Incontinent Student Bodies

NIMI: Incontinent Student Bodies
VUOSI: 2001 - 2012 (jatkuu?)
TARINA: Karis
KUVITTAJA: Marci McAdam, Terrie Smith, Dormy

Voi apua mistä taas kirjoitan... onhan tässä blogissa aikaisemminkin kirjoitettu omituisista tarinoista (kuten Kennel Tokorozawa), ja jo monen monta furryerotiikkateostakin on tultu luettua, mutta tämän kohdalla tuntui kuin olisin vajonnut entistä enemmän johonkin pimeään häpeän kuoppaan. Jotta saisitte kunnollisen kuvan siitä mikä tämä teos on suosittelen lukemaan Associated Student Bodies -arvostelun, sillä ISB on parodia ASB:stä. Tai ainakin tarkoitus olisi ollut olla keveää ja hassua parodiaa supersuositusta furrysarjakuvasta, mutta ISB jatkuikin aivan liian pitkälle ollakseen vain pelkkää parodiaa.

ASB kertoi melko epäuskottavasti, mutta silti viihdyttävästi yliopiston asuntolasta, jossa kaikki asukit sattuivat olemaan homoja. ISB vie asetelman vielä pidemmälle ja kaikki asukkaat ovat sekä homoja että vaippafetissistä kiinnostuneita. ASB:n lukeneille asetelma voisi olla ihan hauska, mikäli ISB suhtautuisi hahmoihinsa naurettavina friikkeinä ja jos mukana olisi muutakin huumoria, joka ei keskittyisi vain niihin vaippoihin.

by Marci McAdam

by Dormy

ISB ei kuitenkaan uskalla nauraa hahmoilleen, mikä parodiassa olisi suotavaa, vaan on päivänselvää, että teoksessa naureskellaan hahmoille vain keveästi ja siinä sivussa samalla yritetään esittää vaippailuintoilijat täysin normaaleina ja hienoina tyyppeinä. Tämäkin voisi toimia, sillä periaatteessa minulla ei ole mitään kaiken maailman vaippafetissejä vastaan. Mitäs se minulle kuuluu mistä ihmiset innostuvat sängyssä? Mutta näiden asioiden pitäisikin jäädä sänkyyn ja yksityisasioiksi. Sarjassa hahmojen JOKA IKINEN TEKO liittyy jotenkin housuihin kusemiseen, ne vaipat pitää olla päällä joka hetki, henkilödraamaa syntyy vain vaipoista ja niin edelleen. Fetissit ovat ihan jees, koko elämän määrittävät pakkomielteet taas eivät. Sarjassa selvästi koetetaan salavihkaa saada "normaalit" lukijat hyväksymään, ehkä jopa liittymään vaippailijoiden joukkoon, mutta fetissin normalisointi epäonnistuu täysin. On päivänselvää, että tekijät ovat intohimoisia aiheensa suhteen, eivätkä olleet tehneet sarjaa vain random vitsinä. Random vitsinä se olisi nimittäin toiminut.

Käsikirjoittaja Karis onkin itse tämän fetissin harrastaja ja on julkaissut useita aiheeseen liittyviä sarjakuvia. Tähän mennessä ilmestyneistä viidestä lehdestä Marci McAdam on kuvittanut kolme. McAdam on erittäin lahjakas piirtäjä, mutta ainakin omasta mielestäni harmittavasti hän piirtää suurimmaksi osaksi tähän fetissiin liittyviä kuvia. Wikifurin mukaan hän on ollut aikoinaan Karisin vaimo. Kaksi muuta piirtäjää, Terrie Smith ja Dormy, ovat kumpikin loistavia sarjakuvapiirtäjiä ja heidän työpanoksensa on varmasti ollut Karisille hintavaa. Pelkkään parodiaan on siis laitettu paljon aikaa, vaivaa ja rahaa. Ulkoisesti ISB onkin yllättäen paljon laadukkaampi kuin ASB!

by Marci McAdam

by Dormy

by Marci McAdam. "Ei vittu Make sähän kusit housuun!"

