja myös etunimet jäivät mysteeriksi. On hämmentävää miten tämä koira on mennyt läpi puhtaasta sudesta isojen lepakkokorviensa ja muutenkin koiramaisen olemuksensa kanssa. Susiväitteiden lisäksi tarinat koiran ilmiömäisistä kyvyistä saattoivat olla liioiteltuja, ja koira tuskin olisi kiinnostanut mediaa mikäli se olisi ollut vain tavallinen kylärakki. Teddyn tyrkyttäminen kuuluisille henkilöille on myös saattanut olla julkisuuden hakua, sillä kummallakin kerralla Southworth ilmoitti suunnitelmistaan etukäteen sanomalehdille. Mutta oli miten oli, Teddy on ollut mielenkiintoinen koira ja jättänyt oman pienen jälkensä historiaan.

 

Lähteet:

*The Buffalo News 6.2.1901

*The Minneapolis Journal 31.3.1903

*The Redondo Reflex 16.2.1911

*Sioux City Journal 25.4.1949

*The St. Louis Republic 31.3.1903

*The Starkville News 31.7.1903

*The Whittier News 3.2.1911

*Tri County Press 22.1.1903

Tähdenlento 19

Kannen tekijä Supatsup

Vuoden viimeinen Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehti saatiin ulos vähän aikaa sitten. Teemana oli Riki ja voi että kuinka olin odottanutkaan tätä teemaa! Rikihän on lempihahmoni sarjassa. Suuresta innostuksestani huolimatta pelkäsin vähän riittäisikö yhdestä hahmosta tarpeeksi juttua, mutta teema tuli lehdessä oikein hyvin ja monipuolisesti esille.

Kirjoitin tuttuun tapaan paljon. Lehteen päätyi muun muassa juttu Hopeanuolen merkityksestä lapsuudessani, aihe, josta olin aiemmin jo kirjoittanut englanniksi Silver Fang Networkin nettilehteen (nro 3). Kyseessä ei kuitenkaan ole suora suomennos. Kirjoitin myös Shiron hahmoesittelyn (Rikistä oli ollut jo esittely aiemmassa numerossa, joten Riki-teemaan päätyi sitten hänen isänsä esittely), jutun Rikin ääninäyttelijöistä, jutun Rikin mysteerisestä elämästä ja mitä kaikkea emme hänestä tiedäkään, sekä jutun japanilaisesta sankarikoira Tamasta. Kaikista aikaavievin juttu oli "Kuka oli oikeasti maailman vahvin koira?". Tässä analysoin kuka olikaan Hopeanuoli-sarjan aikaisista koirista kaikkein vahvin, eikä se mielestäni ollutkaan vahvimmaksi kutsuttu Benizakura. Tätä oli hyvin mielenkiintoista, mutta tosiaan myös työlästä kirjoittaa ja voin vain toivoa, että logiikassani ja perusteluissani on järkeä.

Muiden teksteihin lukeutuivat esimerkiksi Vivyn juttu Riki-oheistuotteista. Raezla kirjoitti Akakabutocon-tapahtumasta, joka ei ollut Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n järjestämä, mutta aiheensa puolesta oli hyvä saada tapahtumasta raportti lehteemme. Minka Järvisen kaukasiankoirien rotuesittely (todella hyvä saada esittelyyn kerrankin rotu, joka ei ole pystykorva tai paimen) ja Supatsupin kirjoitus aksolotleista toivat monipuolisuutta. Erityisen tyytyväinen olin Emmi Seppälän artikkeliin eri kamppailulajeista. Kutsuin hänet kirjoittamaan tästä aiheesta, koska uskoin sen voivan kiinnostaa monia Ginga-faneja, vaikka se ei varsinaisesti sarjaan liitykään. Kuitenkin taistelut ja aasialaisuus tuovat aihetta tarpeeksi lähelle.

Kaiken kaikkiaan Riki-teema tuli selkeästi esille ja mukana oli myös kiinnostavia teemaan liittymättömiä juttuja. Olen todella tyytyväinen tähän numeroon! Taitto oli myös pääasiassa hienoa, erityisen nätti oli tuo yläpuolella oleva Lapsuuteni Hopeanuoli -aukeama, johon oli valittu VirvaPP:n kuvitusta. Joitain pikkuvikoja kyllä löysin, esimerkiksi joskus teksti koskee kuvaa epämiellyttävän näköisesti, kuten sisällysluettelossa.

Odotan innolla ensi vuoden lehtiä, niihin äänestettiin todella hyvät teemat, eli kauhu ja keräily. Erityisesti kauhu kiinnostaa kympillä!

Vastaan kysymyksiinne, osa 3

Tämä on toistaiseksi viimeinen vastauskierros aiempaan postaukseen, jossa pyydettiin lukijoilta kysymyksiä. Kysymyksiä tuli enemmän kuin odotin, minkä vuoksi olen vastannut osissa ja nyt suljen sen kommentoinnin. Uusia kysymyksiä saa toki aina esittää milloin vain, mutta en enää vastaa niihin tälläisenä koosteena, vaan vastaan suoraan kysymyksen alle. Kiitos kommenteista! Oli mukavaa nähdä, että blogilla on aktiivisia lukijoita ja teillä oli oikein hyviä kysymyksiä.

Tämän kierroksen alkupää keskittyi paljon Hopeanuoleen/Gingaan, mutta oli lopussa kysymyksiä myös muista aiheista.

"Miten sinusta tuli Ginga-fani, miten tutustuit Gingaan?"

En muista milloin ja miten tämä tapahtui, mutta ensikosketus on tapahtunut TODELLA nuorena. Muistan jo tarhaikäisenä joskus leikkineeni Hopeanuoli-leikkejä. Ala-asteella Hopeanuolia lainailtiin ristiin ja niitä jopa katsottiin koulussa silloin kun opettajalta oli opetusmateriaali loppunut. Meillä oli välillä elokuvatunteja, jolloin kotoa sai tuoda videoita, joista luokka äänesti mikä katsottaisiin. Hopeanuolet tuppasivat voittamaan, koska olivathan ne niin jänniä.

"Keräiletkö Ginga-oheistuotteita? Millainen Ginga-kokoelma sinulla on?"

