Samurai Tiger: Akita karhumetsällä

Olen viimeaikoina lukenut Martha Sherrillin kirjaa Dog Man: An Uncommon Life on a Faraway Mountain, joka kertoo akitarodun pelastaneesta Morie Sawataishista, hänen perheestään ja koiristaan. Toisen maailmansodan jälkeen akitoja oli jäljellä vain 16. Moni niistä oli sekarotuisia ja ulkomuodoiltaan puutteellisia, eivätkä kasvattajat olleet yhteisymmärryksessä mihin suuntaan rotua pitäisi viedä. Morie ei ennen ollut koiraihminen, mutta kuullessaan rodun ahdingosta hän alkoi 30-vuotiaana kasvattaa koiria ja pikkuhiljaa koirista tuli hänen elämänsä keskipiste.Tällä intohimolla ja pakkomielteellä oli kuitenkin hintansa. Morie ei laittanut läheskään samaa vaivaa omien lapsiensa kasvatukseen ja jotta Morien unelma maaseutuelämästä toteutuisi oli hänen vaimonsa Kitakon unelma kaupunkielämästä uhrattava. Koirankasvatuksen lisäksi kirja kertoo Toisen maailmansodan jälkeisestä Japanista, metsästyksestä, sekä oman elämänsuunnan löytämisestä.

Koska kirjaa ei ole saatavilla suomeksi kerron tässä artikkelissa kirjassa esiintyvästä koirasta, Samurai Tigeristä. Mikäli kielipää vain riittää ja aihe kiinnostaa, niin suosittelen kirjan lukemista englanniksi. Samurai Tiger on vain yksi monista kirjassa mainituista koirista. Koirien nimet on ilmeisesti käännetty englanniksi. (MUOKKAUS: Koiran alkuperäinen nimi oli Datetora Go)

Morie hankki ensimmäisen koiransa vuonna 1944. 60- ja 70-luvulle mentäessä hän oli kasvattanut jo lukuisia akitasukupolvia ja koirien ulkonäkö oli yhtenäistynyt - luppakorvia, löysää nahkaa, pitkiä kuonoja ja muita epätoivottuja ominaisuuksia esiintyi yhä harvemmin. Mutta Morie oli silti tyytymätön koiriinsa. Hänen mielestään akitojen vaistot heikentyivät sukupolvi sukupolvelta. Pelkkä ulkonäkö ei koskaan ollut tärkeintä Morielle, vaan hän käytti haluamistaan ominaisuuksista sanaa "kishoo". Hänen keksimänsä sana tarkoitti koiran älykkyyttä, eloisuutta, energiaa, tarkkoja aisteja ja valppautta. "Se on luonteenpiirre, omanlaista vahvuutta ja elinvoimaa. Näitä sisäisiä ominaisuuksia on vaikeaa paikantaa, mutta sen voi nähdä katsomalla tarkasti koiran silmiin - sekä tarkkailemalla koiran reaktioita maailmalle." Morien kauneimmat koirat tuottivat lisää kauniita pentuja, jotka menestyivät näyttelyissä ja joita olisi ostettu kalliilla rahalla, mikäli Morie vain olisi suostunut myymään niitä. Mutta Morieta vaivasi kuinka niin passiiviset ja matalaenergiset koirat pystyivät menestymään näyttelyissä. Hän ei uskonut menneisyyden samuraiden huolisivan nykyisiä koiriaan.

Morie oli tutustunut vanhempaan matagimetsästäjään, Uesugiin, joka oli opettanut Morielle erämaataitoja. Morie oli vuodesta 1961 asti metsästänyt valkoisen narttukoiransa, Victory Princessin kanssa, mutta Victory oli tullut vanhaksi. Tarvittiin uusi metsästyskoira, mutta metsästykseen sopiva akita oli jo harvinainen. Vanhojen tarinoiden mukaan akitat metsästivät pareissa, mutta Morie käytti vain yhtä koiraa kerrallaan. Hänen kokemuksiensa mukaan koirat helposti tappelivat saaliista ja harjoittivat kaikenlaista dominanssipelleilyä, jolle ei yksinkertaisesti ollut aikaa. Hyvä akita vaanisi karhua hitaasti, ruumis matalana kuin kissapedolla ja päästessään karhun lähelle kiertäisi sen toiselle puolelle ja pitäisi sen haukulla paikoillaan kunnes metsästäjä saapuisi paikalle. Koira estäisi karhun pakoyritykset ja joskus hyppäisi puremaan karhun niskaan.

Syksyllä 1967 Morie kuuli huhuja Odatessa sijaitsevasta pentueesta ja lähti katsomaan pentuja Uesugin kanssa. Pennut olivat mustavalkoisia ja niillä oli paksut turkit, mutta muuten ne eivät herättäneet Morien huomiota. Matagi väitti tietävänsä takuuvarman keinon selvittää mikä pennuista sopisi metsästykseen. Uesugi tarttui pentua nopeasti hännästä ja roikotti sitä ilmassa. Morie järkyttyi aluksi. Pentu taivutti selkäänsä ja ojensi jalkojaan. Uesugin mukaan tälläinen pentu olisi vahva. Uikuttava, rimpuloiva tai haukkuva pentu olisi heikko. Morie osti kaksi pentua tästä pentueesta, uroksen nimeltä Samurai Tiger ja nartun nimeltä Shogun Princess.