Juonellisesti sarja on hirveän puuduttavaa ja ällistyttävää luettavaa. Kuten aikaisemmin sanoin KAIKKI liittyy jotenkin niihin vaippoihin. Ensimmäisessä lehdessä ei tapahdu muuta kuin muutama hahmo asuntolassa muistelee kuinka aloittivat vaippaharrastuksensa. Seuraavissa lehdissä alkaa sentään tapahtua enemmän juonen kannalta, mutta kaikki juonenkäänteet liittyvät pidätysongelmiin ja harrastuksen esittämiseen positiivisessa valossa. Asuntolan väki lähtee viidennessä lehdessä lomalle Havaijille ja totta kai heidän oppaansakin sattuu olemaan vaipoissa. He myös tapaavat paikallisen surffarin, joka osaa opastaa väen syrjäisemmälle rannalle, joka on tarkoitettu juuri vaippailijoille. Ööh...? Hahmokaarti on laaja, mutta kukaan ei pääse kunnolla loistamaan persoonallaan.

ISB on hyvin hämmentävä lukukokemus. Koko sarja on toteutettu hyvin naiivilla tavalla ja selkeästi vaippailijoiden fantasiana maailmasta, jossa heidän harrastuksensa olisi valtavirtaa ja normaalia. Parodiana sarja olisi kenties toiminut, mikäli se olisi loppunut heti ensimmäisen numeronsa jälkeen, mutta tyhjänpäiväistä menoa on tähän mennessä ilmestynyt peräti viisi numeroa. Kyllähän näille on yleisö löytynyt, mutta itse en ymmärrä mitä tästä sarjasta voisi saada irti. Kuinka monta kertaa sama toistuva juttu jaksaa viihdyttää? Kuvitus sentään on täysin ammattimaista, joten sarjaa on sentään miellyttävää lukea vaikka aihe onkin mitä on.

TÄHDET: **

by Dormy

by Terrie Smith

Viimeinkin oma koira

Kuten tämän blogin aiheesta varmasti voi päätellä koirat ovat aina olleet äärimmäisen lähellä sydäntäni, harmittavasti vain en ole ennen pystynyt sellaista omistamaan. Olen pikkuhiljaa päässyt elämässä sellaiseen pisteeseen, että uskaltaisin koiran hankkia. Olin jo vuoden ajan salavihkaa kyttäillyt kodinvaihtajien ilmoituksia, pitäen silmällä millaisia koiria markkinoilla oli tarjolla ja kirjoittaen ylös kiinnostavien koirien tiedot. Yritin ensin ottaa yhteyttä kotia vaihtavasta irlanninsetteristä, jonka ilmoituksen näin Apulassa. Yritin soittaa, lähettää tekstaria ja sähköpostia tyypille useaan kertaan parin viikon ajan, saamatta mitään vastausta. Olin hetken aikaa vähän sydän sykkyrällä, kun olin toki jo etukäteen alkanut kuvitella kuinka kiva tämä koira tulisi olemaan ja monesti lannistun epäonnistumisen jälkeen täysin.

Halusin nimenomaan aikuisen koiran ensimmäiseksi koiraksi. Minulla ei ollut itseluottamusta ottaa pentua koulutettavakseni ja loppujen lopuksi pidän aikuisista enemmän, oli kyseessä koira, kissa tai ihminen. Aikuisesta koirasta näkee selkeämmin minkä luonteinen ja kuinka energinen yksilö on kyseessä, mikäli siis sitä mainostavat ihmiset ovat rehellisiä. Löysin Bonon Venäjän Katukoirat ry:n kautta, hänen ilmoituksensa kuulosti suorastaan minulle luodulta. Koira tuli toimeen kissojen kanssa (joita täältä löytyy kaksi), sopi kerrostaloon, energiatasoltaan oli keskitasoa/korkeaa keskitasoa ja oli hyvin kiltti luonteeltaan. Sijaiskodissa koira oli oppinut normaalin arjen rutiinit ja oli sisäsiisti. Kaiken hyvän lisäksi koiran ulkomuotokin miellytti hirveästi, sillä olen aivan hulluna punaiseen diluutioväriin. Roturesepti on tuntematon, mutta selkeästi saksanpaimenkoiraa on joukossa varmasti puolet. Loppu on sitten pelkkää arvailua, itse veikkaan muiden aineksien olevan dobermanni ja labradorinnoutaja.

