Viidakkokirja (anime)

NIMI: Viidakkokirja (Jungle Book Shonen Mowgli)
VUOSI: 1989
OHJAAJA: Fumio Kurokawa

Pahoittelen huonoja screenshotteja.

90-luvulla Suomessa julkaistiin videolla useita animesarjoja kuten Seikkailumetsä, Maija Mehiläinen, Sandybell, Grand Prix ja tietenkin järjettömän suosion saanut Hopeanuoli. Tuohon aikaan anime käsitteenä oli Suomessa yhä melko tuntematon ja Suomeen näitä julkaisuja hankittiin ilmeisesti ihan vaan niiden halpuuden vuoksi, ei sen takia että anime itsessään olisi ollut sellainen myyntivaltti kuin se tänä päivänä on.

Yksi noista VHS-julkaisuista oli animeversio Viidakkokirjasta. Sitä julkaistiin Suomessa 6 kasettia, mutta koko sarjaa ei saatu tänne edes lähellekään. Sarjaa on yhteensä 52 jaksoa, ja kuudessa videokasetissa oli kerrallaan pari kolme jaksoa tarinan alkupuolelta. Hyvin moni sarjoista jäi suomijulkaisuissa puolitiehen mikäli ostajia ei ollut tarpeeksi. Nyt näitä sarjoja on alettu julkaista kokonaisuudessaan DVD-bokseissa Suomessa, esimerkiksi Hopeanuoli, Sandybell, Peukaloisen retket ja Cobra on saatu bokseina. Toivottavasti Viidakkokirja saa myös saman kohtelun, ainakin koirataidepiireissä tähän sarjaan suhtaudutaan hyvin nostalgisesti mutten tiedä sitten riittääkö tälle sarjalle muuta yleisöä.

Anime-Viidakkokirja seuraa Rudyard Kiplingin alkuperäistä tarinaa paljon uskollisemmin kuin Disneyn Viidakkokirja-elokuva. Itse lähestulkoon inhoan Disneyn versiota, sillä siinä on aivan liikaa hölmöilyä ja hahmojen luonteita ja tapahtumien kulkua on muuteltu miten huvittaa. Tämä olisi aivan ookoo mikäli niitä olisi muutettu paremmiksi, mutta minua ei vaan voisi vähempää kiinnostaa Disneyn hassunhauska Baloo-karhu verrattuna Kiplingin ärisevään rautatassuiseen badass karhuun. Disneyn versiossa Mowglin yksi uskollisimmista liittolaisista Kaa-python yrittää jatkuvasti syödä Mowglin. Miksi? Koska Kaa on käärme sen pitää olla päähenkilön vihollinen? Mielestäni on suorastaan loukkaavaa kääntää hahmo tuolla tavoin päälaelleen.

Tarina kertoo Mowgli-pojasta jonka vanhemmat eksyvät viidakkoon ja lapsen kasvattavat sudet. Ja ennen kuin kukaan älähtää, kyllä susia on Intiassa, ne ovat nimeltään intiansusia (Canis Lupus Pallipes). Shokeeraan teitä myös sillä että susia on myös Afrikassa, enkä tarkoita sillä etiopiansutta joka on todennäköisemmin sakaali, vaan afrikansutta (Canis Aureus Lupaster). Mowgli kasvaa kahden sudenpennun kanssa ja oppii elelemään viidakossa melko sujuvasti, kaikki eivät aluksi hyväksy häntä mutta lopulta Mowgli voittaa epäilijätkin puolelleen ja hänestä tulee oikeutettu susilauman jäsen. Mowglia kuitenkin varjostaa armoton tiikeri Shere Khan joka inhoaa ihmisiä ja haluaa Mowglin pois päiviltä. Mowgli kokee myös identiteettikriisiä ihmisyytensä ja eläimellisyytensä välillä tavattuaan ensi kertaa toisia ihmisiä.

Sarjan pituuden ansiosta tarinassa ehditään käydä läpi monenlaisia tapahtumia. Susilauman johtajan Akelan vaihtuminen, Mowglin susiveljen haavoittuminen ja paraneminen, kuivakausi viidakossa, Lalan inho ja lopullinen hyväksyminen Mowglia kohtaan sekä sota Bunto-suden laumaa vastaan ovat esimerkkejä sarjan sisältämistä juonikuvioista.