Keräilyni on ollut vaatimatonta, eivätkä nämä ole erityisen hienosti esillä. Kaikki suomeksi julkaistut tietysti löytyy ja VHS-julkaisuista olen yrittänyt keräillä eri variaatioita. Muutama figuuri, japanimanga, pehmo ja sekalainen pikkusälä löytyy, mutta paljon olen jättänyt väliin. Kaikki mahdolliset yhdistyksen kamat olen säilyttänyt. En usko Ginga-kokoelmassani olevan mitään erityisen mielenkiintoista.

"Oletko nähnyt Yoshihiro Takahashia livenä? Oletko menossa tapaamaan häntä, kun hän syyskuussa tulee Helsinkiin?"

En ole nähnyt, enkä ole nyt menossa. Tiedän, että tämä voi hyvin todennäköisesti olla viimeinen kerta kun hän käy Suomessa. Kuitenkin ilmoitus nimikirjoitustilaisuudesta tuli hyvin yllättäen ja lyhyellä varoitusajalla. Minun pitäisi sopia poissaolo töistä, koira laittaa hoitoon ja laittaa matkaan aika paljon rahaa. Kysyin juuri vapaapäiviä Lapin reissua varten, enkä halunnut kysyä erikoisjärjestelyitä heti uudestaan. En usko, että tässä tilaisuudessa Takahashin kanssa voi jutella paria minuuttia pidempää, eikä nimikirjoitusta saa ottaa vapaavalintaiseen esineeseen. Rakastan hänen sarjojaan ja hänellä on ollut suuri vaikutus minun lapsuuteeni, mutta en silti usko, että saisin hirveästi irti hänen tapaamisestaan. Hopeanuoli-yhdistykseen otettiin yhteyttä sähköpostilla tähän tapaamiseen liittyen ja ehdotettiin Takahashin haastattelun järjestämistä, en itse edelleenkään ajatellut mennä, mutta ehdotin tätä hommaa sopivalle henkilölle. En paljasta enempää vielä.

"Mitkä Ginga-hahmot ovat suurimpia suosikkejasi ja mitkä inhokkejasi?"

Ainakin Riki (Riki on se ykkönen!), Gin, John, Musashi, Sniper, Yukimura, Saheiji ja Hidetoshi Sekiguchi kuuluvat suosikkeihin. En pidä ollenkaan Weedistä, Siriuksesta ja Kyoushirousta.

"Laita nämä sarjat paremmuusjärjestykseen: GNG, GDW, Orion, Last Wars, Noah."

GNG, GDW, TLW, Orion. Noah kuuluu roskakoriin.

"Millaisia muutoksia sinä tekisit Ginga-saagaan?"

Karsisin hahmoja rankalla kädellä. Kaikenlaisia turhia sivuhahmoja on aivan liikaa, minkä vuoksi uudet hahmot ovat aluksi suuren huomion kohteina, kunnes vaipuvat vain taustalle ihmettelemään. Osa hahmoista on yksinkertaisesti kadonnut, koska Takahashi on unohtanut niiden olemassaolon. Vanhoja hahmoja tulisi käyttää aina kun mahdollista ja välttää uusien hahmojen luontia, ellei ole täysin varma, että uusille hahmoille riittää käyttöä myös tulevaisuudessa. Laittaisin Giniä vierailemaan useammin Daisuken luona, jotta näkisimme ihmisiä enemmän ja vierailut eivät aina koskisi koirien haavojen parantamista. Minulle omistajan ja koiran välinen side lukeutui Hopeanuolen alkupuolen parhaimpaan antiin, mutta tämä elementti on unohtunut lähes täysin sarjasta. Toisin mukaan lisää narttuja tai muuttaisin joidenkin urosten sukupuolta, sillä urosten määrä on narttuihin verrattuna moninkertainen. Toivoisin, että narttujen joukosta löytyisi enemmän toiminnan naisia, eikä vain äitejä tai pulasta pelastattavia neitoja, vaikka näillekin hahmotyypeille on paikkansa. Lisäisin sarjaan enemmän sisältöä, joka perustuisi hahmojen välisiin suhteisiin ja jokapäiväiseen luonnossa selviytymiseen, ikuisen sotimisen sijaan. Noah pyyhittäisiin täysin pois saagasta.

"Toivotko vielä jatkoa Gingalle, vai toivotko, että jatkoa ei ole enää tulossa?"

Jos taso on samaa kuin Noahissa, en toivo enää jatkoa. Mutta näytän peukkua jos Takahashi haluaa tehdä lyhyitä Shin Gaiden -tyylisiä tarinoita, joilla syvennetään sivuhahmoja ja selvitetään sarjan juoniaukkoja (esimerkiksi se kuuluisa Chuutoran katoaminen).

"Missä Hopeanuoli- ja Weed-anime ovat mielestäsi onnistuneet paremmin kuin mangaversiot? Pidätkö enemmän animesta vai mangasta?"

Hopeanuolen kohdalla pidän hieman enemmän animesta, mutta versiot ovat melko tasoissa. Animessa oli mielestäni enemmän tunnelmallisia ja tunteellisia hetkiä, varsinkin musiikilla on ollut suuri rooli tunnelman luomisessa, mutta manga on etenkin loppua kohden piirretty todella upeasti ja yksityiskohtaisesti. Weedin kohdalla valinta on helppo. Anime oli lähes täysin pettymys, muutamaa hyvin piirrettyä jaksoa/kohtausta lukuun ottamatta.

"Onko sinulla joitain lempitaiteilijoita? Suomalaisia tai ulkomaalaisia."

Toki ja he ovat vaikuttaneet paljon taiteeseeni! Suosikkipiirtäjäni on Jaime Sidor/Emrys, joka tosin valitettavasti ei ole ollut aktiivinen vuosikausiin. Hän piirtää pääasiassa mustavalkoisia ääriviivapiirroksia, joissa on todella rohkeat ja selkeästi itsevarmuudella tehdyt viivat, ja hänen ihmissudet sun muut hirviöt ovat täynnä raivoa. Hänen tyylinsä on hyvin realistinen ja yksityiskohtainen.