1973 Morie Sawataishi ja kaadettu sepelkarhu

Morie ei aluksi tiennyt tekisikö Samurai Tigeristä metsästys- vai näyttelykoiran. Hän ei uskonut saman koiran sopivan kumpaankin virkaan. Tigerin ollessa seitsemän kuukautta vanha Morie päätti kokeilla sorsanmetsästystä sen kanssa. Morie halusi aloittaa sorsanmetsästyksen koiran ollessa nuori, sillä akitat harvoin pitivät uimisesta. Koira piti myös totuttaa aseen paukkeeseen. Ensimmäisenä metsästyspäivänään Tiger pelkäsi laukauksia ja ei suostunut menemään veteen. Morie meni itse lampeen ja viimein Tiger seurasi perässä. Morien mukaan akitat eivät pitäneet sorsien hajusta ja siksi akitoja piti kouluttaa muita koiria enemmän kantamaan sorsia suussaan. Myös Tiger päästi sorsasta pian irti. Morie leikkasi sorsan maksan irti ja syötti sen Tigerille, jonka jälkeen koira ei enää epäröinyt noutaa sorsia vedestä.

Vaikka Morie ei uskonut metsästyskoiran menestyvän näyttelyissä hän uteliaisuuttaan ilmoitti kahdeksan kuukauden ikäisen Tigerin mukaan pieneen näyttelyyn. Koiran voitettua pentuluokan Morie ilmoitti koiran mukaan suureen näyttelyyn Odatessa, jossa oli mukana akitakasvattajia ympäri Japania. Morie halusi kuulla ihmisten rehellisen mielipiteen koirasta ja jäi itse pois näyttelystä. Hänet tunnistaessaan väki saattaisi suhtautua koiraan eri tavalla. Odaten näyttelyyn lähtikin Tigerin kanssa Morien nuori poika Mamoru. Näyttelyssä kaikki ihastelivat Tigeria, jonka lihakset näkyivät selvästi turkin alta ja jonka tynnyrimäinen rinta antoi ylpeän vaikutelman. Näyttelykehään astuessaan koira virtsasi maahan reviirimerkiksi ja murisi muille koirille niin vakuuttavasti, että koirien taluttajat perääntyivät. Tiger voitti Odaten pentuluokan ja myöhemmin syksyllä palasi voittamaan nuorien koirien luokan.

Samurai Tiger pääsi ensimmäistä kertaa karhumetsälle kaksivuotiaana. Uesugi, jolla oli kansallispuiston myöntämä elinikäinen lupa metsästää missä vain milloin vain, ilmestyi keskellä joulukuuta yöllä Morien ovelle. Uesugi oli löytänyt karhun talvihorrospesän läheiseltä vuorelta ja halusi lähteä metsälle heti aamulla. 2-3 päivää kestävälle retkelle otettiin mukaan riisipalloja ja kuivattua silliä.

Uesugi elätti itsensä paljolti karhunmetsästyksellä ja metsästi aina yksin, paitsi nyt. Uesugi oli yksi viimeisiä jäljellä olevia matageja ja jälkikäteen Morie alkoi uskoa Uesugin halunneen tietojensa ja taitojensa jäävän elämään vielä hänen kuoltuaan. Hänen oma poika ei halunnut olla matagi ja Uesugi pelkäsi ettei jonain päivänä matageja olisi enää olemassa. Uesugin aseena oli murata, yhdesti laukeava kivääri. Hän uskoi yhden laukauksen olevan riittävä metsällä ja tekevän metsästyksestä saaliille reilun. Karhun ammuttuaan hän yleensä leikkasi arvokkaan sappirakon itselleen ja laskeutui vuorilta lähimpään kylään, jossa hän myi karhun ruumiin. Ostajalle piirrettiin kartta ruumiin sijainnista.

Metsästyspäivänä Morie luotti Uesugin jäljestyskykyihin. Samurai Tiger oli otettu mukaan, mutta se ei ollut koskaan edes haistanut karhun hajua, joten jäljestyksessä siitä ei ollut apua. Vuorella olevan vesiputouksen lähellä oli vanhan tammen ontto kanto. Kannon kolo näytti pieneltä, mutta Uesugi oli varma karhun olevan sisällä. Miehet seisoivat kannon kummallakin puolen. Uesugi heilutti öljyistä liinaa kannon kolon edessä, sytytti liinan tuleen ja laittoi sen koloon. Uesugi kyykistyi puukko kädessä odottamaan kannon viereen ja Morie siirtyi kannon eteen aseen kanssa. Morien olisi ammuttava karhua päähän heti sen ilmestyessä kolosta. Sekunnit kuluivat ja Morieta alkoi heikottaa, mutta hänen takanaan ollut Samurai Tiger odotti rauhallisesti. Yhtäkkiä koko karhu oli tullut kannosta ulos ja Morie ampui sitä, hän ei ehtinyt edes tähdätä päähän. Ammuttu karhu pakeni yhtä nopeasti takaisin kantoon, jonka sisälle se kuoli. Miehillä kesti tuntikausia saada kanto auki. Kun karhu oli viimein saatu kannosta Uesugi syötti sen verta Samurai Tigerille. "Se sai aikaan jotain voimakasta koiran sisällä. Sen jälkeen oli kuin koira olisi seurannut hajua maailman ääriin asti saadakseen maistaa sitä uudelleen."

