Kaikenkarvainen Charlie 2

NIMI: Kaikenkarvainen Charlie 2 (All Dogs Go To Heaven 2)
VUOSI: 1996
OHJAAJA: Paul Sabella, Larry Leker
KÄSIKIRJOITUS: Mark Young, Kelly Ward

Katsoin viimeksi Charlie 2:n varmaankin jopa kymmenen vuotta sitten, tosin penskana olen nähnyt leffan monta kertaa joten tapahtumat eivät olleet päässeet unohtumaan. Etenkin laulut muistin yhä elävästi. Leffaa ei ole valitettavasti julkaistu Suomessa kuin VHS:lle, mutta ostin DVD:n ulkomailta.

Alkuperäinen elokuva päättyi Charlien kuolemaan ja nyt renttukoira tylsistyy koirien taivaassa. Koira kaipaisi taas vähän jännitystä elämäänsä, mikä yli-imelässä ja seesteisessä taivaassa ei ole mahdollista. Edellisestä elokuvasta tuttu Carface juonii jälleen, tällä kertaa mysteerisen pahiskissan alaisena. Carface varastaa uudelle isännälleen Gabrielin pasuunan, jota ilman uudet sielut eivät pääse taivaaseen. Pasuuna  tipahtaakin kuitenkin taivaasta maan pinnalle, San Franciscoon. Taivaassa syntyy kriisitila ja Charlie tarttuu heti tilaisuuteen päästä millä tahansa tekosyyllä takaisin elävien kirjoihin. Charlien ja kaverinsa Itchyn tehtävänä on etsiä pasuuna, mutta Charlieta kiinnostaa enemmän ilakointi ja kotoaan karannut poika, sekä nätti koiranarttu.

Minulla ei ole mitään jatko-osia vastaan, mutta valitettavan moni tehdään vain rahastusmielessä ja selkeästi huonommalla laadulla kuin alkuperäinen. Charlie 2 on yllättäen kuitenkin julkaistu elokuvateattereissa ja vaikka animaation laatu on selkeästi alkuperäistä vaatimattomampi ei kyseessä ole kuitenkaan puolella perseellä tehty teos. Uudet animaattorit ovat pystyneet matkimaan alkuperäisen elokuvan hahmojen ulkonäköä ja liikkeitä hyvin uskollisesti, toisin kuin esimerkiksi Balto 2:ssa, jossa tyyliä oli kyllä yritetty matkia, mutta jälki ei näyttänyt ollenkaan luontevalta. Jatko-osassa on selkeästi säästetty rahaa ja vaivaa esimerkiksi kaupunkikohtauksissa laittamalla taustalle mahdollisimman vähän ihmisiä, sekä toimintakohtauksissa yksinkertaistaen hahmoja, luottaen ettei katsoja huomaa tätä kaiken kaaoksen lomassa. Animoinnissa on myös outoja pikkuvirheitä silloin tällöin, näistä eniten häiritsi hahmojen useasti väärin väritetyt tai värittämättömät silmät. Paljon on myös puhuttu kuinka Charlien ja Itchyn maagiset pannat katoilevat ja ilmestyvät väärissä kohtauksissa, mutta itse en tätä huomannut ollenkaan elokuvan aikana joten en siitä aio nillittää. Laatu pysyy kuitenkin vahvassa keskitasossa koko elokuvan ajan.

Elokuva mielestäni jopa onnistuu jossain alkuperäistä paremmin, nimittäin lauluissa. Ensimmäisessä elokuvassa laulut olivat mielestäni melko mitäänsanomattomia ja en muista kuin kahdesta muutaman virkkeen. Sen sijaan kakkososan laulut ovat jääneet elävästi mieleeni, vaikken ollut elokuvaa nähnyt vuosikausiin. 

Juonellisesti elokuvassa on tarpeeksi tuttuja elementtejä, kuten yksinäisen lapsen auttaminen, jotta jatko-osa tuntuu tutulta, mutta onneksi kyseessä ei ole täydellinen kopio ensimmäisestä tarinasta. Charlie on yhä viihdyttävän renttumainen, muttei yhtä ahne kuin edellisessä elokuvassa. Onneksi tarina on myös oikea JATKO-osa, eikä Disneymäisesti (Bambi 2 ja Topi ja Tessu 2??) ole ruvettu tekemään jotain laimeaa Charlien lapsuusseikkailuja jonnekin aiemman elokuvan menneisyyteen tai keskelle. Juoni oli yhä näin kriittisenä aikuisenakin oikeasti viihdyttävä ja osa kohtauksista yhä jännittäviä. Elokuvan lopetus on valitettavasti hieman heikko, koska päivän pelastava pasuuna yhtäkkiä toimiikin päinvastoin kuin aiemmin Charlien puhaltaessa siihen.

