Nara piertelee, osa 29: Sniper ja Gin

Unohdin tehdä tästä postauksen aiemmin, kuva valmistui vuonna 2021 ja nyt taas törmäsin siitä otettuihin vaihekuviin, joista tosin osa oli jo kadonnut. Tein kuvan Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n värityskirjaan.

Halusin ehdottomasti piirtää Sniperin, koska tykkään piirtää lihaksikkaita koiria ja hän on todella viihdyttävä hahmo. Olin myös vuosia aiemmin piirtänyt hänet yhdistyksen keräilykortteihin. Kohtaus, jossa Gin päihittää Sniperin pyörittämällä häntä ilmassa olisi todella hauska. Silmäilin Ginin asentoon apua yllä olevasta kuvasta, joka tosin on ihan eri episodista. Takajalkojen kanssa olikin melkoista hapuilua, kunnes niistä tuli siedettävät.

Sniperin yläkroppaan katsoin apua jostain Facebookista löytämästäni kuvasta, jossa oli leikkivä, tuuheaturkkinen malamuutti. En löytänyt tätä kuvaa enää, mutta piirros muuttui mallistaan paljon, jo pelkästään rodun vaihtumisen takia. Alakroppa on sähelletty ilman mallia. Sniperillä kummittelee pitkä häntä luonnoksessa, sillä en muistanut hänellä olevan töpö. Onneksi tarkistin tämän vielä ennen kuvan viimeistelyä.

Kuten luonnoksesta huomaakin luonnostelin hahmot erillisinä (Miksi?? No eihän asiat saa olla liian loogisia). Tämän takia hahmojen koot eivät täsmänneet kun aloin yhdistellä niitä, joten tulostin Ginin useassa hieman eri koossa ja sitten sovittelin mikä niistä olisi sopivin Sniperiin verrattuna. Yhteen sopivat menivät sitten valopöydälle läpipiirrettäviksi. Välillä ihmettelen miten saan mitään valmiiksi.

Olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Jos jotain haluaisin vielä muuttaa, niin Sniperin reidet olivat ehkä turhan pienet. Jotain vauhtiviivoja olisi kenties voinut olla mukana. Olin myös suunnitellut yksinkertaista taustaa, mutta aika ja jaksaminen loppui kesken.

Kaukametsän pakolaiset (kausi 2)

NIMI: Kaukametsän pakolaiset (The Animals of Farthing Wood)
VUOSI: 1994
KÄSIKIRJOITUS: Alan Case, Steve Walker, Sue Butterworth, Jenny McDade, Gordon Harrison, Elphin Lloyd-Jones, Valerie Georgeson, perustuen Colin Dannin kirjoihin
OHJAAJA: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc

Lue ensimmäisen tuotantokauden arvostelu täältä.

Kaukametsän toinen kausi jatkaa suoraan siitä mihin edellisen kauden finaali päättyi. Eläimet ovat saapuneet Valkopeuran puistoon, jossa valkoiset peurat ja suuri osa muistakin asukeista ottavat heidät vastaan suuresta vaelluksesta selvinneinä sankareina. Puistossa elää kuitenkin myös sinikettuja (jotka ovat oikeasti hopeakettuja), joita johtaa julma Arpinaama. Siniketut eivät voi sietää uusia tulokkaita ja aluksi ketturyhmät kyräilevät toisiaan, kunnes välit kiristyvät sotimiseen asti. Valkoiset peurat ovat antaneet kummallekin ryhmälle oman reviirin puistossa, mutta koska Kaukametsän eläimet yhä noudattavat valaa, jonka mukaan he eivät saa tappaa toisia kaukametsäläisiä, ovat Kaukametsän pedot vaarassa kuolla nälkään talvella. Arpinaaman partioidessa reviirin rajalla ja välillä kaapatessa Kaukametsän eläimiä on jotain selvästi tehtävä, jotta Kaukametsän eläimet eivät tuntisi olevansa vankeja uudessa kodissaan.

Lapsena pidin tästä kaudesta huomattavasti enemmän kuin ensimmäisestä. Toisella kaudella mukaan tuodaan paljon lisää kettuja ja muitakin petoeläimiä, jotka ovat selkeästi sarjan kiinnostavinta antia. Juoni on huomattavasti tiiviimpi, kiinnostavia juonikuvioita on enemmän ja monipuolisemmin. Siinä missä ensimmäisellä kaudella tarina seurasi lähinnä vain eläinten pyhiinvaellusta, on nyt mukana useita juonikuvioita, monesti yhtäaikaisesti, kuten sissisota sinikettujen kanssa, talven nälänhätä, salametsästäjien ajaminen pois puistosta, perheriidan takia omilleen lähteneen ketunpojan seuraaminen, sekä Mäyrän loukkaantuminen. Kaikki nämä ovat kiinnostavia ja jännittäviä tapahtumia, etenkin koska edelliseltä kaudelta tuttu elämän raadollisuus on yhä mukana.

Sinikettujen pomo Arpinaama on hyvin kliseinen pahis, jolla ei ole mitään hyviä puolia. Hän kuitenkin onnistuu olemaan aidosti uhkaava. Pidin myös sinikettujen ulkonäöistä paljon. Punakettujen puolelta löytyy kuitenkin yllättävän kiinnostavia persoonia. Kaukametsän Kettu on saanut neljä pentua, joista yksi ryhtyy Romeo & Julia -tyyliseen romanssiin siniketun kanssa. Kettu suhtautuu tähän yllättävän ankarasti ja suorastaan rasistisesti. Tämä asenne lieventyy sarjan edetessä, mutta Kettu suhtautuu sinikettuihin niuvasti vielä kolmannellakin kaudella. Hänen hahmo ei koskaan kasva kokonaan tämän ennakkoluulon yli. Kettu tekee sarjan aikana paljon sankarillisia tekoja, mutta toisaalta hänessä on myös selkeästi huonoja puolia. Tämä tekee hänestä kiinnostavan päähenkilön.