Vuoden 1974 alussa Morie ja Tiger olivat jo metsästäneet kymmenen karhua yhdessä. Moriesta oli tullut alueellaan maineikas karhunmetsästäjä ja myös hänelle oli myönnetty lupa metsästää vuoden ympäri. Samurai Tiger oli erittäin sitkeä metsästyskoira. Kerran koira oli kadonnut metsään jäljittämään karhua kolmeksi päiväksi, kunnes Morie oli lopulta kuronut heidän välisen välimatkan kiinni.

Loppuvuodesta 1974 Uesugi tuli jälleen kyläilemään ja ilmoitti nähneensä suuren karhun vuoren harjanteella. Karhu asettuisi pian talviunille, jolloin sen löytäminen olisi hankalampaa. Jahtiin otettiin mukaan myös paikallinen tarkka-ampuja Den Nakagawa. Kolme miestä ja koira asettuivat Kurikoman vuorelle yön ajaksi telttailemaan. Aamulla vapaaksi päästetty Samurai Tiger alkoi jäljittää karhua ja miehet seurasivat sen perässä. Kun miehet löysivät hurjasti haukkuvan Tigerin koira oli noin 15 metriä heidän yläpuolellaan jyrkänteellä, jossa se oli ahdistanut karhun vuoren seinämää vasten. Morie ampui karhua kylkeen, mutta karhu ei kuollut ja hurjistui entisestään. Karhun haavoittumisesta ja isäntänsä läheisyydestä rohkaistunut Tiger hyökki karhua kohti, joka läimi pitkillä kynsillään ilmaa. Tiger sai usean iskun päähänsä. Morie oli oppinut Uesugilta yhden laukauksen aatteen, mutta koiransa takia ampui karhua uudestaan. Tiger liukastui jyrkänteeltä ja tippui pitkän matkan laskeutuen päälleen.

Uesugi ja Nakagawa kantoivat karhun vuorelta alas. Samurai Tiger oli liian heikko liikkuakseen ja Morie kantoi koiran olallaan kotiin. Kotimatka kesti koko päivän. Kotona Tiger laitettiin sen ulkotarhaan ja jätettiin kuolemaan. Morie ei uskonut mitään olevan tehtävissä, mutta hän ei myöskään uskonut koirien lopetukseen. Hän ei koskaan lopettanut koiriaan. Miehet ryhtyivät ryyppäämään ja kävivät yhä uudestaan läpi metsästyksen vaiheita, sekä ylistivät Samurai Tigeriä. Puheenaiheet vaihtuivat välillä sotamuisteluihin. Kukaan miehistä ei ollut halukas menemään katsomaan Tigeriä, jonka uskottiin olevan kuolemassa ja kenties vaarallinen. Juomista kesti useampi päivä. Ainoastaan Morien vaimo, jota miesten käytös ihmetytti, kävi Tigerin luona hoitamassa sitä. Kitako pesi koiran haavoja ja antoi sille vettä ja ruokaa. Kahden viikon ajan Tiger pystyi syömään, mutta oli liian heikko noustakseen ylös. Kesti noin kuukausi kunnes Tiger viimein kuoli. Eräänä aamuna Kitako löysi itkevän miehensä ulkotarhasta Tiger sylissään. Koko päivä kului surutyössä. Samurai Tigerille järjestettiin näyttävät hautajaiset, joihin osallistui paljon väkeä pappia myöten.

"Sanotaan, että elämän aikana saa vain yhden Samurai Tigeriin verrattavan koiran. Hän inspiroi minua ja palkitsi kaikki vuosikausien mittaiset vaivani. Hän oli niin luonnollinen, karu ja turmeltumaton. Minulle hän edusti kaikkea, mitä toivoin koiralta. Ja hänellä oli kaikki ominaisuudet, joita toivon jonain päivänä näkeväni itsessäni."

Nara piertelee, osa 23: Kaibutsu

Piirsin tämän kuvan viime vuoden keväällä tai kesällä Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n pian julkaistavaa uutta keräilykorttisarjaa varten. Tämä Kaibutsu tulee pakkausten kuvitukseksi. Piirsin sarjaa varten myös 4 muuta kuvitusta, jotka julkaisen netissä sitten kun kortit ovat virallisesti myynnissä. Koska korttien piirtämisestä on jo noin kauan olen hieman tyytymätön osaan piirroksistani. Tähän kuvaan olen kuitenkin yhä ihan tyytyväinen.