Kaverin ikivanhan koiran kanssa.

Hain koiran kaverin kanssa Vaalimaalta 22.7. Ajomatka kesti yli kuusi tuntia yhteen suuntaan. Koiran oli ilmoitettu olleen auton kyydissä ennen vain kolme kertaa ja pelkäsi autoja, paluumatka sujui silti hyvin, vaikka se kestikin jo lähemmäs 8 tuntia koska jouduimme torkkumaan välillä. Matkan aikana koira oli selkeästi vähän stressaantunut, mutta oli kuitenkin hiljaa ja makasi takapenkillä kiltisti. Kaveri (joka ajoi) sai tosin ihan kotikulmilla ylinopeussakon, mutta muuten matka oli onnistunut ja jännä.

Olen siis elellyt tämän rötkyn kanssa vähän yli kuukauden nyt ja en todellakaan kadu. Bono on todella fiksu, vaikka sen käytöksessä on muutamia pieniä miinuksia. Nämä kuitenkin varmasti paranevat ajan mittaan. Vaikka meillä onkin kielimuuri ja en ole ollenkaan käyttänyt venäjänkielisiä termejä Bono osaa todella hyvin monia käskyjä. Hän on todella kohtelias ja ei varasta muiden ruokia, hyppää sängylle tai sohvalle vasta luvan saatuaan, ei tuhoa tavaroita (vaikka pidän houkuttelevia täytettyjä eläimiä lattialla) ja vapaana ollessaan pysyy lähistöllä. Miinuksina kuitenkin koiralla on eroahdistusta, mutta tämä on parantunut lyhyessä ajassa dramaattisesti koiran huomatessa minun tulevan aina takaisin. Koiran pystyy hyvin jättää odottamaan 5-10 minuutiksi pihalle käydessäni Siwassa/Postissa/Ärrällä/jne. Olen välillä jättänyt hänet pieniksi ajoiksi yksin asuntoon, jos olen vaikka vienyt roskia tai hakenut postilähetyksen rappukäytävän alaovelta. Ihan aluksi koira ulvoi ja huusi yksin jäädessään, nyt hän on joko hiljaa tai haukahtaa pari kertaa. Toinen miinus on koiran tungettelevuus toisia koiria kohtaan. Kaikkia olisi niin kiva päästä väkisin nuuhkimaan ja tätä koetan työstää yksin ollessani ja koirakoulussa. Tämäkin on parantunut jo paljon, ekalla viikolla Bono yritti hypätä vastaan tulevia koiria päin, nyt reaktio on joko olematon "ei kiinnosta" tai sitten pieni vetäminen.

Itse olen erittäin laiska liikkumaan ja punkero, mutta koira on innoittanut hirveästi liikkumaan. Olen tottunut näkemään netissä hyvin lihaksikkaita ja atleettisia koiria ja koetan pikkuhiljaa saada Bonon lihasmassaa timmimmäksi. Ihan perushyvähän se nyt on, mutta ei yhtään haittaa vaikka se voisi olla parempikin. Ja toivottavasti laihdun tässä itsekin salavihkaa. Olen yrittänyt tarjota koiralle erilaista tekemistä, vaikka vaihtoehdot ovatkin vähän vähissä kun asun kolmannessa kerroksessa (eli ei ole omaa pihaa) ja ei ole omaa autoa jolla viedä syrjäisemmille paikoille. Bono juoksee todella hyvin pyörän kanssa, joten sitä tehdään oikeastaan joka päivä vaihtelevin määrin, mitä tahansa 3-5 kilometristä jopa 20 km/päivä. Eihän hän siis täysillä juokse koko matkaa, suurin osa menee hitaalla jolkotuksella ja välissä on paljon taukoja. Vähän mietityttää millä korvaan tämän liikuntamuodon kun talvi tulee, en varmana uskalla pyöräillä koiran kanssa lumijääsössössä. Suunnitelmissa olisi aloittaa vielä joskus agility ja/tai toko, jahka peruskoulutus saadaan siihen sopivalle tasolle.

Muutaman kerran viikossa vingun jonkun kaverin viemään meitä johonkin syrjään missä hurtta voi uida ja juoksennella vapaana ja pahana ihmisenä päästän häntä juoksemaan vapaana tyhjien tarhojen pihoille myöhään illalla/yöllä. Peruskävelyilläkin yritän innostaa häntä kiipeilemään kallioilla, kaivamaan koloja ja juoksemaan ja hyppimään kepin perään. Ehkä vielä joskus on varaa muuttaa omakoti- tai rivitaloon, olisi helvetin upeaa jos olisi oma piha. Ja mieluusti ei naapureita, koska olen antisosiaalinen. Bonolla on vasta yksi koirakaveri täällä, sekin on ylipainoinen ja ikivanha vanhus, jota ei kiinnosta leikkiä Bonon kanssa. Mutta sentään Bono saa edes jotain seuraa toisesta lajitoverista.

Ihan hemmetin tyytyväinen olen tähän elukkaan. Tämä blogi on valitettavasti jäänyt vähän takavasemmalle kun oma elämä on ollut niin kiireinen yrityksen ja nyt hurtan kanssa. Pahoitteluni. Mikäli kiinnostaa nähdä lisää kuvia tästä elukasta, niin voi tsekata Instagramini jota käytän nimimerkillä KingbitchNara.

Gingacon tulossa

Mainostan vähän tätä tapahtumaa, sillä olen aika innoissani asiasta. Gingacon on Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n järjestämä con, joka keskittyy juuri eläintarinoihin (ei siis pelkästään Hopeanuoleen, vaikka Gingaconin nimi ja ulkonäkö on hyvin hopeanuolimainen). Yhdistyksen foorumilla suunnitellaan jo mielenkiintoista ohjelmaa tapahtumalle, juuri sellaista matskua, joka sopisi tapahtuman teemalle ja saisi sen erottumaan edukseen muista coneista. En ole itse käynyt koskaan coneissa, mutta nyt kun omistan yrityksen yritän ehdottomasti päästä pitämään Krieger Comicsin myyntipöytää tuolla. Pääsylippuja saa jo ostaa ja ne ovat omasta mielestäni edullisia (normaalihinta 10€, yhdistyksen jäsenille 8€). Lippumyynnin ohella Gingacon etsii myös vänkäreitä, myyjiä ja niin edelleen tapahtumaa varten. Toivottavasti olen tuohon mennessä saanut jo pieraistua firmalleni kolmannen tuotteen.
Gingaconin kotisivut.

Mopsi tuli taloon

NIMI: Mopsi tuli taloon (Wanpagu!)
VUOSI: 2011
TARINA/KUVITUS: Ryo Mitsuya

Kaksiosainen Mopsi tuli taloon julkaistiin jo aikoja sitten, mutta sain sen vasta nyt lukaistua. Täytyy myöntää etten lukenut sitä edes kokonaan, vaan hyydyin jo toisen kirjan puolivälissä. Suurin osa sarjasta esitetään ylhäältä alas luettavina strippisarjakuvina ja itse en koskaan ole lämmennyt strippisarjakuville. Mukana on myös muutama perinteisessä muodossa piirretty bonustarina.

14-vuotiaan Julin luokkakaverin sedällä on tarjolla koiranpentuja. Koirasta haaveilevalle Julille näytetään kuvaa shiban pennusta ja innostunut tyttö saa perheeltään luvan ottaa koiranpennun. Mutta kuva ei ollutkaan tarjolla olevista pennuista, vaan Juli saakin mopsin pennun, joka ristitään Romeoksi. Tämän jälkeen sarjakuva seuraa perheen jokapäiväistä elämää uuden pennun kanssa.

