The Last Wars

NIMI: The Last Wars (銀牙～THE LAST WARS～)
VUOSI: 2015
TARINA & KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Tämä arvostelu sisältää paljon spoilereita.

The Last Wars on jälleen yksi Hopeanuolen jatko-osa, jonka suomennos saatiin tänä vuonna päätökseensä. Pokkareita on yhteensä 22, eli kyse on melko pitkästä sarjasta. Jo sarjan nimi lupaili, että Ginga-saagalle saataisiin mahtipontinen päätös ja lisää ei enää olisi tulossa. Ihan ensimmäisen päävihollisen Akakabuton pentu Monsoon olisi viimeisessä sarjassa päävihollisena, jolloin ympyrä sulkeutuisi. Toisin kuitenkin kävi, The Last Wars ei suinkaan jäänyt viimeiseksi Ginga-sarjaksi, vaan sitä seurasi Ginga Densetsu Noah, jonka ensimmäinen osa on jo suomennettu.

Tarina sijoittuu Orion -sarjan tapahtumien jälkeen. Weedin pennut ovat nyt teini-ikäisiä ja Ginistä on tullut puolisokea papparainen. Shirakamin alueella on jo Akakabuton kukistumisesta lähtien asustanut yksi jättiläiskarhun pennuista, kostonjanoinen Monsoon. Akakabutolla oli lukuisia jälkeläisiä, joita villikoirat olivat lahdanneet isäkarhun kuoltua. Monsoon oli yksi pakoon päässeistä pennuista. Monsoon pysyi vuosikausia sukulaistensa kanssa Shirakamissa, kasvaen ja keräten voimiaan voidakseen jonain päivänä vallata Ouun takaisin koirilta. The Last Wars alkaa hyvin räjähtävästi kun Monsoon kätyreineen hyökkää Ouun. Karhujen ja koirien sota alkaa jälleen.

Sarjan alku on hyvin lupaava. Ensimmäiset pokkarit ovat täynnä toimintaa ja oikeaa uhan tunnetta, sillä tärkeitä hahmoja kuolee heti useampi ja itse Gin on vanhuuden heikentämä. Tuntuu kuin kuka vain voisi kuolla. Alkupuolen kuvituskin on varsin vaikuttavaa.

Räjähtävän alun jälkeen tempo kuitenkin hidastuu ja tarina tuntuu ihan liian usein väkisin venytetyltä. Taistelut kestävät ikuisuuksia ja eivät lopulta tunnu johtavan mihinkään. Moneen otteeseen sain tunteen ettei Takahashi ole suunnitellut sarjan juonta kovinkaan seikkapohjaisesti, vaan keksii juonenkäänteitä lennosta ja välillä pitkittää esimerkiksi taisteluita, jotta hän ehtisi keksiä jotain uutta seuraavia lukuja varten.

Moni tarinaelementti jää kesken. Osasyynä voi olla TLW:n ennenaikainen lopettaminen, sillä Takahashi kärsi sarjaa tehdessä jännetuppitulehduksesta ja lopulta hänen piti rynnistää sarjan loppuhuipennukseen. Sarjassa esimerkiksi vietetään erittäin paljon aikaa seuraten Orionia, joka harjoittelee taistelua bambun oksalla. Tämä ei lopulta johda oikein mihinkään. Sarjaan astuu kolme uutta hahmoa, joiden tarinat jäävät pahasti kesken. Siionin tuuli -lyhyttarinasta tuttu Shion on päähenkilöille etäisesti sukua ja on tullut Ouun etsimään sukulaisiaan. Hänellä on kyllä melko iso rooli Siriuksen ystävänä ja tulkkina karhujen ja koirien välillä, mutta hänen sukulaisuudellaan ei lopulta ole mitään väliä ja en edes muista, että Shion olisi siitä kertonut Ginille, Weedille tai kellekään Weedin pennuista. Bob on elänyt pennusta asti karhujen alistamana orjana ja hänen hahmossaan on hirveästi potentiaalia vaikka mihin juonenkäänteisiin. Lopulta hän liittyy Ouun riveihin, mutta hänestä ei ole enää mitään hyötyä ja hän lähinnä vilahtelee koirien mukana. Chibi on jälleen yksi kiinnostava hahmo, karhunpentu, jonka emon Monsoon tappaa, ja jonka Sirius ottaa siipiensä suojiin. Chibi haluaa myös kostaa Monsoonille emonsa kuoleman, mutta katoaa sarjasta mentyään talviunille. Myös heti sarjan alussa, pokkarissa 2, Orion näyttää muille koirille uuden erikoisliikkeensä, jota kutsuu ruskosuulanlennoksi ja jopa vihjailee "tästä voi olla hyötyä tositilanteessa." Arvaatte varmaan jo, ettei kyseistä liikettä näytetä enää koskaan.

The Last Warsiin mennessä Gingan hahmokaarti on kasvanut huikeisiin mittoihin ja on hyvä, että tarinan alussa hahmoja karsitaan pois. Kuitenkin olin valintoihin pettynyt, sillä tylsien hahmojen sijaan karhujen kynsiin päätyy karski Lydia, yksi sarjan ainoista narttusotilaista, sekä Hiro, joka on myös suuri persoona. Minkä ihmeen takia tälläisiä joukosta erottuvia hahmoja on pitänyt tappaa ja jättää henkiin Kenin, Kagetoran ja Akamen lapsenlapsien kaltaisia paperinohuita persoonia, joita riittäisi pilvin pimein? Myös Jaguar ja Musashi tapetaan lähes ohimennen, eikä heitä jäädä muistelemaan. Etenkin Musashin kohdalla tämä on melkoinen rikos, olihan hän merkittävä soturi ja legendaarinen taistelukoira. Weedin pentujakin tuntuu olevan liian monta, jotta Takahashi voisi antaa heille tasapuolisesti huomiota. Koko sarja muokkautuu Orionin ja Siriuksen tahtojen taistoksi, mutta sillä välin Rigel jää lähinnä ihmettelemään taustalle ja Bella -raukka katoaa kuvioista kokonaan. Orion -sarjassa vaikuttavat ensiesiintymiset tehneet Bon, Andy ja Yamabiko eivät tee oikeastaan mitään merkittävää The Last Warsissa.