Olen piirtänyt paljon kuvia säännöllisesti, mutta blogiin en ole niistä juurikaan kirjoittanut. En tiedä kuinka paljon nämä postaukset kiinnostavat ketään ja loppujen lopuksi en osaa kuvailla piirtoprosessiani mitenkään syvällisesti ja päädyn toistamaan itseäni. Osasyynä on myös puhdas laiskuus.

Luonnos ja möllinaama. Tässä vaiheessa piirrän vain kuvan idean itselleni muistiin.

Puhtaaksi piirretty hahmo ja taustan alkua. Näin jälkiviisaana hahmon takajalat näyttävät turhan pieniltä ja muitakin anatomiapieruja löytyy. Rinnan ja etujalan kiinnitys ei toimi.

Suureksi yllätykseksi olen viimeaikoina alkanut jopa nauttia taustojen tekemisestä. Tässä yksinkertaiset pohjavärit on tehty puuväreillä.

Vesiväriä lisätty. Väritän nykyään paljon sekalaisesti puu- ja vesiväreillä kerroksittain. Ensin puuväriä, sitten vesiväriä, sitten taas puuväriä ja niin edelleen, kunnes kuva vaikuttaa valmiilta. Tällä hetkellä nämä välineet tuntuvat luontevimmilta, mutta sekin saattaa joskus muuttua. Muutama vuosi sitten väritin kaiken Copiceilla ja se tuntui silloin parhaimmalta.

Lisää vesiväriä ja varjostuksia. Valitettavasti seuraavasta vaiheesta, jossa lisäsin kaikkeen uudestaan puuväriä ja valkoisella geelikynällä hohtavia kohtia, sekä vahvistin ääriviivat uudelleen, ei ole enää tallessa kuvia.

Valmis kuva. Olen jo teettänyt omiin myynteihin printtejä tästä kuvasta ja olen ollut todella tyytyväinen printtien laatuun. Nyt vielä odottelen innolla miltä kuva näyttää keräilykorttien pakkauksissa.

Johnin menneisyys metsästyskoirana

Tämä juttu julkaistiin ensin Tähdenlento nro 9:ssä.

Vaikka John onkin niin tärkeä ja pidetty hahmo Ginga-sarjassa, ei sen kiehtovasta menneisyydestä metsästyskoirana kerrota paljoa. Hahmon menneisyydestä kuitenkin levitellään etenkin mangan alussa pieniä tiedon muruja siellä täällä. Näiden avulla voi saada melko kattavan kuvan hahmon entisestä elämästä.

Saksanpaimenkoira on erikoinen valinta metsästyskoiraksi. Aivan epärealistista tämä ei suinkaan ole, onhan rotu hyvin älykäs ja monipuolinen. Olen jopa kuullut rodun edustajista joita olisi käytetty noutajina. Palveluskoiralajeihin kuuluu paljon noutoa, joten kapulan vaihto sorsaan tuskin on näppärälle koiralle haasteellista. John oli kuitenkin melkoinen monitoimikoira, jonka roolina oli saaliin noudon lisäksi jäljittäminen ja saaliin paikalla pito haukulla, ja myös joissain tapauksissa suoraan saaliin kimppuun käyminen. Koira vaikutti myös ymmärtävän ilmiömäisen hyvin isäntänsä puhetta - se osasi esimerkiksi kietoa köyden puun ympärille käskystä sekä pitää saaliiseen eroa isäntänsä sanoman välimatkan verran.

John ei myöskään ollut erikoistunut mihinkään tiettyyn eläinlajiin. Isäntänsä Hidetoshin kanssa se oli metsästänyt ympäri maailmaa. Hidetoshi näyttää Daisukelle trofeehuoneensa, jossa on paljon täytettyjä eläimiä ja valokuvia kaadoista. Näiden joukossa on muun muassa kiinalainen ihmissyöjätiikeri, afrikkalainen leijona, merileijona, pahkasika, puuma sekä erilaisia peuroja ja villivuohia. Hidetoshi painottaa kaataneensa saaliinsa Johnin kanssa yhdessä. Näiden lisäksi he metsästivät myös pientä riistaa, kuten fasaaneja, minkä ansiosta John ja Gin tapasivatkin toisensa. Aluksi John vähättelee japanilaisia karhuja, sillä ne eivät sen mielestä olleet mitään verrattuna afrikkalaisiin petoihin.

