Nara piertelee, osa 28: Hakurou

 Piirsin tämän kuvan viime vuonna fanien kuvittamaan Hopeanuoli-värityskirjaan, josta tein myös oman postauksen. Olin tätä kuvaa ennen piirtänyt yhden kuvan projektia varten, joka oli mielestäni epäonnistunut, mutta tätä kuvaa aloittaessani pahimmat ruosteet olivat jo poissa. Tämä Hakuroun kuva oli mielestäni onnistunein värityskirjaan tekemistäni kuvista.

Piirrän silloin tällöin ikivanhoja kuviani uusiksi. Tämä vähän nopeuttaa piirtämistä, sillä vanha kuva toimii luonnoksena, jonka epäkohdat on helppo korjata nykyisin silmin. Tällä kertaa pohjana oli kuulakärkikynällä tehty epämuodostunut tuherrus vuodelta 2014, jonka olin piirtänyt ollessani työkkärin uravalmennuskurssilla ja joka sattui tulemaan Facebookin muistoissa vastaan.

Tein vanhan kuvan perusteella uuden luonnoksen, jota aloin sitten läpipiirtämään valopöydän avulla.

Apuri auttaa

Hirveästi en osaa kertoa tästä kuvasta, sen teko oli todella suoraviivaista ja eri vaiheita oli vain kolme: ikivanha kuva, luonnos ja valmis kuva. Monesti vaiheita voi olla enemmän, joskus luonnoksia tulee useampi ja joskus koko kuva lentää roskiin koska se epäonnistuu viimeistään väritysvaiheessa. Tällä kertaa kuvaa ei tarvinnut tietenkään värittää, mutta saatan värittää sen joskus myöhemmin.

Alla valmis kuva ilman hahmon väritysten ääriviivoja (ne näkyvät yllä olevassa kuvassa kissan kanssa). Värityskirjassa kaikkien hahmojen väritykset oli merkitty ääriviivoilla, jotta värityksestä tulisi helpompaa, mutta tein itselleni myös version, josta olin tietokoneella poistanut nuo viivat. Tämä sen takia koska en yleensä piirrä värityksille ääriviivoja ja kun joskus tulevaisuudessa väritän tämän kuvan voin tulostaa tämän muokatun version väritettäväksi.

My Dog Tulip

NIMI: My Dog Tulip
VUOSI: 2009
OHJAAJA: Paul Fierlinger
KÄSIKIRJOITUS: Paul Fierlinger, J. R. Ackerley

Tämä leffa on ollut katselulistallani jo vuosia, aina välillä unohtunut ja eilen taas muistui mieleen. My Dog Tulip perustuu J. R. Ackerleyn omasta koirasta kertovaan kirjaan Koirani Tulip, joka on suomennettu, mutta jota en ole lukenut saati siihen törmännyt missään. En siis osaa sanoa kuinka uskollisesti animaatio seuraa kirjan tapahtumia.

Elokuvassa seurataan vanhan yksinäisen miehen ja hänen saksanpaimenkoiransa arkista elämää. Tulip on alunperin saatu huonosta kodista ja se on yhä arka kaiken räyhääjä, jonka jatkuva raivokas haukkuminen tekee siitä naapuruston kauhun. Ackerley ei valitettavasti (ainakaan filmiversion perusteella) ollut kovinkaan vastuullinen omistaja, eikä nähnyt koskaan koiransa tekemisissä mitään pahaa, vika oli aina kaikissa muissa. Rakkaus tekee sokeaksi. Yksinäiselle miehelle muodostui pakkomielteeksi etsiä koiralleen puoliso, jotta se saisi kokea äitiyden ihanuuden - joskin miehellä ei ollut hajuakaan mitä pennuilla sitten tekisi.

Mitään elämää suurempia seikkailuja on turha odottaa. Tulip on rauhallinen ja humoristinen vilkaisu ihmisen ja koiran suhteeseen. Elokuvasta käy hyvin ilmi kuinka hölmöjä, neuroottisia ja pakkomielteisiä juttuja omistajilla on lemmikkiensä kanssa. Vain toinen koiraihminen voi ymmärtää miksi ripulit, kuset ja oksennukset ovat niin paljon arjessa läsnä. Yksinäiselle ihmiselle lemmikki on erityisen tärkeä, jonka kautta myös eletään iloja ja suruja, minkä vuoksi tälle omistajalle muodostuikin niin suureksi tavoitteeksi etsiä Tulipille kumppani, jollaista hänellä itsellään ei ollut. Ackerley teki Tulipin kanssa todella paljon virheitä, mutta kaikessa hölmöydessään ja ajattelemattomuudessaan hän on samaistuttava hahmo. Hänen hahmonsa juontaa koko tarinan viihdyttävällä ja monesti oivaltavalla vanhan ukon höpinällään.

Leffan animaatio jakaa varmasti mielipiteitä. Tyylillisesti se on abstraktia, yksinkertaista ja monesti suoraan sanottuna rumaa. Välillä piirrosjäljen taso tippuu entisestään ja näyttää viisivuotiaan tuherruksilta. Mutta minimalistisessa animoinnissa on paljon kekseliäitä ja yllättäviä kohtauksia, hahmot saattavat puhua suoraan katsojalle ja koirat välillä muuttuvat ihmismäisiksi.

Animoinnin tyylivalinnan ymmärtää kuitenkin kun tutustuu elokuvan tekijöihin. Animoinnista ovat vastanneet vain kaksi henkilöä ja he saivat elokuvan valmiiksi kolmen vuoden sisällä. Ohjaaja Paul Fierlinger on animoinut hahmot ja hänen vaimonsa Sandra Fierlinger on tehnyt taustat ja värittänyt hahmot. Tässä on ollut todella suuri urakka vain kahdelle ihmiselle, joten ei ihme, että he ovat valinneet, köh köh, "taiteellisemman" tyylin. Koko elokuva on piirretty tabletilla TVPaint Animation -ohjelmalla.

Tulip ei ole lasten leffa. En tiedä kiinnostaisiko se edes teinejä. Viimeistään sen rujo ulkokuori karkoittaa nuoremmat katsojat pois. Mutta aikuiset osaavat arvostaa sen arkisia, mutta silti yllättävän syvällisiä mietteitä.

TÄHDET: ***½

Koirasusi vs mustakarhu, susi vs myskihärkä

"Wolf, punahampainen ja vahvasydäminen, villi lainsuojaton pohjoisten koirien joukossa - Alaskan erämaiden super-raakalainen."

