Bonon kevättä ja kesää

Kirjoitan aika harvoin koirastani Bonosta tänne, vaikka olisi varmaan ihan kiva kirjoittaa useamminkin. Joskus ajatus kirjankin kirjoittamisesta tästä tyypistä kummittelee mielessä. Tällä kertaa kuitenkin kerron vaan joitain tämän kevään ja kesän tapahtumia.

Ennen coronaa olin suunnitellut meneväni Kannukseen maaseutuopiston asuntolaan Bonon kanssa, jotta voisin tehdä näyttöjä koulun hoitolassa ja navetassa. Corona kuitenkin pisti suunnitelmat jäihin ja olin täysin tyhjän päällä kauan aikaa. Vasta heinäkuun alussa pääsin viimein harjoittelemaan kotikaupunkini lähellä olevaan koirahoitolaan/löytöeläinkotiin ja teen siellä näyttöjä.

Pitkän tyhjäntoimittajana olemisen aikana minulla oli kuitenkin enemmän aikaa Bonolle ja huomasin ulkomaalaisten koiraihmisten puhuvan temppukoiratitteleistä, joita voisi coronankin aikaan suorittaa kotioloissa. Suomessa näitä titteleitä ei järjestetä, mutta Amerikassa ne ovat ihan virallisia ja Amerikan Kennelliiton (AKC) tunnustamia. Do More With Your Dog on AKC:n ohella yksi tälläisten järjestäjä ja koska AKC ilmeisesti olisi vaatinut koirani olevan rekisteröity heidän rekisteriin käytin DMWYD:n palvelua. Bono sai heiltä kolme titteliä, joista Advanced on tällä hetkellä korkea-arvoisin. Advanced -titteliä varten Bono teki videolla yhteensä 30 eri käskyä ja nämä videot lähetettiin Facebookissa arvioijalle hyväksyttäviksi. Alinta Novice -titteliä varten koiran pitää suorittaa 15 käskyä, jotka saa valita listasta, ja käskyjen määrä vähenee ylemmillä tasoilla, mutta samalla vaikeusaste nousee. Bono osaa paljon kaikkea "turhaa", jota olen opettanut sille esimerkiksi valokuvausta varten, mutta se on todella reaktiivinen, joten sitä ei valitettavasti voi viedä edes mätsäreihin. Todella mukavaa siis, että tälläiset toivottomat tapauksetkin voivat saavuttaa jotain.

Osallistuin myös World of Lupines Foundationin nettishowhun, jossa Bono voitti mitalin olemalla paraskuntoinen seniori. W.O.L.F. on kansainvälinen yhdistys, joka edesajaa susimaisten koirien vastuullista jalostusta ja seurailen mielenkiinnolla heidän touhujaan. Bono ei tietenkään tälläinen koira ole, mutta joihinkin nettishown luokkiin saivat osallistua kaikki rodut/roduttomat. Myönnän kyllä, että käytin kisassa vuotta vanhaa kuvaa Bonosta, jolloin se oli nykyistä lihaksekkaampi, mutta kuvan oton aikana se sopi jo senioriluokkaan. Olen kyllä yrittänyt reenata tuota rakkia ja hankin uudet painovaljaat sille, mutta ei se vaan tunnu saavan lihasta entiseen tapaan. Bono täyttää 8 vuotta 26.7. ja on ollut kanssani viisi vuotta.

Viime torstaina olimme lenkillä läheisellä pellolla, kun kuulin jotain räpistelyä ojasta. Syvässä ojassa, joka oli täynnä epämääräistä paskalillua, oli todella väsynyt lokki, jonka toinen siipi oli poikki. Se ei päässyt enää ojasta pois. Halusin auttaa sitä, mutta en halunnut mennä mutapaskasohjoon. Uskokaa tai älkää, mutta käskin Bonoa hakemaan linnun ja niin se tekikin, ottaen linnusta kiinni varovaisesti pelkillä etuhampaillaan, toi sen ylös ja päästi irti kun pyysin. Vaikka Bono osaa paljon, niin noutoa en koskaan ole saanut sille opetettua. Se ei juuri ikinä leiki enää, oli mikä vinkupallo hyvänsä niin ei vain kiinnosta. Mutta tässä tapauksessa lokki oli sillekin tarpeeksi kiinnostava, jotta koira haki sen, mutta ei tarpeeksi kiinnostava, että se olisi tappanut sitä. Bono kyllä haisteli lokkia kauan, mutta koska lokki ei juurikaan liikkunut ei se triggeröinyt Bonon viettejä. Myyriä, hiiriä ja muita jyrsijöitä se kyllä tappaa heti nähdessään.

Hain kotoa kissankantokopan ja toin lokin takapihalleni, jossa se söi vähän turvotettua nappulaa. Vähän naivisti elätin toivoa, että kenties paikalliset eläinsuojelutyypit haluaisivat saada sen siiven kuntoon. Valitettavasti minulle kuitenkin sanottiin, ettei lokkia aiota auttaa ja ainoa vaihtoehto on lopetus. Ymmärrettäväähän tuo on, lokkeja on kaikkialla ja ei kaikkia loukkaantuneita villieläimiä voida auttaa. Eri asia, jos kyseessä olisi jokin uhanalainen laji. Sovimme, että lokki tultaisiin hakemaan seuraavana päivänä työharjoitteluni jälkeen.