Synnabar on toinen suuren vaikutuksen tehnyt, mutta myös nykyään varsin epäaktiivinen. Pidän hänen rouheista, luonnosmaisista viivoista. Monesti hän värittää perinteisesti piirretyt kuvansa digitaalisesti ja tämä yhdistelmä toimii todella hyvin, eikä värityksestä heti huomaa sen olevan digitaalista. Hänen kuvissaan on paljon viittauksia mytologiaan ja menneisyyden kulttuureihin, mitä arvostan paljon.

Goldenwolf on se pakollinen nimi kaikkien turripiirtäjien parissa. Kun nuorena aloin kiinnostumaan furry-/turrigenrestä hänen työnsä olivat ensimmäisten löytämieni joukossa. Hänellä on vesi- ja puuvärit hyvin hallussa ja hän piirtää oikein miellyttäviä ja luonnollisia kuvia.

Muita tärkeitä vaikutteita ovat olleet muun muassa Dark Natasha, Wielder, ja Balaa. Näitä on niin monta ja kaikilta olen yrittänyt bongata tyyli- ja tekniikkavinkkejä, joita voisin jäljitellä.

"Minkälainen musiikkimaku sinulla on? Onko jotain all time favorite biisiä?"

Suurin rakkauteni on U2. Oikeastaan mikään muu artisti ei pääse lähellekään intohimoani U2:sta kohtaan. He ovat olleet elämässäni jo lähes 20 vuotta. Kaikissa ylä- ja etenkin alamäissä tämä bändi on jaksanut innostaa, lohduttaa ja pitää yllä edes jonkinlaista kiinnostusta elämää kohtaan. Vaikka olen kuinka jäyhistynyt vuosien varrella pystyn yhä helposti tuntemaan lapsenomaista ihmetystä kun kuuntelen/katselen U2:n juttuja. Joskus jokin asia vain loksahtaa kohdalleen ja näin minulle on käynyt tämän bändin kanssa. Arvostan kuinka suurella intohimolla he tekevät työtään, arvostan tarinoita laulujen takana, kuinka tämä on ensisijaisesti live-bändi, joka kuulostaa parhaimmalta livenä, sekä sitä, ettei bändin jäsenten käytöstä tarvitse häpeillä - ei ole mitään huumeskandaaleja, turpakekkereitä ja bändärien hyväksikäyttöjä. No, ainakaan toistaiseksi, mutta kun kyseessä on näin ikivanha yhtye on vaikeaa kuvitella, että tuollaista enää nousisi pinnalle. Kaikki tietenkin mahdollista. U2:n musiikki puhuttelee minua suoraan sydämeen ja tuntuu kuin se olisi kirjoitettu juuri minulle. Heillä on todella laaja katalogi, josta löytyy yllättäviä tyylivalintoja ja jotain kaikkiin fiiliksiin. Yleensä kuuntelen heidän livejään mieluummin kuin studioversioita.

Kun nyt kysyttiin yksittäistä suosikkikappaletta, niin selkeästi suosikkini on U2:n A Sort of Homecoming. Tämä iski täysillä heti kun ensimmäistä kertaa kuulin sen joskus kersana. Todella hellä, unelmoiva, mietiskelevä ja hieman melankolinen kappale, josta kuitenkin jää päällimmäisenä hyvä olo. Kappaleen sanat jättävät paljon tulkinnan varaa ja olen lukenut erilaisia vastauksia kysymykseen mistä tämä oikeasti kertoo. Tämähän on tulkinnanvaraisen taiteen hieno puoli, jokainen voi nähdä siinä jotain itselleen relevanttia. Oman tulkintani mukaan laulaja haluaa jättää aiemman elämänsä taakseen ja rakentaa paremman tulevaisuuden toisen ihmisen kanssa.

Esimerkkejä U2:n hienoista liveistä, joita tulee säännöllisesti kuunneltua, ovat esimerkiksi Rattle & Hum -elokuvan With or Without You ja Exit, nämä ovat mielestäni huomattavasti parempia kuin studioversiot ja tässä elokuvassa oli kyllä valaistus kohdillaan. Tykkään todella paljon WoWY:n loppuun lisätystä säkeestä, jota ei studioversiossa ole ja jota jään aina kaipailemaan jos laulu sattuu kuulumaan radiossa tai baarissa. Muistaakseni olin 15v kun Sydneyn ZooTV-kiertueen keikka julkaistiin DVD:llä ja sieltä etenkin Bullet the Blue Sky kolahti kympillä. Tämä oli varmaan siisteintä mitä olin ikinä teinisimmuillani päässyt näkemään! Ja onhan tuo vieläkin hiton komeaa menoa, liekit taustalla ja Edgen kitara ja Bono lääh puuh -ukkona (niin joo, nimesin koirani hänen mukaan). U2 harmittavasti harvemmin soittaa kovinkaan raskasta rockia, mutta kyllä sekin selvästi onnistuu.

Toki kuuntelen paljon muutakin. Depeche Modella on todella syvä, intiimi ja synkkä soundi. Paljon syntikkaa ja kasaria. Ja Dave Gahanin ääni, ah! Olen paininut vuosien varrella paljon masennuksen kanssa ja DM käsittelee usein synkkiä aiheita, mutta yleensä heidän esittämässään pimeydessä on myös paljon lohtua. Hyvin runollinen bändi. Lempikappaleeni heiltä on The Love Thieves.

Nykyään tehdään paljon kasarisyntikkapoppia jäljittelevää musiikkia, jota kutsutaan synthwaveksi. Kuuntelen paljon tällaisiä artisteja, joita olen bongannut YouTuben kautta - yksi hyvä kanava on NewRetroWave, joka postailee eri synthwave-artistien kappaleita. Tätä kautta olen alkanut seuraamaan esimerkiksi seuraavia artisteja: The Midnight, Michael Oakley, Saffari, Dance with the Dead, d.notive, Destryur, Scandroid ja niin edelleen.

