VUOSI: 2026
OHJAAJA: Travis Knight
KÄSIKIRJOITUS: Chris Butler, perustuen Colin Meloyn kirjaan
PÄÄOSISSA: Peyton Elizabeth Lee, Jacob Tremblay, Carey Mulligan, Mahershala Ali, Awkwafina, Tom Waits ja monia muita.
Ensiksi suuri kiitos Nawulfille, joka yllättäen lahjoitti minulle BioRexin lahjalipun! Hän halusi, että menisin katsomaan Brad Pittin Heart of the Beast -koirarainaa, jonka olisin itsekin tahtonut nähdä, mutta sitä ei ollut kaupunkini teatterin ohjelmistossa. Lippu oli kuitenkin jo ostettu, joten hän ehdotti Wildwoodia toisena vaihtoehtona. Olin elänyt aivan kiven alla tämän elokuvan suhteen, joten menin katsomaan sitä melko sokkona.
Wildwood perustuu Colin Meloyn samannimiseen kirjaan, joka ei ollut ollenkaan tuttu. Elokuvan on tehnyt stop motion -animaatioon erikoistunut Laika-studio, jonka aiemmista teoksista olin nähnyt vain Kubo and the Two Stringsin, jonka muistan olleen ihan ookoo, muttei jättänyt sen kummempia muistikuvia. Täytyy myöntää, että stop motion ei ikinä ole iskenyt minuun ja koen sen monesti vain vieraannuttavana, mutta arvostan paljon suurta työmäärää sen takana. Wildwood on ollut erityisen vaativa intohimoprojekti. Netissä väitetään, että elokuvaa olisi työstetty jopa 15-16 vuotta. Tämä tuskin pitää paikkaansa, sillä esimerkiksi koronapandemia hidasti elokuvan tekoa ja studio keskittyi välillä muihin projekteihin. Oli miten oli, Wildwood on vaatinut käsittämättömän työmäärän ja on pisin koskaan tehty stop motion -elokuva yli kahden tunnin pituudellaan.
Prue on näsäviisas teinityttö, joka saa tehtäväkseen vahtia pikkuveljeään Macia. Pruen vanhemmat ovat kertoneet lapsilleen varoittavia tarinoita maagisesta metsästä, mutta Prue uskoo niiden olevan hölynpölyä. Leikkikentällä tummanpuhuva varisparvi piirittää lapset ja varikset kaappaavat vauvan, kuljettaen hänet ilmateitse kaupunkia ympäröivään läpipääsemättömään metsään. Prue ja hänen nörttiluokkakaveri Curtis kuitenkin löytävät aukon, josta tunkeutuvat metsän sisälle. Vauvan on kaapannut julma, mutta syvää surua kantava leskikuningatar Alexandra, joka johtaa kojoottisotilaiden armeijaa ja sotii metsän muita maagisia asukkeja vastaan. Mitä hän haluaa vauvasta ja onnistuvatko teinit tuomaan vauvelin takaisin normaaliin maailmaan?
Heti alkuun leffa yllätti positiivisesti synkällä otteellaan. Jo ensimmäisessä kohtauksessa ollaan todella syvissä vesissä. Suomessa leffalle on annettu K12-leima, joka oli ansaittua, sillä pienimmille lapsille osa kohtauksista voi olla hyvin pelottavia. Erityisesti pidin kohtauksesta, jossa auton alle jäänyt kojoottisotilas hyppääkin auton ikkunaan pelästyttämään Pruen (ja katsojan) verisellä naamallaan ja kiiluvilla silmillään. Yllätyin yhä uudestaan kuinka paljon väkivaltaa ja muuta pelottavaa tai ahdistavaa materiaalia leffassa oli, vaikka yksityiskohtaista gorea ei näytetäkään. Taistelukohtauksissa muun muassa tyyppejä syttyy tuleen ja murskataan lohkareilla, irtopää lentää, silmiä puhkotaan sormilla ja niin edelleen. Kuoleman teema on paljon läsnä. Hienoa ettei lapsia aliarvioida eikä "järkyttävästä" sisällöstä ole erikseen varoiteltu. Traumat kuuluvat lapsuuteen!
Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, ei leffa pelkkää synkistelyä ole, se vaan kiinnittää huomion nykyään niin turvallisten lastenleffojen seassa. Oikeastaan paljon enemmän löytyy positiivista ja toiveikasta tunnelmaa, valoisan värikkäitä postikorttimaisemia, sekä valitettavan lapsellista sähellystä ja huumoria. Osa vitseistä toimii, osa taas oli liian ennalta-arvattavia, tuttuja jo lukuisista muista elokuvista. Rajumpi sisältö on siroteltu pitkin elokuvaa, joka pääasiassa on hassunhauska seikkailu. Näiden kahden ääripään tasapainottelu ei välillä toimi ja välillä on hämmentävää mitä kussakin kohtauksessa pitäisi oikein tuntea. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa varikset kaappaavat vauvan taustalla soi energinen poprocki, vaikka kohtauksen pitäisi olla pelottava. Viimeinen taistelu saa varsin eeppisen skaalan ja sisältää paljon väkivaltaa, mutta se olisi ollut vieläkin vaikuttavampi, jos se ei olisi tapahtunut keskellä kirkasta päivää.