Charlie 2 valitettavasti synnytti myös hyvin puolivillaiselta näyttävän jouluspesiaalin, jota en ole vielä uskaltanut katsoa, sekä todella ala-arvoiselta näyttävän tv-sarjan. Aion nämäkin katsoa jossain vaiheessa. Juuri tämä jatko-osa kuitenkin on yhä viihdyttävä ja tarpeeksi hyvin tehty, vaikkei Don Bluth osallistunut sen tekemiseen mitenkään.

TÄHDET: ***1/2

Nara piertelee, osa 5 - Muistilappuhelvetti

Muistilappu plus kökköä digitaaliväritystä

Etsiskelin erään FB-ryhmän arkistoista vanhoja kuviani, joita en ole muualle tallentanut. Selaillessa vastaan tuli järjetön määrä muistilapuille piirrettyjä suherruksia, joita tein ollessani töissä kuntouttavassa työtoiminnassa kierrätyskeskuksessa joko kassalla tai hinnoittelijana. Kummassakin hommassa oli pitkiä aikavälejä, jolloin ei ollut mitään tekemistä. Aloitin homman joskus 2013 keväällä ja lopetin lopullisesti (no toivottavasti) syksyllä 2014 kun siirryin aloittamaan yrittäjän uraa, väliin mahtui muutamien viikkojen taukoja jolloin olin uravalmennuskurssilla ja työharjoitteluissa jossain muualla.

Minulla tosiaan oli tapana hiljaisina hetkinä piirtää muistilaput täyteen typerää roskaa, josta kiitettävän määrän toin kotiin skannattavaksi (sori vaan työpaikalle jonka lappuja kulutin). Huvin vuoksi keräsin kaikki netistä löytämäni skannit ja tein tälläisen koosteen teille. Kaikki kuvat on tehty kuulakärkikynällä, tosin joskus oli käytettävissä jotain puuvärejä ja Stabiloja.

Hopeanuolipaskaa I

Hopeanuolipaskaa II

Suunnittelin alapurentaista koirasusihahmoa johonkin tarkoitukseen, jota en satu muistamaan enää.

Kas, lähes 100% sama uhkaus kuin yläkuvassa

Hyvin aikuismaisia aiheita siis! Kiroilevia ja kuolaavia eläimiä, Hopeanuolta ja sekavaa angstausta.

Feast

NIMI: Feast
VUOSI: 2014
OHJAAJA: Patrick Osborne
TARINA: Nicole Mitchell, Raymond S. Persi

Feast on upouusi Disneyn lyhytelokuva, joka on voittanut parhaan animaation Oscar- ja Annie -palkinnot. Elokuva kestää vain kuusi minuuttia. Ymmärtääkseni Feast on näytetty elokuvateattereissa ennen Big Hero 6:a.

Päähenkilö on kadulta löydetty bostoninterrieri, jonka näkökulmasta katsellaan omistajan parisuhdetta. Kun omistaja on vielä poikamies saa koirakin syödä päivästä toiseen ties mitä herkkuruokia lihapullista pizzaan. Mutta sitten nainen astuukin kuvioihin ja siirrytään terveelliseen ruokavalioon, koiralle ei enää heru kuin peruskoiranruokaa ja rehuja koristeeksi.

Ensimmäisellä katselukerralla en oikein ymmärtänyt elokuvan pointtia, sillä tuntui kuin koko pituus tulisi olemaan vain nätisti piirrettyä koiran mässäilykekkeriä. Ihmiset hyörivät taustalla ja heihin ei välttämättä kiinnitä ollenkaan huomiota. Koiran omistaja ja hänen tyttöystävänsä eroavat jossain vaiheessa, jolloin ruoka vaihtuukin taas takaisin epäterveellisiin herkkuihin. Varsinaista riitakohtausta ei elokuvassa ole, jolloin muutoksen syy ei välttämättä ole niin selvä. Toisaalta konsepti ihmissuhteen tarkastelusta koiran ruokailun kautta on omaperäinen ja toimiva - jos muistaa kiinnittää huomiota niihin ihmisiinkin. Vähän jäi ärsyttämään stereotypia vain terveysruokaa puputtavista naisista.