Tämä on ehkä yllättävä valinta ja joku voi jopa naureskellakin (koska ei tiedä paremmin), mutta Robbie Williams on aivan upea! Jeesus miten yhdessä ihmisessä voikin olla niin paljon lahjakkuutta! Robbie sanoittaa kappaleensa itse, hän pystyy uskottavasti vetämään rockia, poppia, jazzia, hiphoppia, melkeinpä mitä vain. Livenä hänellä on ihan uskomaton energia ja karisma, mutta samalla esiintyminen näyttää raivostuttavan helpolta - kuin hänen ei tarvitsisi edes yrittää. U2:n tavoin hän on ehdottomasti parhaimmillaan livenä ja levyllä mälsä kappale saakin ihan uutta eloa. Jos yhtään kiinnostaa tsekata kuinka monitaitoinen Robbie onkaan voi vertailla keskenään esityksiä kuuluisalta Knebworthin keikalta (2003), etenkin niitä enemmän rock-henkisiä kipaleita, 2001 Royal Albert Hallin keikan esitysten kanssa, joissa hän coveroi vanhoja jazz-/swing-kappaleita. Minähän en jazzista ole kiinnostunut pätkääkään, PAITSI silloin kun Robbie esittää sitä. Hänen esiintymistyylinsä on niin magneettinen, hän on tarinankertoja. Parina esimerkkinä tästä esiintymiskyvystä olkoon Knebworthistä Me and My Monkey ja Albert Hallista Mr Bojangles ja Well, Did You Evah?

Muita mainitsemisen arvoisia artisteja ovat Ghost, Hurts, Rammstein, David Bowie, Billy Idol, Kent, Muse, Bruce Springsteen... Pääasiassa kuuntelen aika vanhaa kamaa, enkä seuraa ollenkaan mitä uusia hittejä radiossa soitetaan. Mutta kuuntelen myös kaikenlaista teknobilejumputusta ja ties mitä roskaa, fiiliksen mukaan.

"Omaatko jotain ns. outoja tai erikoisia tapoja?"

Vihaan sukkia ja vältän niiden käyttöä niin paljon kuin mahdollista.

"Mielestäsi paras, hauskin tai mieleenpainuvin postauksesi täällä blogissa? Ja miksi?"

Olen tyytyväisin historia-aiheisiin teksteihini, koska olen halunnut kirjoittaa aiheista, joista ei ole ennen ollut saatavilla tietoa suomeksi. Kaikista tyytyväisin olen Dingot näyttelykoirina -jutusta, koska se perustui lähes täysin sanomalehtiarkistoista löytämiini artikkeleihin, jotka olivat maksumuurin takana ja aiheesta ei ollut saatavilla tietoa edes englanniksi, eikä todellakaan suomeksi. Tällaisten artikkelien kirjoittaminen on hyvin raskasta ja aikaavievää, koska tiedonmurut löytyvät sekalaisesti pitkin sanomalehtiä ja löydösten perusteella pitäisi lopulta kirjoittaa selkeä teksti, jossa olisi jokin punainen lanka. Nämä aiheet ovat mielenkiintoisia katsauksia menneisyyden elämään, enkä halua niiden jäävän täysin unholaan.

"Keräiletkö mitään? Oletko keräillyt ennen jotain, mitä et enää kerää?"

Tästä pitäisi joskus jaksaa tehdä ihan oma postaus, sen perään on kyselty usein. Käytän tässä vastauksessa nyt vanhoja kuvia. En varsinaisesti kerää enää mitään vain keräilyn takia, mutta ostan kun näen jotain kiinnostavaa ja sattuu olemaan ylimääräistä rahaa. Samantyyppisiä tavaroita sitten ajan kuluessa kerääntyy. Kai sitä voi sanoa keräilyksi, vaikka keräilyssäni ei ole mitään päämäärää.

Minulla on jonkin verran oheistuotteita elokuvista ja tv-sarjoista. Hannibal-sarja (Mads Mikkelsenin tv-versio) on minulle hyvin tärkeä, joten siitä on tullut ostettua figuureja, kirjoja, fanitaiteita ja jopa Hannibal-nukke. Nukke poseeraa vitriinissä hellissä tunnelmissa Alien-elokuvien xenomorfin kanssa. Yhä Hannibaliin liittyen ostin myös Will Grahamin hahmon piirtämiä kelloja, jotka myytiin aitona, mutta tätä on mahdotonta todistaa jälkikäteen. Tiedän, että erästä kohtausta varten näitä kelloja piirrettiin kymmenittäin, ehkä jopa sadoittain, ja sarjan loputtua sen esineitä huutokaupattiin faneille. Tällaisia pikkuesineitä huutokaupattiin usean kappaleen könteissä ja vain murto-osalle tehtiin aitoustodistus. Myyjällä oli myynnissä samaan aikaan muitakin tavaroita sarjasta ja hän osasi kertoa niiden alkuperän, mutta ainahan on mahdollista valehdella, joten näiden aitous jäänee mysteeriksi.

Titan A.E. -animaatio on minulle ollut lapsuudesta asti pieni pakkomielle. Olen ostanut pari alkuperäistä animaattorien tekemää luonnosta, jotka ovat todella samanlaisia, mutta en osannut päättää kumpi on parempi joten molemmat ovat kehyksissä seinällä. Kokoelmani suurin ylpeys on tietääkseni ainoa laatuaan, mutta vaikea sanoa varmasti, koska elokuvaa ja sen tuotteita kohtaan on niin vähän kiinnostusta. Korso on yksi lempihahmoistani ja tämä pienoismalli/maketti/maquette on todennäköisesti tehty animaattoreille malliksi ja myös skannattu DVD:n menua varten, jossa se pyörii 360 astetta. Harmi vain ase oli katkennut. Myyjällä oli myynnissä samantyylisiä maketteja muistakin päähahmoista ja harmittaa todella, TODELLA paljon etten ostanut niitä tai ottanut niistä kuvia talteen.

Öööh mitähän muuta mainitsemisen arvoista olisi? Kirjahylly on täynnä koira- ja turrisarjakuvia, sekä kirjoja luonnosta ja kryptozoologiasta. U2-kamaa on aika paljon. Vähän joka nurkassa on jokin "omituinen" esine, joiden olemassaololle olen täysin sokeutunut. Vasta silloin kun tänne tulee joku vieras (erittäin harvinainen tapahtuma), joka alkaa ihmetellä mikä tämä ja tuo on havahdun muistamaan, että oho, tälläinenkin oli olemassa ja ei varmaan löydy ihan joka kodista.