Kettu on myös hyvin ankara poikaansa Rohkeaa kohtaan, jolla on uhkarohkean seikkailijan luonne. Rohkea lähtee riidan päätteeksi omilleen ja tässä sarja yllättää hyvin pessimistisellä asenteellaan. Hänen kohtalo on todennäköisesti sarjan surullisin, sillä katsoja pääsee näkemään kuinka ylpeän ja iloisen ketunpojan asenne lannistuu vähä vähältä. Elämä ilman perheen suojaa onkin hyvin vaikeaa ja vaikka hän löytääkin kumppanin, on kumppani kiinnostunut hänestä vain koska kuulee Rohkean olevan kuuluisan Kaukametsän Ketun poika ja haluaa Ketun geenit pennuilleen! Miten nöyryyttävää voikaan olla Rohkealle, että hänen isänsä varjo seuraa häntä tällä tavalla. Rohkean tarinalle ei löydy onnellista loppua. Vaikka tämä on kova pala katsojalle, on tarina varmasti hyvin opettavainen lapsille. Elämä vaan on joskus... paskaa.

Sarjan suhtautuminen pahiksiin oli myös kiinnostava, sillä kettujen riitoja ei pystytä ratkomaan puhumalla, eikä edes kielletyn rakkauden voimalla. Puistoon palaa rauha vain jos Arpinaama saadaan tapettua. Hänen kanssaan on mahdotonta neuvotella, eikä hänen tekojaan haluta antaa anteeksi. Näin absoluuttinen näkökulma on virkistävän karua ja realistista lastenohjelmaan. Toisaalta mustavalkoisuutta on vähennetty ihmisten kohdalla, sillä sarjaan ilmestyy kiltti metsänvartija kaikkien ilkeiden ihmisten joukkoon.

Karu ote jatkuu jälleen kun useita tärkeitä hahmoja kuolee. Kukaan ei ole turvassa, oli hahmo miten rakastettu tahansa. Tämä on vain osa elämän kiertokulkua. Ensimmäisen kauden lävistettyjen hiirten kaltaista shokkikohtausta ei enää ole luvassa, mutta jonkin verran nähdään verta ja raakaa taistelua. Kuitenkin yksi juonellisesti tärkeä kuolema tehdään hämmentävästi ohimennen, katsojilta piilossa, eikä ruumiissa ole näkyvissä lainkaan verta vaikka kuolema oli varmasti raaka. Tämä oli outo ratkaisu, ottaen huomioon mitä kaikkea muuta sarjassa uskallettiin näyttää ja kuinka merkittävä kuolema oli. Talvella Kaukametsästä tulleet petoeläimet näkevät myös nälkää, mutta ulkoisesti heille ei ole annettu esimerkiksi näkyviä kylkiluita. Eräässä kohtauksessa Naaraskettu päivittelee miten heikolta Kettu näyttää, mutta Kettu näyttää ihan samalta kuin aina ennenkin.

Piirrosjälki vaikutti olevan myös parempaa tällä kaudella. Ainakin kiinnitin huomiota upeisiin talvitaustoihin, joita vasten punaiset ketut näyttivät upean eläväisiltä. Asetelmiin on nähty selkeästi vaivaa. Vaikka välillä animoinnissa on pientä nikottelua ja outoa hitautta, etenkin toimintakohtauksissa, on tätä selkeää jälkeä kuitenkin suuri ilo katsoa.

Erittäin huonona puolena jotkin hahmoista ovat yhä ärsyttäviä ja yksiulotteisia. Jo viime kaudella rasittava Kärppä saa yhä paljon ruutuaikaa sekoiluilleen ja nyt hänellä on myös lajitoveri, joka sekin on ihan yhtä raivostuttava. Näiden hahmojen turhanpäiväiset sekoilut ja korvia raastavat huutelut vievät nopeasti maun jakson katsomisesta, kunnes viimein tilalle astuu järkevämpiä hahmoja. En ymmärrä kenen mielestä nämä hahmot voisivat olla viihdyttäviä ja miksi heille on annettu niin paljon huomiota. Oikeastaan kaikki saaliseläimet jäävät yhä taustalle ihmettelemään ja heille on annettu vain yksi korostettu luonteenpiirre.

Suosittelen sarjaa ehdottomasti, jos ei sitä ole onnistunut lapsena näkemään telkkarista. Kakkoskausi on monessa mielessä suuri parannus ensimmäiseen kauteen, joka sekään ei missään nimessä ollut huono. Kolmoskaudesta en vielä ole nähnyt kuin yksittäisiä kohtauksia ja tiedän suurinpiirtein mitä siinä tapahtuu. Valitettavasti näkemäni ja lukemani asiat eivät ole olleet lupaavia. Jostain syystä en koskaan nähnyt kolmoskauden jaksoja lapsena, vaikka ilmeisesti nekin on näytetty telkkarissa, sillä kolmoskauden hahmojen nimiä on suomennettu Wikipediaan. Mikäli viimeinen kausi osoittautuu täysin ketunpaskaksi, voi sarjan lopettaa kesken kakkoskauden lopussa. Kakkoskauden viimeinen jakso sitoo kaikki juonilangat nätisti yhteen ja finaali tuntuu niin lopulliselta, etten edes näe tarvetta lisäjaksoille.

TÄHDET: ****

Kaukametsän pakolaiset (kausi 1)

NIMI: Kaukametsän pakolaiset (The Animals of Farthing Wood)
VUOSI: 1992
KÄSIKIRJOITUS: Alan Case, Steve Walker, Sue Butterworth, Jenny McDade, Gordon Harrison, Elphin Lloyd-Jones, Valerie Georgeson, perustuen Colin Dannin kirjoihin
OHJAAJA: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc

Jo oli aikakin viimein kirjoittaa ysäriklassikko Kaukametsän pakolaisista. Tämä sarja on varmasti monelle lapsuudesta tuttu, sillä sarjaa esitettiin usean kerran YLE TV2 -kanavalla 90-luvulla. Valitettavasti sarja oli pitkään hyvin vaikea löytää, sillä englanninkielinen, kaikki tuotantokaudet sisältävä DVD-julkaisu saatiin vasta vuonna 2014 Saksassa ja 2016 Iso-Britanniassa. Suomalaiset fanit joutuvat yhä tilaamaan boksin ulkomailta ja pärjäämään ilman suomenkielistä dubbia tai tekstitystä. Edes VHS-julkaisuja ei koskaan tehty Suomessa, mikä on  outoa, ottaen huomioon sarjan suosion. Myöskään tv-uusintoja ei ole tehty 90-luvun jälkeen. Muistan joskus lukeneeni uutisen, jossa YLE kommentoi sarjan esityslupien olevan liian kalliita, mutta en nyt löytänyt tätä tekstiä uudestaan.