Toisin kuin Disneyn versiossa tässä sarjassa Mowgli viettää paljon aikaa susien parissa ja susihahmojen seassa on ilahduttavan paljon erilaisia persoonia ja kemioita. Hahmojen designit ovat hyvin yksinkertaisia mutta tehokkaita, heidät erottaa toisistaan eikä heidän värityksensä ole liian epärealistisia vaikka osa näyttääkin lähinnä malamuuteilta.

Animaatio on kaunista, vaikkakin hieman yksinkertaista. Eläimet liikkuvat sulavasti ja taustoihin on laitettu vaivaa, sarjan värimaailma on kauniin monipuolinen. Tätä animaatiota on yksinkertaisesti mukava katsoa, siinä ei ole nykyajan pakollisia nopeus-/leikkauskikkailuja tai järkyttäviä valo-efektejä ja adhd-meininkiä. Asiat liikkuvat omalla painollaan, luonnollisen tuntuisesti. Musiikkiakin pitää kehua, taustamusiikki on aina mielenkiintoisen kuuloista ja täydentää kohtauksia hyvin.

Anime-Viidakkokirja on kaunis nostalginen eepos joka on alkuperäiselle teokselle uskollinen ja toivoisin että se jonain päivänä julkaistaisiin kokonaisuudessaan Suomessa. Sitä odotellessa on onneksi netti olemassa, sekä vanhat kasetit (joiden dubbaukset ovat itse asiassa ihan hyviä!).

TÄHDET: ****

Kaunotar ja Kulkuri II - Pepin seikkailut

NIMI: Kaunotar ja Kulkuri II - Pepin seikkailut (Lady and The Tramp II - Scamp's Adventure)
VUOSI: 1998
OHJAAJA: Darrell Rooney

Jostain syystä kesti tolkuttoman kauan kirjoittaa tämä arvostelu. Syynä ei ollut että leffa olisi mitenkään huono, itse asiassa tämä on yksi paremmista Disneyn jatko-osista.

Tarina kertoo Kaunottaren ja Kulkurin pojasta Pepistä joka tulee luonteessaan isäänsä, eikä haluaisi olla turvallisen ja tylsän kodin kahleissa. Pepi tapaa kadulla elävän mittelspitziltä vaikuttavan Enkeli-nartun joka tekee heti Pepiin vaikutukseen katu-uskottavuudellaan. Enkeli kuuluu kaatopaikalla asuvaan kulkukoiralaumaan johon Pepi liittyy ajattelematta asiaa sen tarkemmin. Sillä välin kun Pepin perhe ikävöi pentua kotiin Pepi alkaa pikkuhiljaa tajuta kuinka raadollista kulkukoiran elämä onkaan.

Tarina on ennalta-arvattava ja perheen tärkeyttä korostetaan vähän liikaakin, sanoma on tietenkin tärkeä mutta ei sitä tarvitsisi hieroa katsojan naamaan tällä tavalla. Elokuvan tapahtumat eivät myöskään ole mitenkään dramaattisia ja Pepi luopuu vapaudenkaipuustaan mielestäni liian helpolla. Ei kai Pepi kuitenkaan ihan niin naiivi ollut etteikö olisi osannut odottaa vapaudessa olevan omat haasteensa?

Hahmot tässä jatko-osassa ovat ihan jees. Enkeli on mielestäni ihan kiva hahmo, mutta hän on mielestäni vähän pikkuhutsun oloinen.... mikä ei nyt välttämättä ole pahakaan asia. Jengijohtaja Kusti on komea hurtta joka onnistuu luomaan tarinaan hieman jännitettä, mutta häntä ei kuitenkaan voi ottaa suurena uhkana Pepille kuin mitä tarina vaatisi leffan loppupuolella. Pepi itse on hyvin rasittava ylisuuripäinen pentu jota tekisi mieli motata kuonolle. Pepin elämässä ei ole MITÄÄN vikaa ja katsojaa lähinnä ärsyttää kuinka tämä hemmoteltu penikka vikisee vapauden puutteestaan, olisi eri asia jos Pepin omistajat olisivat hirveitä koiranpieksejiä, mutta Pepin elämässä kaikki on vaan niin täydellistä.