Toisen maailmansodan aikainen kaasunaamari

Taksidermiaa eli täytettyjä eläimiä ja kalloja keräilin ihan keräilyn ilosta joskus kahdenkympin alussa. Hyvin kallis harrastus, joten en nykyään ostele näitä yhtään tai edes selaile mitä voisi olla myynnissä. Kotona on muun muassa täytettyjä mäyriä, variksia, rusakko, naakka, kalalokki, pulu, jotain pikkulintuja. Nahkoina on opossumi, näätä, hopeakettu, kojootti (tämä on kyllä upea!) ja sinikettu. Kalloja on myös jonkin verran ja olen lähinnä halunnut koiria: punakettu, kojootti, siperianhusky, pitkäkarvainen collie, englannincockerspanieli, kääpiöpinseri, keskikokoinen villakoira, pari mysteerirotua, supikoira, siaminkrokotiili, harakka, näätä ja kissa. Jos rahaa tulvisi ovista ja ikkunoista alkaisin jälleen ostelemaan eri koirarotujen kalloja.

"Käytkö coneissa?"

Aika harvoin, mutta jos käyn olen yleensä myyjänä taidekujalla.

"Miellätkö itsesi "faniksi", kuulutko johonkin fandomiin?"

Todellakin! Olen monenkin asian intohimoinen ja suorastaan pakkomielteinen fani. Vuorovaikutan muiden fanien kanssa kuitenkin lähinnä Hopeanuoli-fandomissa. Muita fanikuntia seuraan sivusta ja ehkä joskus kommentoin jotain aiheeseen liittyvissä FB-ryhmissä/Twitter-tileissä/Tumblreissa/Discordeissa. Vaahtoan eri sarjoista/elokuvista/artisteista lähinnä yksityisviesteillä kavereille.

"Katsotko mieluummin uusia leffoja/sarjoja/kirjoja tms. vai palaatko herkemmin kuluttamaan samoja tykkäämiäsi teoksia uudelleen ja uudelleen?"

Katson mieluummin itselleni uusia teoksia. Palaan saman teoksen pariin yleensä silloin kun haluan näyttää sen toiselle ihmiselle ja saan seurata hänen reaktioitaan ja keskustella teoksesta hänen kanssaan. Silloin tällöin haluttaa palata vanhan teoksen äärelle uudelleen yksinkin, mutta näitä mielihaluja tapahtuu aika harvoin ja vasta sitten, kun viime kerrasta on jo kulunut vuosia. Alkuvuodesta oli aika paska rahatilanne, jonka takia en pystynyt hankkimaan uusia kirjoja. Tämä oli aika paha paikka, koska en pysty olemaan vessassa lukematta (lol), joten aloin sitten kaivella vanhoja, vuosia pölyjä keränneitä kirjoja esille. Tuli luettua ainakin Death Note-, Emma-, Nana- ja Akira-mangat uudestaan. Nyt menossa Don Rosan kootut. Elokuva-/sarjapuolella odotan tällä hetkellä uusinta The Boysin tuotantokautta ja käyn läpi Stephen Langin uraa.

Vastaan kysymyksiinne, osa 2

 Jatkoa viimekertaiselle vastauspostaukselle, jossa käytiin läpi lukijoiden kysymyksiä.

"Mitkä koirarodut on sun suosikkeja ja mitkä inhokkeja?"

Pahoittelen pitkää vastausta.

En pidä mistään koirasta, jolla on hengitysvaikeuksia, liian lyhyet jalat yhdistettynä pitkään selkään, liikaa ihopoimuja, vaikeahoitoinen turkki tai ei turkkia lainkaan, tai joka kuolaa jatkuvasti. Kaikki selkeästi epäluonnollinen, kivulias ja koiran elämää haittaava on iso nou nou. En todellakaan tarkoita, että kaikkien koirien pitäisi näyttää dingolta tai sudelta. Toimivia ja kestäviä koiramalleja on muitakin. En myöskään välitä kovin pienistä koirista, mutta jos ne elävät normaalia elämisen arvoista elämää niin ei niissä mitään vikaa ole, en vain itselleni halua käsilaukkukoiraa. JOS olisi pakko valita pieni koira, niin eloisat ja fiksut perhoskoirat, kääpiöpinserit, pienetamerikanpaimenkoirat ja alaskan klee kait voisivat olla vaihtoehtoja. Haluaisin silti omistaa myös "koiran kokoisen" koiran samalla.

En ole hirveästi kiinnostunut nimenomaan koiraroduista, vaan löyhistä koiratyypeistä. Rotukoirille on paikkansa, esimerkiksi kun halutaan jotain todella tarkasti määriteltyjä ominaisuuksia vaikkapa opas- tai poliisikoiran työhön. Nykyinen rodunjalostusmalli on kuitenkin täysin tuhoon tuomittu, koska uutta verta ei oteta mukaan joko ollenkaan tai tarpeeksi usein. Suljetussa populaatiossa rodusta jo menetettyjä geenejä ei voi ikinä saada takaisin ja diversiteetti vähenee joka sukupolvelta. Suurin osa roduista on luotu vain kourallisella koiria ja kaikki rodun nykyiset edustajat polveutuvat täysin samoista eläimistä. Ei siis ole juurikaan väliä vaikka kasvattajat sekoittaisivat käyttö- ja näyttölinjaa, tai kotimaista koiraa ulkomaisen tuonnin kanssa, siitä on vain marginaalista apua - toki parempi kuin ei mitään. Kasvattajat huijaavat itseään tuijottamalla vain sukutaulujen viimeisimpiä sukupolvia, joiden perusteella koirat eivät näytä sukurutsaisilta. Oikean sukusiitoksen saa selville vain jäljittämällä sukutaulut niin pitkälle menneisyyteen kuin mahdollista, tai geenitestillä.

Koska rotukasvattajat "saavat" käyttää jalostukseen vain saman rodun edustajia joutuvat he jatkuvasti tekemään kompromisseja jalostuksessaan ja vähättelevät terveysongelmia. En nyt mainitse mikä rotu on kyseessä, mutta keskustelin kasvattajan kanssa, joka kasvattaa harvinaista metsästysrotua (harvemmin oikeassa käytössä enää), jonka lähes jokaisella yksilöllä on jonkinlaista allergiaa. Hänestä tämä ei ollut iso asia, koska ei koiran tarvitse voida syödä kanaa (vaikka se on yleisin koiranruoissa tavattava liha), sillä rotu on historiallisesti syönyt enemmän kalaa ja riistaa, eikä myöskään ruohoallergia ollut paha juttu. Siis... koira on allerginen ruoholle, jota on kaikkialla puolet vuodesta ja ympäristöissä, joissa koiran pitäisi työskennellä? Vaikea kuvitella, että joku karu mettäukko viitsisi pitää ruoholle allergista mettäkoiraa hommissa. Mutta kun nämä allergiat ovat levinneet koko rotuun, eikä uutta verta "ole lupaa" hankkia muualta, ollaan melkoisessa umpikujassa. Jos rotujen tilanne on jo nyt tällaista, miltä se näyttää 10, 50 tai 100 vuoden päästä? Samaa verta ei voi ikuisesti pallotella.