Sarjakuvan huumori ei iskenyt ollenkaan. Tämä tuskin johtuu kulttuurierosta, sillä olen nauranut monelle muulle japanilaiselle sarjalle. Huumori on hyvin harmitonta ja välillä en edes tajunnut missä kohdassa se hassunhauska juttu nyt oli.

Päähenkilöt ja valitettavasti myös koirakin ovat kaikki unohdettavia ja eivät herättäneet sympatiaa. En pidä mopseista ja Romeon ehkä ainoaksi erottuvaksi luonteenpiirteeksi jää pelkurimaisuus, mikä ei myöskään voita minua puolelleen. En myöskään pitänyt kuinka sarja esittelee mopsien kovaa kuorsausta ja niiskutusta kaikille koirille normaalina. Juli on erittäin naiivi ja ei tunnu tietävän koirista mitään, vaikka sellaisen perään onkin mankunut kauan. Julin naamalla on aina outo hoopo ilme, jossa hänen suu on piirretty kuin sadepisaran muotoiseksi. Tämä yhdistettynä randomeihin "Hoooo" ääniin tekee Julista jälkeen jääneen oloisen hahmon. En oikeastaan osaa edes eritellä millainen Juli on luonteeltaan, vaikka hän onkin sarjan päähenkilö. Julin äiti on myös vastenmielinen, sillä hän vaikuttaisi olevan jatkuvasti vaivaantunut ja ärtynyt lapsensa ja koiransa kanssa. Ainut mukava hahmo on Julin isoveli, joka yhä suree entisen koiransa kuolemaa ja on aina iloinen saadessaan puuhastella Romeon kanssa.

MIKÄ TUO ILME ON?? HOOOO!?

Kuvitus ei myöskään tee vaikutusta. Suurin osa sarjasta on piirretty pelkistetysti, chibejä lähestyvällä tyylillä. Chibitkin voi piirtää todella nätisti, eli minulla ei ole mitään niitä vastaan vaikka realismista pidänkin eniten, mutta tässä sarjassa kuvitus ei vain missään vaiheessa tehnyt vaikutusta. Omituiset ilmevalinnat (etenkin tuo Julin perusilme!) eivät viehätä.

Lopullinen arvosanani on yllättävän surkea, vaikka onhan teos selkeästi ammattitaidolla tehty ja sen juoni etenee selkeästi, mitä samaa ei voi sanoa joistain muista yhden tähden saaneista teoksista. Alhainen arvosana muodostui paljolti koska teoksessa ei ollut mitään itseäni kiinnostavaa. Se on huumorisarja, mutta ei naurata, enkä osaa nauttia siitä koirasarjana koska en pidä näin pitkälle jalostetuista roduista ja sarjan koirat eivät oikeastaan edes tee mitään kiinnostavaa. 

TÄHDET: *1/2

Pyhä Jeesus, onko naamasi halvaantunut?

Onko Ginga -keräily kuolemassa?

Olen ollut suuri Hopeanuolen fani jo varmaankin 7-vuotiaasta asti. Silti en ole kuin vasta nyt, 24-vuotiaana alkanut hyvin hitaasti kiinnostua oheistavaran keräilystä. Syitä tähän on ollut monia, kuten rahan vähäisyys ja oheistuotteiden kallius, oma tietämättömyys nettitilauksista (nykyään hallitsen tämän taitolajin) ja se, etteivät suuri osa oheistuotteista vain ole miellyttäneet omaa silmää. Hopeanuolesta tehdyt figuurithan ovat naurettavan pieniä ja Weedistä tehdyt pehmot taas typerän näköisiä ja kamalan hintaisia. Tilasin kokeiluna yhden Hopeanuoli -magneetin ja jouduin toteamaan tämänkin tuotteen olevan liian pieni jotta kiinnostuisin moisia keräämään. Keräilijöitä on Suomessa ja ulkomaillakin paljon ja heidän kokoelmistaan löytyy netistä useita hyviä kuvia. Tavallaan olen voinut katsella noita kokoelmia ja elää vähän heidän kauttaan, jolloin ei ole ollut niin kova hinku hankkia samaa tavaraa itselleenkin.