Hahmojen designit ovat melko mielikuvituksettomia, Kaunottaren ja Kulkurin pentujen designejähän ei voitu muuttaa kun pennut näytettiin jo ensimmäisen leffan lopussa, mutta se ei oikeuta animaattorien laiskuutta muiden hahmojen designien suhteen. Kaatopaikan koirat ovat vain hassuja karikatyyrejä jostain tietystä koirarodusta ja hämmästyn joka kerta tätä koira-animaatioiden ilmiötä jossa kadut tuntuvat olevan täynnä irrallaan juoksevia rotukoiria. Kustin jengissä on ainakin vanhaenglanninlammaskoira, afgaaninvinttikoira ja ranskanbulldoggi. Myöhemmin rankkuri on napannut jostain myös kiinanharjakoiran.

Animaatio on mielestäni ihan kaunista, se ei yllä ensimmäisen elokuvan tasolle (tässä koirien liikkeet ovat selvästi ihmismäisempiä) mutta on kuitenkin mielenkiintoisen näköistä ja tasalaatuista. Kulkuri on tässäkin varsin komea uros joten siitä pointseja <3 Kulkurin menneisyyteen myös keskitytään jonkin verran mikä on ihan mielenkiintoista ja jos Kaunottarella ja Kulkurilla aiotaan vielä rahastaa niin miten olisi elokuva Kulkurin vuosista huolettomana ja siistinä renttukulkukoirana? Eihän näitä pentuja kuitenkaan kukaan jaksa katsoa.

oi beibi

Elokuvan loppu on ärsyttävän sokerinen ja itsestään selvä. Tottahan toki Pepi palaa kotiin ja hänen omistajansa ottavat Enkelinkin mukaan super-idylliseen perheeseensä. Siitä huolimatta että kyseessä on jo talouden seitsemäs koira! Toivottavasti koirat tajutaan leikata ettei koirulien määrä ponnahda pilviin, mutta pitäähän nyt Pepin ja Enkelinkin saada oma pentue.... vai mitä, Disneyn perinteiden mukaan?

Kaikesta valituksesta huolimatta tämä on kelpo leffa joka viihdyttää useammankin kerran, eikä pelkästään pikkulapsia. Elokuvan teema olisi voinut olla kiinnostavampi tai sitten tätä teemaa olisi voitu käsitellä vähän tehokkaammin, mutta tarinallisesti tämä on paljon parempi kuin esimerkiksi Disneyn hengetön jatko-osa Topi ja Tessulle. Ihan mielelläni katsoisin kolmannenkin osan. Kunhan siinä on mukana Kulkuri. Mieluiten pää-osassa.

TÄHDET: ***1/2

Linkitysmahdollisuus

Mikäli haluat linkittää Suola Kuupielen omalla sivullasi voit käyttää alla olevia bannereita. Bannerit ovat joko kokoa 400x100 tai 300x75, muita kokoja en nyt jaksanut tehdä.
EDIT: 88x31 lisätty pyynnöstä.

Topi ja Tessu (sarjakuva)

NIMI: Topi ja Tessu
VUOSI: 1981
KUVITTAJA: ??????

Tämä oli hauska löytö vaikka maksoinkin siitä aivan liikaa (10€). Tällä kertaa arvostelusta tulee lyhyt mutta sitäkin kuvarikkaampi, koska en vain keksi paljoa sanottavaa tästä harvinaisen huonosta sarjakuvasta mutta haluan näyttää kaikille failin suuruuden.

Läpyskä on julkaistu leffan tullessa ensi-iltaan Suomessa, eli siis mainostamaan elokuvaa. Sisäkansissa on pitkästi mainospuhetta elokuvasta ja lehden hienointa antia ovatkin sitten leffa-esittelyn pari screenshottia ja itse kansi.

Tästä paneelista kyllä tykkäsin.

Kuten näette, piirrosjälki on hyvin apaattista ja tylsää. Väreihinkään ei ole panostettu vaan kaikki koirahahmot ovat epämääräisen ripulinruskeita, Kikiä ja Topia nyt tuskin edes erottaa toisistaan. Hahmoilla on jatkuvasti väsynyt pilvessä oleva ilme oli tilanne mikä tahansa.