Ihmishahmoja, eli lähinnä Daisukea ja Hidetoshia on aina mukavaa nähdä, mutta jälleen heidän rooli on rajoittunut lähinnä olemaan koirien haavojen parannusautomaatti. Kuinkahan monta kertaa villikoirat ovat haavoittuneet ja päässeet hoitoon ihmisten luo? Vaikka Daisuke ja Hidetoshi ovatkin omistaneet Ouun sotureiksi päätyneitä koiria, alkaa silti olla jo todella epärealistista, että he voisivat kerta toisensa jälkeen ottaa monia pahasti haavoittuneita koiria hoiviinsa ja hoitaa niitä kalliilla lääkkeillä. Miten heillä edes riittää aika ja raha moiseen? Olen jo kauan harmitellut sitä kuinka pienessä roolissa Gingan ihmiset ovat. Villikoirien ja ihmisten suhde perustuu lähinnä koirien hyötymiseen. Terveenä Giniä ei juuri näytetä viettämässä entisen omistajansa kanssa aikaa. Se siitä uskollisuudesta. Ihmisten parannuskeinot tuovat myös jälleen yhden ongelman - mitä hirvittävimmistäkin haavoista voidaan parantua, jopa täysin ilman arpia. Pahin esimerkki on Akame, joka saa kolme haavaa otsaansa Ginin tavoin ja näyttää, että hänen toinen silmä olisi puhjennut. Akame karuilla arvilla olisi ollut ihan cool juttu, mutta ihmisten hoidon ansiosta haavat parantuvat pientäkään jälkeä jättämättä ja silmissäkään ei enää ole mitään vikaa!

Sarjan eniten puhuttava aihe on ehdottomasti Orionin ja Siriuksen edustamat aatteet. Itsepäinen ja kiivas Orion ei muuta haluakaan kuin tappaa karhuja, mutta hänen veljensä Sirius on idealistinen ja haluaa neuvotella rauhasta. Kuin taikaiskusta Ouun saapuu Shion, joka osaa puhua karhua ja hänen avullaan Sirius pystyy luoda yhteyden Monsooniin. Monsoon ei aluksi siedä Siriusta ja Shionia lähelläkään, mutta hitaasti koirat saavat luotua hauraan suhteen karhun kanssa ja pientä toivoa rauhasta on näkyvissä. Muut Ouun soturit, Orionin johdattamina, eivät kuitenkaan usko Siriuksen aatteisiin ja vaativat karhun kuolemaa.

Veljesten riita on kiinnostava aihe ja tuo Gingaan kovasti kaipaamaani henkilödraamaa, sisältöä, joka perustuisi hahmojen luonteisiin ikuisten taisteluiden sijaan. Harmittavasti kumpikin veljeksistä on aatteissaan liian äärimmäinen, jotta lukija voisi samaistua heihin. Orion ja Sirius myös rohmuavat hirvittävästi ruutuaikaa itselleen, jolloin muut mahdollisesti kiinnostavat hahmot eivät pääse esille. Pidemmän päälle kummastakin hahmosta muodostuu hyvin rasittava toistokone. Silti, jos on pakko valita olisin Orionin puolella. Siriuksen toive rauhasta on ymmärrettävä, mutta aivan liian naiivi. Koirien maailmassa ei ole vankiloita, joilla rankaista heidän toveriensa murhaajia. Ja murhaaja Monsoon on, kuten oli hänen isänsäkin, jonka kuolema myös oli täysin oikeutettu. Sirius asettaa jatkuvasti laumalaisensa kakkossijalle yrittäessään saada yhteyden Monsooniin ja ei tunnu ymmärtävän, että Monsoonin tekoja ei vaan voi silitellä pois. Silti, vaikka suurimman osan ajasta tunsin ärtymystä Siriusta kohtaan olin tarinan loppupuolella liikuttunut hänen yhä epätoivoisemmaksi käyvästä ristiretkestä. Takahashi lopulta onnistui saamaan minutkin tuntemaan sääliä ja myötätuntoa Siriusta kohtaan.

The Last Warsissa on hyvin paljon kiinnostavia juonikuvioita ja vaikuttavia kohtauksia, olisin vain toivonut niiden olleen esitetty tiiviimmässä paketissa ja osan juonikuvioista johtaneen johonkin tyydyttävään lopputulokseen. Sarja alkaa todella lupaavasti, sitten tahdista tulee lähes pitkästyttävän hidasta pitkäksi aikaa, kunnes loppusuoralle kiihdytellään liiankin kovalla vauhdilla. Vaikuttaa siltä, että ainakin Chibin ja Bobin tarina jatkuu uudessa Ginga Densetsu Noahissa, mutta nimenomaan The Last Warsin kuului olla se viimeinen Ginga -sarja ja arvostelen sarjat itsenäisinä teoksinaan, joten tämä jäi selkeästi keskeneräiseksi. Kuvitus sarjassa on yhä ihan hyvää keskitasoa, vaikka kaukana ollaan jo Hopeanuolesta ja Weedin alkuajoista. Hyväksi keskitasoksi luonnehtisin koko sarjaakin. Ei tämä huono ollut, mutta ei myöskään eeppinen päätös Gingalle.

TÄHDET: ***

Morie Sawataishin ihanteellinen akita

Shinonome

 Akita-rodun pelastaneesta Morie Sawataishista on aikaisemmin kirjoitettu tässä postauksessa. Toisen Maailmansodan jäljiltä akitat olivat häviämässä ja Morie oli yksi niiden kasvatukseen ryhtynyt avainhenkilö. Tämän ja edellisen postauksen tiedot pohjautuvat Martha Sherrillin kirjaan Dog Man: An Uncommon Life on a Faraway Mountain.

Morie ei ollut kiinnostunut rahasta, vaikka akitan pennuilla pystyi tienaamaan paljon. Hinnan keksiminen pennulle oli hänestä inhottavaa. Pikemminkin hän monesti lahjoitti koiriaan pois tai ei suostunut myymään niitä ollenkaan. Jalostuksessa tärkeintä hänelle ei ollut koirien ulkonäkö, vaikka hän sitäkin pyrki koko ajan parantamaan, vaan koirien elinvoimaisuus ja tarkat aistit. Näistä ominaisuuksista hän käytti keksimäänsä sanaa "kishoo". Morie oli jatkuvasti huolestunut akitojen heikentyvistä aisteista ja laiskistumisesta. Pelkkä näyttelymenestys ei hänelle riittänyt, vaan hän ennemmin arvosti energistä ja rumaa koiraa kauniin ja passiivisen sijaan. Akitan kuului olla karu, voimakas ja kestävä metsästyskoira joka pärjäisi vuorilla ja puolustaisi omistajaansa. Kirjassa puhutaan monista yksittäisistä koirista, mutta kaksi niistä edustivat Morien filosofiaa erittäin hyvin: Morien oma komea kasvatti Shinonome, sekä Morielle puolipakolla annettu ruma Kurosawa-Tora.

Tietyt ulkonäkövirheet ponnahtivat esiin tasaisin väliajoin akitojen jalostuksessa. Morien koirilla oli vähän väliä liian suuria korvia, roikkuvia korvia, tai liian löysää nahkaa. Haluttua suurta kokoa oli vaikeaa ylläpitää. Kun Shinonome syntyi monen kokeellisen sukupolven jälkeen Morie tiesi heti pennun olevan erityinen. Se oli pentueen suurin, sillä oli hyvälaatuinen turkki, hieno väritys ja täydellinen kippurahäntä. Monen sukupolven jalostuksen jälkeen Morie tunsi suunnatonta innostusta ja ylpeyttä. Pennun nimi Shinonome tarkoitti aamunkajoa ja Morie toivoi pennun voivan jonain päivänä loistaa aamuauringon tavoin.

Kasvaessaan Shinonomesta tuli koko ajan vain lupaavampi. Se voitti paljon palkintoja näyttelyissä ja oli tuomareiden ja yleisön suosikki. Ajan mittaa Morien mielipide siitä kuitenkin muuttui. Shinonome oli ulkonäöltään hänen paras koiransa, vuosien jalostuksen huipentuma, mutta sisäisesti koiralta puuttui jotain. Kun Morie vei Shinonomen vuorille ei koiraa kiinnostanut tutkia paikkoja, se ei jahdannut jäniksiä eikä puolustanut reviiriään. Sen liikkeet olivat hitaita. Se viihtyi ulkotarhassaan liiankin hyvin. Morien hakiessa sitä lenkille se hädin tuskin viitsi nostaa päätään pediltään. Shinonome oli kaunis, mutta passiivinen, laiska ja turha. Lopulta Morie lahjoitti koiran Iwateen, jossa akitat olivat turhankin aggressiivisia. Kenties Shinonomesta olisi hyötyä siellä ja sen rauhallisuudella saataisiin paikallisten koirien luonteita tasaantumaan.

Morie Sawataishi ja Kurosawa-Tora

Eräänä syksynä omenaviljelijä nimeltä Kurosawa yritti antaa Morielle koiraansa. Viljelijä oli liian kiireinen farmillaan huolehtiakseen koirasta, jolla oli suuri ruokahalu ja joka aiheutti jatkuvasti jotain harmia. Koiralla ei ollut sukupuuta, mutta se saattoi olla puhdas akita. Se oli hemmetin ruma. Morie ei halunnut koiraa, mutta lupasi pitää siitä huolen kunnes kiireinen sadonkorjuu olisi ohi.

Kotona Morie laittoi koiran ulkotarhaan, joka oli kuitenkin liian matala. Morie sitoi koiran varmuudeksi painavalla ketjulla tarhan seinään kunnes hän voisi korottaa seiniä. Heti seuraavana päivänä ulkotarha oli tyhjä. Koira oli katkaissut ketjun, hypännyt tarhasta ja juossut takaisin omenaviljelmälle. Morie oli tästä hyvin vaikuttunut ja otti katkenneen ketjun mukaan kylälle ja näytti sitä jokaiselle vastaantulijalle. Morie nimesi koiran Kurosawa-Toraksi ja käytti sitä monta kertaa jalostukseen, koska sillä oli sisäisiä ominaisuuksia, jotka Morien koirilta olivat päässeet katoamaan. Karkaamisensa ansiosta koirasta tuli alueellaan hyvin kuuluisa.

Vaikka Shinonome oli Morien oma kasvatti, vuosien jalostustyön tulos, ulkoisesti lähes täydellinen ja lukemattomien näyttelypalkintojen haalija, oli ruma ja sukutauluton Kurosawa-Tora lopulta Morien mielestä parempi koira.

Bono ja tunkeilijat

Kuvan irvistys on vain temppu.

Bono on koira, josta voisin kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, mutta silti kirjoitan siitä aika vähän blogiin. En tiedä onko tämä hyvä tai huono asia. Ehkä huono, sillä vaikka lukijoita nämä jorinat eivät välttämättä kiinnostaisi, niin olisi itselleni hyvä kirjoittaa ajatuksiani ylös vielä kun asiat ovat melko tuoreessa muistissa. Jonain päivänä Bono ei ole enää täällä ja en halua unohtaa muistoja, tai arvuutella mitenkä se ja se asia menikään. Bono on minulle äärimmäisen rakas ja nykyään elämämme on helppoa, eikä ulkopuolinen välttämättä yhtään voi tajuta kuinka haastavaa yhteiselo alussa oli. Jossain määrin minua myös arveluttaa kertoa Bonon ongelmista, sillä en halua, että ihmiset ajattelevat sen olevan mielenvikainen, tai että minun on vastuutonta pitää tälläistä koiraa, tai etten vain osaa. Kuitenkin ehkä kirjoitukseni rohkaisevat ihmisiä, jotka painivat reaktiivisen tai aggressiivisen koiran kanssa. 

Bonolla on voimakas vahtivietti ja se on hyvin epäluuloinen vieraita kohtaan, joskin nykyään voin tuoda vieraita ihmisiä sisälle täysin ongelmitta. Rescue-yhdistys, joka Bonon minulle välitti, oli ilmoituksessaan kertonut koiran olevan oikea enkeli. Heidän mukaansa se tuli kaikkien ihmisten, lapsien, koirien ja muiden eläinten kanssa toimeen. Koira oli ollut jo jonkin aikaa kotihoidossa muiden lemmikkien kanssa, joten uskalsin luottaa yhdistyksen sanaan. Koira oli myös jo 3-vuotias, joten arvelin, että mahdolliset käytösongelmat olisivat jo puhjenneet, jos sellaisia olisi.

Kuitenkin heti ensimmäisellä viikolla koiran ollessa luonani se alkoi lenkeillä tuijottamaan ihmisiä ja koiria. Lähestyviä ihmisiä jämähdettiin tuijottamaan kunnes he olivat joko menneet ohi, tai sitten tulivat tervehtimään ja rapsuttamaan koiraa. Bono oli rapsutuksista hyvillään, mutta vaikka nämä kohtaamiset olivat positiivisia, paikallaan tuijotus alkoi muuttua kohti hyökkimiseksi ja räyhäämiseksi. Bonon tuijottamispysähdykset eivät johtuneet siitä, että se olisi väkisin halunnut mennä tutustumaan ihmisiin, vaan koska se piti heitä epäilyttävinä. Bonoa oli myös alussa hankala lukea, koska sen elekielen muutos ennen räyhäämisen aloittamista oli vähäistä. Eikä räjähtämiselle välttämättä löytynyt järkevää syytä. Eräs harmittava tapaus oli kun pysähdyimme puhumaan porraskäytävän ovella naapurin pojan ja hänen kaverinsa kanssa, jotka ihastelivat koiraa, mutta eivät koskeneet siihen, eivätkä tehneet mitään uhkaavaa elettä. Pojat puhuivat rauhallisesti ja pysyivät paikoillaan. Yhtäkkiä Bono kuitenkin alkoi räyhätä heille. Jälkikäteen ajateltuna kenties Bonosta olisi voinut nähdä epävarmuuden merkkejä, mutta tilanne oli niin rauhallinen ja koira oli minulle uusi (ei siis pelkästään yksilönä, vaan ylipäätänsä minun ensimmäisenä koirana), etten osannut varautua tälläiseen. Rescue-yhdistyksen puheiden vuoksi olin myös asennoitunut saavani täysin erilaisen koiran. Valitettavasti kokemukseni ei ollut ainut vastaavanlainen tämän rescuen kohdalla (ja löytyisi sieltä muutakin ihmeteltävää), enkä tulevaisuudessa tule ottamaan enää rescueita.