En mielelläni olisi lopettanut eläintä itse, sillä olin jo hieman kiintynyt lokkiin ja pelkäsin, etten saisi sitä kivuttomasti heti hengiltä. Kuitenkin yöllä lokin hengitys alkoi olemaan todella vaivalloista. Minulla on astma, ja ennen toimivien lääkkeiden löytymistä olen joutunut useaan kertaan käymään ensiavussa astmaiskujen takia, joten tiesin millaista helvettiä heikossa hapessa oleminen on. En pystynyt antaa lokin kärsiä yön ja koko työpäiväni ajan, joten päätin lopettaa sen itse. Käärin sen pyyhkeeseen ja löin sitä vasaralla päähän pari kertaa. Lokki kuoli heti. Harmitti hyvin paljon ja silittelin kuollutta lokkia jonkin aikaa. Sen silmät olivat kiinni ja sen ilme oli jotenkin surullinen, tai todennäköisesti vain näin sen sellaisena siinä mielentilassa. En kuitenkaan jäänyt vellomaan tätä ja seuraavana päivänä mennessäni työharjoitteluun touhuamaan hoitokoirien ja löytöeläinten kanssa oli tapaus jo poissa mielestäni.

Gingan kadonneet äidit

Tämä juttu julkaistiin alunperin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdessä nro 8. Juttuun on tehty pieniä muutoksia.

Ginga-sarja korostaa isien merkitystä paljon, esimerkiksi isän kuoleman kostaminen on useammankin kerran tärkeä elementti tarinassa. Isä on yleensä erittäin vahva ja karismaattinen roolimalli, joka kuitenkin jää mysteerisen etäiseksi. Etäisen isän ihannointi tuntuu kulkevan karhukoirien suvussa. Riki näki kuinka Akakabuto tappoi hänen isänsä Shiron, ja myöhemmin Gin näki miten samainen karhu (näennäisesti) tappoi Rikin. Nämä tapahtumat antavat hahmoille motivaation kostaa karhulle. Miksei äidin kuolema voisi olla tarpeeksi vahva motivaattori sankarille? Miksi jälkikasvu saa kuulla inspiroivia puheita isältään, muttei juuri koskaan emoltaan?

Emot jäävät erittäin vähälle huomiolle ja heidän vaikutus pentujensa kasvussa on omituisen vähäistä, vaikka he olisivatkin viettäneet pentujen kanssa enemmän aikaa kuin isä. Etenkin pennun ensimmäisinä kuukausina emo on sille elintärkeä, ja emo ja pentu ovat erottamattomia. Emo tarjoaa pennuilleen lämpöä ja imettää niitä. Kaiken järjen mukaan emon ja pennun suhteen pitäisi olla yleensä läheisempi kuin isän ja pennun.

Karhukoirien suvussa hahmojen äidit ovat sentään vähintäänkin näytetty, mutta monen hahmon äidin ulkonäöstä ja rodusta ei ole mitään hajua, vaikka isät olisivat tiedossa. Esimerkiksi Kisaragilla oli GNG:n aikaan kaksi pentua, jotka jäivät karhujen uhreiksi. Näiden emoa ei koskaan näytetty, vaikka pennut olivat vielä hyvin nuoria ja eivät kovin itsenäisiä. Myöhemmin GDW:n aikaan Kisaragilla on huimat 19 aikuista poikaa. Uusimman tietokirjan, Densetsu Hozon no Sho: Ginga Yondain mukaan osa pennuista on Kisaragin veljen/veljien poikia, mutta äitejä ei vieläkään ole paljastettu. Tietokirjan väite on myös kyseenalainen, sillä kirja sisältää paljon virheitä ja vaikuttaa ettei Takahashi ole ollut mukana sen teossa. Mikäli kaikki pojat ovat Kisaragin toivoa sopii ettei saman nartun ole tarvinnut synnyttää koko katrasta. GDW:ssä esiintyneitä poikia kutsutaan monesti malamuuteiksi, vaikka Kisaragi on husky, joten tästä voisi olettaa äidin olleen malamuutti.

Chuutoralla ja Kurotoralla on myös kummallakin useampi poika, mutta jälleen kerran emoja ei ole näytetty. Chuutoran puolisosta voidaan päätellä vain hänen olleen luppakorvainen, koska kahdella heidän pojallaan, Dodolla ja Burulla, on luppakorvat.

Tuntuu välillä kuin pentuja vain ilmestyisi tyhjästä. Nartut vaikuttavat olevan muutenkin superharvinaisia Gingan maailmassa, joten on suorastaan ihme, että urokset edes löytävät itselleen puolisoja. Pennuilla on monesti kova into puolustaa isäänsä ja kerskua olevansa isänsä poikia, mutta emoja ei muisteta millään tavalla. Emojen saavutuksilla ei ylpeillä. Mikäli pentujen emo on kuollut, on surullista ettei emoa muistella ja ettei emon kuolema ole jättänyt hahmoihin arpia. Mikäli emo on jossain elossa, on myös surullista etteivät pennut käy hänen luonaan vierailemassa.

Itse Ginin emo Fuji on GNG:n loputtua tipahtanut epämääräiseen limboon. On surullista, mutta sarjalle tyypillistä ettei Gin enää muistele häntä, mutta on hämmentävää ettei sarjassa säännöllisesti esiintyvä Daisuke Fujiwara muistele perheensä koiraa. Fujista ei edes tiedetä onko hän elossa, myyty pois tai missä vaiheessa kuollut. Fujiwaran perheen kotia on kyllä silloin tällöin näytetty Ginga-sarjassa, mutta Fuji ei siellä enää GNG:n jälkeen ole ollut.