Animointi on varsin nättiä. Tyyli on erikoinen, sillä ääriviivoja ei juuri käytetä, vaan hahmojen yksityiskohdat muodostuvat kiinteistä värimöykyistä. Taustat ovat paljolti blurrattuja ja valaistukset dramaattisia. Lopputulos on sekoitus perinteistä ja tietokoneanimaatiota.

Mukava elokuva, jolle kyllä kannattaa uhrata se kuusi minuuttia päivästään. Mitään maailmaa mullistavaa ei ole luvassa, mutta idea on omaperäinen, animointi nättiä ja on myös mukavaa nähdä normaalikuonoinen bostoninterrieri, vaikka sitten animaatiossa.

TÄHDET: ***

Portfolio - The Disqualified Portfolio

Kansi by Cara Mitten

NIMI: The Disqualified Portfolio
VUOSI: 2007
TEKIJÄT: Useita

Tätä portfoliota ei harmittavasti ole julkaistu kirjana, vaan CD:nä. En piittaa taide-CD:istä, koska mielestäni kirja on arvokkaamman oloinen, mutta pidän tämän portfolion aiheesta ja kun halvalla sai niin tulipahan hankittua.

Teemana ovat koiranäyttelyistä hylätyt koirat, joilla on esimerkiksi jokin värivirhe. Terveenä sanomana on, että jokainen koira on yhä arvokas ja komea yksilö, vaikkei nyt kävisi yhteen rotumääritelmän ahdasmielisyyksien kanssa. Kaikki CD:n furryt ovat uroksia.

Vasen: Miss Monster. Oikea: Thornwolf.

Vasen: Egypt Urnash. Oikea: Cara Mitten.

Mukana on 34 rotua, joissa on vaihtelua tunnetuista kestosuosikeista (Alaskanmalamuutti, akita, rottweiler...) harvemmin nähtyihin rekkuihin (Bostoninterrieri, meksikonkarvatonkoira, bokseri..). Oma suosikkini on tietty yläoikella näkyvä amerikanpitbullterrieri, josta en ennen ollut nähnyt sensuroimatonta versiota. Rotukirjo on siis kiitettävä ja suurin osa koirista näyttää rodultaan. Joka kuvan alla lukee onneksi koiran rotu ja hylkäyksen syy, joskin huomasin turhan monen artistin vähän mielikuvituksettomasti vain antaneen koiralle siniset tai eriväriset silmät hylkäyksen syyksi.

Artisteja on ollut mukana 21. Tunnetuimpia näistä lienevät Zaush, Wolfnymph, Heather Bruton, Bloodhound Omega, Roz Gibson ja Thornwolf. Mukana on myös pienempiä furrytaiteen nimiä. Jokainen on saanut piirtää omalla tyylillään, jolloin kokonaisuus on vähän sekametelisopan puolella osan kuvista ollessa äärimmäisen realistisia, osan taas ollessa lähes abstrakteja/kubistisia.

Mukana on myös jokaisesta kuvasta tehdyt työpöydän taustakuvat. Ihan kiva kokonaisuus, joskin en pääse eroon tästä "yhyy mut kirja ois ollu parempi" päähänpinttymästäni.

TÄHDET: ***1/2

by Damalia

Kolmas Tähdenlento on ilmestynyt

Kansi by Detrah & Spyro

Suomen Hopeanuoli -fanit ry:n tämän vuoden jäsenlehti ilmestyi juuri kotiini ja lehti on tänä vuonna mukavan laadukas. Olen osallistunut lehdessä neljän artikkelin tekoon, sekä joitain kuviani on käytetty kuvituksena, joten en voi tätä numeroa arvostella. Aikaisemmat kaksi numeroa on kyllä arvosteltu blogissa ja vaikka nekään eivät olleet missään nimessä huonoja, on tämä kolmas numero taas selkeästi askeleen ammattitaitoisemmin tehty.

Tein lehteen seuraavat artikkelit: Oikean elämän hirviökarhut, jossa kerron oikean elämän vastineista Akakabutolle, esittely Viidakkokirja -animesta (Shonen Mowgli), sekä kaksi artikkelia kahdesta sankarikoirasta. Lehden tekoon voi osallistua kuka tahansa yhdistyksen jäsen ja itse ainakin tykkäsin tästä työskentelystä. Aion osallistua taas seuraavan lehden kirjoittamiseen, joka ilmestyy joko tänä vuonna vuoden toisena numerona, tai sitten ensi vuonna vuoden ensimmäisenä numerona.

Mukana on myös blogini mainos! Sain luvan ilmaiseksi mainostaa jotain lehdessä. Alunperin mainoksessa piti olla yritykseni, mutta en sitten kehdannutkaan mainostaa sitä vielä kun yritys ei ole vieläkään virallinen eikä sillä ole tuotteita myynnissä. Laitoin viime torstaina yrityslainahakemuksen menemään, joten eiköhän hitaasti olla menossa oikeaan suuntaan. Sen sijaan laitoinkin SK:n mainoksen, vaikka blogin mainostaminen onkin ehkä kenties mahdollisesti vähän junttia. Näköjään kannatti, jäsenlehden ilmestymisen jälkeen on blogin Facebook -sivuille tullut 9 uutta tykkäystä, jota en usko sattumaksi.

Lehti tulee tänä vuonna automaattisesti korottuneen jäsenmaksun maksaneille jäsenille. Uusi käytäntö lehden kuulumisesta jäsenmaksuun on mielestäni hyvä. Ei haittaa ollenkaan maksaa pikkaisen enemmän, jos siihen sisältyy lehti. Muutenhan se lehti pitäisi kuitenkin ostaa erikseen. Lehteä tulee varmasti vielä myyntiin ei-jäsenillekin kuten edellisinä vuosina. Jäsenyyteen kuuluu tänä vuonna myös tervetuliaispaketti, jossa on pieni lehtinen, pinssi ja jäsenkortti. Yhdistyksellä on ollut paljon alamäkiä ja se on saanut hurjaa kritiikkiä osakseen, esimerkiksi paljon myöhästyneiden jäsenkorttien takia. Nyt tuntuu kuitenkin, että yhdistys olisi nousemassa jaloilleen ja nämä tuotteet ovat varsin nättejä ja laadukkaita. Etenkin jäsenkortista pidän. Kortissa on hieno kuvitus ja itse kortti ei vaihdu vuosittain, vaan siihen lähetetään vaihtuva tassutarra.

Kennel Tokorozawa

NIMI: Kennel Tokorozawa
VUOSI: 1992
OHJAAJA: Hiroshi Sasagawa
TARINA: Maki Ootsubo

Voi pojat miten erikoinen animaatio minulle linkattiinkaan. VAROITUS! Elokuvan juoni perustuu pelkästään eläinseksihuumorille, mutta mitään itse aktia ihmisen ja eläimen välillä ei elokuvassa tapahdu. Jos aihe kauhistuttaa suosittelen kuitenkin herkempiä skippaamaan tämän arvostelun.

Rin Tin Tin on lemmikkikaupan koira, joka rakastaa omistajiensa tytärtä Chikaa koko sydämestään. Ehkä liikaakin, sillä aina kun siihen on mahdollisuus Rin Tin Tin innolla nylkyttää tai muutoin pervoilee Chikan kustannuksella. Valitettavasti Chikaa ei kiinnosta ajatus laittaa hynttyyt yhteen tyhmän koiran kanssa, vaikka hänen koulukaverinsa ja jopa vanhempansa(!?) vitsailevat aiheesta ja yllyttävät häntä. Pikkupervoiluanimet ovat Japanissa suosittuja ja tämän erottaa massasta vain koska päähenkilöinä ovat tyttö ja koira, eikä tyttö ja poika. Länsimaalaisen silmiin anime on mitä todennäköisemmin aivan sairas, mutta japanilaisille tämä on kesyä tavaraa. Onhan pornoanime täynnä kaikenmaailman lonkerohirviöitä, mitkä kaiken järjen mukaan pitäisi luokitella elukoihin sekaantumiseksi.