Business Jump -lehdessä julkaistiin vuonna 2011 lyhyt lisätarina nimeltä Namonaki Inu no Uta ("Nimettömän koiran laulu"). Tätä tarinaa ei ole vielä julkaistu minkään pokkarin mukana. Tarina sijoittuu viimeiseen taisteluun Akakabutoa vastaan. Valkoinen kishua muistuttava koira Ref pelastaa Johnin Akakabuton kätyrin iskulta, mutta haavoittuukin itse. John hämmentyy tunnistaessaan koiran, sillä ne ovat aiemmin tavanneet vuosia sitten Afrikassa. John oli ollut isäntänsä kanssa metsästysmatkalla, ja Refin isäntä oli ollut japanilainen valokuvaaja, minkä vuoksi Ref kantoi laukussa mukanaan filmirullia. Yksinään liikkuva Ref oli joutua leijonan uhriksi, mutta John pelasti sen. Muistelun loputtua Ref kuolee karhun iskuun ja John jatkaa taistelua karhuja vastaan. Hahmoa ei tämän jälkeen enää mainita.

Tähdenlento 11

Kannen on piirtänyt Nemi

Pahoittelen tämänkertaisia sumeita kuvia!

Tähdenlento 11:n arvio tulee vähän myöhässä, ehtihän tässä vuosi vaihtua. Tämä numero aiheutti minulle paljon harmaita hiuksia. Teemaksi äänestettiin rakkaus, jonka olin itse laittanut ehdolle. Rakkaus on mielestäni todella kiinnostava ja ikivihreä aihe, joka olisi tuonut vaihtelua ainaisen taistelumeiningin sekaan. Harmittavasti vaikka teemaa olikin äänestetty ei siihen melkeinpä kukaan muu kirjoittanut mitään. Aihe ei yksinkertaisesti inspannut ihmisiä. Tämä ongelma oli myös narttuteeman kanssa, joskin ei yhtä pahana. Vaikuttaa siltä, että Gingasta on yksinkertaisesti liian vaikeaa kirjoittaa hempeämpiä aiheita (kohta joku valittaa kuinka stereotypioin naiset hempeiksi).

Juttujen puute oli niin paha, että vielä muutamaa viikkoa ennen deadlinea ainoat artikkelit olivat minun kirjoittamia/hankkimiani + toinen puolisko Antun fanitarinasta, joka oli jatkoa viime numerosta. Vaikka kuinka ulisin juttujen perään ja ehdottelin aiheita sain vain A.vulgariksen ja Raezlan kirjoittamaan muutaman artikkelin. Ja hitonmoinen kiitos heille! Tästä huolimatta lehdestä oli silti tulossa erittäin ohut ja päädyin epätoivoissani pyytämään lupaa Satanicalta julkaista kaksi hänen blogissaan olevaa vanhaa juttua. Olen aina halunnut saada Tähdenlentoon nimenomaan uusia juttuja, joita ei voisi lukea muualta, mutta nyt oli pakko tehdä tälläinen ratkaisu. Tästäkin huolimatta lehti jäi melko ohueksi. Onneksi tätä ongelmaa ei näytä tulevan ensi vuoden lehtiin, sillä niihin on jo valmiina paljon täysin uusia ja kiinnostavia artikkeleita.

Joitain minun kirjoittamiani juttuja olivat pikainen esittely vasta-alkaneesta Ginga Densetsu Noahista (tästä pitänee tehdä oma postaus joskus), juttu elokuvien ihmisten ja hirviöiden romansseista, sekä testi, jossa selvitetään oma Ginga -kumppani. Haastattelin myös Saiccua, jonka colliet olivat ajankohtaisia Lassie -mangan suomennoksen myötä, sekä Meepaa, jonka Akafer- sarjakuvan muistaa varmasti moni minun ikäinen. Nostalgian tunnetta toi myös Tiiniuwin tooodella vanhat, yhä ihanat kuvitukset, joita saimme onneksi käyttää Satanican roolipeliartikkelissa. A.vulgaris kirjoitti eläinmaailman pariskunnista, sekä lemmikkikaniineista, joka toi hyvää vaihtelua mukaan. Raezlan kolumnissa mietittiin tätä havaittua rakkausteeman vaikeutta

Taittojälki oli taas nättiä ja tykkäsin etenkin kuinka collie-kuvat, sekä piirtämäni kuva Saheijista sulautuivat nätisti sivun taustaan. Taittaja teki myös oikein tunnelmallisen ja teemaan sopivan kannen. Roolipeliartikkelissa kuitenkin minua ihmetyttivät osaa kuvista reunustavat haaleat neliöt. Olivatko ne tarkoituksella mukana? Neliöiden väri oli niin haaleaa, että kyseessä saattoi olla vahinkokin.

Olen pahoillani etenkin uusien jäsenten vuoksi mikäli tämä lehti ei vastannut odotuksia. Toivon, ettei tulevaisuudessa tarvitse enää koskaan turvautua näin suureen määrään vanhaa materiaalia.Toivon myöskin, ettei teema-äänestyksissä mieluusti äänestetä aiheita, joista ei olisi itse valmis kirjoittamaan mitään.

Henkilöt, jotka eivät kuulu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:hyn voivat ostaa lehden yhdistyksen myyntipöydiltä eri tapahtimista, tai tilata sen Hopeapuodista. Juttuja voi kirjoittaa kuka tahansa ja ohjeet löytyvät täältä.

Conraportti Gingacon 2.11.2019

Omia juttuja

Tämä raportti tuleekin vähän myöhässä. Olin myös Gingaconissa taidekujalla myymässä omia tuotteitani. Kyseessä oli neljäs Gingacon ja minulle kolmas kyseinen con, yhden vuoden olin aikaisemmin jättänyt väliin. Gingacon on eläintarinateemainen ja muihin coneihin verrattuna siellä on erityisen paljon esimerkiksi Hopeanuoli-faneja. Tämän vuoksi olen aina myynyt todella hyvin Gingaconeissa, oman taiteeni keskittyessä eläimiin. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus. Minulla oli hyvin paljon kuluja matkan takia, matkusteluun meni varmaankin noin 50€ ja koiran hoitoon 95€. Näidenkin kulujen jälkeen kuitenkin voittoa tuli muistaakseni 85€. Eihän tuolla rikastu, mutta aina hyvä homma ettei miinukselle mene.

Jaoin pöytäni Kuromen kanssa ja sovimme myös katsovamme yhden miehittämättömän kujapöydän perään, johon oli kerätty tuotteita kolmelta ihmiseltä. Tämän vuoksi en käynyt oikeastaan missään ohjelmassa, paitsi vähän kävin kuuntelemassa yhtä Raezlan luentoa. Ohjelmalehtisen perusteella ohjelmaa vaikutti kuitenkin olevan monipuolisesti. Olisin ollut kiinnostunut kallonkeräilyluennosta, jota Karman oli tarkoitus pitää, mutta kyseinen luento harmittavasti peruttiin. Toivottavasti se järjestetään vielä jossain, aihe on ainakin todella kiinnostava ja erilainen.

Gingaconissa oli tänä vuonna ennätysmäärä kävijöitä. Peräti lähes 600 kävijää, siinä missä edellisvuonna kävijöitä oli vielä noin 400. Con järjestettiin Järvenpäässä, Järvenpää-talolla, johon tuollainenkin määrä mahtui ihan hyvin. Talo oli myös heti juna-aseman vieressä, mistä annan paljon plussaa. Minulla on kuitenkin myös paljon kritiikkiä Järvenpää-taloa kohtaan. Olin suurimman osan vuodesta Gingaconin coniteassa tiedottajana, joten pääsin lukemaan millaista vääntöä conilla ja talolla on ollut. Tämän perusteella en suosittelisi Järvenpää-taloa tapahtumapaikaksi, sen tilavuudesta ja loistavasta sijainnista huolimatta. Gingaconia järjestävä Suomen Hopeanuoli-fanit ry vuokrasi korkealla hinnalla KOKO Järvenpää-talon kyseiselle päivälle, mutta myöhemmin kävikin ilmi, että talossa olevassa teatterissa olisi silti teatteriesitys, johon osallistuisi noin 100 kävijää. Näytöksen väliajalla ja loputtua näitä teatterikävijöitä alkoi vyöryä conin puolelle maksamatta lippuja, joka aiheutti kaaosta ja mahdollisesti menetettyjä tuloja conille. Järvenpää-talolla oli myös tiukat säännökset eväiden suhteen. Sen vielä jotenkin ymmärtää, että Gingaconin työläiset joutuvat ostamaan heiltä eväät, mutta Järvenpää-talo oli myös kieltänyt etteivät tavalliset kävijät saisi syödä omia eväitään talon sisällä! Tälläistä sääntöä oli lähes mahdoton valvoa ja en ole ennen törmännyt coniin, jossa tälläistä sääntöä olisi ollut.

Kippycuben pöytä

Silwetanjan pöytä

Gingaconista jäi jälleen hyvä mieli ja aion tulevaisuudessakin aina yrittää päästä tähän coniin. Valitettavasti Gingaconia ei järjestetä vuonna 2020. Nykyiset järjestäjät ovat paljolti loppuunpalaneita ja uusia järjestäjiä on ollut vaikea saada mukaan. Toivottavasti ensi vuoden aikana mukaan saadaan houkuteltua uusia ihmisiä, sekä löydetään hyvä paikka conille. Etenkin kaltaisilleni eläinpiirtäjille Gingacon on ollut todella hyvä myyntipaikka, joka olisi sääli menettää.

SaQen pöytä

Conraportti Akicon 19.-20.10.2019

Akicon järjestettiin Kokkolassa ensimmäisen kerran tänä vuonna. Olin aikaisemmin käynyt muutama vuosi sitten Kokkolan Kokkoconissa, joka on sittemmin jäänyt tauolle ja todennäköisesti lopettanut toiminnan. Asun Kokkolan vieressä, Pietarsaaressa, joten olisihan se kätevää jos naapurikaupunkiin saataisiin menestyvä con. Lähdin coniin taidekujalle seuranani A.vulgaris, joka oli mukana ihan hengailumielessä eikä myynyt mitään. Olemme molemmat Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäseniä, joten pöydältäni sai myös yhdistyksen esitteitä.