 
Vanhoja sanomalehtiä selaillessani olen löytänyt monia hurjia kertomuksia koirista ja susista, jotka ovat taistelleet niin toisia koiria kuin kaikenlaisia villipetoja vastaan. Jotkin niistä kuulostavat suorastaan mahdottomilta ja niiden todenperäisyyttä on mahdotonta enää todistaa. Tässä postauksessa kerron kahdesta epätodennäköiseltä kuulostavasta voitosta, joista ensimmäisen todenperäisyys jää hämärän peittoon, mutta toinen on peräisin hyvin luotettavasta lähteestä.

18.1.1917 sanomalehti The Daily Book kirjoitti hyvin mahtipontisesti Wolf -nimisestä koirasudesta, jonka omisti Paul Buckley Alaskan Seward -kaupungissa. Wolf oli jo pentuajoistaan asti ollut tunnettu tappelupukari, jonka hammasta olivat maistaneet niin eläimet kuin ihmisetkin. Sen keho oli täynnä arpia ja toinen korva oli revitty irti. Tämän ansiosta sille oli annettu lempinimi Timber Devil. Wolfin emo oli husky (tällä ei tarkoiteta siperianhuskyä, vaan todennäköisesti lähes mitä vain vetokoiraa) ja isä susi. Tai näin ainakin väitettiin, tässähän on saattanut olla omistajan tai toimittajan mielikuvituslisää joukossa, jotta koira kuulostaisi mahdollisimman siistiltä. Yhden huonon kuvan perusteella ei voi päätellä oliko Wolfissa oikeasti sutta.

Buckley ja Wolf olivat metsästämässä Valdez -puron lähellä kun mustikkapensaista ponkaisi esille naarasmustakarhu kahden pennun kanssa. Karhu suojeli pentujaan ja Wolf suojeli puuhun kiivennyttä omistajaansa. Eläimet kiertelivät toisiaan ja louskuttivat leukojaan. Omistaja yritti kutsua koiraansa takaisin. Wolf koitti pari kertaa juosta takaisin, mutta karhu esti sen paluun. Eläinten taistelu jäi vaille todistajaa niiden kadotessa Buckleyn näköpiiristä. Buckley odotti koiransa paluuta parin tunnin ajan. Jossain vaiheessa hän laskeutui puusta, ampui emonsa unohtamat karhunpennut ja pystytti väliaikaisen leirin.

Monta tuntia myöhemmin pahasti raadeltu Wolf ilmestyi Buckleyn vakituiselle leiripaikalle, kuuden mailin päähän paikasta, jossa taistelu karhua vastaan oli alkanut. Suurella vaivalla Wolf kömpi isäntänsä petiin, jossa se ulvoi surullisesti. Ehkä koira oli taistelun aikana mennyt sekaisin olinpaikastaan ja palannut kotiin, vaikka isäntä ei ollutkaan siellä. Seuraavana päivänä kullankaivajat löysivät kuolleen karhun, jolta oli kurkku revitty auki.

Artikkelissa mainittiin myös, että Wolf oli myöhemmin varastettu. Jostain syystä tästä aiheesta ei kerrottu mitään lisätietoja.

Wolfin ja emokarhun kuolemantaistelu voi kuulostaa puhtaalta fantasialta. Miten koira voisi tappaa karhun? En pidä tätä mitenkään mahdottomana, vaikka se onkin todella suuri ja epätodennäköinen saavutus. Mustakarhu ei ole erityisen kookas laji. Aikuinen naaras saattaa olla vain 40-kiloinen, jolloin Wolf ja emokarhu ovat voineet olla samaa kokoluokkaa. Wolf oli selkeästi omistajansa ylpeys ja sen takia voidaan olettaa, että se oli elämänsä kunnossa - nuori, iso, lihaksikas koira, joka oli saanut tarpeeksi ruokaa ja lepoa. Karhulla taas ei välttämättä ollut asiat yhtä hyvin. Ainakin sillä oli kaksi pentua, joista huolehtiminen oli jo suuri vaiva. Oliko se saanut tarpeeksi ruokaa ja lepoa? Oliko sillä parasiittejä, jokin sairaus, tai oliko se ollut jo aiemmin jossain kahinassa toisen eläimen kanssa?

Netin ihmeellisessä maailmassa on Carnivoran foorumi, jossa aikuiset ihmiset viettävät tuntikausia väitellen kumpi voittaisi, jos tämä ja tuo eläin tappelisivat. Foorumilta löytyy mitä ihmeellisimpiä matsiehdotuksia, mutta kaikissa niissä oletetaan, että kumpikin eläin olisi huippukunnossa ja lajinsa vaikuttavimpia edustajia. Aloituksissa unohdetaan aina myös yksi tärkeä seikka: sattuma. Kenties sattuman ansiosta Wolf oli saanut puraistua karhun hengiltä, vaikka kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt hävitä.

Yksinäinen susi, joka tappoi myskihärän.

Wolfin uroteko saattaa olla höpöhöpöä. Tapahtumaa ei voi jälkikäteen todistaa mitenkään. Kuitenkin historiasta löytyy ainakin yksi vastaavanlainen vaikuttava kamppailu, jonka on todistanut luotettava lähde. Arctic Institute of North American julkaisemassa lyhyessä tutkimuksessa kuvaillaan kuinka 28.5.1968 yksinäinen urossusi onnistui tappamaan aikuisen urosmyskihärän. Tutkija David R. Gray seurasi lähes tunnin kestävää kamppailua. Taistelun aikana eläimet pyörivät kehässä toistensa ympärillä, välillä pysähtyen tuijottamaan toisiaan. Susi osoitti kaikki puremansa härän päähän ja irrottautui ennen kuin härkä ehti tehdä sille vahinkoa. Susi pyrki olemaan suoraan härän edessä, jotta härkä ei pystyisi iskemään sitä sivuttain sarvillaan. Urossusi sai kuin saikin myskihärän hengiltä, vaikka siihen kului hyvin paljon aikaa. Se ei itse vahingoittunut taistelussa.

Hopeanuoli-värityskirja (Suomen Hopeanuoli-fanit ry)

Kannen tekijöinä Juhomoro, Zif, & SHL

 Osallistuin viime vuonna Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n värityskirjaprojektiin ja kirjat saapuivat painosta tämän vuoden tammikuussa. Koska tein kirjaan 4 kuvaa ja suunnittelin miten hahmot ja aiheet jakautuisivat kirjassa, en voi puolueellisuuteni vuoksi antaa kirjasta arvosanaa. Tosin tämä on aika typerä sääntö itselläni, koska kirjoitan kuitenkin ihan samanlaisen arvostelun kuin muistakin teoksista.