Weed on kuitenkin yksi yllättävä poikkeus, vaikka hänenkin tapauksessaan emo kuoli tarinan alussa ja täten sai vain hyvin vähän ruutuaikaa. Äidin lempeys on selkeästi jättänyt pysyvän jäljen Weedin luonteeseen ja Weed muistelee äitiään monesti. Äidin muisto antaa hänelle monesti voimaa jatkaa eteenpäin. Sakura esiintyy myös säännöllisesti yksittäisissä värikuvissa.

The First Wars

NIMI: The First Wars
VUOSI: 2019
TARINA: Tsukasa Tsuji (perustuen Yoshihiro Takahashin sarjaan)
KUVITUS: Tsukasa Tsuji

The First Wars on piristävä uutuus ja toivottua vaihtelua Ginga -maailmassa. Kyseessä on Tsukasa Tsujin piirtämä ja käsikirjoittama parodiasarja, joka sijoittuu Weed ja Orion -sarjojen välimaastoon. Pääosassa ovat Weedin ja Koyukin neljä pentua, jotka joutuvat joka luvussa eri seikkailuihin, jotka eivät ole virallista canonia. Pokkareita on ilmestynyt vain yksi ja sarjan jatkosta ei ole tietoa.

Tarinat keskittyvät pentujen ympärille, mutta myös aikuisia hahmoja esiintyy säännöllisesti. Monessa tarinassa viitataan johonkin Ginga -sarjassa tapahtuneeseen kohtaukseen tai sarjan kliseisiin, mikä on fanille todella ilahduttavaa. Etenkin, jos kohtauksesta ei ole sittemmin puhuttu pääsarjoissa. Minulle ainakin tuli kivana yllätyksenä, että esimerkiksi Weedin taistelu villisikoja vastaan muistetaan yhä. Tsukasa Tsuji on yksi Takahashin assistenteista, joten ei ihme, että hän tuntuu muistavan sarjan tapahtumia ehkä jopa Takahashia paremmin. Tsuji on piirtämisen ohella myös käsikirjoittanut sarjan ja on onnistunut luomaan tarpeeksi erilaisia lyhyttarinoita, joiden huumori ei onneksi nojaa pissakakkapippelihuumoriin, mitä Takahashi tuppaa viljellä. Täytyy kuitenkin myöntää, että koin sarjan huumorin liian nuorille suunnatuksi ja harmittomaksi, ettei se saanut minua kuin muutaman kerran hymähtämään. Nautinkin enemmän sarjan tarjoamista nostalgiahetkistä ja uusista näkökulmista.

Siinä missä pääsarjoissa hahmojen luonteet jäävät monesti vähän hämärän peittoon on The First Warsissa korostettu tiedossa olevia luonteenpiirteitä, tai hahmoille on annettu täysin uusia puolia. Fanien keskuudessa on paljon puhuttu Gingan narttujen asemasta ja vähälukuisuudesta. The First Warsissa Bella saa viimein isomman roolin ja selkeän luonteen, Koyuki pääsee näyttämään kovispuolensa ja Crossia ylistetään. Tämä on monelle fanille todella toivottua tavaraa, mutta samalla en voinut olla miettimättä kuinka nurinkurista on, että nartut pääsevät valokeilaan parodiassa. Ihan kuin tehonartut olisivat vitsi. Kohtaus, jossa Crossia ylistetään koomisesti meni jo niin pitkälle, että se alkoi tuntua tämän nartun pilkalta. Narttuhahmojen näkeminen vitsinä on tuskin ollut tekijöiden tarkoitus, mutta en voi sille mitään, että badass-narttujen olemassaolo nimenomaan parodiasarjassa jäi kalvamaan, sillä pääsarjoissa vastaavaa menoa ei juuri koskaan nähdä. Oli miten oli, arvostan kuitenkin nartuille annettua huomiota.

Tsuji piirtää pennut pallopäisinä chibeinä, joka toisaalta sopii komediasarjaan, mutta toisaalta en itse oikein lämmennyt tälle valinnalle. Chibit näyttävät oudoilta ollessaan aikuisten koirien vieressä. Piirtäjä osaa matkia Takahashin tyyliä hyvin ja aikuiset koirat, sekä menneisyyden flashbackit on piirretty takahashimaisesti. Jotkin aikuisten koirien asennot olivat vaikuttavan dynaamisia. Olikin tavallaan sääli, että ne oli piirretty "pelkkään" parodiaan. Hahmot ovat viihdyttävän ilmeikkäitä. Jotkin pikkuseikat Tsujin tyylissä häiritsivät minua chibien lisäksi, mutta jälki on kokonaisuudessaan toimivaa.

The First Wars on Ginga -faneille pakko-ostos, mutta en usko sen tarjoavan pääsarjoista tietämättömille mitään erityistä. Sarja on mukavan erilainen verrattuna tavalliseen Gingaan, sekä saa pisteitä nostalgiamuisteloillaan, mutta itse en ainakaan jaksaisi lukea chibien harmittomia seikkailuja jos ne eivät liittyisi Gingaan.

TÄHDET: **1/2

Puolisusi Queenie

Olen aikaisemmin kertonut ansastaja & susiasiantuntija Frank Glaserin valjakkoa vetävistä koirasusista tässä postauksessa. Tällä kertaa kerron enemmän hänen lempikoirasudestaan, Queeniesta. Yritän välttää liiallista toistoa, joten lisää tietoa Queeniesta ja sen omistajasta löytyy tuosta vanhasta postauksesta. Lähteinä toimivat Jim Reardenin kirjat Alaska's Wolf Man ja The Wolves of Alaska: A Fact-based Saga. Kumpaakaan ei ole suomennettu.

Queenien emo oli alaskanmalamuutti Nellie ja isä Frank Glaserin pyydystämä musta susi. Niiden ensimmäisessä pentueessa oli neljä harmaata urosta. Queenie oli ainut musta valkoisilla merkeillä, sekä ainut narttu. Pentue syntyi maaliskuussa 1927 Glaserin ansastajaystävän, John Colvinin mökillä. Queenie syntyi neljän urospennun jälkeen. Glaser aikoi ensin tappaa pennun, koska ei halunnut narttuja. Kiimaisista nartuista olisi vain vaivaa valjakossa. Colvin kuitenkin esti häntä. Mitä jos pentuja ei syntyisi enempää? Queenie olikin pentueen viimeinen ja sen henki säästettiin. Ajan saatossa siitä tuli Glaserin paras vetokoira ja valjakon johtaja, jonka lopettamista hän olisi takuulla katunut. Tämän pentueen jälkeen Glaser valjakkoili vain tästä suvusta polveutuvilla koirasusilla ja hänen mielestään ne olivat parempia kuin tavalliset rekikoirat.

Pentujen rekikoulutus alkoi niiden ollessa neljän tai viiden kuukauden ikäisiä, jolloin ne aloittelivat vetämällä tyhjää rekeä ruohikolla. Lumen tullessa Queenie valjastettiin reen kärkeen emonsa Nellien viereen. Jo kahden ajelun jälkeen Queenie oli oppinut kääntymään oikealle ja vasemmalle, sekä oppi muita käskyjä nopeasti. Seuraavana vuonna Queenie oli jo emoansa parempi johtokoira.

Käskyjen sijaan Glaser käytti Queenien kanssa enemmän käsisignaaleja. Queenie vilkuili vähän väliä taakseen mitä omistajansa oli tekemässä ja Glaserin ojentaessa oikeaa kättään koira kääntyi oikealle, ja sama vasemman käden kanssa. Käsisignaalista Queenie pystyi johtamaan valjakon empimättä valmiilta polulta avaamaan uutta reittiä umpihankeen. Koira hivuttautui haluttuun suuntaan niin kauan kunnes Glaser ilmoitti käännöksen riittävän, jonka jälkeen se jatkoi matkaa suoraan eteenpäin. Queenien takaisinvilkuilusta oli myös hyötyä jos Glaser tipahti reen kyydistä. Kun valjakko ohitti kokeellisen eläintilan, jossa kasvatettiin jakkeja, Glaser oli niin jakkien tuijottamisen lumoissa, ettei huomannut valjakon lähestyvän tiukkaa mutkaa. Mutkassa mies tipahti kyydistä. Kun hän pääsi jaloilleen reki oli jo yli sadan metrin päässä, mutta hän näki Queenien vilkuilevan ympärilleen ja nähdessään omistajansa johtokoira käänsi valjakon takaisin omistajan luokse. Tämän jälkeen Glaser tiesi voivansa luottaa Queenien palaavan aina hänen luokseen.

Queenie ei koskaan tuntunut eksyvän. Glaserin mökiltä oli 29 kilometrin pituinen matka lähimpään Healyn kaupunkiin. Matka taittui valjakolla kahdessa tunnissa, mutta joskus syntyi rajuja lumimyrskyjä, joiden aikana oli mahdotonta erottaa mitään maastosta. Queenien suuntavaistoon pystyi onneksi luottamaan. Lumi ja kova tuuli saivat koirien silmäluomet jäätymään kiinni, jolloin ne pysähtyivät raaputtamaan silmiään. Glaser pyyhki paljain käsin koirien silmät auki ja matka saattoi taas jatkua. Kovassa myrskyssä, näkyvyyden ollessa huono, Queenie saattoi nousta hetkeksi takajoilleen yrittäessään etsiä turvallisinta reittiä.

Queenie auttoi myös metsästyksessä. Glaser pyydysti kesäisin kalaa koiriensa ruuaksi aina 20-30 kiloa kerrallaan ja kuivatti ne mökkinsä lähellä. Eräänä syksynä karhu oli alkanut ruokailla hänen kalankuivaustelineillään kolmen viikon ajan ja kuka ties milloin karhu siirtyisi syömään hänen koiransa. Glaser asettui väijyksiin telineiden lähelle ja sai ammuttua karhua. Osuma oli huono ja karhu pakeni tiheikköön. Olisi ollut puhdasta itsemurhaa mennä haavoittuneen karhun perään tiheään pusikkoon, joten Glaser haki Queenien apuun ja päästi sen vapaaksi. Koira ryntäsi pensaaseen ja puolen tunnin ajan ahdisteli karhua haukulla, ulvonnalla ja valehyökkäyksillä, kunnes karhu viimein tuli pensaikosta ulos ja päätyi ammutuksi. Queenie auttoi metsästysretkien päädyttyä kantamalla lihaa selkärepussaan ja joskus ajoi hirviä Glaserin ammuttavaksi.