Mistähän sitä aloittaisi? En ollut tapahtumapaikalla käynyt ennen, mutta sinne löysi ihan helposti conin nettisivuilla julkaistun kartan avulla. Tilat olivat hyvän kokoiset ja oikein sopivat conille. Paikassa oli kuitenkin yksi miinus, nimittäin liikuntahalli oli jaettu kahtia mustalla verholla, jonka yhdellä puolella oli myyntisali ja taidekuja ja toisella puolella cosplay- ja musiikkilava. Conissa oli kaksi musiikkiesitystä ja verho välissä ei vaikuttanut mitenkään äänten leviämiseen taidekujankin puolelle. Eihän se hirveästi olisi haitannut, jos tarvitsisi vain kuulla varsinaiset esitykset, mutta kun oli pakko kuulla kummankin esiintyjän alkuharjoittelut myös. Myös äänentoistossa oli ongelmia, jolloin laitteista syntyi välillä korvia viiltäviä ääniä. Seuraavan kerran musiikkiesitykset kannattaisi siirtää äänieristettyyn huoneeseen.

Omia juttuja

Ensimmäisenä päivänä paikalla oli hyvä määrä väkeä, eikä tungosta silti ehtinyt syntyä. Sain käsityksen vieraita olleen yhteensä noin 300, mikä olisi ihan hyvä saavutus uudelle conille. Toisena päivänä taas meno oli todella autiota, kävijämäärä oli tippunut dramaattisesti ja samoin tippuivat taidekujalaisten tulot. Ensimmäisenäkin päivänä tuloni olivat melko pienet, mitä odotinkin pienemmältä paikkakunnalta, mutta toisena päivänä ne olivat jo puolittuneet. Toisena päivänä kävijöitä oli yksinkertaisesti vain yksi tai kaksi kourallista, tai siltä se ainakin näytti pöydältä katsottuna, ja lähes kaikki olivat samoja naamoja ensimmäiseltä päivältä. Kuulin monen taidekujalaisen päivittelevän toisen päivän heikkoa myyntiä. Menon ollessa jo pystyynkuollutta päädyimme sitten A.vulgariksen kanssa lähtemään kotiin aikaisemmin. Jo Kokkoconin kanssa olin miettinyt miksi ihmeessä Kokkolassa yritetään järjestää kaksipäiväisiä coneja. Kannattaisi panostaa siihen yhteen päivään ja vaihtaa kaksipäiväiseksi vasta sitten, kun useampi onnistunut con on jo takana ja uskotaan, että kävijöitä ja ohjelmaa varmasti riittää tasapuolisesti kummallekin päivälle. Ohjelmakarttaa katsoessa kummankin päivän ohjelmat olisi todennäköisesti voinut yhdistää samalle päivälle.

Kävin conin aikana vain yhdessä ohjelmassa, pääjärjestäjän luennolla "Pikaopas hahmon luomiseen", joka oli ihan hyvä, joskin harmittavan pintapuoliselta tuntuva katsaus. Luennoitsija vaikutti innostuneelta aiheestaan, mistä saa plussaa. Muun ajan olinkin vain taidekujalla ja A.vulgaris kävi jossain cossijutuissa, mutta saa itse kertoa niistä jossain jos haluaa. Con saa lisäpisteitä siitä, että he jakoivat taidekujalaisille kummallekin päivälle lipukkeet, joilla sai ilmaisen juoman kahvilasta. Myös kaverini sai lipukkeet, vaikka ei myynytkään mitään omia tuotteita.

Näistä cossaajista oli pakko ottaa kuvat! Olen sekä Ghost -bändin että Detroit: Become Human -pelin fani ja olin lapsellisen innostunut nähdessäni heidät. Cossaajien nimet eivät ole tiedossa, jos he tämän koskaan näkevät he voivat ilmoittaa itsensä.

Taidekujailu Akiconissa oli suurimmaksi osaksi positiivinen kokemus. Välillä oli pitkiä taukoja, jolloin kukaan ei käynyt pöydällä, mutta onneksi joukossa oli ihmisiä, jotka piristivät päivää puhumalla hetken kanssamme jostain. Itseäni piristi hirveästi kuinka ainakin 3-4 eri ihmistä tuli päivittelemään Death Stranding -piirrostani ja höpöttämään siinä olevasta lempinäyttelijästäni Mads Mikkelsenistä. Olen jotenkin niin tottunut siihen, ettei ketään kiinnosta asiat, joista minä olen kiinnostunut... Ja muutenkin kaikki ohimenevätkin kehut kuvistani olivat erittäin mukavia. Oikeasti ihmiset, puhukaa piirtäjille! Ei mitään ole pakko ostaa, mutta taidekujapäivät ovat pitkiä ja yksinäisiä, joten pienet juttutuokiot silloin tällöin ovat tervetulleita.