Pelkästään muiden ihmisten olemassaolo ulkona oli sen mielestä epäilyttävää ja uhkaavaa. Ulkona välimatkan vieraisiin ihmisiin ja koiriin piti olla hyvin pitkä, jotta Bono olisi jotenkin rento. Näköeste ei riittänyt. Muistan hyvin tapauksen, jolloin kävelimme korkean puuaidan vierellä. Puuaidasta ei nähnyt läpi. Aidan toisella puolella mies meni parkkipaikalla autonsa sisälle. En tiedä kuuliko vai haistoiko Bono hänet, mutta koira yritti hyökätä aitaa päin. Myös ensimmäisenä talvena ulkoilitin koiraa läheisen koulun pihalla ja Bono nuuhki tuoreita ihmisen jälkiä karvat pystyssä, hyvin kiihtyneenä ja raivarin partaalla. Tämä oli minusta huolestuttavaa. Toisille koirille remmissä rähisevät koirat ovat tavallisia, mutta Bono piti myös ihmisiä, ohi ajavia autoja ja liian kovaa laulavia pikkulintujakin uhkina. En usko tämän olevan traumaperäistä, mikä on rescue-koirien kanssa tyypillinen arvaus. Olen lähes satavarma siitä, että Bonon ongelmat ovat geneettisiä ja sen vuoksi niitä onkin ollut vaikeaa ratkoa.

Ehkä puolen vuoden jälkeen Bonon saapumisesta otin yhteyttä paikalliseen koirankouluttajaan, jonka kanssa aloin työstämään koiran reaktiivisuutta. Tästä kouluttajasta paljastui aivan ihana ihminen, joka on auttanut minua monilla tavoin vuosien varrella. Kävimme hänen koirakoulussaan kerran viikossa 2-3 vuoden ajan, kunnes muuton jälkeen lopetin käynnit välimatkan takia ja en enää tarvinnut kädestä pitelyä koulutuksen kanssa. Edistyminen oli hidasta ja välillä meinasin heittää hanskat tiskiin. Onneksi tämä ihminen aina rohkaisi minua. Podin vähän väliä tunnontuskia siitä oliko Bonolla oikeasti hyvä elämä, voisiko joku toinen ihminen tarjota sille parempaa, tai pitäisikö koira lopettaa tai palauttaa takaisin. Ahdisti, että minua voitaisiin pitää huonona omistajana. Kouluttajaystäväni mukaan moni omistaja ei kuitenkaan edes mieti tälläisiä asioita ja jo se todisti, että yritin parhaani olla hyvä omistaja.

Asuimme ensimmäiset kolme vuotta kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Reaktiivisen koiran kanssa se oli hyvin stressaavaa. Minusta tuli mestari muiden asukkien aikataulujen muistamisessa ja heidän välttelyssä. Osasin ajoittaa ulkoilut siten, että todennäköisesti emme törmäisi kehenkään rappukäytävässä. Etenkin alussa Bono myös stressasi naapurien ääniä. Väärä ympäristö piti jatkuvaa stressitasoa vireillä. Kerrostalo ei todellakaan ollut sille sopiva ympäristö, eikä kyllä minullekaan, mutta olin kauan tässä asunnossa loukussa, kunnes viimein löysin rivarin, jossa olemme asuneet nyt pari vuotta.

Rivitaloon muuttaminen on ollut yksi elämäni parhaimmista päätöksistä. Parhain päätökseni ikinä on ollut Bonon hankinta, niin omituiselta kuin se voikin kuulostaa tähän asti kertomani jälkeen. Rivarissa Bono on voinut turvallisesti katsella muiden asukkien menoa ikkunasta ja aidatulla takapihalla, siinä missä kerrostalossa muut ihmiset aina pulpahtivat paikalle yllättäen ja heti liian läheltä. Aluksi kaikille takapihan ohikulkijoille piti murista ja haukkua, nykyään naapurit voivat kulkea ihan takapihani vierestä ja Bono ei hauku heille. Bonon sytytyslanka on myös ulkoillessa pidentynyt huikean paljon, vieraita koiria ja ihmisiä voidaan katsella rauhallisesti välimatkan päästä ja jopa ohittaa. Räjähdyksiä tapahtuu enää harvoin, ehkä kerran pari kuukaudessa (osittain myös siksi, että ennakoin tilanteita todella hyvin), ja mahdolliset räyhäämiset ovat helposti rauhoiteltavissa ja taas jatketaan matkaa. Olen tehnyt vastaehdollistamista valehtelematta joka päivä monen vuoden ajan ja tämä rauhallisempaan ympäristöön muuttamisen kanssa on mahdollistanut Bonon puhkeamisen kukkaan. Minusta tuntuu, että Bono nykyään luottaa ja turvautuu minuun sitä arveluttavissa tilanteissa - sen sijaan, että se heti hyppäisi takajaloilleen räyhäämään, kuten alkuaikoina, se katsoo minuun, puuskahtaa, vingahtaa, ilmoittaa minulle, että nyt on jännittävää, jolloin voin puuttua asiaan. Muutos etenkin rivitaloon muuttamisen jälkeen on ollut niin radikaalia ja nopeaa, että koiraa on vaikea kuvitella samaksi ja minulla on jo vaikeuksia samaistua ongelmiin, joita meillä ennen oli.

Vaikka elämä tuntuu nykyään ihmeellisen helpolta, en kuitenkaan koskaan aseta Bonoa tietoisesti tilanteeseen, jossa se voisi epäonnistua. Olisi maailmanloppu, jos se koskaan purisi ihmistä. En koskaan pidä sitä vapaana, paitsi hyvin aidatulla alueella. Tiedän alkuaikojen kokeiluista, että Bono ei vapaana lähde harhailemaan, mutta mikäli paikalle tulisi ihmisiä taikka koiria se lähtisi pelottelemaan heidät pois. Ilman autoa minulla ei ole mahdollisuutta mennä samoilemaan minnekään, missä oikeasti ei takuulla tule vastaantulijoita. Valokuvista muokkaan hihnat pois pinnallisista syistä, mutta en koskaan tule pitämään Bonoa vapaana vaikka siitä tulisi kuinka rauhallinen ja hyväkäytöksinen tulevaisuudessa. Ulko-ovesta kulkiessa, sekä näköesteiden ohi kulkiessa kutsun aina sen viereen ja pidän kahvapannasta kiinni. Tällä tavoin jos oven tai näköesteen takaa ilmestyisikin ihminen taikka koira Bono ei saa otettua vauhtia mahdolliseen räjähdykseensä, koska ote pannasta pysäyttää sen. Mikäli luonani on vieraita menen myös mieluiten yksin Bonon kanssa kävelyille, koska haluan keskittyä täysillä koiraan.

On Bonon ärtsyilystä ollut hyötyäkin - ja siitä tämän postauksen oikeastaan pitkin kertoa, mutta pohjustus lähti lapasesta. Kerrostalokämppämme sijaitsi melkoisessa ghetossa, talo oli homeessa, naapurit olivat epämääräisiä, isännöitsijää ei tuntunut kiinnostavan mikään ja ulkoa löytyi huumeneuloja. Mutta kämppä oli halpa ja ISO. Turhankin iso, koska yksi huone jäi lähes kokonaan käyttämättä. Eräänä yönä heräsin Bonon haukkuun. Ovisilmästä näin, että naapurini ovella ahkeroi keski-ikäinen venäläismies. Mies yritti repiä postiluukkua irti ja oli jo tehnyt jotain tuhoa itse oveen, jäljistä päätellen hän oli ehkä sorkkaraudalla yrittänyt väkisin avata sitä. Soitin poliisit samalla kun pidin miestä silmällä. Mies ehti lähteä pois ennen poliisien tuloa. Mies oli todennäköisesti asunnossa asuvan venäläisnaisen mustasukkainen exä.

Toisen kerran heräsin yöllä Bonon raivoamiseen kun tällä kertaa minun asuntooni yritettiin murtautua. Käskin Bonoa olemaan hiljaa ja näin, että koiran haukusta huolimatta tunkeilija jatkoi oven ronklaamista. Ovisilmästä näin ulkopuolella olevan keski-ikäinen arabimies, jonka itse asiassa tunnistin. En tiennyt hänen nimeään, mutta olimme olleet samalla työpaikalla kierrätyskeskuksessa. On mahdollista, että kun olin joskus ostanut kierrätyskeskuksesta huonekaluja tämä mies oli niitä kuljettaessaan päässyt näkemään missä asun ja millaisia tavaroita omistan. Katselin hetken hänen aherrustaan ovisilmästä ja sitten käskin Bonon istumaan sohvalle (olin opettanut sen istumaan sohvalla aina, kun menin puhumaan ovelle tulevien ihmisten kanssa) ja kävin hakemassa veitsen keittiöstä. Heti kun avasin oven mies ehti salamannopeasti luikkia ensimmäiset portaat alas ja pyyteli anteeksi ja sopersi väärästä ovesta. En tästä soittanut poliiseja. Olisi varmaan pitänyt. Ilmoitin kuitenkin tapauksesta isännöitsijälle, joka teetätti koodisysteemin rapun ulko-oveen.

Taivaalla näkyvä pulujen karkotukseen tarkoitettu haukkaleija on uhka. Musta panta ei ole sähköpanta, vaan kuntoiluun tarkoitettu painopanta.

Rivariin muuttaessa laitoin isännöitsijälle viestiä, että pakastin pitäisi vaihtaa. Kävin tuolloin vielä Kannuksessa maaseutuopistossa koulua ja välimatkan ja bussiaikataulujen vuoksi koulupäiväni kestivät 12 tuntia. Bono odotti sen ajan kärsivällisesti, eikä koskaan tuhonnut mitään tai kussut tai paskonut sisälle. Talonmies tuli ilmoittamatta käymään kun olin koulussa. Kesken oppitunnin sain puhelun, jossa talkkari totesi ettei koira päästä häntä sisälle. Sanoin ettei hänen kannata mennäkään ja sovimme ajan, jolloin olisin kotona. Seuraavan kerran kun hän tuli käymään Bono otti hänet täysin rauhallisesti vastaan, koska minä päästin vieraan sisälle ja nuuskuteltuaan istui tapaamisen ajaksi viereeni. Talkkari totesi, että tämähän on täysin kiltti ja asiallinen koira. Bono myös päästää tutun ihmisen sisälle vaikka en olisi kotona, kuten koirankouluttajatuttumme, joka ei ollut nähnyt koiraa varmaan vuoteen, mutta sai silti tulla ulkoiluttamaan sitä kun olin käymässä pikareissulla ja hänen sanoin koira käyttäytyi kuin viime tapaamisesta olisi kulunut vain päiviä. 

Ongelmallisesta alusta huolimatta Bono on sittemmin ollut mukanani useaan otteeseen maaseutuopiston koiria ja ihmisiä täynnä olevassa asuntolassa, voittanut paljon etenkin temppuihin liittyviä palkintoja, sekä tuonut elämääni loputtomasti sisältöä ja iloa joka päivä. Nettitutut ovat saaneet täysin huoletta tulla tänne yökylään, koska Bono suhtautuu rauhallisesti ja ystävällisesti ihmisiä kohtaan, kunhan näkee heidän tulevan sisään minun luvalla. Negatiivisten muistojen jälkeen paremman kuvan nykyisestä Bonosta voi saada lukemalla vaikkapa tämän tai tämän postauksen. Vielä paremman kuvan arjesta antanee harva se päivä päivittyvä Instagram.

Kainkoiran ja suden risteytys

Tällä hetkellä vessalukemisena on menossa Aaron Herald Skabelundin kirja Empire of Dogs: Canines, Japan, and the Making of the Modern Imperial World, jossa mainittiin lyhyesti Japanissa tehty koirasusiristeytys, josta olin aikaisemmin nähnyt kuvia.

Kesäkuussa 1941 Yomiuri Shimbun -lehti raportoi Koufun eläintarhassa tehdystä onnistuneesta risteytyksestä. Isänä oli kainkoira Tora/Torakou (nimi vaihtelee eri lähteissä) ja emona "mantsuriansusi" Sekiroukou. Kainkoira, tai kai ken, on japanilainen keskikokoinen ja tiikeriraitainen (brindle) metsästyskoira, jota pääasiassa käytetään villisian metsästykseen. Mantsuria sijaitsee Kiinassa. Lehtijutun julkaisuhetkellä nämä kaksi maata kävivät Toista Kiinan-Japanin sotaa ja Kiina oli Japanin miehittämä. Lehti totesi propagandamaisesti, että kahden yhteensopivan maan lailla myös kolme pentua tulevat hyvin toimeen ja että ne olivat perineet isältänsä älykkyyden ja äidiltään elinvoimaisuuden. Pennuista odotettiin tulevan lahjakkaita sotakoiria. Kaksi pennuista näyttää olleen mustia brindlejä ja yksi harmaa mustalla maskilla (kenties myös brindle?).

Lienee sanomattakin selvää, ettei pennuista koskaan tullut sotakoiria. Kenties siihen olisi edes jonkinlainen mahdollisuus ollut, jos koirana olisi käytetty saksanpaimenkoiraa tai vastaavaa rotua. Juuri kain käyttö saksanpaimenkoiran sijaan on kuitenkin saattanut olla tarkoin harkittua, sillä Japanissa oli ollut nousussa kotoperäisen kulttuurin ja rotujen arvostus. Japanilaisia rotuja oltaisiin mieluusti käytetty sodassakin, mutta menestys oli heikkoa. Saksanpaimenkoira oli paras sota- ja poliisikoirana käytetty rotu ja oli laajasti tiedossa, että alkuaikoina rodun luonnissa oli käytetty suden verta, minkä vuoksi rodusta puhuttiin susikoirana monissa maissa. Ehkä japanilaiset halusivat hieman lainata saksalaisten sotakoirareseptiä, mutta samalla valita koirarodun, joka ylpeästi edustaisi isänmaata?

Samaisessa lehdessä oli aikaisemmin, vuonna 1936, haastateltu yliopistoprofessori Kaburagi Tokiota. Hän uskoi kain ja kishun olevan japanilaisista roduista lähimpänä sutta, ja että suden veri teki niistä ylivoimaisia länsimaalaisiin koiriin verrattuna. Hänen mukaansa kait voittivat saksanpaimenkoirat ja muut länsimaalaiset rodut kestävyystesteissä.

Japanilaisista roduista ei ollut sotakoiriksi, mutta niistäkin saatiin sodan aikana apua käyttämällä niiden turkkeja, nahkaa ja lihaa sotilaiden lämmittämiseen ja ruokkimiseen. Ruumiista saatuja nesteitä voitiin käyttää koneöljynä. Jopa alkuperäinen Hachikon patsas sulatettiin junan varaosiksi. Ei siis ihme, että moni japanilainen rotu oli Toisen maailmansodan jälkeen sukupuuton partaalla.

Näiden pentujen lopullinen kohtalo on jäänyt arvoitukseksi. En ole löytänyt niistä aikuiskuvia tai mitään mainintaa niiden myöhemmästä elämästä. Shirotori Zoo on ainakin vuonna 2008 pitänyt näytillä suden ja kain risteytyksiä, joiden kuvan voi nähdä tässä blogissa. Shirotori Zoon koirasudet eivät kuitenkaan todennäköisesti ole mitään sukua vuoden 1941 pentueelle.

Miksi kirjoitan nykyään Gingasta?

Kauan sitten, vuonna 2014 kirjoitin blogitekstin "Miksi en halua kirjoittaa Gingasta?" Blogi oli tuolloin vielä hyvin nuori ja keskityin kirjoittamaan teoksista, joista ei vielä ollut paljoa tietoa olemassa netissä. Ainakaan suomeksi. Hopeanuolesta ja muista Ginga -sarjoista sen sijaan oli paljon sisältöä saatavilla ympäri nettiä. Koska halusin tuottaa uniikkia sisältöä ja Ginga -jutuista oli ylitarjontaa päätin jättää Gingat blogissa minimiin, vaikka rakastinkin sarjaa voimakkaasti. Nykyiset lukijat ovat varmasti huomanneet, että nykyään kirjoitan hyvinkin paljon Gingasta. Mikä siis sai minut muuttamaan mieleni?

Vuonna 2015 liityin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäseneksi, pääasiassa koska halusin osallistua jäsenlehden tekoon. Tekstiäni päätyi heti seuraavaan numeroon, eli numero kolmoseen. Tämän jälkeen olen tehnyt Tähdenlentoon sisältöä yhä suuremmissa määrin, tekstien ja/tai piirroksien muodossa. Lehden teosta muodostui nopeasti suuri intohimo minulle. Pystyin hyvin vapaasti kirjoittamaan minua kiinnostavista aiheista ja työni lopulta julkaistiin painetussa muodossa ja moni ihminen tulisi taatusti näkemään sen.

Vuonna 2017 ryhdyin Tähdenlennon päätoimittajaksi ja olen tässä roolissa pysynyt siitä lähtien. Päätoimittajana minulla oli taas enemmän vaikutusvaltaa lehden sisällön suhteen ja lehtien suunnittelu vei yhä enemmän aikaani. Numeroita ilmestyy kaksi vuodessa ja alan suunnitella sisältöjä heti, kun jäsenet ovat äänestäneet tulevien lehtien teemat, eli noin vuosi etukäteen. Viime vuoden lopulla otin vastuulleni Juhomoron kanssa myös pienemmät ja satunnaisesti ilmestyvät Jäsenpostit, joihin myös luon paljon sisältöä. Pidän tästä "työstä" hirvittävän paljon, mutta harmittavasti se vie aikaa ja energiaa pois blogilta.

Tähdenlennon ja Jäsenpostien sisällön tuottajien määrä on vuosien varrella laskenut ja tuntuu, että nimeäni lukee liiankin paljon tekstien kirjoittajana. Moni niistäkin teksteistä, joiden lopussa ei lue nimeäni, voi olla jollain tapaa minun säheltämääni, koska etsin juttuaiheita, suostuttelen ulkopuolisia kirjoittajia mukaan, neuvon heitä, sekä annan heille esimerkkilistan käsiteltävistä aiheista.

Mikä tämän höpinän tarkoitus nyt oli? Tähdenlennon takia siis kirjoitan hyvin paljon Gingaan (ja muihinkin aiheesiin) liittyviä juttuja, joka on vienyt aikaani pois blogiin kirjoittamiselta. Olen sopinut yhdistyksen kanssa, että minulla on lupa julkaista tekstejäni blogissa kun lehdessä julkaisusta on kulunut vuosi. Tämän takia siis blogiin ilmestyy joskus vanhoja Tähdenlennon juttuja, ihan vaan koska haluan blogin pysyvän edes jotenkin aktiivisena silloinkin, kun en muuta sisältöä jaksa tehdä sitä varten. Olen kauan sitten saanut hullun päähänpinttymän, että blogin pitäisi päivittyä vähintään kerran kuukaudessa.

Artikkelien kierrättäminen on yksi syy nykyiselle Ginga -matskulle, mutta syitä on muitakin. Tuossa 2014 vuoden postauksessa mainitsin kuinka monta suomalaista blogia Gingalle on olemassa. Tuohon aikaan niitä totta tosiaan oli paljon ja ne olivat hyvin aktiivisia! Toista on tänä päivänä ja tämä onkin todella harmittava asia. Vanhat blogit ovat muuttuneet hiljaiseksi, tai pahimmillaan poistettu kokonaan. Oikeastaan ainoat yhä aktiiviset Ginga -blogit, joita tulee mieleeni, ovat Hopeatiikeri ja Kaksoissolan blogi. Eikö olekin ironista, että nykypäivänä meillä on suomennettua mangaa ja animea enemmän kuin koskaan ja jopa suomalaisia virallisia oheistuotteita valmistetaan, mutta Ginga -aiheisten blogien, roolipelien, sarjakuvien ja fanitarinoiden määrä on romahtanut lähes olemattomiin? Koska Hopeanuoli-aiheisia blogeja ei ole enää tarjolla kuin muutama en koe suurena pettymyksenä, että olen nykyään alkanut kirjoittaa aiheesta tännekin.

Myös yksi armoton totuus on jäljellä. Minulla ei ole enää hirveästi arvosteltavaa materiaalia. Blogin alkuaikoina paahdoin teoksia läpi hurjalla vauhdilla ja kirjoitin usean arvostelun samana päivänä. Näin jälkikäteen ajateltuna tämä ei ollut fiksua, koska kulutin arvosteltavat teokset nopeasti loppuun ja arvosteluni olivat myös liian hätäisesti kirjoitettuja. Alkuaikoina minulla oli myös paljon enemmän rahaa tuhlattavana ja kyttäsin jatkuvasti mitä eksoottisempia ulkomaalaisia sivustoja, jotta voisin löytää jonkun harvinaisen sarjakuvan tai leffan. Nykyään rahat kuluvat liian arkisiin asioihin. 

Olen siis pahoillani niiden puolesta, joita nykyinen Ginga -juttujen määrä harmittaa. Pyrin yhä pitämään blogin monipuolisena mahdollisuuksien mukaan.

Wolfwalkers

NIMI: Wolfwalkers
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Tomm Moore, Ross Stewart

Tietokoneanimaation dominoimalla aikakaudella on aina piristävää nähdä, että vielä silloin tällöin viitsitään tehdä perinteistä animaatioita isolla budjetilla. Wolfwalkers on viimeinen osa ohjaaja Tomm Mooren irlantilaisiin taruihin perustuvasta trilogiasta, johon kuuluvat myös elokuvat The Secret of Kells ja Song of the Sea. Elokuvat ovat itsenäisiä teoksia, joten ne voi katsoa missä järjestyksessä tahansa. Itse en ole vielä näitä kahta aiempaa teosta nähnyt.

Päähenkilö Robyn on isänsä kanssa Irlantiin muuttanut englantilainen tyttö, joka haluaisi isänsä lailla olla metsästäjä, mutta ylisuojelevainen isä ja ymmärtämättömät kaupunkilaiset pakottavat hänet keittiöhommiin. Robynin isän tehtäväksi on annettu hävittää kaupunkia ympäröivän metsän vaaralliset sudet. Robyn seuraa isäänsä salaa metsään ja tapaa siellä ikäisensä tytön, Mebhin, joka paljastuu muodonmuuttajaksi. Kun Mebh nukkuu hänen sielunsa materialisoituu ruumiin ulkopuolelle suden muodossa ja hän johtaa susilaumaa. Myös Mebhin äiti on tälläinen susi-ihminen, mutta äidin ruumis vain nukkuu ja nukkuu, koska suden muodossa ollut sielu ei ole jostain syystä palannut takaisin. Myös Robynistä tulee susi-ihminen ja hän yrittää saada kaupunkilaisia ymmärtämään susien puolta.

Heti ensimmäisenä pitää puhua elokuvan ulkoisesta annista. Elokuva on kuin liikkuvaa satukirjaa katsoisi. Ääriviivat ovat luonnosmaisia ja väritykset ulottuvat monesti viivojen ulkopuolelle, tämä näennäinen viimeistelemättömyys tukee hyvin kohtauksien villiä ja vapaata tunnelmaa. Animoinnissa on välillä käytetty erikoisia ja rohkeita ratkaisuja, esimerkiksi muutamassa kohtauksessa hahmot liikkuvat sivuttain keskiaikaistyylisellä taustalla ja liikkeessä susilauman jäsenet sulautuvat toisiinsa. Nämä eivät missään tapauksessa ole häiritseviä asioita.

Etenkin Mebhin ihmismuotoon on saatu paljon persoonaalisuutta mukaan. Hän on ihmisenäkin selkeästi villi otus, jonka suuri takkutukka antaa hänelle pienen, pallomaisen muodon ja etenkin liikkeessä häntä on kiinnostavaa seurata. Ihmismuotoinen Mebh on elokuvan muistettavin design, muut hahmot eivät ole mitenkään erikoisia. Vaikka muut hahmot eivät ulkoisesti olekaan yhtä säväyttäviä, ovat ainakin Robyn ja hänen isänsä miellyttäviä ja uskottavia hahmoja. Robynin ja Mebhin ystävyys muodostuu hyvin nopeasti, mutta tämä tuntuu silti luontevalta ja heitä on mukavaa seurata.

Juonellisesti Wolfwalkers on kuitenkin harmittavan ennalta-arvattava ja turvallinen. Vaikka ulkoisesti elokuva yllätti monta kertaa, ei juonessa ollut oikeastaan mitään yllättävää elementtiä. Elokuva suhtautuu susiin ja susi-ihmisiin liiankin imelästi. Susi-ihmiset kuvataan lähinnä harmittomina metsän henkinä, jotka ilakoivat yöt päivät ja parantavat haavoittuneita maagisilla voimillaan. Ihmispahis on puhtaasti paha ja ei vaan ymmärrä, etteivät hippisudet halua kellekään pahaa. Ihmismaailmassa kaupunki on harmaa ja seikkalunjanoinen Robyn pakotetaan tylsään työhön. Sutena Robynillä ei ole mitään velvoitteita ja metsäkin on täynnä värejä ja taikaa. Asetelma on ihan liian mustavalkoinen.

Elokuvan mahtavin kohtaus on ehdottomasti Robynin ensimmäinen muodonmuutos, jonka aikana hän, Mebh ja susilauma juoksevat öisen metsän läpi ja Robyn näkee maailman ensimmäistä kertaa suden aistien kautta. Taustalla soiva kappale viimeistelee kokemuksen ja kyynelsilmät ovat taatut. Myönnän, että olen katsonut tämän kohtauksen useampaan kertaan ja aina alkaa itkettää.

Silti, en voi olla ihmettelemättä miksei susien elämästä näytetty mitään nurjempia puolia. Siinä missä Robynin ihmiselämä on pakkopullaa, ei susien elämässä näytä olevan juuri mitään vastuita. Sutena Robynin ei esimerkiksi näytetä metsästävän vaikka se voisi olla kaupunkilaiselle järisyttävä kokemus. Metsästämisen sijaan Mebh näytetään varastamassa kaupunkilaisten leipiä. Voi kunpa vain tyhmät ihmiset tajuaisivat jättää harmittomat sudet rauhaan, jotta he voisivat kirmata kedoilla rauhassa! Tavalliset sudet jäävät myös täysin statistien rooleihin. Sudet ovat vain nimetöntä massaa, joilla ei ole omia persoonia ja ne ovat täysin susi-ihmisten käskyteltävissä.