Suomennos on myös huvittavaa ja sain tästä ainakin hyvät naurut jos en muuta. Kaikkien hahmojen repliikit ovat todella harmittoman, laimean, tönkön ja vanhanaikaisen oloisia.

Dramaattinen RÄPSÄYS!

Oikeastaan kaikki tässä sarjakuvassa on laimeaa, niin laimeaa että taiteilija itsekin on tajunnut laimeuden laajuuden ja ei ole halunnut nimeään lukevan missään. Kaikki elokuvassa ollut dramatiikka on kadonnut, jäljellä on vain derpherp-hetkiä kuten yllä oleva RÄPSÄYS joka ei todellakaan aiheuta mussa mitään jännäkakan tunteita.

Sanattomaksi vetää. Tämä on samanlainen mainosrahastussarjakuva kuin Kaunottaren ja Kulkurin sarjakuva, mutta siihen oli nähty edes vähän vaivaa.

TÄHDET: *

Derp

Hopeanuoli (anime)

NIMI: Hopeanuoli (Ginga Nagareboshi Gin)
VUOSI: 1986
OHJAAJA: Tomoharu Katsumata

Mangaversio arvosteltu täällä.

Tämän teoksen arvostelua siirsin eteenpäin kauan aikaa, Hopeanuoli on ollut niin suuri osa lapsuuttani ja myös nykyisyyttänikin että on vaikea pukea sanoiksi sen merkitystä minulle. On myös vaikeaa arvostella sarja, koska nostalgian tunteet sumentavat järkeni ja saavat sarjan vaikuttamaan myyttisemmältä ja korkealaatuisemmalta kuin mitä se oikeasti ehkä onkaan. Hopeanuoli teki suuren vaikutuksen minuun lapsena, se vaikutti suuresti kiinnostukseeni koiriin ja koirataiteeseen, kuin myös kiinnostukseni heräämiseen animea kohtaan. Tavallaan tuntui inhottavalta arvostella itselleni niin tärkeä teos, ihan kuin osa sen magiasta katoaisi jos osoittaisin sen viat.

Sitten yhtäkkiä äijäni sanoi haluavansa katsoa Hopeanuolen maratonina ja tottahan toki suostuin. Näin sain samalla tekosyyn katsoa sarjan kokonaisuudessaan uudestaan ja virkistää muistojani arvostelua varten. Nyt kai tämä on pakko kirjoittaa.

Hopeanuoli lienee kaikille suomalaisille tuttu nimi vaikkei edes olisi koirista tai animesta kiinnostunut, niin suuren suosion sarja on Suomessa saavuttanut eikä suosio tunnu vuosien kuluessa laantuvan lainkaan. Jo epäloogisesti leikatut ja surkeilla suomidubeilla varustetut videot saivat Suomen nuoret pauloihinsa. Myyttisen statuksen saaneesta leikkaamattomasta versiosta pystyi aikoinaan nähdä netissä vain muutamia kuvia ja lyhyitä videoklippejä, sekä kohtauksista sanallisia kuvauksia. Leikkaamattoman version saanti Suomeen kesti luvattoman kauan ja muistan ihan tärisseeni jännäreissä kun luokkakaverini lainasi omat piraattikopiot leikkaamattomasta versiosta. VOIH NOSTALGIAPIERU, anteeksi.

Takakannen puheista Alaskasta ja luolakarhuista huolimatta Hopeanuoli sijoittuu Japaniin jossa ylisuuri karhu Akakabuto terrorisoi pientä vuoristokylää. Karhua on ammuttu päähän epäonnistuneesti, aiheuttaen karhulle hermovaurion joka estää sen talviunen ja luo karhulle epänormaalin kasvupyrähdyksen. Hopeanuolen ollessa vielä pentu se todistaa kuinka Akakabuto viskoo Hopeanuolen isän Rikin rotkoon. Hopeanuoli ja hänen omistajansa vaativat kostoa, mutta ihmiset eivät saa karhua millään hengiltä. Hopeanuoli karkaakin ja liittyy koiralaumaan jonka päämäärä on omin voimin tappaa Akakabuto etsimällä ympäri Japania tarpeeksi sotureita eeppiseen taistoon.

Hopeanuoli on tunnettu (ja arvosteltu) korkealentoisesta väkivallastaan, verta lentää ja koiria kuolee lähes joka jaksossa. Kuolemiin suhtaudutaan usein kevytkenkäisesti, tavallisten rivisotilaiden kuolemia ei juuri jäädä suremaan. Väkivallalla kuitenkin on aina sanoma, eivätkä koirat taistele turhaan vaikka kynnys tappeluiden syntymiseen on ennätyksellisen matala. Taisteluiden takana on aina jokin suurempi aate ja koirien urhoollisuus ja itsensä uhraaminen suuremman asian vuoksi on koskettavaa. Hopeanuoli jättikin suuren vaikutuksen minuun ja moneen muuhun juuri arvomaailmallaan, uskollisuus, sitkeys ja kunniallisuus ovat teemoja joita Hopeanuolessa vatvotaan uudestaan ja uudestaan. Oma etu ei ole mitään yhteisön etuun verrattuna.

Jaksojen ja animaation taso vaihtelee, muttei häiritsevästi. Muutama animaattori tuottaa selvästi huonompaa jälkeä, parilla animaattorilla taas jälki on todella kaunista ja jonka olisi toivonut kattavan koko sarjan. Kohtauksia myös kierrätetään välillä luvattoman paljon, jopa saman jakson sisällä esimerkiksi sama juoksu-animaatio voi esiintyä monta kertaa. Kiinnostavimmiksi jaksoiksi koin alkupuolen jaksot joissa Hopeanuolta vielä koulutetaan ja hänen suhteensa omistajaansa syvenee, sekä loppupään jaksot joissa koirat palaavat värväysreissultaan ja aloittavat sodan karhuja vastaan. Keskelle jäävät värväysjaksot ovat mielestäni heikointa antia koska ne ovat hyvin kaavamaisia, ensin tavataan vieraita koiria, seuraa paljon lässytystä ja sitten tapellaan ja lopulta uudet tyypit liittyvät mukaan syystä x.

Hopeanuolta on monesti kutsuttu ärsyttäväksi superpennuksi, mutta nyt kun maratonina katsoin sarjan yllätyin kuinka vähälle huomiolle Hopeanuoli jääkään. Tai sitten en vain keskittynyt häneen. Moni jakso keskittyy tietyn koiran tai koirajoukon ympärille. Myös sivujuonia, kuten Benin sokeutuminen ja Sniperin petturuus, on tarpeeksi pitämään fokuksen poissa pelkästään Hopeanuolesta. Hopeanuolen voimakkuus ei myöskään ollut mielestäni ylivoimaista, eikä hänen kehityksensä pennusta aikuiseksi ollut liian kiireistä vaan tuntui luonnolliselta. Vaativa koulutus selittää suurimman osan Hopeanuolen taidoista, eikä pentu edes ole oikeastaan niin voimakas, vaan monesti voittaa taistelun luovalla ratkaisulla kuten vastustajan hukuttamisella tai karhun seivästämällä.

Yksi asia missä Hopeanuoli onnistuu hyvin mutta mikä on muiden arvosteluja lukiessa jäänyt mainitsematta on tietynlainen miljöön rakentaminen katsojalle. En ole koskaan käynyt Japanissa, ja japanilaiset paikan nimet ovat suurimmaksi osaksi täyttä hepreaa. Silti Ou tuntuu tutulta paikalta sillä alkupuolen jaksot keskittyvät paljon siellä samoamiseen, ja kun koirat viimein palaavat sinne takaisin reissultaan huomasin tuntevani tietynlaista kotiin palaamisen tyytyväisyyttä. Kun viimein näin Akakabuton vuorilinnan olin todella vaikuttunut, eihän se oikeastaan ollut kuin korkea kasa irtokiviä aukiolla, mutta yksinkertaisuudessaan lopputaistelun tapahtumapaikan design oli hyvin onnistunut.

Kliseisyydestä ei pääse yli eikä ympäri. Rikin muistin menetys ja palautus on kuin mistäkin telkkarin hömppäsarjasta. Öisissä kohtauksissa taustalla lentää vähän väliä pyrstötähtiä jos joku koira sanoo tai tekee jotain eeppistä. Realistisuudella ei sarjaa ole myöskään pilattu, koirat vuotavat sangoittain verta ja eivät siltikään kuole verenhukkaan. Lopun lentävä sirkkeli-erikoisiskuista puhumattakaan...

Häiritsemään jäi myös joidenkin uusien hahmojen tuonti sarjaan. Yhtäkkiä uusi koira pelmahtaa paikalle, hänen nimi mainitaan ja sitten hän onkin joka jaksossa mukana ja kuuluu ilmeisen ylhäälle koirien hierarkiassa. Esimerkkinä Wilson, joka vain ilmestyy tyhjästä yhteen jaksoon ja sen jälkeen onkin luotettu henkilö Hopeanuolen laumassa. Mangassa hänen taustojaan selvitellään enemmänkin, mutta pelkästään animen nähneille tämä on vähän hämmentävää. Melko alussa myös näytetään lyhyt vilaus muista ryhmänjohtajista Terrystä ja Rukista, Rukia ei sittemmin enää näytetäkään mutta Terry ilmestyy kuvioihin vasta monen jakson jälkeen jolloin hataramuistisempi (eli normaali ihminen) tuskin edes muistaa häntä lyhyen kohtauksen perusteella.

Äänimaailma on kaunista, moni kappale jää päähän soimaan pitkäksi aikaa. Samoja kappaleita toistetaan useasti, mutta kappaleet ovat yksinkertaisesti niin hyviä ettei se haittaa ja sama kappale koskettaa taas uudestaan eri kohtauksessa. Alkutunnari on jo legendaarisen mahtipontinen ja on ehdottomasti mielestäni paras animetunnari, kenties paras minkä tahansa sarjan tunnari genrestä riippumatta (joskin X-Filesin tunnari on myös todella kova..).

Jälleen iskee se tunne jonka takia viivyttelin Hopeanuolen arvostelemista. Kuinka paljon tähtiä voin tälle antaa? Kuinka paljon nostalgia ja halu rakastaa tätä sarjaa sumentaa arvostelukykyäni? Jos en olisi katsonut tätä lapsena olisiko mielipiteeni sarjasta erilainen? Haluaisin antaa Hopeanuolelle viisi tähteä, mutta järjellä tunteen sijaan ajatteleva aivopuoliskoni muistuttaa kliseistä, kohtauksien kierrätyksestä, tarinan puutteista... Päätös on vaikea, mutta silti tehtävä......

TÄHDET: ****1/2 (ei hävetä)

The Blackblood Alliance

 

Pahoittelen tämän postauksen huonolaatuisia skannauksia! :C

NIMI: The Blackblood Alliance
VUOSI: 2007
KUVITTAJA: Kay Fedewa & Erin Siegel

Blackblood Alliance eli BBA on koirataidepiireissä hyvin tunnettu julkaisu, osittain negatiivisista syistäkin. Ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 2007 ja toista osaa varten ehdittiin jo piirtää useampi sivu kunnes projekti lässähti ja koko sarjakuva on ilmeisesti kuopattu nyt laajasta fanikunnasta huolimatta. Kay Fedewa ja Erin Siegel (FablePaint DeviantArtissa) työstävät nyt täysin uutta sarjakuvaa ja myös BBA:n on luvattu alkavan aivan alusta uudestaan jossain vaiheessa.

BBA ei siis tule jatkumaan ainakaan tässä muodossa. Arvostelen tämän sarjakuvan kuitenkin, BBA on ollut etenkin amerikkalaisten koirapiirtäjien keskuudessa hyvin ihailtu ja matkittu teos. Tarinasta ja hahmojen kuvituksesta vastaa Kay Fedewa, taustoista vastaa Erin Siegel.

 

 

Tarina kertoo Blackblood-susista, erityisesti siskoksista Swiftkillistä ja Bloodspillistä. Blackbloodit ovat tavallista susia kookkaampia, vartiointiin tarkoitettuja susia jotka kuuluivat ennen suurempaan laumaan Inariassa. Lauman alfaparin tytär Rapier kuitenkin sai kuulla alfojen suunnittelevan uudeksi päälliköksi Swiftkilliä, vartioston päällikköä. Rapier lavastaa Swiftkillin hyökänneeksi alfojen pentujen kimppuun ja kaikki Blackbloodit karkoitetaan laumasta aavikolle. Päätöstä kuitenkin kadutaan kun susilauman kimppuun hyökkäävät sapelihammastiikerien klaani ja ilman suuria vahtejaan "tavis-susista" ei ole kissoille vastusta. Lauman johtajatar lähettää kaksi tiedustelijaa hakemaan takaisin karkoitettuja Blackblood-susia apuun.