Moni rotu on mielestäni todella upea, kuten saksanpaimenkoira tai dobermanni, mutta sellaisen ostaminen tuntuu täysin venäläiseltä ruletilta tuleeko sieltä jokin vakava terveysongelma samalla, joka johtaisi ennenaikaiseen hautaan. Yli puolella dobermanneista on dilatoiva kardiomyopatia (dilated cardiomyopathy, DCM), jonka takia täysin terveeltä vaikuttava koira voi yhtäkkiä kuolla tuosta vain. Institute of Canine Biology arvioi, että vuoteen 2040 mennessä KAIKILLA dobermanneilla on dilatoivan kardiomyopatian geeni. Jos kaikki DCM-koirat poistetaan jalostuksesta dobermannien geenipooli pienenee jälleen, johtaen rankkaan sisäsiitoksen nousuun ja jokin muu terveysongelma tulee ottamaan DCM:n paikan. Ainoa järkevä ratkaisu olisi tehdä useita harkittuja roturisteytyksiä, mutta yhä liian moni harrastaja ja rotujärjestö vastustaa niitä. Rakkaan rodun annetaan mieluummin kuolla, kuin siihen otettaisiin ulkopuolista verta, sittenhän ne olisivat, hui perkele, sekarotuisia! Miten ironista, ottaen huomioon, että dobermanni luotiin pääasiassa rankkurin kiinniottamista koirista, joiden taustoista ei tiedetty mitään. Jalostuksessa on viety ääripäähän niin fyysisiä kuin psyykkisiä ominaisuuksia. Suurista koirista on tehty suurempia, pienistä pienempiä, löysänahkaisista vielä löysempiä. Osa työkoiraroduista ei enää pysty rauhoittumaan ollenkaan ja tavallinen arki on niiden kanssa raskasta. Suurin osa tapaamistani saksanpaimenkoirista on ollut neuroottisia, tyhjää vinkuvia, reaktiivisia ja niillä on ollut jokin allergia tai atopia.

Näen rodut enemmän raaka-aineina, joita sekoittamalla voidaan luoda juuri itselle sopiva eläin. Kiinnostavimmat koirat tulevat mielestäni tarkkaan harkituista risteytysprojekteista. Jos jotain puhdasrotuisia pitää mainita, voisin olla kiinnostunut alaskanmalamuutista, grönlanninkoirasta, saksanpaimenkoirasta, amerikanakitasta, käyttölinjaisesta labradorinnoutajasta, chesapeakelahdennoutajasta, dobermannista, isosveitsinpaimenkoirasta, appenzellinpaimenkoirasta, amerikanpitbullterrieristä tai perinteisestä bonemouth shar peistä. Mieluusti ottaisin kuitenkin koiran, joka olisi suurimmaksi osaksi jotain rotua, mutta mukana olisi myös jotain muuta, joka järkevästi tukisi yhdistelmää. Ei ole mitään rotua, mikä sataprosenttisesti miellyttäisi minua, vaan kaikissa haluaisin muuttaa jotain. Pidän monesta koirarodusta ja osaan arvostaa ja ihailla niiden kykyjä, mutta en silti haluaisi sellaista itselleni.

Noin yleisesti pidän atleettisista, säänkestävistä, älykkäistä, yhteistyökykyisistä, rauhallisen itsevarmoista, vaatimattomista ja maskuliinisista koirista. Liian siroa, kapeaa ja nättiä ei saa olla. Murtovaras ei saisi päästä sisälle ekan potkaisun jälkeen. Pelkuruutta en siedä, eli uhkaavissa tilanteissa pitää olla edes jotain yritystä, eikä heti juosta karkuun häntä jalkojen välissä. En halua säännöllisesti trimmata, harjata ja pestä koiraa, turkin pitää olla lyhyehkö ja kestää säätä sen verran, ettei koiraa mieluusti tarvitse myöskään pukea. Esimerkiksi airedalenterrierin kohdalla intoni stoppaa tuohon trimmaamiseen. Koiran yksi tehtävä on olla kodin jätemylly, joten teräsvatsaisuus kuuluu asiaan, kaikenlaiset ruoka-allergiat ja nirsous eivät. Koira on minulle lemmikki, mutta haluan sen kuitenkin voivan olla potentiaalisesti myös hyödyllinen. Koskaan ei tiedä milloin zombie-maailmanloppu koittaa. Kotona pitää osata rauhoittua, mutta olla aina valmis tekemään omistajan kanssa hommia. Omistajalle pitää aina olla nöyrä ja koiralla pitää olla TODELLA suuri kynnys, jotta se mistään syystä purisi omistajaa tai kodin muita ihmisiä. Koirapuistokoira ei tarvitse olla, eikä vieraista ihmisistä tarvitse pitää, mutta omalle väelle ei saa uhitella koskaan. Vapaana koiran pitää pysytellä omistajan/kodin lähettyvillä, eikä harhailla minne sattuu. Kaikki haluamani tuskin osuu samaan koiraan, mutta nämä nyt ovat tällaisiä ihanteita.

"Jos kirjoitat Legendan varjossa-fanitarinan uusiksi, tuleeko siihen pitti-Nara vai uusi koirasusi-Nara? Vai kumpikaan, jos siis sen kirjoittaminen uudelleen on vielä mahdollisesti suunnitelmissa?"

Nara pysyisi tuossa tarinassa pittinä, koska koirataistelut olivat niin oleellinen osa tarinaa, enkä myöskään haluaisi Naran olevan yhtä korkea ellei korkeampi kuin Riki. On yhä mahdollista, että aloitan tarinan uudelleen, onhan sen juonikuviot suunniteltu alusta loppuun, joten olisi sääli heittää se hukkaan.