Queenie oli "Neiti Juudas", kuten Glaser sitä leikillisesti kutsui. Susia oli paljon ja ne tappoivat liikaa karibuja. Aikana, jolloin 10 dollaria päivässä oli huippuluokan palkka yhden suden tapporaha oli 15 dollaria ja sen turkista sai lisäksi 18 dollaria. Talvella, susien kiima-ajan alkaessa, Queenie ulvoi pitkiä aikoja koppinsa päällä. Kaihoisa laulu houkutteli paikalle kumppania etsiviä urossusia. Glaserin ei tarvinnut lähteä mökiltään mihinkään. Hän saattoi ampua lemmenkipeitä susia ikkunanraosta tai maatessaan väijyksissä koirankopin takana. Queenielle tämä oli kivaa puuhaa ja ulvoessaan se vähän väliä saattoi vilkuilla omistajaansa häntää heilutellen. Jos se oli kauan hiljaa Glaser saattoi koputtaa ikkunalasiin, jolloin koira jatkoi lauluaan. Susien lähestyessä se valpastui ja jännittyi, sekä muutti äänensävyään matalaksi ja intiimiksi. Sudet saattoivat tulla yksin tai isoissa laumoissa. Kerran ulvonta oli houkuttanut paikalle 27 sutta, joista Glaser sai seitsemän ammuttua. Nämä sudenpeijaiset olivat koirille aina jännittäviä tapahtumia. Ne vaikuttivat saavan enemmän jännitystä kuolleista susista kuin karibuista tai hirvistä. Tilaisuuden tullen ne ryhtyivät heti kierimään susien ruumiiden päällä, ravistelivat niitä ja repivät niistä karvatuppoja. Myös Queenie teki tätä innokkaasti, vaikka olisi hetki sitten luritellut sudelle lemmenlauluja.

Kerran Queenie myös pelasti Glaserin sudelta. Glaser oli ampunut suden kaukaa ja lähti Queenien kanssa hakemaan sen ruumista, kiväärin hän erehtyi jättämään mökilleen. Hän heilautti suden olalleen, mutta luoti olikin vain raapaissut sen kalloa. Susi heräsi tajuihinsa ja alkoi repiä Glaserin housunlahetta, jolloin säikähtänyt mies tiputti sen ja nopeasti etsi irto-oksan, jolla kalautti sutta päähän. Queenie hyökkäsi suden kimppuun ja repi sen kurkun auki.

Vuonna 1937 Queenie söi ansastajan jättämän myrkkysyötin ja se ei pystynyt päivään käyttämään takajalkojaan. Koira oli kuolla myrkytykseen, mutta selviytyi. Myrkky oli kuitenkin heikentänyt sen liikekykyä, eikä se enää kyennyt kiertymään kerälle, joka oli kylmässä tärkeä lämpöä säästävä kyky. Queenie kuoli vanhuudenvaivoihin 12-vuotiaana vuonna 1939.

Nara piertelee, osa 24: Pipi susi

Kolmas postaus tässä kuussa? Uskomatonta, mutta totta. Näkyy koronakotoilut näinkin.

Sain joskus vuoden alussa yhtäkkisen päähänpiston kirjoittaa pitkä Hopeanuoli-fanitarina Tähdenlentoon. Etsin valmiita fanitarinoita netistä sillä silmällä jos niitä voisi joskus julkaista lehdessä (luvan kanssa tietenkin). Suurin osa tarinoista oli kuitenkin kesken ja moni selkeästi hylätty, joten päätinkin tehdä oman. Idea syntyi lennosta ja kirjoitin tarinan valmiiksi 3-4 päivässä, muistaakseni. Pituuden takia jaoin sen kahteen tulevaan numeroon. En lupaile mitään mesteriteosta, kyseessä oli päähänpisto, joka hetkellisesti valtasi ajatukseni ja vaipui pian taas unholaan. Mutta tarinan teko oli hauskaa ja toivon, että mahdolliset lukijat tulevat pitämään siitä.

Tarinaa varten tarvittiin tietenkin kuvitusta, ettei lehdessä olisi vain tylsää tekstiseinää. Tämän postauksen kuva on näistä kuvituksista uusin ja sijoittuu tarinan loppupuolelle, jossa pahissusi Mugen teloo itsensä tippumalla kivikkoon. Hahmoa tuskin tunnistaa tyylistäni, halusin piirtää kuvat melko realistisina ja Mugenin jännät naamakuviot kesyyntyivät sen takia. Takahashin sudet ovat muutenkin aika... mielenkiintoisen näköisiä.

Anatomia oli aluksi tooodella epämääräistä, eikä se välttämättä ole ihan kohdillaan lopullisessakaan kuvassa. Olen tyytyväinen suden pelokkaaseen ilmeeseen.

Ääriviivoja ja varjostusta. Varjoversio oli ihan kivan näköinen. Voi kunpa tajuaisin ja jaksaisin skannata näitä välivaiheita, väritön versio olisi myös hyvä omistaa kuvista.

Viimeaikoina olen alkanut tykkäämään taustojen piirtämisestä. Varmaankin vanhemisen tuomaa kärsivällisyyttä. 

Väritys alkaa. Värittäessä en ajattele mitään väriteorioita sun muuta fiinejä juttuja, mutta ainakin nykyään tuppaan perustamaan kuvan värimaailman 2-3 värin varaan, jotta kokonaisuus olisi yhtenäinen (tai jotain). Tässä ne ovat vihreä ja punainen, joilla aluksi väritin haaleasti lähes kaiken. Ensimmäinen värikerros on tehty vesiväreillä. Alemmassa kuvassa pelkällä vesivärillä väritetty susi on vielä kesken, mutta kivet ovat valmistumassa ja saaneet puuvärikerroksen ja vähän uutta vesiväriä päälle. Valkoista geelikynää on lisätty sammaleeseen kosteutta matkimaan. 

Suteen on lisätty puuväriä ja geelikynää, sekä veret vesivärillä ja tussilla. Ääriviivoja on vahvistettu uudelleen. 