Sarja perustuu Colin Dannin kirjasarjaan, josta vain ensimmäinen kirja on suomennettu. Suurin osa kirjasarjan tapahtumista on saatu mukaan kolmen kauden pituiseen tv-sarjaan, poislukien The Siege of White Deer Park -kirjan pääjuoni, joka on jätetty pois todennäköisesti sen erityisen pelottavuuden ja raakuuden takia.

Animaation syntytarina on ihan mielenkiintoinen. 80-luvun lopulla Euroopan yleisradiounioni (European Broadcasting Union) halusi tukea eurooppalaista animaatiota luomalla usean maan yhteistyönä piirrossarjan. Peräti 16 Euroopan maata osallistui projektin rahoittamiseen, myös Suomen YLE - minkä vuoksi ihmetyttääkin miksei toiveuusintoja ole ollut pitkään aikaan. Animoinnin takana olivat brittiläinen studio Teleimagination ja ranskalainen La Fabrique.

Ensimmäisellä kaudella Kaukametsässä asuvat eläimet kokoontuvat miettimään mitä tehdä metsää raivaavien ihmisten suhteen. Metsän lampi on kuivattu ja kaivinkoneet jylläävät päivästä toiseen. Rupikonna kertoo eläimille Valkopeuran puistosta, joka on luonnonsuojelualue. Älykkään Ketun ja luotettavan Mäyrän johtamina kaikenkarvaiset eläimet lähtevät pitkälle matkalle kohti Valkopeuran puistoa. He vannovat valan, jonka mukaan kaukametsäläisten kuuluisi aina suojella toisiaan, eivätkä Kaukametsän pedot saisi syödä kaukametsäläisiä saaliseläimiä.

Matkalla he kohtaavat monia haasteita, joista suuri osa liittyy jotenkin ihmisiin. Eläimiä metsästetään, he kohtaavat myrkytettyjä viljelyksiä, joutuvat ansaan lukittuun tilaan, yrittävät selviytyä liikenteessä ja niin edelleen. Myös muut eläimet, jotka eivät ole vannoneet valoja, ovat uhkia.

Sarjan elämänmakuisuus ja melko realistinen suhtautuminen luontoon on varmasti jäänyt monille mieleen. Vaikka Kaukametsän eläimet noudattavat hyvin ihanteelliselta kuulostavaa valaa joutuvat petoeläimet silti syömään lihaa ja ulkopuoliset uhat vaativat silloin tällöin viattoman uhrin. Kuolemia on yllättävän monta jo ensimmäisellä kaudella ja osa niistä tapahtuu varoittamatta. Kaikista muistettavin näistä on varmasti hiirenpoikasten hyvin graafinen kuolema: poikaset ovat ehtineet hädin tuskin syntyä, kun lepinkäinen tappaa ne ja seivästää ne piikkipensaaseen, veren valuessa runsaasti. Suru ja kuolema kuuluvat elämään ja on hienoa, ettei sarja pelkää näyttää lapsille näitä asioita sellaisina kuin ne ovat.

Suurimmalla osalla eläimistä on myös hyvin kasvottomilta tuntuvat nimet. Kettu on vain Kettu, ja kun kuvioon saapuu naaraskettu on hänen nimensä... Naaraskettu. Tämäkin lisää omanlaista realismin tuntua, eläimiä ei ehkä nähdä persoonallisina yksilöinä, vaan lajinsa edustajina. Kuitenkin kakkoskaudella saman lajin edustajia alkaa olla monia, jonka takia yhä useammalla eläimellä on selkeä, uniikki nimi, ja Kettuakin aletaan kutsumaan usein Kaukametsän Ketuksi.

Mielikuvituksettomista nimistään huolimatta eläimet ovat onneksi yksilöitä, joilla on omia päähänpistojaan ja oikkujaan. Mitään suurta hahmokehitystä ei kuitenkaan kannata odottaa. Hahmojen luonteet ja motivaatiot pysyvät paljolti samoina koko sarjan ajan, muutamaa tervetullutta poikkeusta lukuunottamatta. Moni taustahahmo jää hyvin yksipuoliseksi. Osalla hahmoista on yksi luonteenpiirre viety äärimmäisyyksiin asti, eikä hahmossa muuta syvyyttä olekaan. Eniten huomiota ja syvyyttä saavat petoeläimet. Saaliseläimet ovat lähes poikkeuksetta ärsyttäviä. Katsoin sarjan englanniksi ja tykästyin täysillä hahmojen puhetyyliin - oli huvittavaa kuunnella suorasukaisia töksäytyksiä brittiaksentilla.

Ensimmäisen kauden suhtautuminen ihmisiin on harmittavan mustavalkoista. Ihminen on paha, ajattelematon ja äkkipikainen. Ihminen tuhoaa ja tappaa. Jopa kaupungissa ihmiset suhtautuvat koomisen vihamielisesti lutuisiin vierailijoihin, joista ei ole oikeaa uhkaa kellekään. Ihmiset osaavat olla käsittämättömän julmia ja aiheuttavat tuhoa jo pelkällä ajattelemattomuudella, mutta tälläinen syyttely on aina hiertänyt minua, koska kyllähän ihmiset tekevät paljon hyvääkin. Oli kyse sitten lintujen ruokinnasta tai luonnonsuojelualueiden perustamisesta - jollaiseen myös kaukametsäläiset ovat matkalla. Onneksi toisella kaudella tavataan edes yksi hyväsydäminen ihminen, Valkopeuran puiston vartija, mutta toisellakin kaudella pahojen ihmisten määrä jatkaa kasvuaan salametsästäjien ja koiraansa laiminlyövän omistajan muodossa. Kolmatta kautta en ole vielä katsonut ja toivoisin sieltä löytyvän edes toinen mukava ihminen.