Tarina on hyvin kliseinen ja ainakin ensimmäinen osa herättää paljon kysymyksiä. Yhdessä paneelissa vanha susi kertoo nuoremmalleen kuinka Blackblood-vahtien kuului ennen vartiostoon ottoa työskennellä koiran asemassa ihmismetsästäjille. BBA:n maailmassa siis on ihmisiä? Ja koiria? Näitä ei muutoin näy tai mainita sarjakuvassa (no Bloodspillillä näyttäisi kyllä olevan panta kaulassaan). Rapier sanoo vihoissaan Swiftkillille että Blackbloodit ovat jalostettu tavallisten susien toimesta, parittamalla vahvimpia susia keskenään ja että olisi luonnotonta antaa Swiftkillin kaltaisen Blackbloodin johtaa tavallisia susia. Tässähän on jotain aivan sairasta (eli siten kiinnostavaa) oman lajin arjalaistyylistä jalostusta käynnissä! Valitettavasti uusia osia ei tule, joten nämä mielenkiintoiset ohi mennen sanotut asiat eivät saa enempää syvyyttä.

Klaanisodat ovat koirasarjiksien peruskauraa. Perus-olettamuksena on että lukija on automaattisesti koirien/susien puolella. Noh, minä pidän myös kissaeläimistä, joten miksi olisin automaattisesti susien puolella kun sota syttyy näiden välille?

Totta puhuen sarjakuvan sudet eivät edes näytä susilta. Tavis-sudet näyttävät lähinnä tyypillisiltä husky-malamuuttisekoituksilta joita myydään eteenpäin koirasusina tai täysiverisinä susina korkeilla hinnoilla. Blackbloodit eroavat tarinan tavis-susista lähinnä naurettavien värityksiensä vuoksi, ainoastaan Swiftkill ja Bloodspill ovat heistä tavallista kookkaampia tai sitten en vain huomaa mitään merkittävää koko-eroa. On myös epä-uskottavaa kuinka nämä suuret Blackbloodit ovat selvinneet kuivassa erämaassa vähällä ruualla heikentymättä tai edes hieman laihtumatta.

Näyttääkö tämä hahmo mielestäsi sudelta vai sekarotuiselta huskyltä?

Superkirkkaiden turkkien lisäksi toinen monesti arvosteltu kohta sarjiksessa on Blackbloodien ominaisuus joutua raivostuessaan tilaan nimeltä Fury, jolloin heidän silmät hehkuvat ja he keskittyvät vain silmittömään tappamiseen. Tämä on niin kliseistä ja typerää... Mielestäni on jo vastuutonta antaa tälläisten susien vartioida laumaa jos heillä on taipumuksia näin rankasti epätasapainoiseen käyttäytymiseen. Swiftkill tappaa alfojen pennutkin tässä tilassa, vaikka hänen olisi pitänyt suojella niitä. Kyseessä on vahinko, mutta tehty mikä tehty, kenties jonkun vähän henkisesti tasapainoisemman olisi pitänyt olla vahtina?

No huhhuh!

Vaikuttaa siltä kuin en löytäisi yhtään hyviä puolia BBA:ssa! Näin ei tosiaankaan ole. Taide on kaunista, joskin digitaalisena versiona näyttää paljon paremmalta kuin printtimuodossa. Printtiversiossa alkuperäisen taiteen tietty terävyys on kadonnut. Päähahmojen designit eivät ole epärealistisuutensa takia mieleeni, mutta arvostan kyllä etteivät heidän värinsä ole aivan neon-kirkkaita ja että yksityiskohtien määrässä ei ole menty hulluksi asti. Siegelin tekemät taustat ovat todella upeita ja koko sarjakuvan värimaailma on mukavan monipuolinen (joskin olisin toivonut värikirjon rajoittuvan taustoihin eikä ylettyvän hahmoihinkin...).

Odottelen mielenkiinnolla millaista projektia Fedewa ja Siegel pukkaavat ulos seuraavaksi, kumpikin oli BBA:n aikana paljon nuorempi ja naiivimpi, joten seuraava tuotos on varmasti paljon kypsempi monessakin mielessä.

TÄHDET: ***