Elokuvan loppu on myös mielestäni liian optimistinen. Kaikki palaset tuntuvat loksahtelevan helposti kohdilleen, paha saa palkkansa ja oikeastaan kaikki, mikä voisi mennä hyvin, menee mahdollisimman hyvin. Olin yllättynyt siitä ettei edes elokuvan lopussa mainittu irlantilaisten susien tulevaa sukupuuttoa, se olisi ollut erittäin hyvää ainesta antamaan lapsille muistuva opetus luonnonsuojelusta. 

Wolfwalkers on ehdottomasti katsomisen arvoinen, mutta jäin itse kaipaamaan siihen lisää särmää. Irlantilaisiin taruihin perustuvat susi-ihmiset olivat myös kiinnostavaa vaihtelua tavallisiin ihmissusiin, joskin liiallinen magian käyttö ei oikein ollut mieleeni.

TÄHDET: ****

Isistä parhain, Saheiji

Tämä juttu julkaistiin alunperin Tähdenlento-lehdessä nro 11.

Ginga -saagassa isän asemaa korostetaan paljon, mutta oikeasti hyvät isähahmot ovat harvassa. Moni isä suhtautuu pentuihinsa kuin kehen tahansa muuhun lauman soturiin ja ei yhtään epäröi lähettää pentujaan sotimaan. Mukana on myös täysin epäonnistuneitä isiä. Kamakiri pahoinpiteli puolisoaan pentujensa nähden ja lopulta emo ja pennut lähtivät pakoon. Myös Terun isä oli pentuaan kohtaan julma ja väkivaltainen.

Gingan karhukoirasuvun urokset ovat kaikki ylistettyjä johtajia ja taistelijoita, mutta isän roolissa on kaikilla parantamisen varaa. Suurin osa, ehkä Weediä lukuun ottamatta, jää pennuilleen etäiseksi ja mysteeriseksi hahmoksi. Varsinaisen kasvatuksen suorittavat suvun ulkopuoliset henkilöt.

Monesti isä ja pennut ovat aluksi erossa toisistaan, esimerkiksi Riki ei muistiinmenetyksensä takia aluksi tunnistanut poikaansa (tästä häntä ei tosin voi syyttää), ja Weedin tapauksessa Gin oli kauan Hougenin vankina. Mutta jälleennäkemisen jälkeenkään välit eivät välttämättä paljoa lämpene. Ginillä ja Weedillä vaikuttaa olevan nyt hyvä luottamus keskenään, mutta läheisiä he eivät näytä vieläkään olevan, vaan heidän suhde perustuu enemmän toistensa kunnioittamiseen.

Hyvän isän kuvaa Ginistä ei antanut Weed -pokkari 30, jossa Weed pohti olisiko hänen veljiään vielä elossa, johon Gin totesi vain tämän olevan mahdollista, mutta ei vaikuttanut kovinkaan kiinnostuneelta tai lähtenyt etsintäretkelle mukaan. Tällä Weedin veljien etsintäretkellä löytyi kuitenkin viimein oikeasti esimerkillinen isähahmo, Saheiji.

Ginin puoliso, entinen kotikoira Sakura synnytti kolme pentua yksin Pohjois-Alpeilla. Gin oli tuohon aikaan kulkemassa ympäri Japania suorittaen ylipäällikön tehtäviään, ja pariskunnan onnesta kateellinen Lucy oli huijannut Sakuran taivaltamaan viimeisillään raskaana Pohjois-Alpeille. Sakura ei osannut metsästää ja hänen kuntonsa heikkeni. Alpeilla pientä laumaa johtanut villikoira Saheiji löysi Sakuran sattumalta. Sakura antoi vahvimmat pentunsa Saheijin hoiviin, mutta piti itsellään heikoimman pennun, Weedin. Saheiji kasvatti kaksi muuta pentua omina poikinaan ja risti ne Joeksi ja Yukimuraksi.

Saheiji oli lempeä ja oikeudenmukainen johtaja, mutta hänen reviirillään asui japaninmakakeja, jotka seurasivat uutta verenhimoista kenraaliansa. Makakien kenraali himoitsi etenkin koiranpentujen verta. Eräänä kohtalokkaana päivänä makakit hyökkäsivät koirien kimppuun ja Joe kaapattiin. Makakien lyödessä koiria kepeillä Saheiji suojeli Yukimuraa omalla kehollaan. Hyökkäyksessä Saheijin selkä murtui ja hänen takajalkansa halvaantuivat. Tästä lähtien Saheiji pystyi vain ryömimään eteenpäin ja lauman johtajuus siirtyi Yukimuralle, josta kasvoi vahva, mutta katkera uros.

Weedin löytäessä Yukimuran koirien ja makakien välillä oli jo meneillään täysi sota. Veljesten erimielisyyksistä huolimatta Saheiji käski ottopoikaansa auttamaan veljeään, sekä myönsi viimein Yukimuralle ettei ole hänen biologinen isä, joskin Yukimura ei halunnut kuulla tätä.

Makakien kenraalin kuollessa myös Yukimura oli haavoittunut kuolettavasti. Yukimuran oikea isä, Gin, saapui viimein myös paikalle ja kyynelsilmäinen Saheiji pyysi häntä menemään hyvästelemään kuoleva poikansa. Gin kuitenkin tiesi ettei hän ollut Yukimuralle isähahmo ja raahasi Saheijin hänen luokseen.

"Sinä olet se isä, jota Yukimura tarvitsee. Isän rakkaus merkitsee sille sinun rakkauttasi. Sinä olet ainoa uros, jonka kehuja Yukimura kaipaa." -Gin

Weedin valmistautuessa kantamaan Yukimuran ruumiin Ouun maille haudattavaksi Gin pysäytti poikansa. Yukimuran viimeinen leposija kuuluisi olla Saheijin luona.

Vaikka Saheiji ei ollutkaan Yukimuran ja Joen biologinen isä, hän kohteli pentuja kuin ominaan ja lukemattomia kertoja vaaransi henkensä heidän vuoksi. Kun Yukimuran katkeruus makakeja kohtaan alkoi kasvattaa häntä kieroon ei Saheiji koskaan lakannut rakastamasta ja tukemasta häntä. Vielä rampanakin hän pyrki olemaan parhain mahdollinen isä pennulleen.

Saheiji kuuluu omiin lempihahmoihini ja hänen suhteensa ottopoikaansa muodosti makakisaagan ytimen. Saheijin tuska Yukimuran kuollessa on yksi harvoista kohdista uudemmasta, Akakabuto -saagan jälkeisessä Gingasta, joka saa minut kyynelehtimään. Sarja kaipaa kipeästi muutakin kuin vain taistelua taistelun perään ja Saheiji toi ainakin hetkellisesti aidon tuntuista tunnepuolta mukaan. Olinkin hyvin ilahtunut, kun Saheiji esiintyy uudestaan upouudessa Ginga Densetsu Noah -sarjassa! Jää nähtäväksi millainen rooli hänellä Noahissa on.