Animointi on tyyliltään miellyttävää. Hahmot ovat kauniisti ja selkeästi suunniteltuja. Vesiväritaustat ovat kauniita. Kuitenkin sarjan ikä ja budjetin rajallisuus (vaikka iso hanke onkin ollut kyseessä tuohon aikaan) paistavat läpi pahasti. Vaikeasti animoitavia asioita selkeästi vältellään. Hahmojen mittasuhteet vaihtelevat paljon. Pahimmillaan oravat olivat ketun kokoisia! Toimintakohtauksissa hahmot liikkuvat oudon hitaasti ja kömpelösti, ja mitä enemmän hahmoja on ruudulla sitä epävarmemmaksi liike muuttuu. Kauden loppupuolella eläimet jäävät ansaan kirkkoon, jossa tietenkin järjestetään juuri silloin häät. Tämä kohtaus oli animoitu suoraan sanottuna huonosti, sillä oli vaikeaa saada selvää mitä oikein tapahtuu. Ihmisten animointi on selkeästi ollut hyvin haastavaa ja tätä on vältelty aina tilaisuuden tullen, näyttämällä vain pieniä osia ihmisistä kerrallaan. Miksi sitten ottaa tämä kohtaus mukaan, kun siinä yhdistyivät animaattorien heikkoudet: toiminta ja ihmiset?

Ensimmäisen kauden heikkoutena on myös sen ajoittainen pitkäpiimäisyys. Kausi on lyhyt, mutta silti osa jaksoista tuntui selkeältä täytteeltä, joka ei vienyt tarinaa eteenpäin ja jota ilman olisi pärjännyt hyvin. Eläimet jäävät lukittujen ovien taakse ainakin kahdesti ja nämä tapahtumat tuntuvat liian samanlaisilta. Kauden tunnelma vaihtelee myös paljon, välillä eläimet hassuttelevat lapsekkaasti, eläinten eteneminen tuntuu päämäärättömältä, ja välillä taas iskee jokin hirveä tragedia ja puistoon onkin kiire. Olisin toivonut parempaa tasapainoa tähän.

Toinen kausi on onneksi kaikin puolin selkeästi parempi ja korjaa paljon ekan kauden ongelmia. Muistan pikkulapsenakin pitäneeni siitä huomattavasti enemmän. Toisella kaudella Kaukametsän eläimet asettuvat asumaan Valkopeuran puistoon, mutta puiston alkuperäiset ketut eivät hyväksy heitä ja kettuklaanien välille syntyy pitkä sissisota. Toinen kausi tuo mukaan paljon uusia kiinnostavia hahmoja, paljon tiiviimmän käsikirjoituksen, sekä parannetun piirrosjäljen. Vaikka ensimmäinen kausi saattaa välillä tuntua tylsältä kannattaa sinnitellä kakkoskauteen asti, ette varmasti pety! Mutta myöhemmät kaudet käsitellään myöhemmin.

Kaukametsä on yhä todella viehättävä sarja, jolla on varmasti hyviä opetuksia lapsille. Harmittavasti täytyy myöntää, että omalla kohdalla nostalgia oli värittänyt muistojani ja nykysilmin ensimmäinen kausi ei ollut ihan niin eeppinen kuin muistin.

TÄHDET: ***

Ginga-kalenteri 2023: Legendaariset kohtaukset

Kannen tekijä Allusauruss

Suomen Hopeanuoli-fanit ry teki ensimmäistä kertaa kalenterin ja omani saapui eilen. Olin projektin vetäjänä ja myös ehdotin kalenterin tekoa alunperin. Olin viime vuoden marraskuussa tehnyt kyselyn yhdistyksen Facebook-sivuilla, jossa seuraajia pyydettiin äänestämään mitä tuotetta he toivoisivat yhdistykseltä. Vaihtoehtoja oli neljä: kalenteri, tarot-kortit, pelikortit ja taidekirja. Kalenteri sai selkeästi eniten reaktioita ja se oli myös helpoin toteuttaa näistä vaihtoehdoista, koska siihen tarvitaan vain 13 kuvaa (kuukaudet ja kansi).

Koska kuvia tulisi olemaan vain vähän ja niitä olisi tarkoitus jaksaa katsoa koko kuukauden verran, päätettiin poikkeuksellisesti tehdä piirtäjähaku, josta voisi valita sitten parhaimmat piirtäjät. Yleensä yhdistyksen projekteihin on saanut osallistua kuka vain. Toivottavasti kukaan ei kokenut tätä valikointia elitistisenä. Vaikka tämän kalenterin tekoon joku ei saanutkaan tällä kertaa osallistua, kannattaa sinnikkäästi hakea tuleviin projekteihin mukaan. Olisin myös halunnut osallistua piirtäjähakuun, mutta minulla ei ole koko vuonna ollut skanneria, joten en pysty tuottamaan painolaatuisia kuvia.

Piirtäjiksi valikoituivat Allusauruss, J.J., Katariina Salomaa, BUBIMILK, Dee, Mawa, _pirityinen_, KaaoksenKorppi, Narncolie, Sepi, SaQe, Zeralex ja Saiccu.

Tekijä Katariina Salomaa

Tekijä Mawa

Kalenterin aiheesta tehtiin myös miniäänestys yhdistyksen foorumilla. Legendaaristen kohtausten ajateltiin miellyttävän mahdollisimman monia. Kohtaukset olisivat tuttuja Hopeanuoli- ja Weed-animeista. Animeista siksi, koska moni ei ole lukenut mangoja (tai on lukenut vain alkupäästä), mutta animet on taatusti jokainen fani nähnyt. Kalenterissa on vuorotellen Hopeanuoli- ja Weed-kohtauksia. Piirtäjät saivat itse valita minkä kohtauksen tekevät, kunhan se esiintyisi animessa ja sopisi kyseiseen kuukauteen.

Kuvat ovat aivan upeita! Jokainen on todella laadukas ja kaikki ovat panneet parastaan, omilla hienoilla tyyleillään. Laitan tähän näytille omat suosikkini, mutta ihan jokainen kuvista on superhieno ja jota jaksaa kuukauden katsella. Mukava nähdä mukana piirtäjiä, jotka eivät ennen ole osallistuneet yhdistyksen projekteihin. Uutta verta tarvitaan aina. Viime vuosina paljon taittohommia tehnyt Juhomoro taittoi tämänkin projektin ja teki hyvää työtä.

