Suden silmä

NIMI: Suden silmä (L'Oeil du loup)
VUOSI: 1998
OHJAAJA: Hoel Caouissin

Suden silmä esitettiin vuosia sitten Suomen televisiossa, taisin itse olla silloin ehkä 10-13 vuotias. Animaatio teki minuun suuren vaikutuksen, mutta juuri mitään tietoa siitä ei ollut olemassa netissä eikä sitä oltu julkaistu Suomessa telkkari-esitystä lukuun ottamatta. Leffa sai melko myyttisen statuksen mieleeni pitkän aikaa ja halusin vaan nähdä sen uudestaan, mutta tiesin vain sen suomennetun nimen jolla ei löytynyt mitään infoa. Sitten törmäsin Daniel Pennacin saman nimiseen kirjaan ja tajusin elokuvan olleen tehty kirjan pohjalta, nyt pystyin metsästämään sen alkuperäisellä ranskalaisella nimellä. Tulokset olivat kuitenkin taas laihoja ja pysyivät laihoina pitkään aikaan kunnes löysin Ebayn sivuilla myytävänä ranskalaisen DVD:n jossa oli vaihtoehtona englanninkielinen dubbi myös (sori, en osaa ranskaa).

Tarina kertoo afrikkalaisesta pojasta joka työskentelee eläintarhalle jossa asustaa masentunut silmäpuoli susi. Africa-pojalla on kyky keskustella eläinten kanssa telepaattisesti ja viimein vastahankainen susi lupaa kertoa pojalle elämäntarinansa pojan tarinaa vastaan. Bluecoat-niminen susi ei aina elänyt eläintarhassa, niinkuin Africa ei myöskään aina Euroopassa (Ranskassa?).

Päähenkilöt kertovat elämäntarinoitaan vuorotellen lyhyissä pätkissä. Bluecoat syntyi vapaana onnelliseen susiperheeseen, jonka erikoisuutena oli Bluecoatin sisko Sparkle jonka turkki oli kullanhohtoinen. Kultainen susi kuitenkin houkutti paikalle ihmiset ja vaikka susiperhe yritti parhaansa mukaan paeta Sparkle jää ihmisten ansaan. Bluecoat yrittää pelastaa siskonsa ja onnistuukin siinä, mutta menettää toisen silmänsä ja jää itse ihmisten vangiksi.

Africa on sota-orpo joka kulkeutuu perheestä toiseen. Hänen kykynsä ymmärtää eläimiä ja loistavat tarinansa ovat lahjoja joita ihmiset hänen ympärillään ihailevat ja hyväksikäyttävät. Ennen Eurooppaan tuloa Africa ehtii nähdä Afrikan mantereen kuumat aavikot, savannit sekä kosteat sademetsät.

Tarinoiden välinen kontrasti (ihminen vs eläin, etelä vs pohjoinen) on kiinnostava ja seassa on sanomaa luonnonsuojelusta ja ihmisoikeuksista, mutta sanomaa ei tyrkytetä katsojalle. Elokuva on kaunis sekoitus fantasiaa ja realismia. Päähenkilöiden tarinat ovat korkealentoisia ja traagisia, heille toivoisi hyvän lopun mutta elokuvalla ei ole suunnitelmissa Free Willy-tyyppistä vapautusta sudelle tai uutta perhettä Africalle. Lopussa susi ja poika kokevat kauniin yhteisymmärryksen hetken ja se riittää katsojallekin.

Animointi on yksinkertaista mutta erittäin kaunista. Taustoihin on ilmeisesti käytetty joissain kohdissa muokattuja oikeita valokuvia/rotoskooppitekniikkaa. Hahmojen liikehdintä on joissain kohdin kömpelöä, mutta ei häiritsevästi. Sudet ovat kauniita ja realistisia, muissa eläimissä (etenkin kameli ja leijona) on hieman toivomisen varaa. Maisemat ovat myös hyvin tehtyjä ja vaihtelut kylmän ja lämpimän värimaailman kanssa tarinoiden välillä tekee elokuvasta mielenkiintoisen katsella.

Suden silmä oli ehdottomasti kaikkien näiden vuosien odotuksen ja metsästyksen arvoinen, minulla oli pieni pelko ettei leffa olisikaan yhtä hyvä kuin mitä muistin. Se on valitettavan lyhyt (noin puoli tuntia), mutta siinä ajassa se saa kiireettömän tuntuisesti kerrottua kahden olennon elämäntarinat kauniilla tavalla. Toivoisin tälläisiä animaatioita enemmän, animaatioita joilla on oikeasti sanoma (jota ei kuitenkaan tyrkytetä) ja ilman typerää adhd sähellystä. Kohelluspiirrettyihin tottuneet lapset tuskin saavat Suden silmästä mitään irti, mikä on ehkä yksi syy miksi animaatio on niin vähän tunnettu.

Suosittelen ehdottomasti ja Suden silmä nousee takaisin lempikoirapiirrettyjeni sekaan. Kannattaa tsekata myös alkuperäinen Daniel Pennacin kirja joka ei ole myöskään hassumpi.

TÄHDET: ****1/2

Taidepelikortteja - The Bestiary, Endangered Ark & Pathfinders

Keräilen koira-aiheisten sarjakuvien ja piirrettyjen lisäksi paljon muuta aiheeseen ehkä mutkan kautta liittyvää. Luonto, taide ja luontotaide ovat sydäntä lähellä. Aion aina silloin tällöin esitellä näitä tuotteita mikäli ne liittyvät edes jotenkin koiriin.

Olen aina ihaillut furrypiirien järjestämiä erilaisia projekteja (pelikortit, kalenterit, portfoliot, taidekirjat...) joihin osallistuu useampi mainetta niittänyt artisti luomaan yhden yhteisen kokonaisuuden. Toivoisin tälläisiä projekteja järjestettävän Suomen taidepiireissäkin. Furry-artistien tekemiä (muttei anthro-/furryaiheisia kuitenkaan) taidepelikorttipakkoja minulla on tähän mennessä kolme jotka esittelen nyt.

Otin jokaisesta pakasta yleisen kuvan sekä erikseen kuvasin kaikki pakassa esiintyvät koiraeläimet.

  The Bestiary

Kansi by Tess "Kenket" Garman, närhi by Ingrid "Graywolf" Houwers, norsu by David "Mutley" James, dodo by Roman "Mbala" Zenka, ahma by Angela Cosenzo ja karakali by Foxfeather Zenkova.

Kojootti by Heather "Kyoht" Luterman, harjasusi by Cara Mitten & Ava Jensen (yhteistyö), harmaasusi by Therese "Ailah" Larsson, vaippasakaali by Tess "Kenket" Garman ja punakettu by Dark Natasha.

The Bestiary valmistui vuonna 2006, 33 artistin voimin. Sen teemana ovat sekalaiset eläimet esitettynä symbolisessa, humoristisessa tai hengellisessä valossa. Eläinkirjo on laaja eikä siinä tunnu olevan juuri punaista lankaa (eläimiä on tavallisista ketuista ja hevosista deinonychukseen ja dodoon), mutta kuvia yhdistää kuitenkin että jokaiseen kuvaan on piilotettu kortin numero ja maa (eli pata/risti/hertta/ruutu).
The Bestiary on ollut virallisesti loppuun myyty kauan aikaa, mutta joillain artisteilla voi yhä olla muutamia kappaleita jäljellä. Pakkaa painettiin yhteensä 750.

TÄHDET: ***

Endangered Ark

Kansi by Amber "Vantid" Hill ja Foxfeather Zenkova (yhteistyö),  kultapanda by Luve, aasianleijona by Thornwolf, przewalskinhevonen by Heather Bruton, mustajalkahilleri by Sandra SanTara ja päivägekko by Synnabar.

Punasusi by Christy "Goldenwolf" Grandjean, punakettu by Blotch, dhole by Foxfeather Zenkova, afrikanvillikoira by Blotch ja etiopiansusi by J. L. Hirten.

Tällä pakalla onkin jo selkeämpi teema; uhanalaiset eläimet. Jokereina toimivat yleiset tuholaiset rotta ja kettu. Pakka valmistui vuonna 2009 ja sen tekoon osallistui 20 artistia. Osa myyntivoitoista meni hyväntekeväisyyteen eläimille. Korteissa on hyvä valikoima ikonisimpia harvinaisia eläimiä mutta myös vähemmän tunnettuja (ekosysteemeilleen kuitenkin aivan yhtä tärkeitä) uhanalaisia elukoita. Saatavuus on yhä hyvä virallisella sivulla.

TÄHDET: ****

Pathfinders - The Animal Totem Deck

Kansi by Balaa, skarabee by Thaily, pussihukka by Synnabar, alligaattori by Nara (ei minä), varislinnut by Ingrid "Graywolf" Houwers ja hevonen by Heather Bruton.

Afrikanvillikoira by Heather Bruton, susi by Khaosdog, ihmissusi by Khaosdog, punakettu by Miss Jen, kitsune by Kitsumi, dingo/dhole by Tamen ja koira by Autumn Sunrise.

Toisin kuin kaksi edellistä korttipakkaa Pathfinders ei sovellu perinteiseen pokerin pelaamiseen. Se on pikemminkin tarkoitettu ennustamiseen, joskin en jaksa uskoa kenenkään oikeasti käyttävän tätä muuna kuin koristeena. Pathfinders valmistui vuonna 2008 ja tekoon osallistui 39 artistia (haluan huomattaa että Pathfindersiin osallistunut artisti Nara ei ole minä!). Kortteja on yhteensä 83 ja ne on kuvitettu tyypillisimpien eläintoteemien perusteella. Jostain syystä karhutoteemi tosin puuttuu, vaikka pandat ovat saaneet oman korttinsa. Idea esittää eläintoteemien merkitys ja ominaisuudet korttipakan muodossa on hieno idea ja kuvitus on kaunista, joskin joidenkin taiteilijoiden taidoissa ja piirtämissä asetelmissa on toivomisen varaa. Pakan mukana tulee kaksi kirjanmerkkiä ja CD-ROM jossa on ohjeet pakan käyttämiseen. Pakkaa painettiin 1000 kappaletta ja saatavuus on nykyään huono.

TÄHDET: ****

Rakastan tälläisiä suuria projekteja jotka tuovat artisteja yhteen inspiroitumaan, innostumaan, yhdistymään ja ehkä tienaamaankin. Tälläiset projektit ovat monesti myös opettavaisia. Artisteille ne ovat mukava haaste, sillä vapaa-ajalla tuskin tulee piirrettyä koppakuoriasia, kirahveja ja manaatteja sun muita vähemmän suosittuja eläinaiheita.

Werewolf the Apocalypse - Bone Gnawers

NIMI: Werewolf the Apocalypse - Bone Gnawers
VUOSI: 2001
KUVITTAJA: Steve Ellis
TARINA: Joe Gentile

Olen aiemmin arvostellut Black Furies-heimosta kertovan WTA-sarjakuvan täällä, jossa selitän myös vähän WTA:n maailman taustoista enemmän. Se oli ensimmäinen hankkimani WTA-sarjakuva ja olin hyvin vaikuttunut sen kauniista taiteesta ja mielenkiintoisesta juonesta. Valitettavasti nyt kun viimein hankin lisää sarjakuvia tajusin ettei kaikissa ole sama kuvittaja. Bone Gnawersin on piirtänyt hyvin modernin ja särmikkään tyylin omistava Steve Ellis. Tälläinen kuvitus ei ole ihan mieleeni (pidän lähinnä realismista), mutta on silläkin hyvät hetkensä jolloin jäin pidemmäksi aikaa tuijottamaan kuvitusta.

Nämä sarjakuvat ovat lyhyitä vilkaisuja pelisarjan eri ihmissusiheimojen elämään ja ilmeisesti näiden sarjakuvien välillä ei ole mitään jatkumoa. Tässä sarjakuvassa pää-osassa on Bone Gnawers-heimo, joka on WTA:n ihmissusista urbaanein ja ala-arvoisin, mikäli korruptoitunutta vihollista Black Spiral Danceria ei oteta lukuun. Luunpurijoiden heimo koostuu alunperin muiden heimojen hylkiöistä jotka jossain vaiheessa yhdistyivät ja muodostivat oman hataran heimonsa elelemään kaupungeissa ja niiden laitamilla. Muut ihmissudet pitävät heimoa epäpuhtaina rakkeina ja harvoin kohtelevat heitä tasa-arvoisina. Tämän vuoksi Bone Gnawersin väki kuitenkin on muita heimoja vapaamielisempää, huumorintajuisempaa ja ihmisten alueella elämiseen hyvin sopeutunutta. Siinä missä muut heimot ovat kärsineet ihmisten levitessä ja kehittyessä yhä vaarallisemmiksi Bone Gnawersit ovat oppineet sopeutumaan uusiin tilanteisiin ja urbaaniin ympäristöön toteeminsa rotan tavoin. Heidän rivinsä kuitenkin ovat yhä sekalaiset ja he eivät juuri tee päätöksiä yhdessä.

Pieni ryhmä Gnawers-nuorisoa kuulee kuolevan ihmissuden avunhuudon roskalavalta. Ihmissusi kertoo olleensa siepattu kivuliaisiin laboratoriokokeisiin joiden takana lienee ilkeä suuryhtiö Pentex. Kokeiden avulla valmistetaan seerumi jonka tarkoitus on "parantaa" ihmissudet jotka ovat olleet uhka Pentexille. Alhaisimman heimon on jollain konstilla estettävä seerumin päätyminen laajaan käyttöön.

Kuvitus on dynaamista ja sopii kyllä toimintasarjakuvaan, mutta miellän aina Werewolf the Apocalypsen sarjaksi jossa on paljon hengellisyyttä, pohdintaa ja realistista väkivaltaa. Olisin toivonut kuvituksen olevan realistisempaa, mutta ei tämäkään ole onneksi missään nimessä rumaa. Ihmissusien takajalat tosin ovat typerän näköisesti piirrettyjä, mutta muuten kuvitus on ihan sujuvan näköistä ja muutamassa paikassa vaikuttavaakin. Parhaimpien WTA-kuvittajien joukkoon (Steve Prescott, Ron Spencer, Eddy Newell..) Steve Ellis ei pääse.

Jälleen sarjakuvan lyhyys on ongelma, olisin niin halunnut lukea lisää mutta tarina loppuu kuin seinään. WTA:n maailma on hyvin kiehtova minulle, mutta tiedän etten tule ikinä pelaamaan sitä pelinä ja siitä tehtyjä novelleja tuskin jaksaisin lukea, sarjakuvia on vain muutama ja ne aivan liian lyhyitä. Turhauttavaa! Monesta heimosta ei ole tehty ollenkaan sarjakuvaa ja moni näistä joille sellaista ei ole tehty olisi minua kiinnostanut.

Osittain tämä sarjakuva ylitti odotukseni. Petyin kuvittajasta, mutta tilaamistani heimosarjakuvista Gnawers kiinnosti minua vähiten. Ajatus epämääräisistä kaupunki-ihmissusista ei juuri kiinnostanut, mutta tässä näytettiinkin heidän olevan myös urheita ja osaavia siinä missä muutkin heimot, vaikkeivät olekaan yhtä arvostettuja tai organisoituja.

TÄHDET: **

The Rogues

NIMI: The Rogues
VUOSI: ?
KUVITTAJA: Rachel Johnson

The Rogues on vähintäänkin hämmentävä sarjakuva. Ei pelkästään sisällöltään vaan artistinsa takia. Rachel Johnson löytyy DeviantArtista nimellä TheRoguez ja kuten hänen galleriastaan voi huomata hänellä on omantakeinen rento tyylinsä jonka värinkäyttö on rohkeaa. Valitettavasti hänen sarjakuvansa on liiankin rennosti tehty ja näyttää suoraan sanottuna hutaistulta. Tämä arvostelu perustuu vain kahteen ensimmäiseen kirjaan, sillä en enää aio hankkia enempää. En saanut edes luettua toista kirjaa loppuun.

Epämääräinen tarina keskittyy kahden kulkukoiran ympärille joiden entinen lauma on kuollut mysteeriseen tautiin joka on kytköksissä jotenkin ympärillä alkavaan maailmanloppuun. Kaksikko Nightwalker ja RayJ viettävät aikansa kulkien paikasta toiseen päämäärättömästi etsien paikkaa jossa voisivat viihtyä kauemminkin. Kumpikin koirista on kuitenkin antisosiaalinen ja asennevammainen, joten tapaamiset uusien tyyppien kanssa alkavat ja päättyvät huonosti jolloin kaksikon on jatkettava matkaa. En oikeastaan edes saanut selville koko sarjan pointtia kahden ensimmäisen osan perusteella, ehkä se alkaisi sitten selvitä myöhemmissä osissa mutta nämäkin kirjat ovat jo melko pitkiä ja raskaita lukea. Ensivaikutelma on erittäin huono, joten jätän tämän sarjan suosiolla väliin.

Ihmisiä ei muuten tätä enempää näy, koska ne ovat tunnetusti hankalia piirrettäviä koirapiirtäjille.

En saa hahmoihin mitään tarttumapintaa, kumpikin vaikuttaa olevan täysin samanlainen pakonomaisesti sarkastinen, pessimistinen, antisosiaalinen, epävarma ja töykeä paska. Antisankarit ovat mielenkiintoisia, mutta jotta lukija pitäisi heistä hahmoissa pitäisi olla edes jotain positiivista. Hahmot vastaavat kaikkiin kysymyksiin töykeästi ja uusia tyyppejä tavatessa ovat heti haastamassa riitaa.

Tarinaan tulee muitakin hahmoja mutta en edes erota niitä toisistaan koska kaikilla on sama kojoottimainen ruumiin rakenne ja luonteista en osaa sanoa juuri mitään. Hahmojen nimet (Nightwalker, RayJ, Q, Tae...) muistuttavat tapaa jolla nimesin hahmoja kun olin jotain 10-13 vuotias, muutamalle vakava nimi ja muutamalle aivan random hassu nimi. Kenen nimi on Q?? Paitsi se tyyppi James Bondissa.

Ja sitten se kuvitus....... Ehkä joku pitää tälläisestä minimalistisesta ja naiivista kuvituksesta, mutta mielestäni se on laiskan näköistä ja amatöörimäistä. Tekijä on jo tehnyt tätä sarjaa 7 osaa joissa kaikissa on vähintään 50+ sivua ja vaikuttaa siltä että sarjaa on tehty määrä-korvaa-laadun filosofialla. Koirat ovat kaikki samanlaisesta dingomaisesta muotista tehtyjä ja eroavat toisistaan vain väritysten perusteella. TÄMÄ ON JÄRJETTÖMÄN LAISKAA HAHMODESIGNIÄ! Koirarotuja löytyy lyhyistä mäyräkoirista talon korkuisiin tanskandoggeihin joten variaatiota todellakin riittäisi ellei tekijä olisi liian laiska piirtämään muuta kuin peruskoiran näköisiä hahmoja. Eikä hän niitäkään mielestäni sen kummemmin osaa piirtää, edestä katsottuna hahmojen suupielet leviävät aina sivuille pitkin naamaa ja vartalot taipuvat välillä ties miten.

Hienointa antia taitavat ollakin kannet. Niissä sentään on värejä ja taustat, sarjakuva itse on mustavalkoista ja 90% taustatonta valkoista tyhjyyttä. Toimintakohtauksia Johnson ei myöskään osaa tehdä, vaan niitä piirtäessä tekee jo valmiiksi vaatimattomasta kuvituksestaan sekavampaa raivoripulia.

Uuuh epämääräiset viivat ovat täydellisiä luomaan jännittävää tunnelmaa! Tai sitten ei.

Suurin synti on kuitenkin että tekijä ottaa sarjakuvansa liian vakavasti. Jokaisen luvun alussa on jotain filosofista hölynpölyä (en jaksanut tarkistaa ovatko siteerauksia joistain vai omaa tuotantoa) joka ei liity itse luvun tapahtumiin millään lailla, tai sitten en vain tajua tätä suurta taideteosta. Puhekuplat ovat monesti myös sekavia kun ei saa selvää kuka puhuu.

....ja tämä luvun avaus liittyy itse lukuun miten?

Tässä sarjakuvassa on niin monta asiaa pielessä. Se ei kahden ensimmäisen pokkarin aikana pysty imaisemaan lukijaa tarinaan mukaan, kuvitus on kökköä, tarina päämäärätön ja sivuilla on randomia muka-hengellistä löpinää. Veikkaisin että tekijä on 16-19 vuotias taiteilijan alku jolla DeviantArt-galleriansa puolesta kyllä olisi lahjoja, mutta miksi miksi MIKSI niitä ei ole käytetty täydessä potentiaalissa hänen sarjakuvansa tekemisessä, sarjakuvassa joka on KAUPALLINEN TUOTE josta maksetaan? The Rogues on julkaistu IndyPlanetin kautta joka on julkaissut paljon hyviä värillisiä sarjakuvia, joten on turha vedota tekosyyhyn että tekijällä olisi ollut jokin painava syy tehdä sarjakuvasta mustavalkoista ja yksinkertaista. Johnson tekee hyviä töitä, mutta vain hänen värilliset työnsä ovat vakuuttaneet minua.

On tietenkin mahdollista että tekijä on sarjakuvaa tehdessä kehittynyt ja uusimmat osat olisivatkin vou vau upeita. Siinä tapauksessa on siis harmi etten saanut sarjan alkupuolesta mitään kiksejä ja joudun lyttäämään sarjan niiden perusteella. Tekijä on todennäköisesti hyvin nuori ja hänellä on onneksi aikaa (ja toivottavasti halua) kehittyä.

TÄHDET: *

Vasta myöhemmin tajusin että puhekuplat kuuluvat jossain näkymättömissä oleville ihmisille. Hyvin sekavaa luettavaa.

Pelottavan näköinen lehmä.

Weed (anime)

NIMI: Ginga Densetsu Weed
VUOSI: 2005
OHJAAJA: Toshiyuki Kato

Kun Weed viimein rantautui Suomeen hypetys oli kova. Raivohullut fanit olivat odottaneet Hopeanuolelle jatkoa kuin kuuta nousevaa ja netissä nähtävillä olleet muutamat kuvat sarjasta näyttivät ihan lupaavilta. Kun DVD:t sitten viimein saatiin omaan telkkariin pyörimään pettymys oli hyvin karvas. Anime osoittautui fanien näkökulmasta täydelliseksi flopiksi, vaikka on ilmeisesti menestynyt melko hyvin rahallisesti. Erityisesti kakkosjakso on surullisen kuuluisa surkeasta animoinnistaan.

Tarina kertoo Hopeanuolen pojasta Weedistä jonka äiti kuolee sarjan alussa ja itse Hopeanuoli on ties missä sompailemassa yrittäessään pitää Oun koirien paratiisia pystyssä. Alueelle tunkeutuu geenimanipuloitu koira Kaibutsu joka tappaa ihmisiä saaden ihmisten mielipiteen kääntymään villikoiria vastaan. Hirviö saadaan hengiltä, mutta ihmiset ovat jo aloittaneet koirajahdin. Kaibutsun kuoltua Oun alueelle saapuu myös sekopäinen tanskandoggi Hougen armeijansa kanssa. Weedin on pienen sissijoukkonsa kanssa puolustettava Outa ja myös löydettävä isänsä.

Animessa on samat ongelmat kuin mangassakin. Hopeanuolessa koirat taivalsivat ympäri Japanin tavaten mitä erilaisempia koirapersoonia, matkalla nähtiin hienoja maisemia vuoristoista merenrantaan ja taisteltiin ninjakoiria, jättiläiskarhuja ja koulutettuja taistelukoiria vastaan. Hopeanuolen valtti oli tarinan yhtäaikainen kaavamaisuus sekä vaihtelevuus. Ensikertaa sarjaa katsova tiesi että seuraavassakin jaksossa olisi tappeluita, mutta ketä vastaan ja missä? Hopeanuolessa oli myös onnistuttu kuvaamaan Oun metsä kauniisti, katsoja tiesi että siellä on rotkoja, vuoria ja jokia, se ei ollut vain kasvoton perusmetsä. Kun koirat palaavat sinne Japanin kiertueeltaan katsoja tunnistaa tutut paikat. Weedissä en saanut samanlaista tunnetta, paikat vaan sekoittuvat toisiinsa.

Yliampuvat tappelut olivat Hopeanuolen suola, Weedissäkin verenlentoa riittää mutta taas meno on edeltäjäänsä yksitoikkoisempaa. Weedissä vastustajana on Kaibutsun jälkeen vain Hougen, Hougen ja Hougen.  Yhdessä tai kahdessa jaksossa vilahtaa koiria syöviä villisikoja, mutta näistä päästään nopeasti eroon. Villikoiria metsästävät ihmiset ovat myös uhka ja mukavan realistinen sellainen, mutta heitä vastaan ei taistella. Weed käy Hougenin armeijaa vastaan loputtomalta tuntuvaa sissisotaa ja jossain vaiheessa pistohyökkäyksien yritelmät eivät vaan jaksa enää kiinnostaa, etenkin kun ne eivät tuota juuri mitään tuloksia. Hahmoja kuolee aina sieltä täältä, mutta sillä ei ole mitään väliä kun heihin ei ole kiintynyt. Hahmokaarti on valtava eikä heihin vaivauduta tutustua kunnolla. Välillä tarinaan tupsahtaa joukko hahmoja tyylillä "jou, olemme sen kuuluisan koiran poikia ja autetaan nyt teitä".