Leffa on sen verran pitkä, että olisin jättänyt useita kohtauksia leikkauspöydälle tai ainakin lyhentänyt niitä. Hahmoja ja erilaisia ryhmittymiä on paljon, eikä osalla ole merkittävää roolia. Välillä meno tuntuu kovin sekavalta, kun uusia hahmoja esitellään nopeaan tahtiin, enkä pysynyt kärryillä kuka on kenenkin puolella. Mitään erityisen omaperäistä ei Wildwoodin maagisessa maailmassa ole. Leffassa esitellyt hahmot, kohtaukset ja konseptit tuntuivat ihan liian tutuilta, etenkin Narnia tuli mieleen.
Rohkean synkkien hetkien lisäksi elokuvan parhaimpaan antiin lukeutuu pahis Alexandra. Hänen taustatarinansa on todella surullinen ja vaikka hänen tekonsa ovat julmia, pystyy katsoja helposti ymmärtämään miksi hän toimii näin. Vaikkei Alexandran design ole mitenkään ikimuistoinen, on hän kuitenkin tarpeeksi vaikuttava ilmestys. Vaikka hänen kokemaan tuskaan pystyy samaistumaan, ei Alexandraa kuitenkaan saada vakuuteltua hyvisten riveihin, eikä hän saa tuskalleen helpotusta. Tämä on virkistävän realistista. Kaikille ei saada onnellista loppua. Alexandran kojoottisotilaat olivat myös kiinnostavia, ollen välillä pelottavia raakalaisia ja välillä koiramaisen koomisia.
Itse päähahmo on harmittavan unohdettava. Prue ei tarinan edetessä oikein muutu mitenkään. Curtis sentään käy läpi dramaattisen kehityskaaren pelokkaasta nörtistä sankariksi. Minulla oli myös suuria vaikeuksia arvioida näiden kahden ikää. Kun näin Pruen ensimmäistä kertaa, oletin hänen olevan nuori aikuinen, joka jostain syystä asuu yhä vanhemmillaan. Nukelle on annettu sen verran huomattavat silmäpussit ettei hän näytä lapselta. Yllätyin todella paljon, kun jälkikäteen luin hahmon olevan vain 14-vuotias!
Pakkohan se on puhua Wildwoodin ulkoisesta olemuksesta. Onhan tämä hirvittävän kauniin näköinen elokuva. Yksityiskohtia on niin paljon, että suorastaan hengästyttää. Etenkin lopputaistelussa on niin paljon hahmoja ja muita liikkuvia osia, että on käsittämätöntä miten tämä on voitu toteuttaa vaivalloisesti liikuttelemalla nukkeja ja kuvaamalla jokainen mikroskooppinen liike frame by frame. Toki tietokoneella on avustettu jonkin verran. Taustoja ja valaistusta on paranneltu digitaalisesti, ja uskoisin, että tuli, savu ja jotkin taustahahmot ovat myös tietokoneen käsialaa. Silti työmäärä on ollut aivan hullua. On harmi, että näin visuaalisesti upea elokuva on tarinaltaan keskinkertainen.
Ihan elokuvan lopussa on tarjolla harvinaista herkkua. Lopputekstien aikana näytetään todella nättiä 2D-animaatiota, joka sai toivomaan, että koko elokuva olisi toteutettu tällä tavalla. Niin yksityiskohtaisesti, huolitellusti ja upeasti kuin elokuvan stop motion olikin tehty, en voi sille mitään ettei se iske minuun samalla lailla kuin perinteinen 2D-animaatio. Tämän animaatiohetkisen jälkeen näytetään vielä behind the scenes -materiaalia nukeista ja lavasteista. Prosessin konkreettinen näkeminen herätti kunnioitusta. Oli hienoa nähdä ettei leffateatterissani kukaan katsoja malttanut lähteä ulos, ennen kuin nämä loppuekstrat olivat ohi.
Wildwood on hienosti toteutettu elokuva. Siinä on paljon hyviä puolia. Tuntuu suorastaan pyhäinhäväistykseltä antaa sille alhainen arvosana, kuin olisin läpsäisemässä tekijöitä kasvoille. Siitä ei kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, että leffan toteutustapa on siinä kiinnostavinta. Wildwood oli mukava kokemus etenkin teatterin isolla kankaalla, jossa kaikki yksityiskohdat pääsivät oikeuksiinsa, mutta en koe palavaa halua päästä katsomaan sitä uudestaan.
TÄHDET: ***1/2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti