Nara piertelee, osa 30: Sekalaista paskelia

Olen viime aikoina piirtänyt harmittavan vähän. Yksi syy on ollut se, etten vieläkään ole saanut hommattua uutta skanneria, minkä vuoksi tässäkin postauksessa on vaan kökköjä kamerakuvia tai sitten olen tuherrellut jotain turhanpäiväistä wanhalla kunnon MS Paintilla. Kuitenkin olen tehnyt edes jotain silloin tällöin ja ylläpitänyt taitoani. Aiheet ovat pääasiassa olleet sellaisia, joista MINÄ olen saanut iloa, vaikkeivät ne kiinnostaisi ketään muuta. Hopeanuoli-yhdistyksen muistipeliä varten olen tehnyt yhden kuvan valmiiksi ja jopa muistanut ottaa vaihekuvat siitä, joten teen siitä joskus myöhemmin oman postauksen.

Alla todella sekalaista settiä.

 

Tämä oli jo viime vuoden puolelta, mutta laitetaan silti mukaan. Olen jo kauan halunnut uusia alter egoni ulkonäön, mutta toisaalta asia ei ole ollut mitenkään kiireellinen tai tärkeä. Kaikki aiemmat alter egoni (tai "fursonat") ovat olleet koirasusia, pois lukien viimeisin, joka oli amerikanpitbullterrieri (todennäköisesti aion kuitenkin pitää pittiversion yhä olemassa jollain tapaa, koska pidän siitä). Haluan jälleen palata koirasuden pariin, vaikka se onkin tylsempi ja kliseisempi vaihtoehto. Ja sen pitäisi olla punaruskea. En tiedä pidänkö tästä värityksestä. Se on ollut toistaiseksi todella vaikea muistaa ulkoa, joten varmaankin palaan tämän pariin ja yritän yksinkertaistaa merkkejä. Käytän Painttia paljon uusien hahmojen suunnitteluun koska sillä voi kokeilla eri värejä nopeasti.

Tätä oli kivaa tehdä. Nyt on ollut pitkän aikaa tauolla ja saatan tehdä koko kuvan uudestaan toiselle paperille, koska nykyinen on niin suttuinen. Suhtaudun tähän luonnoksena vaikka olen mennyt hulluksi yksityiskohtien kanssa. Ihan ensimmäinen luonnos oli vähän tylsän näköinen, tiesin, että voisin saada hukasta vaikuttavamman näköisen ja kuun ympäri kiertyvä kieli tekisi siitä mielenkiintoisemman. Halusin myös viimein oppia piirtämään rakkien huulipoimut realistisemmin. Jotkut varmaan tietävät mytologian Fenrir-suden, joka söi auringon. Tässä kuvassa tulee olemaan kaverini hahmo syömässä kuun.

Myös työn alla oleva kuva, tai osa sitä.

Katsoin Avatar 2:n ja pahis oli ollut hotti edellisessäkin osassa, mutta nyt hänestä tehtiin anime-kissapoika (lol). Ihastuin täysillä, joten oli aika yrittää piirtää Avatarin na'vi-avaruusolioita. Tämä oli hyvin haasteellista! Ylipäänsä ihmisten piirtäminen on minulle vaikeaa ja nyt piti piirtää ihminen, joka ei olekaan... ihminen... mutta kuitenkin ei saa olla liian eläinkään. Vaikeaa löytää se tasapaino ja tajuta miten nuo kasvot toimivat.

Avaruuskisulit alkoivat sujua huomattavasti paremmin kun siirryin sarjakuvamaisempaan tyyliin. Ehkä saan vielä piirrettyä jotain "vakavaa" tämän aiheen parissa.

Aloin miettiä missä muualla tämän hahmon näyttelijä olikaan ollut, ja muistin Terra Nova -sarjan, jota olin yrittänyt katsoa kun se alkoi pyöriä Suomen telkkarissa vuonna 2012. Olin niin innostunut sarjasta, se kuulosti todella hyvältä, olihan siinä luvattu olevan scifiä, aikamatkustusta, dinosauruksia ja tuottajana oli Steven Spielberg. Mutta jätin sarjan kesken muutaman jakson jälkeen, se olikin typerää skeidaa. Nyt sitten yli kymmenen vuoden jälkeen otin sarjan uusintakatseluun ja noh, olihan se vieläkin pääasiassa pöljää, osa jaksoista oli tyhjänpäiväistä filleriä, mutta loppua kohden pääjuonesta tulikin yllättävän kiinnostavaa. Sarja loppui täysin keskeneräisesti juuri silloin kun aloin aidosti kiinnostua siitä, eikä sille aiota tehdä jatkoa. Mutta Stephen Lang oli törkeän komea hopeakettu siinä, joten turhauttavasti päättynyt katselukokemus ei haittaa.

Yritän saada itseäni piirtämään ihmisiä ja mikäpä motivoisi enemmän kuin hienot ukot. Tästä tuli nuhjuisen näköinen, valppaus ja terävyys kasvoista katosi johonkin. Mutta kyllä tämän ihmiseksi ja kenties jopa henkilöksi tunnistaa, ja kyseessä on vain nopea kuulakärkikynäsuttu (mukana myös valkoista geelikynää), joten otan tämän onnistumisena.

Oho onpa noloa, jatketaan äkkiä eteenpäin.

Tyhmä meemi. 

ETEENPÄIN!

Rakkauteni Mads Mikkelseniä kohtaan jatkuu. Hän on tunnettu luisesta naamasta ja pahisrooleista, joten olin jo jonkin aikaa halunnut piirtää tälläisen kuvan. Ja muutenkin mikä vaan tekosyy piirtää kalloja on tervetullut, ne ovat oikein hauskoja piirrettäviä. Kiitos teknologian ihmeiden pystyin yhdistämään mallikuvat ja helpottamaan huomattavasti piirrosprosessia. Tykkään tästä suherruksesta todella paljon ja tekee jo mieli tehdä sen perusteella "kunnon" kuva.

Tähdenlento 18

Kannen tekijä VirvaPP

Jälleen uusi numero Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehteä valmistui, teemana internet & sosiaalinen media. Tämä teema oli itselleni aika haastava, oli vaikeaa keksiä aiheita, joita ei olisi jo käsitelty. Muutenkin aihe oli mielestäni tylsä. Kyllähän minä somea käytän joka päivä liikaakin, mutta en keksi mitä siitä sen enempää jauhaisi... Onneksi muut kirjoittajat saivat tehtyä teemaan liittyviä juttuja ja ihan hyvä numero tuli jälleen, mutta myönnän ettei se kuulu suosikkeihini.

Teemaan liittyen kirjoitin vähän. "Vinkkejä bloggaajalle" oli aika perusturvallinen aihe, josta jopa minä pystyin kirjoittamaan. Kutsuin The Tepan kertomaan tubettamisesta. Olen seurannut hänen kanavaansa kauan ja hän on oikein miellyttävä persoona, toivottavasti hän saisi lisää tilaajia. Hän on tehnyt paljon reaktiovideoita Hopeanuolesta ja myöhemmin muistakin animeista. Kirjoitin viimein Erämaan kutsu -animesta (Arano no Sakebi Koe: Hoero, Buck), joka on varmasti monille lukijoille nostalginen ja oli jo aikakin, että siitä kirjotettaisiin Tähdenlennossa. Kutsuin myös Regnantin kertomaan Silver Fang Network -sivuston järjestämästä Silver Fang Con -virtuaaliconista. Kirjoitin myös muutakin, mutta blööh, ei mitään ihmeellistä.

Muista kirjoittajista pitää kiittää erityisesti Vivyä, joka kirjoitti peräti neljä artikkelia: juttu 80-luvun Hopeanuoli-lautapelistä (miten tästäkin ilmestyi juttu vasta nyt??), juttu Gingapediasta, haastattelu Ginga Boardin Aranon kanssa, sekä hän haastatteli kolmea Ginga-aiheisen Instagram-tilin ylläpitäjää. Oikein mielenkiintoinen oli VirvaPP:n raportti hänen tapaamisestaan Takahashin kanssa. Tälläisiä omia kokemuksia fanituksesta olisi mukavaa lukea enemmän. 

Kansi on todella hieno, VirvaPP:lle tyypillistä laatua. Kannen tekijäksi oli aluksi suunniteltu toinen henkilö, mutta syystä x hän ei voinutkaan tehdä kantta. VirvaPP oli tehnyt sekalaisia kuvituksia someen liittyen ja kysyin häneltä voisiko hän muokata yhdestä sellaisesta kanteen sopivan. Ehdotukseen muokkasin Matrix-tyylistä koodisadetta ja kiva, että hän tykkäsi ideasta ja laittoi sen mukaan lopulliseen kuvaan. Kiitos myös muille piirtäjille, jotka piirsivät some-aiheisia kuvituksia. Taittaja on myös tehnyt perushyvää jälkeä, joskin muutaman artikkelin tausta on liian tumma tai häiritsevä. Erämaan kutsun aukeama oli oikein hieno ja onneksi kuvatkin olivat tarpeeksi hyvälaatuisia, vaikka laadukkaita kuvia on vaikeaa saada tästä animesta. Myös sähkönsininen sisällysluettelo oli upea.

Minulla on jotenkin hirveän vähän sanottavaa tästä numerosta. Tämä teema ei yksinkertaisesti kiinnostanut minua, enkä odottanut mitään artikkelia erityisemmin. Vastahakoisuudestani huolimatta teemaa on mielestäni noudatettu hyvin. Someen liittyviä juttuja on monipuolisesti eri näkökulmista ja eri sivustoista. Aihe olisi varmasti ollut paljon hedelmällisempi jos lehti olisi ilmestynyt, mitä... 10-15 vuotta sitten? Aikana, jolloin joka toisella fanilla tuntui olevan oma Ginga-nettisivu, -roolipeli tai -blogi. Kyllähän Ginga on vieläkin näkyvillä somessa, mutta kaukana ollaan noista ajoista.

 

Hyvä numero latteasta kirjoituksestani huolimatta. Paljon suuremmalla innolla odotan seuraavaa numeroa, jonka teemana on viimein lempihahmoni Riki! Samaten ensi vuoden kauhunumero kiinnostaa paljon.

Tutkimusmatkailija Michael Terryn dingo

Dingo Chou Chou oikeassa reunassa

Vuonna 1932 australialainen Emu Mining Company palkkasi Michael Terryn johtamaan tutkimusmatkaa Keski-Australian erämaille, jotka olivat yhä paljolti tuntemattomia valkoisille ihmisille. Koska palkkaajana toimi kaivosyhtiö, oli yleisen hyödyn lisäksi kartoituksen tarkoituksena etsiä mineraaleja ja etenkin kultaa. Matkalle lähtivät valkoiset Stan O'Grady ja Ben Nicker, aboriginaalit (eli alkuperäisasukkaat) Jack ja Lockey, sekä yhdeksän kamelia. Matkan aikana joukkoon liittyi myös puolikesy dingo, joka viipyi heidän kanssaan noin neljän kuukauden verran.

Joukon yksi määränpää oli Mackay-suolajärvi. Tutkimuslentokone oli nähnyt järven kaksi vuotta aiemmin. Vain kaksi valkoista miestä, Christopher Walker ja Andy Everett, olivat käyneet järvellä Terryn joukkoa ennen vuonna 1913.

Järveä lähestyessä löytyi yhä enemmän aboriginaalien jälkiä. Mahdolliseen vihamielisyyteen varautuneina miehet laskeutuivat kamelien selistä ja taluttivat niitä, kunnes he näkivät aukiolla matalan pyöreän kallion, jossa oli 45 asteen kulmassa kallion sisään johtava tunneli. Tämä oli Black Shaft Soakage. Laiha Jack laitettiin pää edeltä tutkimaan tunnelia lampun kanssa. Noin kuuden metrin syvyydessä näkyi vettä. Lockeyn vetäessä Jackia ulos miesten tyrmistykseksi Jack jäi tunneliin jumiin ja kesti kauan kaivaa hänet vapaaksi. Miehet päättelivät, että aboriginaalit laittoivat lapset hakemaan vettä tästä lähteestä. Kaivausurakka meni hukkaan, sillä vettä oli vain vähän, eikä se ollut hikoilun arvoista. He jatkoivat pettyneinä matkaa.

Ben Nicker Black Shaft Soakagella

Myöhemmin he näkivät jälleen lisää aboriginaalien jälkiä ja löysivät tuoreeltaan hylätyn leirin - sen asukkaat olivat selvästi huomanneet heidän lähestyvät ja lähteneet karkuun. Miehet löysivät abojen veden ja täyttivät kamelien vesisäiliöt. Silloin Lockey huusi:
"Dingo tulossa!" O'Grady otti jo kiväärin esille, mutta Lockey kielsi ampumasta, sillä dingo vaikutti rauhalliselta. Se oli varmasti abojen kumppani ja tottunut ihmisiin, mutta oli silti varuillaan. Sille jätettiin vettä lautaselle ja miehet teeskentelivät katsovansa muualle kun dingo uskaltautui tulla juomaan. Tämän jälkeen Chou Chouksi ristitty dingo pysytteli miesten lähellä ilman pelkoa, heidän yhä teeskennellen etteivät huomanneet koko eläintä.

Matka jatkui ja Chou Chou ryhtyi seuraamaan Terryä, joka ratsasti kamelillaan joukon edellä, kuormajuhtina toimivien kameleiden ollessa huomattavasti hitaampia. Välimatka Terryn ja kamelijonon välillä yltyi joskus parin kilometrin pituiseksi ja hänen pysähtyessä odottamaan myös Chou Chou pani makuulle ja ulvoi, kuin sanoakseen muilla kestävän liian kauan.

Chou Choulla oli suuri ruokahalu. Miehet katselivat huvittuneina kuinka dingolle annettiin yhden kettukusun ja kahden hyppyrotan raadot ja se ahneesti söi ne kaikki jättämättä murustakaan jäljelle. Tauoilla se kulki leirin läpi maistellen kamelien satuloiden nahkaosia, mutta tätä ei heti huomattu. Kun Nicker otti saappaat pois jalastaan Chou Chou pomppasi heti natustamaan toista saapasta. Kerran se jopa haukkasi palan lihaa suoraan lepäävän kamelin kyljestä!

Lisätuhojen välttämiseksi dingo laitettiin aluksi taukojen ajaksi ketjuun. Chou Chou vikuroi ja puri ketjua, mutta sitten rentoutui. Ketju ei ollut joukon mukana suinkaan villikoirien varalta, vaan mikäli tulisi epätoivoinen tarve vedelle ketjulla oli tarkoitus ottaa kiinni aboriginaali, jolle syötettäisiin suolalihaa ja janoinen abo johtaisi heidät veden äärelle. Vaikka mukana olleet Jack ja Lockey olivat myös aboja, ei heistä ollut juuri apua tulkkeina, sillä he olivat eri maanosasta ja eivät puhuneet paikallista kieltä.

Eräänä keskipäivän ruokatauolla miehet seurasivat kuinka Chou Chou leikki Rocket-johtokamelin nenärenkaalla, johon ohjas oli kiinnitetty. Chou Chou otti ohjaksesta kiinni, peruutti taaksepäin kunnes ohjas oli tiukkana ja sitten vetäisi lujasti. Rocket nousi ylös ja yksitellen nousivat kaikki muutkin toisiinsa sidotut kamelit. Dingo odotti kaikkien kamelien olevan valmiita ja lähti sitten häntä pystyssä ja ohjas yhä hampaissaan johtamaan jonoa, uhaten viedä kaikki ruoat ja varusteet mukanaan. Miehet olivat tästä ällistyneitä ja eivät uskaltaneet antaa saman tapahtua toiste.

Joukko pysähtyi yöpymään lähellä Mackay-järven pohjois-itäistä reunaa. Chou Chou kuitenkin halusi jatkaa matkaa ja ravasi muutama sata metriä muurahaispesän luo, jossa se nuuski maata kiinnostuneena edestakaisin. Miehet kävivät myös katsomassa mikä oli niin kiinnostavaa, ja heidän ilokseen Chou Chou oli johdattanut heidät aboriginaalien vesikaivolle, joka sai nimekseen O'Grady's Well. Kaivo oli kuitenkin niin likainen, että siitä sai vain 5-6 litraa vettä tunnissa, veden pinnalla oli värikästä kalvoa, vesi vaahtosi kaadettaessa, eikä se maistunut ihmisille taikka kameleille.

Tämä vesilähde löytyi Chou Choun ansiosta

Jano toi epätoivon ja oli aika ottaa aboriginaali kiinni vastahakoiseksi oppaaksi. He näkivät alkuasukkaiden leirin savun ja leiri oli jälleen hylätty heidän saapuessa sinne, joten erittäin taitava jäljestäjä Nicker, sekä Jack ja Lockey lähtivät abojen perään, poukkoillen puskan suojasta toiseen. Jäljistä päätelleen pakolaiset olivat useaan kertaan pysähtyneet kuuntelemaan seurasivatko takaa-ajajat heitä yhä. Aamulla Terryn miehet yllättivät abot uudesta leiristään. Heihin kuului vanha mies, nainen, kaksi poikaa ja yksi vauva. He kaikki nousivat peloissaan ylös ja vanha mies tärisi kuin haavan lehti. Kielimuurin takia he eivät juurikaan saaneet miehen puheesta selvää, mutta mies tajusi heidän haluavan vettä. He ristivät hänet Old Yowksi, koska miehellä oli laulava tapa sanoa "yes". Ennen lähtöä veden äärelle Old Yow haki keihään leiristään, ja täydessä hiljaisuudessa, ylpeästi alastomana seisoen, tarjosi keihäänsä Jackille, joka antoi oman keihäänsä vaihtokauppana. Jack kertoi tämän rituaalin ansiosta miehen olevan nyt heidän ystävä.

Terryn mukaan Old Yown heimo selvisi pitkän aikaa juomatta. Neljän päivän aikana he eivät nähneet vanhuksen juovan kertaakaan, eikä hänen leirissään ollut yhtään astiaa veden kantamista varten. Tässä osaa Australiaa kasvaa paljon jamsseja, perunankaltaisia meheviä mukuloita, joiden sisältämät vähät nestemäärät riittävät pitämään heimolaiset elossa.

Myöhemmin joukko tapasi lisää aboriginaaleja, joista osa ei ollut koskaan nähnyt valkoisia ihmisiä, ja osa taas luuli valkoisten olevan vain pieniä eksyksissä kulkevia heimoja, eivät suinkaan maailmanvalloittajia. Eräällä vesilähteellä he tapasivat vanhan naisen, joka heidät nähdessään alkoi kirkua ja pomppia täydellisen kauhun vallassa nähdessään ensimmäistä kertaa valkoisia miehiä.

Veden puute ei ollut ainoa erämaan vaara. Käärmeitä oli paljon, niin paljon, että leiriytyessään miehet joutuivat polttamaan ympäröivät puskat, jotta käärmeet eivät häiritsisi heitä yöllä. Silti niitä eksyi leiriin ja kerran käärme jopa luikersi nukkuvan Nickerin pään päältä. Suru oli suuri, kun käärme puri King-nimistä kamelia. King kaatui, kantamusten levitessä pitkin maata, ja miehet pystyivät vain katsomaan neuvottomina kun suuri kameli värisi maassa kieli lotkottaen. Terry tutki kamelia löytääkseen pistojäljet ja löysikin ne kamelin jalasta. Hän kosketti limaista ainetta sormellaan, jolloin Nicker käski häntä heti pesemään kätensä. Terry kauhistui tajutessaan myrkyn voivan imeytyä hänen verenkiertoonsa sormikynnen alta. Hän pesi kätensä välittömästi ja unohti koko tapauksen, kunnes myöhemmin kamelilla ratsastaessaan ja piippua polttaessaan hänet valtasi heikkouden tunne. Omituinen särky valtasi hänen kaulansa ja reitensä, ja hän alkoi hikoilla ja täristä. Hän oli varma kuolevansa ja muisti kuinka iso kameli oli kuollut vain kymmenen minuutin kuluttua puremasta. Minuutit kuitenkin kuluivat ja oireet katosivat, ja Terry päätteli hänen kehonsa vain luoneen oireet stressin ja pelkojen perusteella.

Tutkimusmatkan loppupuolella miehet olisivat halunneet ottaa Chou Choun mukaansa Adelaiden kaupunkiin, mutta aboriginaalien leirillä se tapasi narttudingon ja hylkäsi miehet rakkauden perässä. Liittyessään heidän mukaansa se oli ollut langanlaiha ja jättäessään heidät siitä oli tullut lihava kuin porsas.

Tutkimusmatka ei lopulta tuottanut tulosta mineraalien ja kullan suhteen, mutta Terry oli kerännyt arvokasta tietoa 20-30:sta ennestään tuntemattomasta vesilähteestä.

Lähteet:

*The Advertiser 31.1.1933
*The Advertiser 2.2.1933
*The Chronicle 9.2.1933

*The Sun-Herald 23.2.1969

*Justine Philip: THE WATERFINDERS. A cultural history of the Australian dingo 16.10.2020

Tier list: Hopeanuoli-hahmot

Kuvan voi klikata isommaksi.

Vähän kevyempää hömppää tähän väliin - tosin tästä tulikin paljon pidempi postaus kuin mitä suunnittelin, tarkoitus oli tehdä äkkiä jotain täytettä, mutta tähän menikin yllättävän paljon aikaa...

Tiermaker.com -sivustolla voi tehdä kuvallisia listauksia eri sarjojen hahmoista, joissa ne laitetaan paremmuusjärjestykseen. Tälläisiä listauksia postaillaan silloin tällöin foorumeille, Facebookiin ja Discordiin, ja jopa YouTubessa videon lataaja saattaa analysoida omia valintojaan. Joten mikäpä ettei voisin itsekin tehdä tälläisen ja kenties tulevaisuudessa muistakin sarjoista.

Tällä kertaa arvotetaan Hopeanuoli-animen tärkeimpiä hahmoja. Ihan kaikkia sivuhahmoja ei tähän listaukseen ole laitettu. Kokeilen keksiä kaikista edes jotain sanottavaa. Sivustolta löytyy myös muita versioita tästä sarjasta, mutta tämä versio oli ensimmäinen joka tuli vastaan ja siinä oli ilahduttavan selkeät kuvat. Tekin voitte tehdä oman versionne täällä.

Omassa luokittelussani hahmot eivät itse luokan sisällä ole missään järjestyksessä. Se olisi vaatinut jo liikaa vaivaa!

S-LUOKKA

Aloitetaan ylhäältä, S eli Superior-luokasta. Nämä ovat mielestäni parhaimmat hahmot. Ehdoton suosikkini on aina ollut Riki. Hän on rauhallinen, voimakas, itsevarma ilman ylimielisyyttä. Kyllä tälläistä johtajaa kelpaa seurata. Ulkonäkökin on todella ikoninen ja miellyttävän näköinen. Toki hän on aika kliseinen, mutta hänen eeppinen miehekkyytensä onnistuu voittamaan kliseisyydet.

Sitten on tietenkin Gin. Kukapa ei hänestä pitäisi? No itse asiassa minä en nuorena pitänyt hänestä ja tämä johtui puhtaasti kehnosta suomidubista, jossa hän vaikutti erityisen ärsyttävältä. Alkuperäisen version nähtyäni ja luettuani sain hahmosta kuitenkin eri kuvan. Pidän Ginin ajoittaisesta äkkipikaisuudesta ja kuinka hanakka hän on tappelemaan. Gin on erittäin ystävällinen ja reilu, mutta myös rankaisee pahantekijöitä, eikä tunne tästä turhia tunnontuskia. Hänkin on todella ikonisen näköinen. Nuo arvet tunnistaa mistä vain.

Seuraavaksi on ehkä outo valinta, sillä pidän erittäin paljon Hidetoshista. Hän jää harmittavan pienelle huomiolle fanien keskusteluissa. Hänen metsästystaustansa tekee hänestä todella kiinnostavan hahmon. Hänen menneisyyteen varmasti mahtuu paljon toimintaa ja läheltä piti -hetkiä, näistä olisi hienoa saada joskus jotain lisätarinoita. Mutta ei hän ole pelkästään toiminnan mies, vaan selkeästi myös hyvin älykäs. Ja onhan hän myös komea, lääh puuh! Pidän myös hänen suhteestaan koiraansa Johniin. He kunnioittavat toisiaan ja heidän yhteistyö on saumatonta. Hidetoshin puheista voi ymmärtää, että hän kritisoi Gohee Takedan vanhanaikaisia koulutusmenetelmiä. Ainakin mangassa Hidetoshin mielestä Daisuke olisi Ginille parempi kumppani.

Myös lapsi-Daisukesta pidän paljon. Hänkin on melkoinen rämäpää. Oikeastaan hyvin samanlainen kuin Gin, eri lajia vain. He ovat toisilleen täydelliset kumppanit ja onkin todella harmi, että liityttyään villikoiriin Gin ei juurikaan vietä enää aikaa Daisuken kanssa. Heillä oli paljon hetkiä, joissa tiivistyy koiran ja ihmisen välisen suhteen parhaimmat palat. Aikuisena Daisukesta tuli harmittavan mitäänsanomaton ja häntä tuppaa näkymään vain silloin kun koirat tarvitsevat lääkehoitoa. Toivuttuaan koirat sitten taas katoavat kuin pierut Saharaan pitkiksi ajoiksi. Se siitä uskollisuudesta ja kiitollisuudesta.

Ylimpään kategoriaan kuuluu tietenkin myös itse pääpahis Akakabuto. Hän on läpeensä paha, armoton ja syvältä kouraisevan pelottava. Pahiksille tupataan antaa pehmentäviä puolia, menneisyydestä johtuvia syitä pahuuteen ja muita lieventäviä seikkoja, joilla selitetään miksi hahmo on mitä on. Nämä ovat toki hyviä asioita, sillä yleensä harmaan sävyt tekevät hahmoista mielenkiintoisia ja ajatuksella suunniteltuja. Akakabuto on häpeilemättömän mustavalkoinen hahmo. Hän on raaka piru, piste. Tämän hahmon kohdalla se toimii hyvin.

Ylimmän kategorian ehkä yllättävin valinta on Harppuunakarhu. Tämä hahmohan kuoli lähes heti ilmestyttyään ja hänen olemassaolon ainoa syy oli vain näyttää kuinka voimakas Akakabutosta oli tullut, kun Akakabuto pystyi tälläisenkin hirviön tappamaan hetkessä. Silti hahmo on Hopeanuolen yksi pelottavimmista ilmestyksistä. Ajatus ihmissyöjäkarhusta laivan suljetussa tilassa on karmea. Hahmon käytös oli myös erityisen aggressiivista, jopa Ginga-karhujen joukossa. Olikin harmi, ettei hahmoa näytetty sen enempää. Kyllä tästä olisi kauhun hetkiä saanut pidemmäksi aikaa.

S-luokassa on vielä John. Ah, tämä on aivan loistava hahmo. Monet Gingan hahmoista ovat luonteiltaan hyvin samanlaisia, mutta John on selkeästi voimakas persoona. Hän on äkkipikainen ja ylimielinen, mutta myös uskollinen ja erittäin älykäs. Erittäin viihdyttävä ja erottuva hahmo.

A-LUOKKA

Siirrytään A-luokkaan. Nämäkin ovat erittäin hyviä hahmoja, mutta jokin kuitenkin on estänyt niitä pääsemästä ylimpään mahdolliseen luokkaan.

Gohee Takeda on karu äijä, joka elää vain kostaakseen karhulle ja koulutuksen nimissä hakkaa söpöjä koiranpentuja. Karuudesta tykkään, mutta ihan pikkulapsesta asti tuo eläinten kohtelu häiritsi. Hänen koulutusmenetelmissään ei yksinkertaisesti ole järkeä ja ne ovat koiralle todella epäreiluja. Esimerkiksi Riki-mangassa hänen tapa opettaa koiralle nopeita reaktioita oli varoittamatta potkaista koiraa. Oli tarina miten fiktiota tahansa eivät tälläiset menetelmät mene kaaliini, niillä tehdään koirasta vain epäluuloinen ja arvaamaton. Koiran pitää voida luottaa omistajaansa. Silti, Goheella on monia legendaarisia tähtihetkiä.

Kurojaki saa minulta paljon pisteitä! Todella hienon näköinen rakki, ninjataidot, kannibalismi ja sirppi lisäävät pelottavuutta. Näistä huolimatta hän osoittautui harmittavan heikoksi pahikseksi, eikä näkynyt sarjassa kauaa. Lyhyestä visiitistään huolimatta Kurojaki jää elävästi mieleen.

Sniper on myös yksi suosikeistani. Pahiksena hän on todella hauska ja viihdyttävä, hahmo jota on kivaa inhota. Oikeaa uhan tunnetta hän sai vasta Weed-sarjassa, palattuaan kuvioihin kyborgina (jotka ovat aina kiehtoneet minua). Dobermannit ovat myös visuaalisesti todella hienoja.

Benizakura on ehdottomasti legendaarinen hahmo, mutta hän ei pääse korkeimpaan kategoriaan, koska esiintyy sarjassa niin vähän aikaa. Minulle oli aina pettymys ettei hän päässyt kohtaamaan Akakabutoa, vaan kuoli ottaakseen Akakabuton alaisen hengen. Olisin itse uhrannut esimerkiksi Musashin Mosalle, jotta Benizakuran varjoon jäänyt Musashi olisi myös saanut tähtihetkensä ja Benizakura olisi päässyt taistelemaan Akakabutoa vastaan. Pidin Benizakuran tunteellisesta ja viisaasta puolesta, etenkin hänen suhteestaan omistajansa kanssa. Benizakura ei lukeudu lempihahmoihini, vaikka hän näin korkealle pääsikin luokittelussa, yritän tässä arvottaa hahmot heidän tarinallisten ansioidensa mukaan.

Sitten jo mainittu Musashi. Hänenkin sijoitusta näin korkealla voi joku ihmetellä. Olen aina tykännyt Musashista paljon, vaikka hän jäi heti Benizakuran varjoon (ja vaikka olin juuri äsken tapattamassa häntä). Musashi on todella komea ja luonteeltaan itsevarma ja hillitty. Hän on koirataisteluiden mestari, mutta ei koe mitään tarvetta tuoda itseään esille. En vain voi olla pitämättä hänestä, vaikka hänellä ei ole suurta roolia.

Sitten vielä Moss! Hän erottuu joukosta vähän hömelöllä luonteellaan. Pidän erityisesti hahmoista, joilla on selkeästi erilainen luonne. Moss on sopiva yhdistelmä huvittavuutta ja pelottavuutta.

B-LUOKKA

Nyt ollaan ookoon ja keskinkertaisuuden välillä. Pidän monista näistä hahmoista paljon, mutta ne eivät pääse tätä luokkaa korkeammalle esimerkiksi vähäisen ruutuajan vuoksi.

Akatora ja Kurotora pääsivät B-luokkaan. Heistä pidän ärjystä Kurotorasta enemmän, Akatora on mielestäni vähän yliarvostettu, vaikka hänellä olikin näyttävä kuolema. Kainkoirat eivät ikinä ole olleet suosikkejani Gingassa, mutta pitäähän se myöntää, että niiden tiikeriraidat ovat hienoja etenkin Hopeanuoli-animessa (pidän Hopeanuoli-animen designeistä enemmän kuin alkuperäisistä, joissa on vaalea ruumiin alaosa).

Akame on mielestäni aina ollut vähän tylsä ja persoonaton. Ulkoisestikin hän on todella pliisu, pelkkä valkoinen peruskoira. Olisin toivonut Kurojakin sirpin aiheuttamien arpien jäävän hänelle, ne olisivat tuoneet ulkonäköön vähän erottuvuutta ja olisivat muistuttaneet tuosta kamppailusta. Hänen ninjataitonsa ovat siistejä, mutta hirveästi harmittaa kuinka Igan ja Kouga sodankäynnistä ei koskaan kerrota tarkemmin, vaikka muistellen vanhoja sotatarinoita. Akame-sarja on sitten erikseen ja se oli itselleni suuri pettymys. Akame esiintyy paljon taustalla vain hiljaisena möllöttämässä. Ihan hyvä hahmo kuitenkin. Taistelukohtauksissa häntä on siistiä katsella.

Hakurou on oikein hauska, etenkin animessa. Harmi vain hän tuli niin myöhään mukaan sarjaan ja häneen ei tutustuta kunnolla. Hänen etenkin animessa siisti design menee vähän hukkaan kun hänellä ei ole mitään suurta tähtihetkeä.

Fuji! Voi miten paljon potentiaalia hänessä olisi, mutta Takahashi on täysin unohtanut koko hahmon. Hopeanuoli-mangassa mainitaan hänen olleen karhukoira, mutta emme koskaan näe häntä tositoimissa. Gin ei muistele äitiään, eikä Daisuke muistele koiraansa, jonka katoamista sarjasta ei koskaan selitetä. Tämä on todella harmi. Onhan Fuji sentään päähenkilön äiti, joten luulisi hänelle suotavan isompi rooli. Pidän hänen rauhallisesta itsevarmuudesta. Hän on naisellinen ja äidillinen, mutta antaa myös vaikutelman ettei hänelle kannata ryttyillä.

Cross on Hopeanuoli-sarjan ainut toiminnan nainen. Sääli, koska ei hänkään erityisen taitava ole, mutta yritystä riittää silti. Mukava hahmo, en keksi juurikaan pahaa sanottavaa. Harmittaa vain kuinka pennut saatuaan hän jää vain äidin rooliin, eikä osallistu enää taisteluihin. Toisaalta isot pisteet hän saa meren ylityksestä raskaana.

Smith on myös perushyvä hahmo. Hän erottuu mukavasti muista hahmoista, jotka tuppaavat olla joko vakavia sotureita tai kiihkeitä rämäpäitä. Vähän epävarma (muttei missään nimessä pelkuri) vitsiniekka on selkeästi oma persoonansa. Olin vähän pettynyt kuinka radikaalisti hänen luonteensa oli muuttunut Weed-sarjassa. Pidin kuinka ikä oli tuonut Smithiin karismaa ja itsevarmuutta, mutta entisestä Smithistä ei ollut jäljellä oikeastaan mitään viitteitä.

Benin luonteesta ei löydy yllättäviä puolia, mutta näin merkittävän hahmon sokeutuminen oli yllättävä veto. Häntä on ihan mukavaa seurata, mutta ei todellakaan kuulu omiin suosikkeihin, muttei myöskään inhokkeihin.

Wilsonissa olisi ollut paljon potentiaalia. Hän on älykäs, maailmaa nähnyt ja myös yllättävän hyvä taistelija. Olisin halunnut nähdä häntä enemmän ja etenkin nähdä miten hänen suhde pikkuhiljaa muuttuisi Kurojakin pennun kanssa. Colliet ovat Gingassa harvinaisia, joten hän erottuu ulkonäöltään muista. Hänen rooli on harmittavan pieni, joten vaikka pidän hänestä paljon on jo B-luokkaan korotus vähän liian korkea hänelle.

C-LUOKKA

C-luokassa alkaa olla jo heikosti kirjoitettuja hahmoa, mutta täysin toivotonta meno ei vielä ole.

Chuutora on täysin veljiensä varjossa. Animessa hänen ainut tähtihetkensä on taistella narttua vastaan, mikä ei todellakaan ole saavutus, jolla kehtaisi kehuskella. Akatora sai näyttävän sankarikuoleman ja Kurotora taas pääsee Siriuksen koirasoturiksi ja tekemään monia muita urotekoja, mutta Chuutora-parka oli Weed-sarjaan mennessä kirjoitettu ulos tarinasta ilman mitään selityksiä mitä hahmolle tapahtui. Vieläkin on täysin mysteeri mihin hahmo kuoli, jos siis ylipäänsä on kuollut.

Lloyd on sarjassa vain hetken ja on täysin tusinahahmo, jonka tarkoitus on vain kuolla. Silti hänen design on aina ollut mielestäni todella hieno, minkä vuoksi hän ei joutunut alimpaan luokkaan.

Jaguar joutuu myös B-luokkaan, koska hänelläkään ei ole erityisen suurta roolia. Hän on isänsä varjossa, eikä sieltä koskaan pääse esille, ei edes isänsä kuoleman jälkeen. Hän ei ulkoisestikaan ole muistettava.

Billiä en olisi halunnut laittaa näin alhaalle, mutta en hyvällä omatunnolla voi korottaa häntä myöskään. Hän tulee sarjaan mukaan kovin myöhään ja rekrytoinninsa jälkeen näkyy vain taustalla, ilman sen suurempaa roolia. Potentiaalia tässä hahmossa olisi ollut enemmän. Minua kovin kiehtoo hänen herrasmiesryövärin imago, tästä olisi saanut enemmän irti.

Kisaragista en ole oikeastaan koskaan pitänyt. Hän käyttää raukkamaisia taktiikkoja ja koska Ouu tarvitsee kipeästi kaikki mahdolliset soturit hän saa tekonsa tuosta vaan anteeksi, vaikka on näännyttänyt Ouun väkeä pitkän aikaa. Ulkonäöltään hän ei myöskään säväytä ja on toiseksi tylsimmän näköinen veljeskatraasta. Kuitenkin hän jää paremmin mieleen kuin täysin tusinahahmoveljensä.

Bemu on jälleen hahmo, jossa olisi ollut potentiaalia paljon enempään, mutta koska sarjan loppupuoli oli ihan liian kiireisesti kirjoitettu jäi hänenkin rooli todella pieneksi. Koskaan ei selvinnyt mitä Bemun naamalle oli tapahtunut, vaikka se on hänen erikoisin piirre ja syy hänen eristäytymiseen. Ouun laumaan liittymisen jälkeen Bemua nähdään vain taustalla silloin tällöin. Hän on ilmeisesti voimakas hahmo, mutta emme koskaan pääse näkemään häntä kunnolla taistelemassa. Ulkonäöltään hän on selkeästi joukosta erottuva hahmo ja virkistävää nähdä bokseri mukana kaikkien pystykorvien seassa.


Hyena, noh... kyllähän hänellä on tärkeä osuus tarinassa, mutta en silti itse välitä hänestä. Pidän hänestä lähinä tarinaa eteenpäin vievänä elementtinä, mutta en hahmona. Ja parempi, ettei mainita ollenkaan hänen uutta roolia Noah-sarjassa.

Greatille olisin toivonut suurempaa roolia ja enempää persoonallisuutta. Hänellä oli hieno hetki kun hän suostutteli Bemun mukaansa, mutta siihen se sitten jäikin. Tykkään hänen oudosta ulkonäöstä.

Mosa ja Madara menevät minulla samaan kastiin ja ne sekoittuvat monesti päässäni. Alhainen luokitus todennäköisesti johtuu leikatun version vaikutuksesta, sillä siinä ei nähty kummankaan eeppistä kuolemaa. Katsojan piti vain olettaa, että kaipa nämä karhut olivat Suuressa taistelussa mukana. Näillä karhuilla ei harmittavasti ole oikein omaa persoonaa.

Sitten mukana on Maya, ihan random kougakoira, jolle jostain syystä on annettu nimi (tosin en muista yhtään missä vaiheessa se olisi sanottu ääneen). Maya ei tee mitään erityistä. Ihan alimpaan luokkaan hän ei joudu, sillä lasken hänet ja kaikki muut kougalaiset yhteen ja onhan kougan lauma ikimuistoinen.

Oliver on ihan hassu hahmo ja mäyräkoirana tuo vaihtelua rotukirjoon. Hän vain otetaan mukaan sarjaan niin äkillisesti, eikä sen jälkeen tee mitään erityistä. Harmittaa kuinka hänen ja Crossin menneisyys näytetään vain pikaisesti sekavan takauman avulla. Mangassa hän sentään komentelee Crossin ahdistelijoita, jotka liittyvät Ouun armeijaan. Animessa hänen roolinsa on sitäkin pienempi.

Chibi eli myöhemmin Tesshin on niin söpö ja sympaattinen! On aina piristävää kun hän vilahtaa ruudulla, mutta hahmo ei puhu ollenkaan animessa ja hyvin vähän mangassa, joten pelkällä söpöydellä ei pääse tämän pidemmälle. Aikuinen Tesshin onkin sitten ihan eri asia.

D-LUOKKA

Puuh ja sitten vielä kolutaan ö-mappi läpi ja tämä höpötys saa viimein päättyä.

Terry on aina ollut hämmentävä hahmo. Alussa, kun Ouun lauma on jakaantumassa eri puolille Japania, hän vain vilahtaa ruudulla kertojan luetellessa muiden ryhmien johtajia (suomidubissa on vielä hämmentävämpää koska hahmon nimi on aluksi Arpi). Pitäisikö tämä hahmo muka muistaa vielä monen jakson jälkeen? Kun Terry viimein palaa vihollisten joukossa katsojalla ei todennäköisesti ole mitään hajua kuka ihme tämä hahmo on.

Jinnai ja Kirikaze ovat täysin unohdettavia. Heillä ei ole mitään omaa persoonaa ja erottuvat muista Igan kloonikoirista vain erittäin pienillä yksityiskohdilla. Tykinruokaa.

Uzuki, Hazuki ja Minazuki ovat myös unohdettavia hahmoja, heidät muistaa vain veljesten kokonaisuutena, mutta ei yksilöinä. Uzukilla ja Hazukilla on sentään siistit designit, mutta ne menevät täysin hukkaan näissä tusinahahmoissa.

Ja vielä Shiro. Hän näkyy sarjassa vain lyhyissa takaumissa. Riki-mangassa tutustuimme häneen hieman enemmän, mutta siinäkin hän oli etäinen ja tylsä. Ulkonäkökin on mitäänsanomaton ja edes Takahashi ei tunnu tietävän minkä värinen hahmo lopulta on.

Viimein tämä loppui! Hitto, tämän piti olla NOPEAA ja HELPPOA täytettä, mutta tähän meinasi mennä usko ja järki.

Miksi Yamato pitää suomentaa?

 Nyt olen täpinöissäni! Nääs Suomen Hopeanuoli-fanit ry julkaisi muutama päivä sitten tämän adressin, jossa pyydetään kustantajia suomentamaan Yoshihiro Takahashin Shiroi Senshi Yamato.

Sarjaa on ruinattu Sangatsu Mangalta/Punaiselta Jättiläiseltä vaikka kuinka kauan, mutta kustantajia on pelottanut sarjan ikä (1978-1989) ja pituus (26 pokkaria). Nämä ovat täysin ymmärrettäviä syitä olla varuillaan. Toivonkipinää syntyi, kun Sangatsun/Punkun keulakuva Antti Valkama vihjaili, että kiinnostusta sarjan julkaisuun voisi olla mikäli fanit tekisivät nimilistan ja siihen kertyisi tarpeeksi nimiä (he eivät antaneet konkreettista numeroa mikä riittäisi heille todisteeksi). Sangatsu on selkeästi seurannut adressin etenemistä tiiviisti, sillä he ovat tykkäilleet ja jakaneet siitä kertovia postauksia somessa. Olen kiitollinen tästä!

Saa nähdä paljonko nimiä saadaan kerättyä. Ensimmäisenä päivänä niitä tuli yli 150! Sen jälkeen tahti selvästi hidastui, mutta nyt ollaan ylitetty jo 200. Olin itse henkisesti valmistautunut tämän olevan monen kuukauden projekti, joka ei välttämättä loppuisi virallisesti koskaan. Ei ennen kuin sarja olisi viimein suomennettu, menisi nimien keräämiseen sitten vaikka kymmenen vuotta... 



MIKSI sitten odotan ja vaadin tätä sarjaa niin paljon? Nyt tulee pieni historiatuokio!

Yamato oli Yoshihiro Takahashin ensimmäinen pitkä koirasarja. Ja yksi ensimmäisistä hänen menestyssarjoistaan ylipäänsä. Yamatoa ennen Takahashin menestynein sarja kertoi pesäpallosta. En usko tämän aiheen kiinnostavan kovinkaan monia suomalaisia lukijoita. Mikäli Yamato ei olisi ollut suosittu, olisi Takahashi todennäköisesti luovuttanut koira-aiheen parissa, eikä Hopeanuolta olisi KOSKAAN tehty. Saati sitten hänen muitakaan koirasarjoja, Taistelukoira Zeroa, Gamua, Fangia, Lassieta... Me Hopeanuoli-fanit olemme tälle sarjalle äärettömästi velkaa, ja on suorastaan meidän velvollisuus tehdä kaikkemme saadaksemme tämä sarja Suomeen ja ylipäänsä enemmän tunnetuksi.

Onneksi Yamato selkeästi oli Japanissa tasaisen suosittu, sillä se sai jatkua peräti 11 vuoden ajan Gekkan Shonen Jump -lehdessä. Shonen Jumpin eri sisarlehdissä on erittäin kovaa kilpailua ja epäsuositut sarjat tiputetaan pois armotta. Yamaton sinnittely mukana noin kauan on todiste sen laadusta.

Takahashi aloitti piirtämään Hopeanuolta samaan aikaan Yamaton kanssa ja nämä sarjat ilmestyivät pitkän aikaa yhtäaikaisesti, Yamatosta tuli luku kerran kuussa ja Hopeanuolesta kerran viikossa. Hopeanuolen susisaaga ei miellyttänyt lukijoita, jolloin Hopeanuoli tiputettiin pois Shonen Jumpin valikoimasta - mutta Yamato sai jatkaa tämänkin jälkeen. Ilman Yamatoa Hopeanuoli olisi varmasti näyttänyt hyvin erilaiselta, sillä Yamaton avulla Takahashi hioi piirtotyylinsä piirtää koiria ja toimintaa. Sarjoissa on myös hyvin samankaltaisia juonikuvioita ja hahmoja, näistä olenkin aiemmin kertonut tässä postauksessa. Mikäli jokin juonikuvio otettiin hyvin vastaan Yamatossa, saattoi Takahashi käyttää sitä myöhemmin muissakin sarjoissa, kuten Hopeanuolessa. Yamato oli monessa mielessä Takahashille erittäin tärkeä harjoituskappale.

Yamato on hyvin kiinnostava tapaus taiteeltaan, sillä sarjan pituuden vuoksi siitä pääsee helposti näkemään Takahashin taitojen kehityksen. Ihan alussa Yamaton koirat näyttävät hassuilta pörröpalloilta, joilla jalat taittuvat miten sattuu, ja loppua kohden tyyli muistuttaa yhä enemmän meille tuttua, ikonista Ginga-tyyliä. Mikäli Yamato joskus suomennetaan, toivon, että lukijat suhtautuvat näiden alkupään pokkarien taiteeseen huvittuneella lämmöllä pettymyksen sijaan - tämä on ollut välttämätön välivaihe Takahashin taideuralla. Jokaisen on aloitettava jostain. Ja odottakaa vaan niitä myöhempiä pokkareita, joissa taide on Takahashia parhaimmillaan!

Yamaton matka rumasta ankanpoikasesta uljaaksi soturiksi!

Yamato on täynnä jännittävää ja usein erittäin korkealentoista toimintaa. Juonenkäänteet ovat monesti suoraan sanottuna pöljiä! Millaisilta vihollisilta kuulostavat jättikokoinen liito-orava, piikikkäillä metallihanskoilla taisteleva afrikanvillikoira, tai Japanin luolissa elävät gorillat? Koirat osaavat vaikka millaisia erikoisiskuja, jotka uhmaavat kaikkia fysiikan ja luonnon lakeja. Yamato on niin kova hurtta, että hän pystyy peittoamaan jopa valkohain vedessä! Taistelut ovat mielikuvituksellisia ja niitä on todella viihdyttävää seurata, olivat ne miten epärealistisia tahansa, tai ehkä juuri sen vuoksi. Onhan Ginga-sarjoissakin ollut vaikka mitä hölmöä ja epäuskottavaa - oli kyse sitten maagisista susista, "lentävä sirkkeli" -erikoisiskuista, huivin avulla taistelevasta ninjakoirasta tai viiden tonnin painoisesta jättikarhusta - joten ei tälläisten asioiden pitäisi Yamatossakaan haitata.

Sarja on häpeämätöntä toimintamäiskettä, mutta siinä on niin paljon SYDÄNTÄ mukana, ettei höpsöys ollenkaan haittaa. Kaikessa hapuilussaan ja hassuudessaan Yamatossa on vaan yksinkertaisesti sitä... sitä jotain. Kyllähän te tiedätte mitä tarkoitan. Je ne sais quoi. Kun teos on tehty nuoruuden innolla, tunteiden palolla, intohimolla ja ilman turhan häpeän hiventäkään, lukija kyllä huomaa sen. Yamato ei ole mestariteos, se on aivan liian epätasainen siihen - mutta sen avulla Takahashi pystyi luomaan mestariteoksensa Hopeanuolen. Yamato ei ole pelkästään tarina söpöstä pienestä karvaturrista, josta kasvaa koirataisteluiden lihaskimppu, vaan myös tarina Takahashin urasta taiteilijana.