Kirjan teemana on Akakabuto-saaga, koska sen ajateltiin uppoavan mahdollisimman moneen faniin ja tulevaisuudessa olisi helppo jatkaa siitä eteenpäin. Kuvia on 52, sisältäen monipuolisesti tärkeimpiä koira-, karhu- ja ihmishahmoja, taustoilla ja ilman taustoja. Piirtäjinä toimivat A.vulgaris, Harlequinsy, Hopeakuu, Jalle, Juhomoro, Kurome, Lucifer, Nara, SaQe, SHL, Suetic, Taru Laaksonen, Tino Jansson, Zerwolf, sekä Zif.

Olen tyytyväinen kirjaan, se on sopivan paksu ja maltillinen A5-koko helpottaa värittämistä, joskin itse en aio värittää kuvia, vaan pidän kirjan keräilykappaleena. Kirjan taittajana toiminut Juhomoro teki hyvää työtä. Painojälki on pääsääntöisesti hyvää ja tarkkaa, mutta parin kuvan kohdalla ääriviivat olisivat voineet olla paksumpia ja paksuuksissa enemmän vaihtelua. Tämä ongelma on kuitenkin itse piirroksissa, ei painossa. Huomasin myös yhden omista kuvistani olevan vähän haalea, mikä todennäköisesti on ihan oma mokani.

Jokaisen hahmon nimi ja kuvan piirtäjä on mainittu, joskin näin jälkikäteen olen sitä mieltä, että parempi ratkaisu olisi ollut merkitä kirjaan sivunumerot ja lopussa pyhittää yksi sivu käymällä läpi mitä sivuja kukin on piirtänyt. Nyt nimet lukevat monesti päällekkäin kuvan kanssa, mikä ei onneksi ole hirveän häiritsevää, mutta olisi ollut parempi ettei kuvassa olisi ollut mitään ylimääräistä.

Tekemistäni neljästä kuvasta olen kahteen yhä hyvin tyytyväinen. Nämä olivat Hakurou ja yhteiskuva Ginistä ja Sniperista. Kaksi muuta olivat vähemmän onnistuneita. Kuva Benistä ja Crossista perustui ikivanhaan luonnokseeni, koska kirjaan piti loppumetreillä saada nopeasti täytettä. Tämä kuva on ihan ok, mutta vähän kiireellä tehty ja siinä on joitain juttuja, joista en pidä. Pohjanoteeraukseni oli kuitenkin kuva Rikistä, joka oli vieläpä ensimmäinen kuva mitä tein värityskirjaa varten ja Riki on lempihahmoni! Silti kuvasta tuli törkeän ruma, tylsä ja jäykkä. Onneksi sain mukaan parempia kuvia, joten tuo epäonnistunut ei jäänyt ainoaksi työnäytteekseni.

Kirjassa on todella paljon hienoja kuvia. Mahdollisimman moni hahmo pääsee esille ja piirtäjien eri tyylit tekevät kirjasta monipuolisen. Tämä oli hieno saavutus yhdistykseltä ja varmasti yhdistys tekee tulevaisuudessa toisenkin värityskirjan, sillä tämä otettiin niin hyvin vastaan.

Värityskirjan pystyi ennakkotilaamaan viime vuonna. Yhdistys tilasi myös pienen määrän ylimääräisiä kirjoja, jotka aiotaan myydä tapahtumissa ja Hopeapuodissa. Kannattaa pitää yhdistyksen sosiaalista mediaa silmällä milloin ylimääräiset kirjat tulevat myyntiin.

Hopeanuolen historia Suomessa

Joitain suomennettuja Yoshihiro Takahashin teoksia

Tämä juttu ilmestyi Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdessä nro 10. Joitain kohtia on hieman muuteltu ja käytän eri kuvia. Koska lehdessä oli Raezlan kirjoittama artikkeli Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n historiasta en tähän artikkeliin ottanut yhdistyksen historiaa mukaan ollenkaan, vaikka sekin on merkittävä osa suomalaista Ginga -fandomia ja yhdistys täytti tänä vuonna peräti kymmenen vuotta. Kertokaa ihmeessä jos mukana on virheellistä tietoa.

Nykyään Yoshihiro Takahashin suomennetut mangat ovat kuin itsestäänselvyys. Ne ilmestyvät kerran kuussa kauppoihin (tai Noah -sarjan tapauksessa joka toinen kuukausi), ja uusia sarjoja julkaistaan säännöllisesti. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut ja Hopeanuolella on ollut hyvin pitkä taival Suomessa. Niin pitkä, että ensimmäisillä faneilla voi olla jo omia fanitusta jatkavia lapsia. Mistä kaikki sai alkunsa?

Hopeanuoli julkaistiin Suomessa ensin leikattuna ja dubattuna animena. Ensimmäinen VHS-julkaisu tapahtui vuonna 1989 Screenet Ay:n toimesta. Videokasetteja oli neljä ja vuosien varrella niistä tehtiin useita julkaisuja. Takakansien tekstit olivat kuuluisia virheistään, tapahtumapaikaksi väitettiin Alaskaa ja hahmojen nimet oli kirjoitettu väärin. Suomijulkaisusta oli leikattu hyvin paljon materiaalia, josta suuri osa oli liian väkivaltaisiksi todettuja kohtauksia, mutta myös paljon muutakin oli päätynyt leikkauspöydälle. Tiettyjen kohtauksien puuttuminen aiheutti väärinkäsityksiä, esimerkiksi oli yleistä ajatella Rikin kuolleen uudelleen avautuneiden vanhojen haavojen takia, koska oikeaa kuoloniskua ei näytetty. Dubbauksen laatu oli kehnoa ja koomista. Mukana oli vain kourallinen ääninäyttelijöitä ja monella oli usea hahmo vastuullaan. Näitä VHS-julkaisuja ei mainostettu lähes ollenkaan.

VHS-kasettien ajalta ainut suomalainen oheistuote oli ensimmäisen kasetin kansikuvalla varustettu palapeli, joka on tänä päivänä hyvin harvinainen. On jäänyt mysteeriksi saiko palapelejä videon mukana kaupanpäällisinä vai erikseen ostettuina.

Kaikesta huolimatta Hopeanuoli sai suuren suosion osakseen ja muodostui kulttisuosikiksi. Suosion myötä fanit alkoivat perustaa sarjalle nettisivuja ja selvitellä sen alkuperää. Nettisivuille kertyi tietoa leikatuista kohtauksista, mangasta ja etenkin sen mysteerisestä susisaagasta, oheistuotteista ja Takahashista itsestään.

Hopeanuoli innoitti faneja julkaisemaan fanitaidetta netissä, sekä myös luomaan omia tarinoita, sarjakuvia ja roolipelejä, joihin otettiin selkeitä vaikutteita sarjasta. 2000-luvun alku oli netissä Ginga -fanien kulta-aikaa. Koska Hopeanuolesta tiedettiin melko vähän, oli siinä kiehtovaa mystisyyttä, mikä innoitti faneja ottamaan sarjasta lisää selvää. Uusia fanisivuja pystytettiin harva se päivä. Todennäköisesti merkittävin fanisivusto, Hopeanuoli.com, perustettiin vuonna 2001. Sivun perustajan, Moonin, haastattelu löytyy Tähdenlento 8:sta. Hopeanuoli.com sisälsi hyvin paljon tietoa sarjasta, sen jatko-osasta Weedistä sekä Takahashin muista töistä. Sivusto tarjosi myös foorumin, joka toimi pitkän aikaa tärkeänä kokoontumispaikkana faneille. Tällä ajalla oli myös paljon muita merkittäviä Ginga -sivuja, kuten skannattuja mangakohtauksia sisältänyt Kipsun Hopsu-sivut, sekä ulkomaalainen Gingasite.net.

Kipsun Hopsu-sivut löytyvät arkistoituna versiona täältä.

Mangan ja oheistuotteiden keräilystä tuli hyvin suosittua 2000-luvun alussa. Näitä myytiin oheistuotteiden jälleenmyyntiä varten perustetussa Bemmun kaupassa (joka omistajavaihdoksen jälkeen toimi nimellä Hopeanuoli-kauppa), sekä netin huutokaupoissa. Tuotteilla oli erittäin korkeita hintoja, koska oheistuotteiden saanti Suomeen oli hankalaa, eikä aluksi ollut selvyyttä kuinka yleisiä jotkin tavarat olivat. Epätietoisuuden vuoksi osaa tuotteista taas myytiin aluksi pilkkahintaan. Fanit olivat kuitenkin valmiita maksamaan Hopeanuoli -tuotteista lähes mitä tahansa. Mangoista suosituimpia olivat susisaagan osat, ja niistä skannattiin kohtauksia nettiin kaikkien luettaviksi. 2012 -2016 oli olemassa myös yritys Ginga.fi, joka Bemmun kaupan tavoin jälleenmyi Gingaan liittyviä tuotteita. Ginga.fiä ylläpitivät nimimerkit Kamome ja Sukka. Tällä hetkellä ainut yritys, joka myy Gingan vanhoja oheistuotteita ja japaninkielisiä mangoja on Urumi.

Fanien keskuudessa alkoi tapahtua tietynlaista jakaantumista keräilijöiden, fanitaiteilijoiden ja muiden fanien välillä, mistä syntyi elitismisyytteitä. Tänä päivänä erimielisyydet eivät vaikuta olevan pinnalla enää.

Leikkaamatonta versiota toivoneet suomalaiset fanit tekivät nettiadressin, joka keräsi yli 1300 nimeä. Tämä herätti huomiota, ja Hopeanuoli julkaistiin leikkaamattomana versiona DVD:llä vuonna 2003. DVD-boksi oli erittäin suosittu, kovasta, jopa yli 80€ hinnastaan huolimatta. Sarja on sittemmin julkaistu DVD:llä useamman kerran, myös leikattuna versiona. Kesti kuitenkin vielä monta vuotta, että alkuperäinen manga saatiin suomennettua. Tämä haave toteutui viimein vuonna 2010, kun Punainen Jättiläinen julkaisi ensimmäisen Hopeanuoli -pokkarin. Julkaisu oli supersuosittu ja seuraavana vuonna Hopeanuoli oli Suomen myydyin mangasarja. Myös jatko-osat, oheiskirjat ja Takahashin muut sarjat on otettu hyvin vastaan. Esimerkiksi tietokirja Meteor Ginin ensimmäinen painos myytiin loppuun parissa viikossa.

Siinä missä fanien tekemien kotisivujen suosio oli lähtenyt hiipumaan, oli 2010-luvulla tulleet tilalle Ginga-blogit. Mangan suomennos aiheutti useamman vuoden kestävän voimakkaan buumin sarjan suosiossa, minkä ansiosta moni fani perusti blogin, joka oli kotisivujen tekoon verrattuna huomattavasti helpompaa. Tämä villitys on nyt lähtenyt laskuun, mutta ken tietää mikä saa fanit taas innostumaan tulevaisuudessa. Yhä päivittyviä, merkittäviä Ginga -blogeja ovat Hopeatiikeri ja Kaksoissolan blogi.

Oheistuotenäyttely Gingaconissa vuonna 2017

Hopeanuolen yllättävä suosio herätti huomiota myös Japanissa. Samanlaista maanista suosiota sarja ei ole saanut osakseen edes kotimaassaan. Mangan suomennoksen kunniaksi Yoshihiro Takahashi matkusti Helsinkiin vuonna 2011 tapaamaan fanejaan Traconin kunniavieraana. Fanit olivat tätä ennen onnistuneesti keränneet rahaa Takahashin limusiinikyytiin lentokentältä hotellille. Samana vuonna päivänvalon näki myös fanien järjestämä Hopeanuoli!musikaali, jonka Takahashi pääsi itse näkemään. Takahashi palasi Suomeen myös vuonna 2012 Animeconin kunniavieraana. Yleisön pyynnöstä Hopeanuoli!musikaali esitettiin myös tässä tapahtumassa uudistettuna versiona.

Takahashi on kertonut Suomen vierailuistaan useaan otteeseen mangojensa takasivuilla, sekä omistanut Suomelle tarinan Namonaki Inu no Uta. Tarinaa ei ole vielä suomennettu. John -hahmon syntymäpaikaksi hän oli alunperin kertonut olevan Tokio, mutta kiitoksena Suomelle hän muutti syntymäpaikan Suomeksi. Viimeisin kunnianosoitus on Johnin veljenpoika, Andy Valkama -niminen hahmo, jonka sukujuuret vievät Suomeen ja joka sai nimensä Punaisen Jättiläisen Antti Valkaman mukaan.

Hopeanuolen fanit ovat yhä hyvin aktiivisia järjestämään erilaisia projekteja. Yhtenä osoituksena tästä ovat tietenkin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n eri projektit, kuten Gingacon -tapahtumat, keräilykortit ja värityskirja. Muita fanien projekteja ovat olleet esimerkiksi Weed - Kaksoissolan legenda -musikaali vuoden 2016 Hypeconissa, vuonna 2016 avattu Gingapedia -tietosivusto, sekä vuonna 2016 lanseerannut kotimainen virallisia Ginga -oheistuotteita valmistava PurePlastic, jonka valikoimassa on tällä hetkellä muun muassa pehmoleluja ja julisteita. PurePlasticin haastattelu löytyy Tähdenlennon 5. numerosta.