"Onko jatko-osan kirjoittaminen Tengu-tarinalle yhä suunnitelmissa? (Ei paineita, kunhan kysyn, koska aidosti tarina kiinnostaa. :D)"

Eiköhän! Kaikenlaiset muut kirjoitusprojektit vain ovat tiellä ja koko ajan keksin uusia jännempiä projekteja. Jatko-osaa en laittaisi enää ensin Tähdenlentoon, koska eka osa julkaistiin vuoden 2020 lehdissä, joten sen jälkeen liittyneet jäsenet eivät tietäisi yhtään mistä on kyse (toki vanhat lehdet voi yhä lukea digiversioina yhdistyksen sivuilta, mutta eri asia kuinka moni tajuaa tämän). Fanitarina vie myös todella paljon sivutilaa.

"Miten Bono nykyisin jakselee?"

Hyvin! Vanha ukko se on, mutta ei ole toistaiseksi terveysongelmia ja elämä on rauhallista. Kävimme elokuussa Lapissa (pikaisen mutkan kautta myös Haaparannassa) ja reissu oli oikein onnistunut. Bono käyttäytyi koko matkan hienosti, vaikka ei ole tottunut matkustamaan autossa ja muutenkin tuppaa olemaan reaktiivinen. Olin yllättynyt etteivät koko päivän kestävät ajomatkat aiheuttaneet ripalia tai oksennusta. Rakista oli oikein mukavaa uida Kemijoessa ja sukulaisvierailuilla sai ennätysmäärät lääpintää ja kehuja. Olin erityisen tyytyväinen siihen miten tottelevainen ja järkevä Bono oli. En pitänyt sitä vapaana, vaikka oltiinkin keskellä ei mitään, koska pihapiirin läpi kulki säännöllisesti poroja. En usko, että se olisi lähtenyt yksin harhailemaan mihinkään, mutta porot olisivat voineet saada kyytiä. Ulko-ovea pidettiin kuitenkin paljon auki ja koira oli sisällä vapaana, mutta ei lähtenyt ulos kun sanoin sille elä mee. Välillä nukuin pari tuntia ja koira nukkui myös lattialla, samalla kun ovi oli auki. Kerran kävin myös saunassa, samalla kun koira jäi pyynnöstä sisälle oven jäädessä yhä auki. Hetken katselin saunan ikkunasta tuleeko se sittenkin ulos, mutta ha-haa, ei tullut. Toki paikalla oli myös mummo ja setä, joten luotin, että jos rakki nyt singahtaisi ulos varmaankin jompi kumpi tekisi jotain. Mutta ei ollut tarvetta sille.

"Jos rahatilannetta ei lasketa, niin pitäisitkö samaan aikaan mieluummin yhtä vai useaa koiraa?"

Useampaa, mutta kuinka useaa, se selviäisi vain kokeilemalla missä ajan, energian ja tilan raja tulee vastaan. Jos siis taloudellista rajaa ei olisi. Mielelläni haluaisin jakaa elämäni mahdollisimman monen koiran kanssa, myös erityyppisten koirien kanssa. Ne ovat kaikki omia persooniaan ja niiltä oppii paljon.

"Onko sinulla piirtämisen harjoitteluun liittyen jotain erityisiä rutiineja/tavoitteita, vai piirrätkö sitä mitä mieli tekee silloin kun tekee?"

Piirrän silloin kun huvittaa ja jokin inspiroi, tai on tylsää ja ei muuta huviketta tarjolla. Tiedän ettei piirtäminen tule koskaan olemaan minulle millään tavalla merkittävä tulonlähde, joten minulla ei ole siihen liittyviä tavoitteita. Kun osallistun projekteihin muiden piirtäjien kanssa tavoitteeni on vain saada kuvat valmiiksi ajoissa ja toivoa etteivät kuvani ole huonoimmasta päästä. Tässä vaiheessa en enää koe tarvetta todistella mitään kenellekään ja hyväksyn oman rajallisuuteni.

"Silloin kun teet tummat, näkyvät ääriviivat ja värität vesiväreillä (+ mahdollisesti jollain muulla), lisäätkö päälle fiksatiivia ennen maalaamista vai väritätkö suoraan vesiväreillä?"

Väritän suoraan, käytän fiksatiivia vasta kun kuva on 100% valmis. Vai tarkoititko maskinestettä (frisketti)? En käytä sitä oikeastaan koskaan. Aina kun olen yrittänyt se on jättänyt suttua jälkeensä. Käytän sitä jotenkin väärin. Tai ehkä käyttämäni merkki oli huono? Kesti vuosikausia ennen kuin edes tajusin maskinesteen olevan olemassa ja mihin sitä käytetään.

"Oletko harkinnut taidekirjan julkaisemista itse? Jos, millainen se olisi?"

Olen joskus vuosia sitten miettinyt luonnoskirjan julkaisua. Semmoinen, johon olisi koottu mustavalkoisia luonnoksia ja ääriviivapiirroksia. Painokulut tulevat tässä vastaan (kun pitäisi maksaa heti etukäteen ja sitten toivoa niiden myyvän) ja käyn coneissa todella harvoin, joten ne todennäköisesti jäisivät pyörimään jalkoihin pitkäksi aikaa. Ei mahdoton ajatus kuitenkaan.

"Mikä on varhaisin lapsuusmuistosi?"

Olen niin huonomuistinen. En osaa sanoa mikä voisi olla varhaisin muisto. Sen nyt voin kertoa kuitenkin, että lapsuuden leikeissä Leijonakuningas, Prätkähiiret ja Hopeanuoli olivat avainasemassa.

"Onko olemassa sinua ärsyttäviä ns. "pakollisia" juonenkäänteitä, jotka typeryydestään huolimatta ovat annettavissa anteeksi, koska toisenlainen tapa toimia olisi tarinankulun ja katsojan/lukijan kannalta vaivalloista tai muuten hankalaa? Mitä?"