Kaikki mainitsemani ongelmat ovat esiintyneet myös alkuperäisessä mangassa. Anime lisää omat syntinsä soppaan. Pahin niistä on karsea animaatio. Studio Deenin animaattorit eivät selvästi ole ennen piirtäneet koiria, tai sitten päätettiin olla laiskoja ja vain pieraista kuinka huono anime tahansa pihalle jolla voisi rahastaa. Mitään osaamista, ammattiylpeyttä ja intohimoa en tässä animaatiossa näe. En tajua miksi Studio Deen on ylipäänsä halunnut animoida Weedin kun heillä ei selvästi ole osaamista eläinten animoinnissa. Parhaimmatkin palat Weedin animoinnissa ovat mielestäni melko huonoja. Hopeanuolen teki Toei Animation ja siihen verrattuna Weed on paljon, paljon modernimpi. Animaatiossa käytetään kaikki nykyajan animen muotikikkailut, nopeat leikkaukset, pakotetut lähikuvat ja perspektiivit, randomisti nopeutetut ja hidastetut liikkeet. Ja minä niin inhoan tälläistä modernia animupaskaa!

Koirien liikehdintä on aivan kamalaa. Puhuessaan koiran suu on joko auki ja ei liiku ollenkaan, tai sitten pää hytkyy epämääräisesti ja näyttää että koira on saanut jonkinlaisen kohtauksen. Juokseminen sujuu jänismäisesti pomppien, maagisesti liitäen ilmassa samalla kun itse keho ei liiku tai sitten jalat taipuvat sivuille tai muuten epäluonnollisesti. Toki myös Hopeanuoli oli anatomiavirheitä täynnä, esimerkiksi välillä koirilla oli ylisuuret kivesleuat ja juostessa jalat taipuivat kuin hevosilla. Nämä virheet kuitenkin eivät häirinneet katselua, Weedissä virheet ovat niin suuria ja jatkuvasti esillä ettei sarjaa voi katsoa vakavalla naamalla. Hopeanuolen anatomiapierut olivat ihan ymmärrettäviä, teen itsekin välillä vahingossa jostain ruumiin osasta liian suuren tai pienen. Kaikki eivät edes tiedä hevosten ja koirien jalkojen taipuvan eri tavoin ja koirien juostessa tähän ei edes ehtinyt kiinnittää suurta huomiota. Mutta ymmärrykseni loppuu kun koiran ruumis on kuin viivottimella tehty ja laatikkomainen tai se ei edes muistuta enää koiraa vaan jonkinlaista kissaa tai ankkaa. Weed vajoaa tälle tasolle.

Tuntuu siltä ettei Studio Deenillä olisi ollut minkäänlaista laaduntarkastusta, vaan kaikki puolella perseellä piirretty matsku on päässyt lopulliseen animeen. Osa animaattoreista on selvästi osannut asiansa, mutta laatu vaihtelee liian rankasti animaattorien välillä ja pilaa kokonaisuuden.

Toinen osaa, toinen ei.

Mikä Weedissä sitten on hyvää? Vihollinen on realistisempi kuin demoninen jättiläiskarhu ja hänen ajatuksistaan päästään paremmin jyvälle koska koirana hän pystyy puhumaan muiden koirien kanssa. On kivaa nähdä Hopeanuoli aikuisena ja uljaana ylipäällikkönä, tavallaan on vertauskuvallista että olen katsonut Hopeanuolen pentuvuosia itsekin pentuna ja nyt aikuisena saan nähdä hänet myös aikuisena. Weedin vahvin ja kenties ainoa valtti onkin olla jatko-osa nostalgiselle Hopeanuolelle. Sitä palvovat fanit olivat iloisia saadessaan rakkaalle sarjalleen viimein jatko-osan, oli se miten perseestä tahansa. Weed on hahmona ärsyttävä kitisevä hippijeesustelija, mutta hänen puheissaan on pointtikin. Sarjan koirilla on tapana aina ratkaista erimielisyydet väkivallalla ja Weed toimii järjen äänenä vaikka onkin hyvin naiivi.

Weed-manga on jo aikoja sitten saanut jatkoa Weedin pojan Orionin muodossa ja mikäli Orion jonain päivänä saa oman animensa voimme lohduttautua sillä ettei se voi mitenkään olla tätä paskempi.

TÄHDET: *1/2