Kashtanka

 
NIMI: Kashtanka (Каштанка)
VUOSI: 1952
OHJAAJA: Michael Tsekhanovsky
KÄSIKIRJOITUS: Michael Papava, B. Brodsky, Anton Chekhov

Löysin tämän lyhyen (noin 30 min) venäläisen animaation ihan sattumalta. Animaatio perustuu Anton Chekhovin saman nimiseen tarinaan, joka julkaistiin jo vuonna 1887. En ollut lukenut sitä aiemmin, mutta löysin tarinan netistä ja pikaselasin sen läpi.

Kashtanka on pieni, arka koira, jonka omistajat kohtelevat sitä välinpitämättömästi. Perheen isä on juoppo puuseppä, ja hänen poikansa kiusaa koiraa, jolloin se välillä näykkäisee itsepuolustuksena. Isäntäänsä kaupungilla seurannut Kashtanka pelästyy paraatin melua ja eksyy. Ystävällinen muukalainen ottaa koiran omakseen. Vieras mies paljastuu sirkuksen pelleksi, joka kouluttaa eläimiä tekemään temppuja. Hän kohtelee eläimiään erittäin hyvin. Kashtankalla on luontaisia lahjoja ja koira otetaan mukaan sirkusohjelmaan, mutta esitystä ovat katsomassa myös sen edelliset omistajat, jotka koiran tunnistaessaan kutsuvat sitä. Hetken mietittyään Kashtanka palaa entisten omistajiensa luo.

Surumielinen tarina kertoo koiran välillä järjettömästä uskollisuudesta. Harmittavasti animaatiossa kotien erot eivät tule yhtä selvästi ilmi kuin alkuperäisessä tarinassa. Esimerkiksi alunperin poika sitoo narun lihanpalaan ja kun Kashtanka nielaisee sen, vetää poika lihaa pois koiraparan mahalaukusta. Tälläiseen pirullisuuteen tarvitaan jo mielikuvitusta! Alkuperäisessä tarinassa juoppo-omistaja myös lyö Kashtankaa, mutta animaatiossa mies vain heristää sille sormea. Animaatiossa ainoiksi selkeiksi kaltoinkohteluiksi jäävät pojan melko raju leikki koiran kanssa, sekä isännän hällä väliä -asenne koiraa kohtaan juopottelun alkaessa. Animaatiossa näkyvä pojan leikki on kuitenkin tyypillistä kaikille lapsille, jos aikuinen ei asiaan puutu. Uusi omistaja toki kommentoi Kashtankan olevan todella laiha, mutta piirretty koira näyttää ihan normaalilta. Kahden kodin eroavaisuudet jäivät hieman valjuiksi ja tarinan opetus tai pointti olisi ollut voimakkaampi, jos kirjassa olleita esimerkkejä oltaisiin uskallettu näyttää.

Samanlainen teema koiran liiallisesta uskollisuudesta on myös Jack Londonin vähemmän tunnetussa tarinassa Brown Wolf, jossa rankkaa elämää viettänyt vetokoira karkaa isännältään, joka on aikeissa syödä koiransa nälänhädän edessä. Koira päätyy Kaliforniaan, jossa ystävällinen runoilijapariskunta kesyttää sen rakkauden voimalla. Wolf on kuitenkin yhä sisimmässään karu pohjoisen koira, joka vähän väliä karkaa juostakseen takaisin kohti pohjoista. Eräänä päivänä Wolfin entinen isäntä vierailee Kaliforniassa siskonsa luona, joka asuu ihan pariskunnan naapurissa. Wolf tunnistaa entisen isäntänsä ja koiran annetaan valita kenet se haluaa omistajakseen. Kaikista kokemistaan kauheuksista huolimatta Wolf lähtee entisen isäntänsä matkaan. Brown Wolf julkaistiin vuonna 1906, eli se on hyvinkin voinut saada inspiraatiota Kashtankan tarinasta - tai sitten ei.

Animointi on tässä teoksessa vähän ankeaa. Mukana ei ole mitään kiinnostavia kuvakulmia tai värejä. Hahmojen liikkeet ovat melko sulavia, todennäköisesti etenkin ihmisten liikkeitä on rotoskoopattu. Kashtankalla oli välillä yllättävän ilmeikkäät kasvot, harmi vain koira on niin tumma ja nettiin ladattu versio on niin rakeinen, ettei tätä päässyt kunnolla näkemään ja arvostamaan.

Kashtanka on sen verran ankea ja iloton, etten keksi kuka tästä animaatiosta voisi innostua. Lapsille se on todella masentava ja tylsä, mutta aikuisille taas lopputulos jää hampaattomaksi.

TÄHDET: **

Dingot näyttelykoirina

1901 H. C. Brooken paras uros, Myall

Törmäsin todella kiinnostavaan ilmiöön, joka vaikuttaa jääneen täysin unohduksiin. Ainakin 1870-luvulta alkaen Iso-Britanniassa oli yritetty tehdä Australian villeistä dingoista omaa rotua, joita oli suurella innolla viety koiranäyttelyihin. Jopa pari dingon ja suden risteytystä tehtiin tyydyttämään parempiluokkaisten loputonta nälkää eksoottisille erikoisuuksille. Näyttelydingot jäivät kuitenkin buumiksi, koska eihän niistä juuri kukaan ole kuullut eikä niitä tänään enää ole.

Ketkä näitä näyttelydingoja kasvattivat ja mitkä dingot olivat näyttelyiden tähtiä? Millaisia nämä eläimet olivat? Miksi dingoista ei tullut seuraavaa rotukoiraa, ja mitä jos näin olisikin käynyt? Selvitin asiaa vanhojen kirjojen ja sanomalehtien palstoilta. Koska lähteitä oli niin monta ja joistain poimin vain yhden tai pari lausetta, luettelen ne poikkeuksellisesti läjässä jutun lopussa. Käytän myös artikkelissa dingoista välillä sanaa koira, älkää hämmentykö. En halunnut jakaa tätä juttua osiin, joten tästä tulee nyt erikoispitkä pläjäys.