Tekijä Sepi

Tekijä _pirityinen_

Jos jotain miinuksia on väen vängällä keksittävä, niin pienimmät yksityiskohdat ovat vähän kärsineet painossa. Ostajat tuskin edes huomaavat tätä, koska he eivät ole nähneet alkuperäisiä versioita koneella. Yksi kuvista on myös painossa tullut liian tummaksi. Nämä ovat pikkuvikoja. Koska piirtäjät saivat itse valita kohtaukset, olikin odotettavissa, että ihmis- ja karhuhahmoja on vältelty, eikä näitä esiinny ollenkaan. Tämä on todella harmittavaa, koska nyt kalenteri on täynnä pelkkiä koiria ja joitain legendaarisimpia kohtauksia ei nähdä. En sitten tiedä mikä tekisi etenkin ihmishahmojen piirtämisestä houkuttelevampaa, kun pakottaminen ja lahjominen ovat poissuljettuja vaihtoehtoja. Kalenterin kaikki kuvat ovat myös digitaalisia, mikä vähän harmitti minua, koska itse päädyn aina suosimaan perinteistä. Mutta nämä vikinät ovat todellakin pieniä murheita, sillä kokonaisuudessaan tuote on laadukas.

Kalentereita pystyi tilaamaan vain ennakkotilauksena. Kalentereita teetettiin vain ennakkotilattu määrä + muutama ylimääräinen kappale, jotka todennäköisesti menevät kaikki arvontojen/kilpailujen palkinnoiksi. On valitettavaa, jos joku haluaisi kalenterin vielä ja missasi ennakkotilauksen, jota kuitenkin mainostettiin useaan otteeseen yhdistyksen somessa. Kalentereita ei haluttu ostaa varastoon, sillä kalenterin arvo laskee jatkuvasti mitä pidemmälle vuosi etenee. Ehkä joku ylimääräinen kappale päätyy vielä myyntiin yhdistyksen Hopeapuotiin tai tapahtumissa myyntipöydälle, mutta tulevaisuudessa tälläiset tuotteet kannattaa heti ennakkotilata, jotta varmasti saa omansa.

Koska en varsinaisesti ollut tekijöissä mukana, uskallan tällä kertaa antaa arvosanan!

TÄHDET: ****

Tähdenlento 17

Kannen tekijä A.vulgaris

 Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n uusimman jäsenlehden teemana on Yoshihiro Takahashin vielä suomentamaton, koirataisteluista kertova sarja Shiroi Senshi Yamato. Olin odottanut jäsenten äänestävän tätä teemaa jo vuosia, enkä oikeastaan uskonut sen koskaan voittavan äänestyksissä. Mukavaa olla väärässä. Vielä kun sarja saataisiin suomeksi! Olen lukenut Yamatoa jonkin verran fanikäännöksinä ja näiden perusteella pystyin kirjoittamaan sarjasta.

Yritin ottaa myös huomioon sen etteivät kaikki lukijat ole tutustuneet Yamatoon. Sarja oli jo esitelty aiemmassa numerossa, joten kerroin sarjasta pähkinänkuoriversion Pääkirjoituksessa. Silti tämä suomentamaton sarja ei välttämättä kiinnostaisi kaikkia lukijoita, joten lehteen oli tärkeää saada juttuja muistakin aiheista. Mielestäni tämä tasapainottelu onnistui melko hyvin. Yamatoa kaivanneet saivat tarpeeksi Yamato-juttuja, ja ne, joita aihe ei kiinnosta voivat silti löytää jotain mielenkiintoista lehdestä.

Etukäteen epäilinkin, että olisin vakiokirjoittajista ainoa, joka osaisi kirjoittaa Yamatosta. Teinkin neljä viidestä Yamato-artikkelista, mutta onneksi Methpring suostui kyselyyni tehdä artikkeli sarjan eri julkaisuista. Tein Yamatosta ja Bruiserista hahmoesittelyt, ja A.vulgaris laittoi nämä hahmot kanteen (joka muuten on todella sympaattisen näköinen ja voimakkaat värit sopivat syksyyn!). Kirjoitin myös sarjan merkityksestä Takahashin uralla, ja Yamaton oudoimmista vihollisista. Ehdin myös loppumetreillä tehdä jutun SubTV:n 2000-luvulla näyttämistä animeista, joka on toivottavasti kivan nostalginen vanhemmille lukijoille.

Mitä muut kirjoittajat saivat aikaan? Nykyään Harrastusseura Revontulen puolella vaikuttava Raezla kirjoitti meille artikkelin tulevasta Pörröcon-tapahtumasta. En itse pääse tuohon tapahtumaan, mutta artikkeli oli kiinnostava ja toivon tapahtumalle onnea. Tapahtumasta voi lukea lisää heidän nettisivuiltaan.

Koska Yamato on valkoinen akita, etsin lehteen kasvattajaa, joka voisi tehdä akitoista rotuesittelyn ja jolta löytyisi myös nimenomaan valkoinen koira. Tämä juttu oli todella kattavasti kirjoitettu. Akitoista on toki ollut aiemmin juttua Tähdenlennossa, numero 2:ssa vuonna 2014. Tämä vanhempi artikkeli kuitenkin keskittyi kertomaan lähinnä millaista on elää näiden koirien kanssa, ja siinä oli amerikkalaisia ja japanilaisia akitoja sekaisin. Tämän ja pitkän aikavälin vuoksi koin olevan ok, jos nyt viimein tehtäisiin varsinainen rotuesittely japanilaisista akitoista.

Muihin muiden kirjoittajien juttuihin lukeutuivat faktatekstit liito-oravista (mikä myös sopii Yamato-teemaan, koska yksi oudoimmista vihollisista on jättikokoinen liito-orava) ja madagaskarinsihisevistätorakoista (melkoinen sanahirviö). Lehdessä oli vielä tilaa, joten pyysin erästä nettikaveriani kirjoittamaan millaista on elo hänen susitaustaisten koiriensa kanssa.