Nyt tai ei koskaan, nimiä adressiin! Tämä on todennäköisesti meidän paras ja kenties viimeinen mahdollisuus vaikuttaa asiaan. Allekirjoituksen aikana nimensä voi myös piilottaa, jottei se näkyisi julkisesti, mutta lasketaan silti mukaan.

Tässä myös pieni banneri, jota voi halutessaan käyttää blogissaan tai kotisivullaan. Adressin jakaminen on erittäin toivottua.

Testaa löydätkö F1 koirasudet

 Tein tämän testin alunperin Facebookin ryhmään (versiota on muokattu hieman sen jälkeen), mutta mikäpä ettei voisin julkaista sen täälläkin, josta joku voi halutessaan helpommin löytää ja linkata sen.

Testin ideana on löytää yhteensä SEITSEMÄN F1-sukupolven koirasutta rekisteröityjen, jalostuksen alkupuolen saksanpaimenkoirien joukosta. Tässä testissä ei ole kompia. Koira joko on F1 koirasusi, tai sitten "puhdas" saksanpaimenkoira (rotupuhtaus on kyseenalainen käsite etenkin rodun alkuhämärissä). Koirasusien koiraosuus on pelkkää saksanpaimenkoiraa. F1, eli filial generation 1, tarkoittaa sitä, että viimeisin puhdas susi on yhden sukupolven päässä, eli koiran toinen vanhempi on susi.

Kuvan voi klikata isommaksi, ja jos sekään ei riitä, niin avatkaa se hiiren oikeanpuolimmaisella näpäytyksellä auki omaan ikkunaan.

Vastauksen laitan spoilerin taakse piiloon, ettette heti pääse fuskaamaan.

F1 KOIRASUSIA OVAT:

3. Eida z Pohraniční Stráže. Isä karpaattiensusi Šarik, äiti F5 tsekkoslovakiansusikoira. Osa tsekkoslovakiansusikoiran jalostusta.

5. Barre van de Kilstroom. Isä saksanpaimenkoira Gerard van Fransenum, äiti siperialainen susi Fleur. Osa saarloosinsusikoiran jalostusta.

7. Bety z Pohraniční stráže. Isä saksanpaimenkoira Cézar z Březového háje, äiti karpaattiensusi Brita. Osa tsekkoslovakiansusikoiran jalostusta.

8. Berta z Pohraniční stráže. Isä saksanpaimenkoira Cézar z Březového háje, äiti karpaattiensusi Brita. Osa tsekkoslovakiansusikoiran jalostusta.

10. Kazan z Pohraniční stráže. Isä saksanpaimenkoira Bojar vom Schotterhof, äiti karpaattiensusi Lejdy. Osa tsekkoslovakiansusikoiran jalostusta. Huom, löytyy myös toinen täysin saman niminen rodun edustaja, joka on F3!

15. Tuntemattoman niminen koirasusi, jonka isä on saksanpaimenkoira ja äiti susi. Mainittu Max von Stephanitzin kirjassa The German Shepherd Dog in Word and Picture.

23. Wolf. Isä kanadalaisen ja venäläisen suden risteytys, äiti saksanpaimenkoira. Wolfin omisti brittiläinen herra Slattery. Wolf syntyi British Empire Exhibition -näyttelyssä vuonna 1924.

Kaikki muut ovat rekisteröityjä saksanpaimenkoiria! Huom kuvat ovat niin vanhoja, että saksanpaimenkoirissa VOI olla vähän sutta mukana, sillä monien eri lähteiden mukaan kantakoirissa oli susitaustaisia mukana (mutta paljonko ja keissä, sen vain piru tietää enää). Tämän pelin tarkoituksena oli kuitenkin etsiä vain F1:set.

Olen kauan halunnut kirjoittaa saksanpaimenkoirien väitetystä suden verestä, mutta aihe on toisaalta myös kammottanut minua, sillä materiaalia on niin paljon. Kyseessä on hirveän iso urakka. Tämä peli olkoon alkupala aiheesta. Kenties testi herätti jo jotain ajatuksia.

Näissä esimerkeissä on mukana usea täysin selkeä puolisusi, joiden ulkonäössä ei jää yhtään epäilyksen varaa sutta olevan mukana. Mutta sitten on myös niitä, joissa saksanpaimenkoiran piirteet dominoivat. Ja toisaalta on myös saksanpaimenkoiria, jotka hyvin menisivät läpi tänä päivänä tsekkoslovakiansusikoirina. Myös kuvien mustavalkoisuus ja huono laatu lisäävät haastetta. Postasin tämän testin alunperin koirasusiryhmään, jossa se osoittautui yllättävän vaikeaksi, eikä kukaan vastaajista saanut kaikkia oikein.

Nara piertelee, osa 29: Sniper ja Gin

Unohdin tehdä tästä postauksen aiemmin, kuva valmistui vuonna 2021 ja nyt taas törmäsin siitä otettuihin vaihekuviin, joista tosin osa oli jo kadonnut. Tein kuvan Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n värityskirjaan.

Halusin ehdottomasti piirtää Sniperin, koska tykkään piirtää lihaksikkaita koiria ja hän on todella viihdyttävä hahmo. Olin myös vuosia aiemmin piirtänyt hänet yhdistyksen keräilykortteihin. Kohtaus, jossa Gin päihittää Sniperin pyörittämällä häntä ilmassa olisi todella hauska. Silmäilin Ginin asentoon apua yllä olevasta kuvasta, joka tosin on ihan eri episodista. Takajalkojen kanssa olikin melkoista hapuilua, kunnes niistä tuli siedettävät.

Sniperin yläkroppaan katsoin apua jostain Facebookista löytämästäni kuvasta, jossa oli leikkivä, tuuheaturkkinen malamuutti. En löytänyt tätä kuvaa enää, mutta piirros muuttui mallistaan paljon, jo pelkästään rodun vaihtumisen takia. Alakroppa on sähelletty ilman mallia. Sniperillä kummittelee pitkä häntä luonnoksessa, sillä en muistanut hänellä olevan töpö. Onneksi tarkistin tämän vielä ennen kuvan viimeistelyä.

Kuten luonnoksesta huomaakin luonnostelin hahmot erillisinä (Miksi?? No eihän asiat saa olla liian loogisia). Tämän takia hahmojen koot eivät täsmänneet kun aloin yhdistellä niitä, joten tulostin Ginin useassa hieman eri koossa ja sitten sovittelin mikä niistä olisi sopivin Sniperiin verrattuna. Yhteen sopivat menivät sitten valopöydälle läpipiirrettäviksi. Välillä ihmettelen miten saan mitään valmiiksi.

Olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Jos jotain haluaisin vielä muuttaa, niin Sniperin reidet olivat ehkä turhan pienet. Jotain vauhtiviivoja olisi kenties voinut olla mukana. Olin myös suunnitellut yksinkertaista taustaa, mutta aika ja jaksaminen loppui kesken.