Pari ei niin mukavaa asiaa tuli myös koettua pöydältä käsin. Coniin oli eksynyt iäkäs mummo, joka kävi jokaisen taidekujapöydän läpi kysyen ilmaisia tuotteita, eikä edes katsonut mitä oli myynnissä, jatkaen heti eteenpäin kun sanottiin ettei ole mitään ilmaista. En myöskään hirveästi pitänyt conin järjestyksenvalvojista, jotka ensimmäisenä päivänä vain katselivat sivusta kun lapset juoksivat täysillä edestakaisin taidekujalla vaarallisen lähellä pöytiä ja heittelivät pullonkorkkeja ja sen sellaista. Yksi järjestyksenvalvoja tuli myös pöytääni katsomaan kuviani ja vaikutti aluksi mukavalta, mutta hänen kysyessään tilaustöistä ja vastatessani etten yleensä tee niitä hän alkoi epämukavalla tavalla tivata miksi en tee. Ihmisten asenteissa piirtäjiä kohtaan on kyllä parantamista.

Furzonen käsitöitä.

Inka Tuulian taidetta.

 Myyjiä oli vain kaksi: Urumi ja Manga Cafe. Tämä oli vähän harmittavaa, mutta ymmärrettävää pienelle ja uudelle conille. Monipuolinen taidekuja paikkasi asiaa. Akiconista jäi ihan peruspositiivinen vaikutelma ja voisin tulla uudestaankin. Paljon petrattavaa on, mutta kuitenkin yhä ymmärrettävää uudelle contulokkaalle. Toivottavasti con järjestetään tulevaisuudessakin ja virheistä opitaan, mielellään pitäisin naapuriconin.

Taidekujailen tänä vuonna vielä Gingaconissa parin viikon päästä. Nähdään siellä!

Gomis & Loviatar

Kuulumisia

Viime postauksesta onkin jo aikaa (no, minun mittapuulla). Vanha läppärini kuoli ja kesti hetken aikaa hommata uusi. Nyt voinkin taas kirjoitella blogeihin ja muihin projekteihin. Elokuvablogini Katkeran Kuun ehdinkin jo päivittää Viimeisen yksisarvisen arvostelulla. Kumpaankin blogiin on useampi juttu rästissä ja ne pitäisi saada kirjoitettua vielä muistin aikana.

Uusi Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehti, Tähdenlento, on mennyt taas taittoon ja se ilmestyy vielä tämän vuoden puolella. Teemana oli rakkaus, mikä on mielestäni oikein hyvä teema, mutta valitettavasti se ei hirveästi tuntunut kiinnostavan muita kirjoittajia. Sama ongelma oli narttuteeman kanssa. Nämä aiheet eivät vain tule paljoa esille Takahashin sarjoissa, mikä on harmillista. Ilmeisesti ne kuitenkin kiinnostaisivat lukijoita, kerta teemat voittivat äänestyksissä. Odotan kuitenkin taas sormet syyhyten uutta lehteä. Aina mielenkiintoista nähdä millaisia ratkaisuja taittaja tekee kuvien valintojen ja asettelujen suhteen. Toinen yhdistyksessä johtamani projekti on kolmas sarja keräilykortteja ja sekin edistyy hyvää vauhtia. Tähän mennessä valmistuneet kortit ovat olleet hirveän hienoja. Voi kun voisin näyttää niitä jo, mutta en saa!

Aion tänä vuonna taidekujailla Kokkolan Akiconissa (19.-20.10.) ja Järvenpään Gingaconissa (2.11.). Olen tätä varten valmistautunut tilaamalla pitkin kesää ja syksyä kaikenlaisia telineitä pöydälle, sekä tietenkin printtejä, postikortteja ja tarroja. En todellakaan usko saavani tapahtumista voittoa kaikkien kulujen jälkeen (ei pelkästään myyntimateriaali, mutta myös matkustus ja koiran hoito maksavat paljon), mutta teen tätä enemmän maisemanvaihtelun, kaverien tapaamisen ja kivan mielen vuoksi. Tuotteeni ovat ehkä vähän kalliimpia kuin muiden, sillä tilasin jälkikäteen ajateltuna melko kalliista paikasta printit. Printit ovat myös korttimaista materiaalia, mikä ei tietääkseni ole yleistä. Heti kun sain tietää taidekujapöytien koon teippasin mitat lattiaan ja olen harjoitellut tuotteiden asettelemista siihen. Alla olevasta kuvasta näkyy yksi tälläinen varhainen harjoittelu Akiconin pöytää varten. Kuvasta puuttuu joitakin tuotteita, enkä todennäköisesti aio pitää postikortteja suoraan pöydällä, sillä pelkään niiden lentävän pöydästä helposti. Kirjoittelen kummastakin conista raportit aikanaan.

Olen tänä vuonna ollut hyvin tuottelias piirtämisen kanssa. Hopeanuoli-yhdistyksen projektit ovat antaneet hyvän syyn piirtää monta kuvaa ja tuotteiden saanti tuleviin coneihin on ollut hyvin motivoivaa. Alla olevat kaksi kuvaa tein nimenomaan printtimyyntiä varten, mutta tietenkin aika sanoo mitkä kuvat myyvät ja mitkä eivät.