Vain puoli tuntia kestävä elokuva perustuu Maki Ootsubon mangaan. Googletuksella en tästä löytänyt kuin kansikuvan, joten en yhtään osaa sanoa kuinka pitkälle mangaversio menee pervoilullaan. Tai ylipäänsä onko tarinassa kunnon juonta, sillä tässä leffassa selkeää punaista lankaa ei ole. Puolituntinen koostuu lyhyistä tarinapätkistä. Ensin pääkaksikko ja heidän dilemmansa esitellään, sitten Chika harjoittelee koirantrimmausta Rin Tin Tin koekaniininaan ja lopputulos on aivan järkyttävä. Masentunut Rin Tin Tin yrittää itsemurhaa ja Chikan koulukaverit hankkivat liput Chikalle ja Rintylle romanttiselle lomamatkalle. Pervokoira on onneissaan, mutta Chika ihastuukin paikalliseen poikaan, joka taas viettää Chikan kanssa aikaa vain koska luulee Chikan olevan itsetuhoinen. Viimeinen tarina on ehdottomasti huvittavin. Rin Tin Tin on mukana Chikan kanssa luokkaretkellä ja syntyy koominen taistelu Chikan huomiosta pervokoiran ja pervo-opettajan välille. Ja jälleen kerran Chika itse haluaa vain paeta tilanteesta.

Pervoilukomediana anime onnistuu kyllä, mutta tarinalla ei vaikuta olevan mitään selkeää suuntaa, eivätkä hahmot kehity mitenkään. Onkohan tästä joskus pitänyt tulla pidempi tv-sarja? Tuntuu kuin elokuvan pätkät olisi lyhennetty tv-sarjaan tarkoitetuista jaksoista.

Animointi on ihan perushyvää pikkubudjetin höttöä. Chika on mielestäni animoitu ihan nätisti, mutta Rin Tin Tin näyttää suurimmaksi osaksi naamastaan typerältä. Tämä on ilmeisesti ollut kuitenkin tarkoituksellista, koska alkuperäisen mangan kannessa koiran naama on vielä astetta typerämmän näköinen.

Jos aihe ei aiheuta nokan nyrpistystä, niin Kennel Tokorozawa toimii ihan hauskana komediana. Huumori on välillä hyvinkin absurdia. Lopputekstien jälkeen seuraa omituinen osio, jossa ilmeisesti haastatellaan äärimmäisen huonoon koirapukuun pukeutunutta ääninäyttelijää. Osio on niin hävettävä ja omituinen etten voinut sitä katsoa kokonaan. Skipatkaa se siis suosiolla, eihän sillä varsinaisesti ole edes tekemistä itse animaation kanssa.

TÄHDET: **1/2

101 dalmatialaista

NIMI: 101 dalmatialaista (101 Dalmatians/ One Hundred and One Dalmatians, tunnettu Suomessa myös nimellä Lupsakkaat luppakorvat)
VUOSI: 1961
OHJAAJA: Clyde Geronimi, Hamilton Luske, Wolfgang Reitherman
TARINA: Dodie Smithin kirjan pohjalta

Olen jo kauan aikaa sitten arvostellut tämän elokuvan jatko-osan ja oli korkea aika arvostella itse alkuperäinen elokuva. En lapsena koskaan erityisemmin pitänyt 101 dalmatialaisesta, enkä ole sitä tainnut nähdä kuin vain muutaman kerran siinä missä esimerkiksi Aladdinia ja Leijonakuningasta katsoin välillä kerran viikossa. Nyt kun aikuisena katsoin elokuvan uudelleen en edelleenkään ollut erityisemmin vaikuttunut, vaikka onhan elokuva ihan viihdyttävä.

Dalmatialainen Pongo elelee tylsistyneenä isäntänsä Rogerin kanssa Lontoossa. Roger vain kirjoittelee lauluja sisätiloissa ja Pongo päättää piristää heidän päiväänsä hankkimalla heille tyttöystävät. Tehtävä onnistuu ja pian koirille syntyy 15 pentua. Samana iltana Anitan (Rogerin tyttöystävä) entinen koulukaveri Cruella de Vil ilmestyy nuoren parin kämppään mesoamaan ja haluaa ostaa pennut itselleen. Pariskunta aavistaa jonkin olevan vialla ja Cruella poistuu pettyneenä, mutta hautoo juonia kaapatakseen pennut keinolla millä hyvänsä, sillä muodin orjana nainen haluaisi itselleen dalmatialaisturkiksen.

Elokuvan juoni on melkoista hömppää. Kuinka uskottavaa on, että Cruella hankkii itselleen lähes sata pentua ympäri Englantia vain turkista varten? Miltä tämä turkis edes näyttäisi, roikkuisi vain liiskana kantajansa päällä ilman mitään näyttävää pöyheyttä? Miksi tähän tarvitaan jumalaton määrä pentuja, kun muutamasta aikuisesta koirasta saisi jo tehtyä takin? Anita ja Cruella ovat koulukavereita, mutta selkeästi täysin eri ikäisiä. 1996 live action elokuvassa on sentään selitetty paremmin miten Cruella voi randomisti tulla pariskunnan kotiin luuhailemaan, sillä hän on Anitan pomo ja Anita on muotisuunnittelija. Sen sijaan mitä Roger ja Anita tekevät työkseen tässä elokuvassa, miten heillä on varaa sisäkköön ennen Rogerin läpimurtoa musiikkibisneksessä? Kaikista pahin logiikkapieru on kuitenkin lopussa, jossa pariskunta päättää pitää itsellään kaikki 101 koiraa ja muuttaa maalle. Elokuva antaa ymmärtää, että Rogerin yksi hittibiisi riittäisi kustantamaan tämän. Kamalaa vastuuttomuutta! Eläinten hamstraaminen ei ole ihannoitavaa! Vaikka pariskunta olisikin rikas (eivät ole), ei heillä olisi ikinä mahdollisuutta ruokkia, kouluttaa ja pitää kaikkien koirien terveydestä huolta tasapuolisesti. Tiedän, tiedän, kyseessä on vain animaatio, mutta en pysty nauttimaan tarinasta, jos siinä on liikaa kohtia jotka eivät käy järkeen.

Elokuvassa tuntuu olevan paljon tyhjäkäyntiä, eikä yhtään muistettavaa kohtausta. Hämyhaukkukohtaus alkaa viihdyttävästi ja itse hämyhaukku on kekseliäs tapa levittää tietoa koiralta koiralle, mutta kohtauksen loppupuolella tapahtuu melkoista laahausta kun kaksi koiraa eivät millään tunnu saavan selvää toistensa haukuista. Kun Cruellan palkkaamat konnat jahtaavat pentuja on ilmassa pientä jännitystä, mutta mitään suurempia tunteita ei elokuvan aikana koeta. Jännityskin pysyy hyvin matalissa määrissä, koska katsoja tietää etteivät pennut ole oikeasti vaarassa. Kuulostakoon julmalta, mutta mielestäni olisi ollut hyvä ratkaisu jos yksi tai pari pentua olisi jäänyt vaikka auton alle pakomatkan aikana. Tästä olisi saatu hyvää raadollisuutta ja nyyhkytyksen aihetta tarinaan, ja onnellinen loppu olisi ollut tyydyttävämpi. Päähahmoja ei elokuvassa juuri ole, ainoastaan Pongo vaikuttaisi olevan elokuvassa johtohahmo ja hänellä on selkeä persoonallisuus. Sen sijaan hänen kumppaninsa Perdita on hyvin vaisu tapaus ja vain seuraa Pongoa koko elokuvan ajan. Yllättävästi koin koiria viihdyttävämmiksi hahmoiksi Rogerin ja Anitan (vaikka Anita Perditan lailla on melko vaisu). Rogerin piilovittuilut Cruellan visiitin aikana saivat minut oikeasti hymähtelemään.

Animointi on ihan perushyvää Disneytä. Hahmoihin on jätetty paljon luonnosviivoja, mikä yhtäaikaa luo halvemman vaikutelman, mutta tuo myös mukaan tiettyä charmia. Selkeästi suurin vaiva on laitettu kaikkien pilkkujen animoimiseen, eikä elokuvassa valitettavasti ole muutoin kiinnostavaa animointia. Värimaailma on yllätyksetöntä. Taustat ovat mielenkiintoisen viimeistelemättömiä, välillä näyttäen jopa puolella perseellä tehdyiltä. Lopputulos on kohtalainen. Olin myös havaitsevani pientä kalvojen kierrätystä, etenkin kohtauksessa, jossa Cruella ajaa hitaasti autolla ränsistyneen talon ohi kytäten ikkunoista sisälle. Samaa kalvosarjaa taidettiin käyttää kaksi kertaa samaan suuntaan, sekä kerran peilaten. En kuitenkaan jaksanut kelata taaksepäin tarkistaakseni tätä, ja taviskatsoja tälläistä tuskin huomaa.

Yleisvaikutelma on siis melko pliisu, muttei mitenkään huono. Kun kyseessä on Disney katsoja kuitenkin odottaisi vähän enemmän kuin mitä 101 dalmatialaista tarjoaa. Itse Walt Disneyn kerrotaan vieroksuneen 101 dalmatialaisen piirrostyyliä, enkä tätä yhtään ihmettele.

TÄHDET: ***