Samurai Tiger: Akita karhumetsällä

Olen viimeaikoina lukenut Martha Sherrillin kirjaa Dog Man: An Uncommon Life on a Faraway Mountain, joka kertoo akitarodun pelastaneesta Morie Sawataishista, hänen perheestään ja koiristaan. Toisen maailmansodan jälkeen akitoja oli jäljellä vain 16. Moni niistä oli sekarotuisia ja ulkomuodoiltaan puutteellisia, eivätkä kasvattajat olleet yhteisymmärryksessä mihin suuntaan rotua pitäisi viedä. Morie ei ennen ollut koiraihminen, mutta kuullessaan rodun ahdingosta hän alkoi 30-vuotiaana kasvattaa koiria ja pikkuhiljaa koirista tuli hänen elämänsä keskipiste.Tällä intohimolla ja pakkomielteellä oli kuitenkin hintansa. Morie ei laittanut läheskään samaa vaivaa omien lapsiensa kasvatukseen ja jotta Morien unelma maaseutuelämästä toteutuisi oli hänen vaimonsa Kitakon unelma kaupunkielämästä uhrattava. Koirankasvatuksen lisäksi kirja kertoo Toisen maailmansodan jälkeisestä Japanista, metsästyksestä, sekä oman elämänsuunnan löytämisestä.

Koska kirjaa ei ole saatavilla suomeksi kerron tässä artikkelissa kirjassa esiintyvästä koirasta, Samurai Tigeristä. Mikäli kielipää vain riittää ja aihe kiinnostaa, niin suosittelen kirjan lukemista englanniksi. Samurai Tiger on vain yksi monista kirjassa mainituista koirista. Koirien nimet on ilmeisesti käännetty englanniksi. (MUOKKAUS: Koiran alkuperäinen nimi oli Datetora Go)

Morie hankki ensimmäisen koiransa vuonna 1944. 60- ja 70-luvulle mentäessä hän oli kasvattanut jo lukuisia akitasukupolvia ja koirien ulkonäkö oli yhtenäistynyt - luppakorvia, löysää nahkaa, pitkiä kuonoja ja muita epätoivottuja ominaisuuksia esiintyi yhä harvemmin. Mutta Morie oli silti tyytymätön koiriinsa. Hänen mielestään akitojen vaistot heikentyivät sukupolvi sukupolvelta. Pelkkä ulkonäkö ei koskaan ollut tärkeintä Morielle, vaan hän käytti haluamistaan ominaisuuksista sanaa "kishoo". Hänen keksimänsä sana tarkoitti koiran älykkyyttä, eloisuutta, energiaa, tarkkoja aisteja ja valppautta. "Se on luonteenpiirre, omanlaista vahvuutta ja elinvoimaa. Näitä sisäisiä ominaisuuksia on vaikeaa paikantaa, mutta sen voi nähdä katsomalla tarkasti koiran silmiin - sekä tarkkailemalla koiran reaktioita maailmalle." Morien kauneimmat koirat tuottivat lisää kauniita pentuja, jotka menestyivät näyttelyissä ja joita olisi ostettu kalliilla rahalla, mikäli Morie vain olisi suostunut myymään niitä. Mutta Morieta vaivasi kuinka niin passiiviset ja matalaenergiset koirat pystyivät menestymään näyttelyissä. Hän ei uskonut menneisyyden samuraiden huolisivan nykyisiä koiriaan.

Morie oli tutustunut vanhempaan matagimetsästäjään, Uesugiin, joka oli opettanut Morielle erämaataitoja. Morie oli vuodesta 1961 asti metsästänyt valkoisen narttukoiransa, Victory Princessin kanssa, mutta Victory oli tullut vanhaksi. Tarvittiin uusi metsästyskoira, mutta metsästykseen sopiva akita oli jo harvinainen. Vanhojen tarinoiden mukaan akitat metsästivät pareissa, mutta Morie käytti vain yhtä koiraa kerrallaan. Hänen kokemuksiensa mukaan koirat helposti tappelivat saaliista ja harjoittivat kaikenlaista dominanssipelleilyä, jolle ei yksinkertaisesti ollut aikaa. Hyvä akita vaanisi karhua hitaasti, ruumis matalana kuin kissapedolla ja päästessään karhun lähelle kiertäisi sen toiselle puolelle ja pitäisi sen haukulla paikoillaan kunnes metsästäjä saapuisi paikalle. Koira estäisi karhun pakoyritykset ja joskus hyppäisi puremaan karhun niskaan.

Syksyllä 1967 Morie kuuli huhuja Odatessa sijaitsevasta pentueesta ja lähti katsomaan pentuja Uesugin kanssa. Pennut olivat mustavalkoisia ja niillä oli paksut turkit, mutta muuten ne eivät herättäneet Morien huomiota. Matagi väitti tietävänsä takuuvarman keinon selvittää mikä pennuista sopisi metsästykseen. Uesugi tarttui pentua nopeasti hännästä ja roikotti sitä ilmassa. Morie järkyttyi aluksi. Pentu taivutti selkäänsä ja ojensi jalkojaan. Uesugin mukaan tälläinen pentu olisi vahva. Uikuttava, rimpuloiva tai haukkuva pentu olisi heikko. Morie osti kaksi pentua tästä pentueesta, uroksen nimeltä Samurai Tiger ja nartun nimeltä Shogun Princess.