1879 Lupus

Yksi ensimmäisistä, tai ehkä peräti ensimmäinen dingon Iso-Britanniaan tuonut oli herra W. K. Taunton. Hänellä oli ainakin kaksi urosdingoa, Lupus ja Captain Burton. Lupus oli monen mielestä "huonompi" yksilö. Sen häntä sijoittui liian ylhäälle, kaartuen selkää kohti, ja sillä oli myös kaksi pientä mustaa pilkkua kielen juuressa, joista pääteltiin sen olevan osaksi chow chow tai muu kiinalainen koira. Taunton päätyi myymään Lupuksen eteenpäin. Vuonna 1879 hän kommentoi antaneensa kahdesta dingosta paremman ystävälleen Pariisiin, jossa uskoi sen elävän Jardin des Plantes -puistossa. Tämän paremman dingon nimeä ei mainittu. Vuonna 1882 aikuisena maahantuotu Captain Burton menestyi hyvin näyttelyissä, mutta en löytänyt siitä yhtään kuvaa. Näyttelyissä - joissa dingot esitettiin yleensä ulkomaalaisten tai sekalaisten rotujen luokissa - se käveli ympyrää tuntikausien ajan, minkä vuoksi se pidettiin esillä rautahäkin sisällä, ketjun se olisi saanut solmuun heti. Myös kotonaan koira ravasi jatkuvasti ulkotarhaansa ympäri, eikä se koskaan kesyyntynyt kunnolla. Captain Burton kuoli kunnioitettavassa 16-vuoden iässä.

Rodun tulevaisuutta Taunton kommentoi näin: "En näe mitään syytä miksi dingosta ei voisi tulla yhtä kesyä kuin mistä tahansa muusta koirasta lyhyessä ajassa. Saattaa kulua sukupolvi tai kaksi, jotta niiden sisäinen villeys saataisiin jalostettua pois, mutta tietenkin pentujen kasvatusoloilla on suuri merkitys. Yleisen mielipiteen mukaan nämä koirat ovat petollisia, eikä niihin voi luottaa. Olen omistanut kaksi tämän rodun yksilöä, enkä kokemuksieni vuoksi ole samaa mieltä."

Vuodelta 1884 löytyi myös koiranäyttelyraportti, jossa W. K. Taunton oli tullut "Basset houndit ja ulkomaalaiset koirat"-luokan toiselle sijalle esittäessään Queen of Dingos -nimistä koiraa. Tämä koira oli ilmoitettu näyttelyyn dingona, tosin se ei ollut ihan puhdas, sillä sen emo oli ollut puoliksi susi.

Myös neiti A. Custilla oli näyttelyissä menestynyt uros dingo nimeltä Ding Dong (mahtava nimi!). Vuonna 1900 Cust kertoi dingostaan sanomalehdessä tällä tavoin: "...hänen näkönsä ja kuulonsa ovat erityisen kehittyneet. Hän näkee ja tunnistaa minut näyttelyssä tiheän ihmisvilinän seasta, pelkkä vilaus kasvoistani riittää pitkänkin matkan päässä - esimerkiksi toisella puolella vilkasta hallia. Hän aina kuulee ja tunnistaa hevoseni kavioiden töminän paljon ennen muita koiriani ja olen monesti ihmetellyt kuinka hän voi tunnistaa kuka on tulossa.
...Yllättävästi hän rakastaa näyttelyitä ja on villinä ilosta kuullessaan näyttelyboksien valmistelua, hypäten sellaisen sisään heti kun luukku avataan. ...Kun lasken hänen ruokansa maahan hän aina katsoo ylös mitä näteimmällä tavalla, kuin sanoakseen kiitos... Hän on hurmaavan ystävällinen vieraille ja tunnettu kesystä luonteestaan... Hänen leukojensa voima on uskomaton. Hän musertaa helposti suuria luita, joita minun chow chowt jättävät syömättä...
Hän vihaa jos häntä talutetaan suoraan pannasta pidellen, mutta jos pannassa on kiinni lyhyinkin naru tai ketju hän seuraa empimättä. Olenkin ainut ihminen, joka pystyy taluttamaan häntä pannasta pidellen, vaikkei hän pidä siitä. En osaa sanoa miksi näin on. Hän oli ennen kauhusta jäykkänä jos tein näin, mutta tämä on sittemmin loppunut, tosin jos kukaan muu yrittää tätä vanha pelko iskee jälleen, ja hän rimpuilee ja huutaa kuin olisi kuoleman kielissä, rimpuillen kuin hullu peto kunnes käsi päästää irti pannasta, jolloin hän muuttuu hetkessä taas lempeäksi ja seuraa tottelevaisesti."
Ding Dongista löytyi vain yksi kuva, joka oli harmittavasti painettu niin tummana ettei siitä saanut mitään selvää.

1903 Myall

 Kehutuin näyttelydingo oli herra H. C. Brooken Myall, joka oli kaapattu villinä luonnosta. Tästä huolimatta se oli sisäkoira, joka nukkui nojatuolissa ja sillä oli taipumuksia nirsouteen. Se ei pitänyt vieraista koirista, mutta kun se vietiin yhdessä lenkille omistajiensa ystävien koirien kanssa se hyväksyi ne ja pystyi kuukausia myöhemminkin tunnistamaan nämä koirat kaukaa. Se tottui fretteihin puolessa tunnissa ja sen jälkeen se voitiin lukita frettien kanssa talliin tappamaan rottia. Myall tottui myös kanoihin ja kissoihin. Lampaat kuitenkin saivat sen vaistot heräämään ja kerran se tappoi hetkessä yksitoista lammasta ennen kuin se saatiin kiinni. Myallia pidettiin rotunsa täydellisenä edustajana ja hyvin älykkäänä, se voitti paljon palkintoja ja ikuistettiin moniin valokuviin. Ensimmäisessä näyttelyssään sitä purtiin pahasti etujalkaan. Haavaa hoiti herra Cawdle, ja joka päivä kun hän lähestyi Myallin pitopaikkaa koira tarjosi jalkaansa vapaaehtoisesti. 

Herra ja rouva Brooke olivat tunnettuja koira- ja kissanäyttelypiireissä. He olivat maahantuoneet monia eksoottisia rotuja, kuten tiibetinmastiffeja, bordeauxindoggeja, inuiittikoiria, karvattomia koiria, sekä vinttikoiria Kirgisiasta. Kissojen puolella he vaikuttivat etenkin manx-rodun jalostukseen. Etenkin herra Brookella oli lapsuudestaan asti ollut myös kaikenlaisia eksoottisia eläimiä, kuten käärmeitä, kettuja, sakaaleja, näätiä ja susia. Hän harrasti myös metsästystä ja koirataisteluja, joka tuohon aikaan oli tyypillinen herrasmiesten laji. Hänen "boarhound" (villisian metsästykseen käytetty koira, todennäköisesti tanskandoggia muistuttava mastiffi) oli ollut yli 60 taistelussa eikä hävinnyt kertaakaan. Tuohon aikaan oli myös yleistä järjestää näytöksiä, joissa koirat usutettiin karhujen tai härkien kimppuun (bear baiting, bull baiting) ja H. C. Brooke testasi bordeauxindoggejaan tälläisissä tapahtumissa hyvin tuloksin.