Lehden visuaalinen ilme on oikein toimiva. Mukana on paljon hienoja taustoja ja tylsät valkoiset sivut ovat minimissä. Ehdottomasti hienoimmat sivut ovat akitajutussa, jossa on paljon hienoja kuvia ja upeat kirsikankukkataustat. Pidin myös paljon SubTV:n animet -jutun oranssista taustasta ja kuvien käytöstä. Miinuksena joillakin sivuilla kuvat/taustat ovat aavistuksen liian tummia. Samaa kuvaa hyppäävästä Yamatosta on käytetty kahdesti sisällysluettelon taustana ja hahmoesittelyssä, tämä ei kuitenkaan ollut liian häiritsevää. Karuimmat sivut ovat mangajulkaisujen artikkelissa. Kuvat olivat erimuotoisia ja ne kaikki piti käyttää, jotta lukija konkreettisesti pääsisi näkemään julkaisujen erot. Taittajalle oli varmasti haaste saada kaikki järkevästi mukaan ja tyhjä valkoinen tausta ei auttanut karua ilmettä.

Olen tyytyväinen tähän numeroon. Hieman kuitenkin huolestuttaa onko lehdessä tarpeeksi lukemista myös niille, joita Yamato ei kiinnosta? Onneksi vuodessa ilmestyy kaksi jäsenlehteä ja myös pienemmät jäsenpostit päälle, joten varmasti jotain kiinnostavaa aina löytyy ja jäsenmaksulleen saa vastinetta.

Yhdistys täytti tänä vuonna 10 vuotta ja sen kunniaksi kummassakin lehdessä oli juliste. Tässä numerossa oli VirvaPP:n piirtämä suorastaan eeppinen Yamato-juliste. Aivan upea kuva leiskuvilla väreillä! Luulisi, että tämä jos jokin tulee lisäämään kiinnostusta sarjaa kohtaan. Suuri kiitos VirvaPP:lle tästä ja monista muista kuvista, joita hän on antanut yhdistyksen käyttöön.

Ensi vuoden teemoiksi jäsenet äänestivät alkuvuoteen internet & some, ja loppuvuoteen Riki. Etenkin Riki-teemaa odottelen innolla!

Fang: Aatteiden myrkyttyminen

Tämä juttu julkaistiin alunperin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento-jäsenlehdessä nro 13.

 Fang on kahden pokkarin mittainen sarja vuodelta 1998, joka suomennettiin vuonna 2014. Yoshihiro Takahashi toimi sen kuvittajana ja Akira Ito käsikirjoittajana. Takahashin kuvitustyö on sarjassa erinomaista, ja tämän artikkelin kritiikki kohdistuukin lähinnä Iton kirjoittamaan materiaaliin. Fangin aihe on kiinnostava ja kuvituskin moitteetonta, joten mikä sitten meni vikaan?

Sarja kertoo koirasusi Askarista ja sen isännästä Nozomi Tachibanasta, joka on tarinan alussa metsänvartija Alaskassa. Tachibanan saksanpaimenkoira Lobo on saanut Askari-pennun viimeisen newfoundlandinsuden kanssa. Salametsästäjät hyökkäävät Tachibanan mökille, ampuvat hänen intiaanipäällikköystävänsä kuoliaaksi, sekä sytyttävät mökin tuleen, jolloin Lobo kuolee. Tachibana vannoo kostoa mysteerisen Mister-nimisen miehen johtamille salametsästäjille. Syyllisten jäljittäminen tuo hänet takaisin kotimaahansa Japaniin.

Harvinaisen suden verensä ansiosta Askari on erittäin voimakas, nopea ja kestävä. Sen väitetään voivan juosta 200 kilometriä vuorokaudessa, ja sen leukojen olevan 650 kertaa tavallista koiraa voimakkaammat. Tämän vuoksi salametsästäjiä palkkaava rikollisjärjestö tahtoo kaapata sen, ja käyttää sen DNA:ta sotakoirien luomiseen. Askari ei ole kuitenkaan arvokas pelkästään kykyjensä takia. Askari on maailman ainoa newfoundlandinsuden verta kantava koirasusi. Tachibana haluaa ostaa Alaskasta maata newfoundlandinsusien luonnonsuojelualueeksi, mutta ensin hänen pitäisi pysäyttää Mister, sekä myydä isältään perimänsä kerrostalo.

Tachibana on puhdasverinen ekosoturi, joka pitää ihmisiä maapallon loisina ja asettaa eläimet etusijalle. Hän vaikuttaa välittävän vain lapsista, muut ihmiset saavat häneltä kylmää ja ylimielistä kohtelua. Omien aatteidensa radikalisoimalla Tachibanalla ei tiedettävästi ole sotilaskoulutusta, mutta hän pukeutuu päästä varpaisiin camo-kuvioon ja ajaa armeijan käyttämää Hummeria. Myös Askarin nimi tarkoittaa soturia, ja se on puoliksi armeijan suosima saksanpaimenkoira, sekä puoliksi puhdasta luontoa symboloiva jalo susi. Kaksi ekosoturia valmistautuvat sotaan eläinten ja luonnon puolesta. Salametsästäjiä metsästävä päähenkilö, joka haaveilee luonnonsuojelualueen pystyttämisestä, kuulostaa todella ihailtavalta hahmolta. Ongelmat alkavat kuitenkin jo ensimmäisessä luvussa Tachibanan saapuessa Japaniin.

Japanissa Tachibanaa on vastassa nuori lakinainen, Reiko Kuwabara, joka on hoitanut Tachibanan edesmenneiden vanhempien asioita. Nainen asuu vuokralla Tachibanan isän omistamassa kerrostalossa, joka on nyt periytynyt Tachibanalle. Hän haluaa myydä kerrostalon saadakseen rahaa luonnonsuojelualueen perustamiseksi, mutta laillisesti hän ei saa häätää naista ilman syytä, eikä Kuwabara suostu muuttamaan. Tachibanan asenne naista kohtaan on heti alkukättelyssä negatiivinen, vaikka hän ei vielä tunne tätä ihmistä.

Askarin ollessa karanteenissa Tachibana huomaa kahden miehen kaivavan jotain karanteenissa olleen kuolleen koiran mahasta. Japanilainen rikollisjärjestö käyttää koiria huumeiden salakuljetuksessa. Takaa-ajon aikana miehet pääsevät pakoon, mutta huumeet jäävät Tachibanalle. Hän tietää rikollisten havittelevan niitä takaisin, joten hän kiinnittää ne salaa Kuwabaran työpöydän alle. Rikolliset murtautuvat naisen asuntoon, hakkaavat hänet ja pistävät asunnon mullin mallin. Tachibanan ja Askarin saapuessa rikolliset ovat jo lähteneet, ja Kuwabara itkee sohvalla iho mustelmilla. Tachibana kertoo täysin tunteettomasti käyttäneensä huumeita syöttinä ja haluavansa pelastaa salakuljetuksessa käytettyjen koirien henget. Kuwabara täysin ymmärrettävästi tuohtuu tästä, hän olisi voinut jopa kuolla koirien takia. Tachibanaa tämä ei kiinnosta, hänelle viattomien eläinten henget ovat selkeästi viattomien ihmisten henkiä tärkeämpiä.

Tachibana on myöhemmin valmis uhraamaan korruptoituneen poliitikon lapsenlapsen hengen saadakseen salaisia tietoja sisältävän levykkeen itselleen. Lapsi on tippumassa rakennuksen reunalta, mutta Tachibana käskyttää silti Askarin noutamaan levykkeen. Askari, joka on aina aiemmin totellut Tachibanaa tarkasti kuin ajatus, ei kuitenkaan tottele, vaan juoksee auttamaan lasta. Askari on Tachibanan moraalinen kompassi, joka ei koskaan antaudu vihan ja kiihkoilun valtaan. Myös kaksikon arkkivihollinen Mister sanoo useaan otteeseen hänen ja Tachibanan olevan täysin samanlaisia. Lopulta Tachibana ymmärtää oman ajatusmaailmansa myrkyttyneen, ja viimeisessä taistelussa Misteriä vastaan hän päättää jättää vihollisensa henkiin, sanoen:
"Taistelu eläinten ja luonnon puolesta ehti jossakin vaiheessa muuttua pelkäksi vihan taisteluksi... Ihmisten vihanpito kumpuaa ihmisluonnon rajattomasta pimeydestä. Askari vaistosi sen ja kertoi minulle, että kostaminen on hyödytöntä."

Sarjan lopussa Tachibana ja Askari palaavat Alaskaan, ja Tachibana todennäköisesti perustaa haaveidensa luonnonsuojelualueen. Kaikesta saarnauksestaan ja ihmisten syyttelystään huolimatta sarja ei kuitenkaan ota kantaa siihen mitä tavallinen ihminen, jolla ei ole varaa perustaa luonnonsuojelualueita, voisi tehdä eläinten ja luonnon hyväksi. Tachibana onneksi ymmärtää menneensä aatteidensa kanssa liian pitkälle, mutta on silti epämiellyttävää kuunnella periaatteessa positiivista sanomaa näin negatiiviselta henkilöltä. On vaikeaa kuunnella henkilöä, joka haukkuu ja syyllistää kaikkia ihmisiä, sekä on valmis uhraamaan sivullisten henkiä aatteidensa vuoksi. Tämä toisaalta tuo Fangiin kiinnostavan näkökulman.

Yamato Gingan esikuvana

 Tämä juttu julkaistiin alunperin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehdessä nro 12. Seuraavan numeron (nro 17) teemana sattuu muuten olemaan Shiroi Senshi Yamato!

Ennen Hopeanuolta Yoshihiro Takahashi oli jo luonut pitkän 26 pokkarin mittaisen koirasarjan nimeltä Shiroi Senshi Yamato. Sarjaa ei ole vielä suomennettu. Yamatoa julkaistiin Gekkan Shounen Jump -lehdessä vuosina 1978-1989. Hopeanuoli (eli Ginga Nagareboshi Gin) ilmestyi vuosina 1983-1987, eli Takahashi piirsi näitä kahta sarjaa usean vuoden ajan samanaikaisesti. SSY kertoo Yamato-akitasta, josta koulitaan koirataisteluiden mestaria. SSY:n ja Gingan välillä on paljon yhtäläisyyksiä, hyvin samankaltaisia juonikuvioita ja kierrätettyjä elementtejä.

SSY:ssä on hyvin paljon Gohee Takedaa muistuttava vanha karhunmetsästäjä Juuzaburou. Goheen tavoin hänet tunnetaan ankarasta koirankoulutuksesta. Kymmenen vuotta ennen Yamaton isän, Fubukin, syntymistä Juuzaburou oli retkeilemässä koiransa Fujin ja lapsenlapsensa kanssa, kun suuri karhu hyökkäsi heidän kimppuunsa. Karhu iski Juuzaburouta kasvoihin, jolloin mies menetti vasemman silmänsä ja sai näyttävät arvet kasvoihinsa. Karhu tappoi Juuzaburoun lapsenlapsen ja Fujin. Juuzaburou vannoi kaatavansa karhun vielä, eikä antanut edes vakavan sairauden tulla pakkomielteensä tielle.

SSY:n Juuzaburou ja Fubuki, sekä Gingan Gohee ja Riki

Yamaton isä Fubuki oli alun perin karhu- ja taistelukoira, joka myöhemmin villiintyi ja päätyi villikoiralauman johtajaksi. Kymmenen vuotta karhuhyökkäyksen jälkeen Juuzaburou päätti kouluttaa uuden karhukoiran. Ouun vuorille pieneen kylään oli syntynyt sopiva pentue. Hän valitsi pentueesta Fubukin, koska Fubuki oli ainut pentu, joka ei ulissut hännästä nostaessa. Fubukin rankka koulutus kesti vuoden, jonka aikana sitä opetettiin muun muassa noutamaan veteen pudonneita saaliita. Tehtävää vaikeutettiin kiinnittämällä saaliisiin painoja. Fubuki ei aluksi osannut pidättää hengitystään ja Juuzaburou töni sen takaisin veteen ja löi sitä, jos se yritti palata takaisin ilman saalista. Kovan koulutuksen nuoruudessaan läpikäynyt Fubuki muistuttaa paljon Giniä, mutta myöhemmin mystisenä villikoirien johtajana se alkaa muistuttaa enemmän Rikiä.