1973 Morie Sawataishi ja kaadettu sepelkarhu

Morie ei aluksi tiennyt tekisikö Samurai Tigeristä metsästys- vai näyttelykoiran. Hän ei uskonut saman koiran sopivan kumpaankin virkaan. Tigerin ollessa seitsemän kuukautta vanha Morie päätti kokeilla sorsanmetsästystä sen kanssa. Morie halusi aloittaa sorsanmetsästyksen koiran ollessa nuori, sillä akitat harvoin pitivät uimisesta. Koira piti myös totuttaa aseen paukkeeseen. Ensimmäisenä metsästyspäivänään Tiger pelkäsi laukauksia ja ei suostunut menemään veteen. Morie meni itse lampeen ja viimein Tiger seurasi perässä. Morien mukaan akitat eivät pitäneet sorsien hajusta ja siksi akitoja piti kouluttaa muita koiria enemmän kantamaan sorsia suussaan. Myös Tiger päästi sorsasta pian irti. Morie leikkasi sorsan maksan irti ja syötti sen Tigerille, jonka jälkeen koira ei enää epäröinyt noutaa sorsia vedestä.

Vaikka Morie ei uskonut metsästyskoiran menestyvän näyttelyissä hän uteliaisuuttaan ilmoitti kahdeksan kuukauden ikäisen Tigerin mukaan pieneen näyttelyyn. Koiran voitettua pentuluokan Morie ilmoitti koiran mukaan suureen näyttelyyn Odatessa, jossa oli mukana akitakasvattajia ympäri Japania. Morie halusi kuulla ihmisten rehellisen mielipiteen koirasta ja jäi itse pois näyttelystä. Hänet tunnistaessaan väki saattaisi suhtautua koiraan eri tavalla. Odaten näyttelyyn lähtikin Tigerin kanssa Morien nuori poika Mamoru. Näyttelyssä kaikki ihastelivat Tigeria, jonka lihakset näkyivät selvästi turkin alta ja jonka tynnyrimäinen rinta antoi ylpeän vaikutelman. Näyttelykehään astuessaan koira virtsasi maahan reviirimerkiksi ja murisi muille koirille niin vakuuttavasti, että koirien taluttajat perääntyivät. Tiger voitti Odaten pentuluokan ja myöhemmin syksyllä palasi voittamaan nuorien koirien luokan.

Samurai Tiger pääsi ensimmäistä kertaa karhumetsälle kaksivuotiaana. Uesugi, jolla oli kansallispuiston myöntämä elinikäinen lupa metsästää missä vain milloin vain, ilmestyi keskellä joulukuuta yöllä Morien ovelle. Uesugi oli löytänyt karhun talvihorrospesän läheiseltä vuorelta ja halusi lähteä metsälle heti aamulla. 2-3 päivää kestävälle retkelle otettiin mukaan riisipalloja ja kuivattua silliä.

Uesugi elätti itsensä paljolti karhunmetsästyksellä ja metsästi aina yksin, paitsi nyt. Uesugi oli yksi viimeisiä jäljellä olevia matageja ja jälkikäteen Morie alkoi uskoa Uesugin halunneen tietojensa ja taitojensa jäävän elämään vielä hänen kuoltuaan. Hänen oma poika ei halunnut olla matagi ja Uesugi pelkäsi ettei jonain päivänä matageja olisi enää olemassa. Uesugin aseena oli murata, yhdesti laukeava kivääri. Hän uskoi yhden laukauksen olevan riittävä metsällä ja tekevän metsästyksestä saaliille reilun. Karhun ammuttuaan hän yleensä leikkasi arvokkaan sappirakon itselleen ja laskeutui vuorilta lähimpään kylään, jossa hän myi karhun ruumiin. Ostajalle piirrettiin kartta ruumiin sijainnista.

Metsästyspäivänä Morie luotti Uesugin jäljestyskykyihin. Samurai Tiger oli otettu mukaan, mutta se ei ollut koskaan edes haistanut karhun hajua, joten jäljestyksessä siitä ei ollut apua. Vuorella olevan vesiputouksen lähellä oli vanhan tammen ontto kanto. Kannon kolo näytti pieneltä, mutta Uesugi oli varma karhun olevan sisällä. Miehet seisoivat kannon kummallakin puolen. Uesugi heilutti öljyistä liinaa kannon kolon edessä, sytytti liinan tuleen ja laittoi sen koloon. Uesugi kyykistyi puukko kädessä odottamaan kannon viereen ja Morie siirtyi kannon eteen aseen kanssa. Morien olisi ammuttava karhua päähän heti sen ilmestyessä kolosta. Sekunnit kuluivat ja Morieta alkoi heikottaa, mutta hänen takanaan ollut Samurai Tiger odotti rauhallisesti. Yhtäkkiä koko karhu oli tullut kannosta ulos ja Morie ampui sitä, hän ei ehtinyt edes tähdätä päähän. Ammuttu karhu pakeni yhtä nopeasti takaisin kantoon, jonka sisälle se kuoli. Miehillä kesti tuntikausia saada kanto auki. Kun karhu oli viimein saatu kannosta Uesugi syötti sen verta Samurai Tigerille. "Se sai aikaan jotain voimakasta koiran sisällä. Sen jälkeen oli kuin koira olisi seurannut hajua maailman ääriin asti saadakseen maistaa sitä uudelleen."

Vuoden 1974 alussa Morie ja Tiger olivat jo metsästäneet kymmenen karhua yhdessä. Moriesta oli tullut alueellaan maineikas karhunmetsästäjä ja myös hänelle oli myönnetty lupa metsästää vuoden ympäri. Samurai Tiger oli erittäin sitkeä metsästyskoira. Kerran koira oli kadonnut metsään jäljittämään karhua kolmeksi päiväksi, kunnes Morie oli lopulta kuronut heidän välisen välimatkan kiinni.

Loppuvuodesta 1974 Uesugi tuli jälleen kyläilemään ja ilmoitti nähneensä suuren karhun vuoren harjanteella. Karhu asettuisi pian talviunille, jolloin sen löytäminen olisi hankalampaa. Jahtiin otettiin mukaan myös paikallinen tarkka-ampuja Den Nakagawa. Kolme miestä ja koira asettuivat Kurikoman vuorelle yön ajaksi telttailemaan. Aamulla vapaaksi päästetty Samurai Tiger alkoi jäljittää karhua ja miehet seurasivat sen perässä. Kun miehet löysivät hurjasti haukkuvan Tigerin koira oli noin 15 metriä heidän yläpuolellaan jyrkänteellä, jossa se oli ahdistanut karhun vuoren seinämää vasten. Morie ampui karhua kylkeen, mutta karhu ei kuollut ja hurjistui entisestään. Karhun haavoittumisesta ja isäntänsä läheisyydestä rohkaistunut Tiger hyökki karhua kohti, joka läimi pitkillä kynsillään ilmaa. Tiger sai usean iskun päähänsä. Morie oli oppinut Uesugilta yhden laukauksen aatteen, mutta koiransa takia ampui karhua uudestaan. Tiger liukastui jyrkänteeltä ja tippui pitkän matkan laskeutuen päälleen.

Uesugi ja Nakagawa kantoivat karhun vuorelta alas. Samurai Tiger oli liian heikko liikkuakseen ja Morie kantoi koiran olallaan kotiin. Kotimatka kesti koko päivän. Kotona Tiger laitettiin sen ulkotarhaan ja jätettiin kuolemaan. Morie ei uskonut mitään olevan tehtävissä, mutta hän ei myöskään uskonut koirien lopetukseen. Hän ei koskaan lopettanut koiriaan. Miehet ryhtyivät ryyppäämään ja kävivät yhä uudestaan läpi metsästyksen vaiheita, sekä ylistivät Samurai Tigeriä. Puheenaiheet vaihtuivat välillä sotamuisteluihin. Kukaan miehistä ei ollut halukas menemään katsomaan Tigeriä, jonka uskottiin olevan kuolemassa ja kenties vaarallinen. Juomista kesti useampi päivä. Ainoastaan Morien vaimo, jota miesten käytös ihmetytti, kävi Tigerin luona hoitamassa sitä. Kitako pesi koiran haavoja ja antoi sille vettä ja ruokaa. Kahden viikon ajan Tiger pystyi syömään, mutta oli liian heikko noustakseen ylös. Kesti noin kuukausi kunnes Tiger viimein kuoli. Eräänä aamuna Kitako löysi itkevän miehensä ulkotarhasta Tiger sylissään. Koko päivä kului surutyössä. Samurai Tigerille järjestettiin näyttävät hautajaiset, joihin osallistui paljon väkeä pappia myöten.

"Sanotaan, että elämän aikana saa vain yhden Samurai Tigeriin verrattavan koiran. Hän inspiroi minua ja palkitsi kaikki vuosikausien mittaiset vaivani. Hän oli niin luonnollinen, karu ja turmeltumaton. Minulle hän edusti kaikkea, mitä toivoin koiralta. Ja hänellä oli kaikki ominaisuudet, joita toivon jonain päivänä näkeväni itsessäni."

Nara piertelee, osa 23: Kaibutsu

Piirsin tämän kuvan viime vuoden keväällä tai kesällä Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n pian julkaistavaa uutta keräilykorttisarjaa varten. Tämä Kaibutsu tulee pakkausten kuvitukseksi. Piirsin sarjaa varten myös 4 muuta kuvitusta, jotka julkaisen netissä sitten kun kortit ovat virallisesti myynnissä. Koska korttien piirtämisestä on jo noin kauan olen hieman tyytymätön osaan piirroksistani. Tähän kuvaan olen kuitenkin yhä ihan tyytyväinen.

Olen piirtänyt paljon kuvia säännöllisesti, mutta blogiin en ole niistä juurikaan kirjoittanut. En tiedä kuinka paljon nämä postaukset kiinnostavat ketään ja loppujen lopuksi en osaa kuvailla piirtoprosessiani mitenkään syvällisesti ja päädyn toistamaan itseäni. Osasyynä on myös puhdas laiskuus.

Luonnos ja möllinaama. Tässä vaiheessa piirrän vain kuvan idean itselleni muistiin.

Puhtaaksi piirretty hahmo ja taustan alkua. Näin jälkiviisaana hahmon takajalat näyttävät turhan pieniltä ja muitakin anatomiapieruja löytyy. Rinnan ja etujalan kiinnitys ei toimi.

Suureksi yllätykseksi olen viimeaikoina alkanut jopa nauttia taustojen tekemisestä. Tässä yksinkertaiset pohjavärit on tehty puuväreillä.

Vesiväriä lisätty. Väritän nykyään paljon sekalaisesti puu- ja vesiväreillä kerroksittain. Ensin puuväriä, sitten vesiväriä, sitten taas puuväriä ja niin edelleen, kunnes kuva vaikuttaa valmiilta. Tällä hetkellä nämä välineet tuntuvat luontevimmilta, mutta sekin saattaa joskus muuttua. Muutama vuosi sitten väritin kaiken Copiceilla ja se tuntui silloin parhaimmalta.

Lisää vesiväriä ja varjostuksia. Valitettavasti seuraavasta vaiheesta, jossa lisäsin kaikkeen uudestaan puuväriä ja valkoisella geelikynällä hohtavia kohtia, sekä vahvistin ääriviivat uudelleen, ei ole enää tallessa kuvia.

Valmis kuva. Olen jo teettänyt omiin myynteihin printtejä tästä kuvasta ja olen ollut todella tyytyväinen printtien laatuun. Nyt vielä odottelen innolla miltä kuva näyttää keräilykorttien pakkauksissa.