1901 vasemmalta oikealle rouva Brooke ja meksikonkarvatonkoira, C. G. Hopton ja englanninbulldoggi, herra Brooke ja dingo Myall, sekä sylissä suden pentu.

Myall ja nuori susi.

Brooket kasvattivat jonkin verran dingoja. Vuonna 1907 heillä oli ollut yhteensä 17 dingoa. Joitakin Brookejen kasvatteja meni Lontoon eläintarhaan. Heille oli jopa syntynyt yksi vitivalkoinen pentu, jonka osti prinssi Francis of Teck. Tosin hämmentävästi Myallin palkittu poika, Chelsworth Myall, on joidenkin lähteiden mukaan ollut myös valkoinen, mutta ainoassa siitä löytämästäni kuvassa se selkeästi ei ollut valkoinen. Eläimiä on välillä vaikeaa erottaa toisistaan vanhoista huonolaatuisista valokuvista ja eläinten väritys ja koko yleisolemus voi muuttua iän myötä, joten yritän luottaa siihen, että kuvissa olevat eläimet on nimetty oikein alkuperäisissä artikkeleissa. Kuvien vuosiluvut on myös poimittu kirjojen julkaisuvuosista, mutta valokuvat ovat saattaneet olla vanhempia kuin kirjat. Koska Myall ja Chelsworth Myall olivat niin samanlaisia nimiä ne ovat voineet helposti mennä toimittajilla sekaisin.

Chelsworth Myall oli luonteeltaan erinomainen vahtikoira. Se oli lahjomaton eikä ollenkaan kiinnostunut ystävystymään vieraiden ihmisten kanssa. Herra Brooke kommentoi dingoista etteivät ne osaa haukkua luonnossa, mutta kasvaessaan tavallisten koirien parissa ne monesti oppivat tämän taidon. Niiden omistajat voisivat luottaa niihin paremmin kuin tavan koiriin, koska niillä on tarkemmat aistit ja ne eivät koskaan hauku tyhjää. Hän mietiskeli myös, että dingosta voisi tulla hyvä metsästyskoira.

1903 Chelsworth Myall, Myallin poika.

H. C. Brooken kasvattama valkoinen dingo.

Chelsworth Myall asui samassa tarhassa eurooppalaisen naarassuden kanssa. Suden oli tarkoitus saada pentue valkoisen urossuden kanssa, mutta narttu ei hyväksynyt urosta ja kun sen kiima vaikutti olevan ohi se palautettiin takaisin tarhaan dingon seuraan. Tietenkin tästä syntyi pentue dingosusia. Pentujen kerrottiin muistuttavan enemmän sutta, mutta osalla oli punertavaa väriä. Valitettavasti en ole löytänyt aikuiskuvia näistä eläimistä. Samasta yhdistelmästä syntyi toinenkin pentue, josta vain yksi pentu säilyi hengissä ja tämä pentu päätyi herra A. J. Sewellille. Dingon kerrottiin olevan hyvä isä. Pentujen syntyessä se kuivasi ja pesi ne. Kun pennut alkoivat liikkua se siivosi niiden jätöksiä ja kun pennut vieroitettiin maidosta se oksensi niille ruokaa. Suden sanottiin olevan myös hyvä emo ja hyvin kiintynyt herra Brookeen, jonka suusta se oli opetettu nappaamaan sokerinpala.

H. C. Brooke, suden pentu ja manx-kissan pentu

Todennäköisesti dingosusien vanhemmat.

1903 pentue dingosusia

Yksi ensimmäisen pentueen dingosusista meni tunnetulle eläinfanaatikolle Lionel Walter Rothschildille. Rothschildillä oli huikea kokoelma niin eläviä kuin kuolleita eksoottisia eläimiä. Eläviin eläimiin lukeutui muun muassa seeproja, jotka hän valjasti vetämään vaunua, jättiläiskilpikonnia, apinoita, peuroja, ja niin edelleen. Ennen dingosutta hänellä oli jo ollut lähes puhtaita dingoja. Vuonna 1886 kirjeessään Albert Güntherille hän kertoi omistavansa narttukoiran, joka oli 3/4 osaa dingo ja 1/4 spanieli. Se näytti puhtaalta, mutta oli vähän tavallista pienempi. Hänen narttunsa oli melko arvaamaton ja tuhoisa, tallissa se puri hevosia, mutta kun Rothschild vei sitä ketjussa kaupungille se sai osakseen paljon huomiota. Hän suunnitteli astuttavansa sen eläintarhan dingolla saadakseen lähes puhtaita 7/8 dingoja. Pentue toteutui ja pentuja syntyi seitsemän, joista Rothschild piti kolme ja myi loput seitsemän punnan hintaan. Brookeilta saatu dingosusi kiintyi Rothschildiin syvästi ja seurasi häntä ratsastusretkille, tosin välillä se hylkäsi isäntänsä tappaakseen kanoja.

Kiinnostavasti löysin myös artikkelin vuodelta 1904, jossa kerrottiin Rothschildin lahjoittaneen urospuolisen dingosuden täytetyn taljan ja luurangon Lontoon luonnonhistorian museoon. Tämän yksilön kerrotaan olleen venäläisen suden ja dingon risteytys. Sen kerrotaan näyttäneen hyvin paljon sudelta, mutta oli dingon tapaan punertava, joskin turkissa oli suden tapaan selkeitä valkoisia alueita, turkki oli sutta lyhyempää ja hännästä puuttui suden puuhkamaisuus. Tämä eläin on saattanut olla Brookejen kasvatti. Sen kuolinsyytä ei mainita.

1895 Walter Rothschild seepravaununsa kanssa.

Muita näyttelytuloksissa näkyneitä nimiä olivat olleet ainakin Thomas Fullerin Leyswood Wolf, sekä W. R. Templen Leyswood Ding.