Kun Juuzaburoun lapsenlapsen tappanut karhu tulee jälleen terrorisoimaan kylää, Juuzaburou ja Fubuki lähtevät kaatamaan sitä. Mukaan lähti myös muita metsästäjiä, joista yhdellä oli tosa nimeltä Raiden. Ennen jahdin alkua nuori metsästäjä naureskelee Juuzaburoun vanhalle Murata-kiväärille. Metsästäjän koira Raiden oli alusta lähtien syönyt pelottomasti karhunlihaa, eikä se osannut varoa karhuja. Jahdin aikana Fubuki ja Raiden ajavat karhun jyrkänteelle, jossa Raiden käy suoraan karhun jalan kimppuun ja kuolee yhdestä iskusta. Raidenin tarina on lähes identtinen Rikioun, Goheen entisen koiran kanssa. Myös Rikiou oli sekarotuinen tosa, joka söi pennusta alkaen karhunlihaa, ei pelännyt mitään ja lopulta kuoli yhdestä iskusta. Jyrkänteellä ollutta karhua ammuttiin ja Fubuki tönäisi sen ja itsensä reunalta alas. Kaksikko tippui virtaukseen, jossa karhu lävistyi puunoksaan ja kuoli. Sairauden heikentämä Juuzaburou hyppäsi koiransa perään, mutta kuoli virtaukseen.

Tämän jälkeen Fubukilla oli hetken toinen omistaja, joka käytti sitä taistelukoirana. Fubukista tuli koirataisteluiden mestari, yokozuna. Väärinkäsityksen vuoksi Fubuki kuitenkin päätyi villikoiraksi ja suuren lauman johtajaksi. Fubuki sai pentuja, joiden joukkoon kuului Yamato. Villikoirat alkoivat varastaa ihmisten kanoja ja sikoja, minkä vuoksi ne päätettiin hävittää. Fubukia ammuttiin päähän sen pennun silmien edessä. 

Pienen Yamato-pennun adoptoi nuori Ryou Fujiwara. Pentu pelasti Ryoun kiusaajiltaan ja rökitti kiusaajien ison koiran. Tämän innostamana Ryou alkoi koulia Yamatosta taistelukoiraa ja nimesi pennun kuuluisan taistelulaivan mukaan. Huhu maineikkaan Fubukin pennusta kiiri ympäri Japania. Isänsä lailla Yamato on vitivalkoinen ja sillä on tähtikuvio otsassaan. Luonteeltaan se on sitkeä, rohkea ja oikeudenmukainen.

SSY antaa akitoista mielikuvan vahvana rotuna, joka on loistava karhu- ja taistelukoira. Yamaton nimeäminen taistelulaivan mukaan vahvistaa ylpeyden tunnetta japanilaisuutta kohtaan. SSY:n rotukirjo on laaja ja mukaan mahtuu länsimaisia rotuja, mutta paljon ruutuaikaa annetaan akitoille, tosille, kishuille sekä myös harvinaisemmille shikokuille. Jopa japaninsusi ja sahalininhusky esiintyvät sarjassa.

Eräs juonikuvio SSY:ssä muistuttaa igojen ja kogien sotaa. White Wolf -kishun johtama valkoisten villikoirien lauma sotii Black Satan -dobermannin johtamia mustia koiria vastaan. Mustat pahat koirat varastivat karjaa kyläläisiltä. Ryoun ja Yamaton avulla mustat koirat saadaan tuhottua ja ihmiset jättävät valkoiset koirat rauhaan. Tämän jälkeen White Wolf auttaa Yamatoa useaan kertaan.

Moni hahmo näyttää erehdyttävän paljon Hopeanuolen hahmoilta. Jo mainittu Juuzaburou voisi olla Gohee Takedan kadonnut veli. Komea Tsurugi, joka osaa peittää taisteluareenan tomulla, on hyvin Rikin kaltainen. Sarjassa vilahtaa pikaisesti saksanpaimenkoira John, joka ulkoisestikin muistuttaa sitä kuuluisampaa Johnia. Londo on kuin ilmetty Ben, lukuunottamatta valkoista rintapilkkua. Wilsonia muistuttava Habu-collie luovuttaa villikoiralauman johtajuuden Fubukille. Kuten Gingassa, myös SSY:stä löytyy koiria, joilla on pelottavat nyljetyt kuonot.

Koska kyseessä on koirataistelumanga, on mukana mitä mielikuvituksellisempia erikoisiskuja. Hyvin yleinen tekniikka SSY:ssa on Kaiten Jigoku, jossa koira ottaa leuoillaan kiinni vastustajasta ja tekee nopeaa pyörivää liikettä. Tämä isku on yleinen myös Gingassa, nimellä Neji Ki tai Spin Attack. Yamaton kadoksissa ollut veli osaa Neck Rolling -iskun, jossa koira puree toista kaulaan ja pyörii sen ympäri, lopulta katkaisten kaulan. Hyvin samanlainen isku on Weed-sarjan Yukimuran isku Neck the Killing. Hauskana sattumana myös Yukimura on Weedin kauan kadoksissa ollut veli. Kaikista selkein yhdistävä erikoisisku sarjojen välillä on Yamaton ja Fubukin Boomerang Sappou, joka on täysin samanlainen kuin Rikin, Ginin ja muiden karhukoirasuvun jäsenten Zetsu Tenrou Battouga.

SSY:n Boomerang Sappou ja Gingan Zetsu Tenrou Battouga

SSY:n Neck Rolling ja Gingan Neck the Killing

Mikään ei mielestäni estäisi sitä, että SSY ja Ginga sijoittuisivat samaan maailmaan. En tiedä onko Takahashi koskaan kommentoinut asiaa. Mikäli tarinat ovat samaa maata, kenties Ryou Fujiwara ja Daisuke Fujiwara, sekä Juuzaburou ja Gohee Takeda ovat jotain sukua toisilleen. Tai kenties White Wolf on Akamen tai Yamato Ginin etäinen sukulainen. Tällaisten faniteorioiden ja crossoverien luomista varten SSY:n kauan toivottu suomennos olisi mahtava juttu!