Aaaaa liian vaikea kysymys! Kyllähän elokuvia katsellessa moni klisee voi ärsyttää, mutta ei juuri nyt tule mieleen esimerkkejä. Liiallinen ja epäluonteva infodumppaus ainakin pistää silmään. Tarinankulku yhtäkkiä pysähtyy kun tarinaa aletaan selittää kädestä pidellen kuin pikkulapselle. Etenkin jos tarina sijoittuu vaikka vieraaseen kulttuuriin tai tulevaisuuteen, on hyvä selittää lukijalle/katsojalle miten maailma toimii, mutta nämä olennaiset tiedot kannattaa sirotella mukaan siellä täällä, eikä yhdessä rykäyksessä. Uutta tietoa on helpompi muistaa jos se kerrotaan kohtauksessa, johon se liittyy olennaisesti - esimerkiksi lukijalle/katsojalle voidaan kertoa korteista ennustamisen perusteet samalla kun kohtauksessa ennustetaan.

Aina myös panen merkille jos hahmot puhuvat sukulais- tai ystävyyssuhteistaan, tai menneisyyden tapahtumista epäluonnollisesti ja yliselittävästi. Esimerkiksi hahmo A sanoo "Voi Erkki-veljeni, muistatko kun olit siinä kamalassa auto-onnettomuudessa kolme vuotta sitten?", johon B vastaa "Kyllä, Riitta-siskoni, ja Pertti-serkku kuoli silloin." Pakkohan meille on jotenkin saada kerrottua näin olennaiset asiat, mutta oikeat ihmiset eivät yksinkertaisesti puhu näin.

"Miksi/miten päädyit liittymään Suomen Hopeanuli-fanit ry:n jäseneksi? Miten hyvin yhdistys on vastannut odotuksiasi? Mitä kaikkea hommaa sinä teet yhdistyksessä? Miksi ihmisten kannattaisi mielestäsi liittyä yhdistyksen jäseneksi? Mitä toiveita sinulla on yhdistyksen suhteen, mitä yhdistyksen esim. pitäisi mielestäsi tehdä tulevaisuudessa?"

Olin seurannut yhdistyksen toimintaa sivusta ja niihin aikoihin netissä puitiin kovaäänisesti muun muassa jäsenkorttien katoamista ja muita aloittelevan yhdistyksen harha-askelia. Olin ostanut ensimmäiset kaksi jäsenlehteä ja kiinnostuin siihen kirjoittamisesta. Lehdissä oli mielestäni paljon hiomista ja nuoruuden uhoa täynnä halusin näyttää miten asiat pitäisi hoitaa. Pääsin heti mukaan kolmannen numeron tekoon ja liityin myös jäseneksi.

Yhdistys on vastannut odotuksiani hyvin! Saan toteuttaa itseäni kivojen projektien parissa. Olen tutustunut moneen mukavaan ihmiseen, joihin tulee pidettyä yhteyttä säännöllisesti luontevan yhteisen aiheen parissa. Olen säilyttänyt kaikki yhdistykseltä saamani postit ja ne tulevat olemaan mukavia muistoja vuosikausien päästä.

Teen pääasiassa sisältöä Tähdenlento-jäsenlehteen ja Jäsenposteihin ja valvon näiden edistymistä. Teen myös paljon muuta sekalaista, enkä oikein edes kiinnitä huomiota mitä kaikkea teen. Kalenteriin en osallistunut piirtäjänä, koska minulla ei ollut silloin skanneria ja muutenkin piirtäminen ei silloin oikein inspannut, mutta olin vastuussa projektin valvomisesta. Yleensä tilaan painotuotteet painosta. Teen paljon sisältöä yhdistyksen someen (etenkin Facebookiin), mainoskuvia, tietoiskuja ja sen sellaista. Kirjoitan paljon kaikenlaista sekalaista sisältöä, esimerkiksi vuosikertomuksen eli yhteenvedon yhdistyksen toiminnasta silloisena vuonna, keräilykorttien tekstejä, voin myös vastata yhdistyksen Facebookiin tai Twitteriin tuleviin kommentteihin, pari kertaa olen myös ollut tubettajiin yhteydessä yhdistyksen nimissä. Yhdistyksen someja hoitaa useampi henkilö, joten kommentteihin vastaaja voi olla joku muukin. Olen suunnitellut kaikenlaisia projekteja vuosien varrella. Olen hallituksen jäsen ollut monia vuosia ja osallistun päätöksien tekoon.

Kaikenlaisia juttuja, joita olen vuosien varrella tehnyt yhdistyksen julkaisuihin. Mukavaa, kun saa toteuttaa itseään!

Mukaan kannattaa liittyä jos aihepiiri kiinnostaa. Jäsenmaksu on etuihin suhteutettuna hyvin pieni. Jäsen saa kaksi paksua, värillistä ja monipuolista lehteä vuodessa, sekä kaksi tai kolme pienempää Jäsenpostia, joita ei myydä ulkopuolisille. Vaikka ei muuten jaksaisi osallistua yhdistystoimintaan postiluukkuun ilmestyy sen verran tavaraa pitkin vuotta, että jäsenyys kannattaa. Jäsenposteissa on yleensä jäsenlehteä kepeämpää luettavaa, kuten lyhyitä uutisia ja puuhatehtäviä. Tähdenlento-jäsenlehdistä olen kirjoittanut tänne blogiin usein numero kerrallaan, jos olette uteliaita näkemään millaista sisältöä niissä on. Ihan kaikki vanhat Tähdenlennot ja Jäsenpostit ovat jäsenten luettavissa digitaalisessa muodossa yhdistyksen nettisivuilla. Silloin tällöin järjestämme Discordin kautta levyraateja, manga-lukupiirejä ja videopuheluita. Olen pitänyt levyraadeista erityisen paljon. Joskus on myös ravintolamiittejä, joiden kutsu lähetetään jäsenille sähköpostilla. Yhdistyksessä voi tietenkin osallistua erilaisiin projekteihin, kuten nyt tekeillä olevaan muistipeliin tai tulevan Gingaconin suunnitteluun, sekä ehdottaa uusia projekteja.

Toivoisin, että yhdistyksen noin sadasta jäsenestä useampi aktivoituisi ja osallistuisi enemmän toimintaan. Jo vuosien ajan lähinnä pieni ydinporukka on pyörittänyt yhdistystä. Uusia kasvoja tarvitaan ja silloin saadaan myös uusia ajatuksia esille! Vanhat käppyrät kyllä neuvovat ja auttavat.


Vastailen myöhemmin lisää!