1910-luvun alun jälkeen brittien kiinnostus dingoja kohtaan kuitenkin koki mahalaskun. Pentuja ei enää syntynyt ja dingot hävisivät näyttelyistä. Syitä tähän voi vaan arvailla. Seuraavan kerran ajatus näyttelydingoista nousi hetkeksi pinnalle vasta vuonna 1948. Kirjailija Clifford Hubbard osti dingopennun Maidstonen eläintarhasta. Nartun nimeksi tuli Dingy-Pooh. Sillä kerrottiin olevan herttainen luonne, jonka arveltiin ehkä johtuvan sen lähinnä kasviperäisestä ruokavaliosta. Koiralle syötettiin lähinnä pannukakkuja, muroja, hedelmiä ja vain pieniä määriä lihaa. Kerran Dingy-Pooh pääsi livahtamaan hihnasta ja oli kolme päivää karkuteillä, mutta yksikään maatilaeläin ei sinä aikana kuollut. Ulkoisesti sen kuvailtiin olevan punainen kuin kettu ja varustettu saksanpaimenkoiraa muistuttavalla päällä. Hubbard haaveili pääsevänsä dingonsa kanssa Cruftsin koiranäyttelyyn, mitä ei ollut tapahtunut viktoriaanisen aikakauden (1837–1901) jälkeen. Tämä haave ei tullut toteen.

1949 Clifford Hubbard ja Dingy-Pooh.

Miksi dingoista ei tullut koiranäyttelyiden tähtiä? Kenties ne olivat yksinkertaisesti liian tylsän näköisiä. Villi tausta kiinnosti varmasti ihmisiä aluksi, mutta loppujen lopuksi dingo on hyvin perinteisen rakkikoiran näköinen. Tavallisuus on koiranäyttelyissä myrkyllinen sana. Kenties ne olivat myös liian hankalia. Näyttelyissä yleensä jouduttiin pitämään esillä kylttejä, joissa yleisöä kiellettiin koskemasta dingoihin. Näyttelyhäkeissä ympyrää kävelevät eläimet olivat selvästi stressaantuneita. Ne olivat omapäisiä, itsenäisiä, energisiä ja niillä oli suuri metsästysvietti. Jopa Myall, jonka älykkyyttä ylistettiin ja jota pidettiin rotunsa parhaana edustajana, oli tappanut yksitoista lammasta.

Mutta mitä jos kansa olisikin innostunut dingoista? En keksi tälle hyvää lopputulosta. Jo ensimmäisten Australian tuontien ulkonäköjä arvosteltiin rankalla kädellä, perustuen brittien mielikuviin dingoista. Tämä ja tuo piirre oli selvä todiste sekarotuisuudesta. Eräässä kirjassa jopa väitettiin Australian Melbournen eläintarhan dingon olevan huono rotunsa edustaja, koska sillä oli valkoiset jalat ja hännänpää, Myall oli sitä paljon parempi! Jälleen kerran vanha koirarotuja vitsaava tarina oli käymässä toteen: rikkaat näyttelyihmiset maahantuovat eksoottisen rodun ulkomailta, julistavat itsensä rodun eksperteiksi, keksivät hatusta rodulle ulkonäkövaatimukset, joihin osa alkuperämaan koirista ei enää sovi, ja viimeisenä sulkevat rodun kantakirjan jolloin uutta verta ei enää pääse mukaan. Mitähän tuon ajan ekspertit olisivat sanoneet tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan dingon puhtautta ei voi päätellä turkin värin perusteella? Jopa brindlet ja mustat dingot voivat olla puhtaita. 

Dingojen luonnetta olisi todennäköisesti alettu jalostamaan helpompaan suuntaan ja ties millaiseksi ulkonäkö olisi muuttunut kasvattajien jahdatessa mielikuviensa ultimaattista dingoa, jolla ei missään nimessä olisi täplikästä kieltä tai valkoisia merkkejä. Rodun virallistaminen, kantakirjojen sulkeminen ja "huonojen" yksilöiden poistaminen jalostuksesta olisi myös lopulta johtanut sisäsiitokseen. Hyvällä tuurilla Kennelklubin erikoisluvalla uutta verta olisi voitu tuoda Australiasta ehkä kerran pari kymmenessä vuodessa, huonolla tuurilla ei koskaan. Nykylait olisivat myös tuoneet rodulle haasteita, sillä dingo luetellaan villieläimeksi ja omaksi lajikseen. Virallisia roturisteytyksiä on jo muutenkin vaikea saada järjestettyä, vielä vaikeampaa olisi jos tarkoituksena olisi käyttää villieläintä. Menneisyyden näyttelydingojen omistajat puhuivat eläimistään jatkuvasti koirarotuna ja kenties lakiin olisi voitu tehdä poikkeus sen nojalla, että näitä dingoja olisi kasvatettu lemmikeiksi usean sukupolven ajan. Uutta rotua olisi voitu kutsua vaikka brittiläiseksi dingoksi, jotta sen voisi erottaa villieläimestä.

Minua ei sinänsä kiinnosta vaikka ihmiset omistaisivat sotanorsuja, kunhan eläimillä on hyvä elämä ja ne saavat toteuttaa luonnollisia tarpeitaan. Osa jopa villinä vangituista dingoista sopeutui sivistyneeseen elämään oikein hyvin, osa taas eli koko elämänsä stressissä ja silti niitä väkisin vietiin ahdistaviin näyttelyihin. Näyttelydingot olivat mielenkiintoinen kuriositeetti, mutta onneksi niistä ei tullut kestävää ilmiötä.

Piditkö tästä jutusta? Jos pidit, harkitse muutaman lantin heittämistä sivuston oikeassa reunassa sijaistevaan Ko-fi painikkeeseen. Vaikka moni vanha kirja tai sanomalehti on ilmaiseksi saatavilla netissä, on moni myös maksumuurin takana ja tätä artikkelia varten jouduin maksamaan British Newspaper Archiven kuukausimaksun.

1896 Myall

Lähteet:

*Animal Life and the World of Nature - A Magazine of Natural History Vol 1 (1902 - 1903)

*Animal Life and the World of Nature - A Magazine of Natural History Vol 2 (1903 - 1904)
*Bolton Evening News 11.6.1874
*Bristol Times and Mirror 25.9.1884

*British Dogs, Their Points, Selection, and Show Preparation (W. D. Drury, 1903)
*Colonies and India 6.4.1895
*Daily Gazette of Middlesbrough 22.1.1909
*Daily Herald 3.11.1948
*Every Woman's Encyclopaedia (1910 - 1912)
*Field 14.12.1895, 8.10.1904
*The Illustrated Book of the Dog (Vero Saw, 1879)
*Illustrated London News 19.3.1949

*The New Book of the Dog (Robert Leighton, 1907)
*Northern Times 18.8.1949
*Nottinghamshire Guardian 11.6.1892
*Sporting Gazette 1.12.1900
*The Windsor Magazine Vol 14, numero 4 syyskuu 1901

https://pethistories.wordpress.com/2017/05/17/dingoes-kiwis-and-carriage-pulling-zebras-walters-rothschild-collection-of-live-animals/
http://messybeast.com/history/hcbrooke-dogs.htm