Nyt kuitenkin Hopeanuoli -keräily on alkanut nostaa karvaista päätään minussakin. Omistan toki sarjat DVD:llä ja olen ostanut kaikki Takahashin suomijulkaisut ja nurkista löytyy joitain Takahashin japanimangojakin, mutta mitään selkeää keräilyä en ole tähän mennessä harrastanut. Nyt kun olen viimein alkanut heräilemään asian suhteen olen huomannut hieman huolestuttavan asian: Ginga -keräily tuntuu olevan hiipumassa. Ainakin tältä tämä vaikuttaisi näin pikkaisen ulkopuolelta katsovan silmin. Suomennoksien ansiosta alkuperäiset japanimangat eivät ole enää haluttuja ja samoja pehmoja ja figuureita näen myynnissä kuukausitolkulla alennettuihin hintoihin. Urumissa ja Ginga.fi:ssä pyörivät lähinnä samat tuotteet. Kun olen itse yrittänyt myydä jotain Facebookin Ginga -kirppiksillä eivät tuotteet tunnu menevän pilkkahinnoillakaan kaupaksi. Moni veteraanikeräilijä/-fanittaja voivottelee innostuksensa hiipumista.

Hopeanuoli on ollut Suomessa aina hyvin suosittu, mutta ennen suomennoksia siinä oli aina mukana epämääräistä mystiikkaa japaninkielisen mangan ja vähän tunnettujen oheistuotteiden ansiosta. Aihe oli suosittu, mutta valtavirtayleisö ei tuntenut sitä kuitenkaan täysin. Tämä pieni salamyhkäisyys varmasti innoitti tietämään lisää sarjasta, hankkimaan lisää tavaraa jota muilla ei vielä ollut. Vuosien saatossa tuo salaperäisyys sarjasta on jo kadonnut, kaikkeen löytyy vastaus netistä ja suomennoksien ansiosta tarina on viimein voitu kokea sen alkuperäisessä muodossa. Eri oheistuotteiden saatavuus on myös todella helppoa tänä päivänä. Varmasti joukossa on ripaus elitismiäkin, kun Hopeanuoli on suomennoksilla saanut uuden aallon innokkaita pikkufaneja ja heidän tunku vanhempien fanien hiekkalaatikolle nyrpistyttää, pienen piirin juttu onkin yhtäkkiä kaikkien juttu. Pitkän aikaa Hopeanuolta kutsuttiin kulttiklassikoksi, mutta onko tuo nimike enää paikkansa pitävä, kun faneja on jo niin järjettömästi? Kultti voi toki olla suurempikin, mutta jossain välissä aihe muuttuu valtavirtaviihteeksi.

Oli miten oli, olen nyt alkanut hitaasti haalia itseäni kiinnostavia Ginga -tavaroita. Viime kuussa tilasin Urumilta kaksi Weed -mangan säilytyslaatikkoa, jotka olivat aika hintavia, mutta järkeilin ostosta siten, että tarvitsen muutenkin jonkin järkevän säilytyspaikan noille mangoille ja tuotteen arvo voi vuosien mittaan nousta. Shopping Mall Japanin avulla sain tilattua Japanista Takahashin vähemmän tunnettua Otoko no Tabidachi -sarjaa, jota olen kauan jo halunnut lukea, mutta sitä ei juuri näe länsimaisissa nettikaupoissa myytävänä pienen kysynnän vuoksi. Kysyin Urulta suoraan voisiko Urumi ottaa varastoonsa tätä mangaa myytäväksi, mutta palautteena tuli jyrkkä ei, sillä ketään muuta ei kiinnosta ostaa sarjaa ja edelliset mangat oli lopulta pitänyt jakaa ilmaiseksi pois. Pikkuhiljaa olen ostellut myös Hopeanuolen VHS-kasetteja eri julkaisuina, sillä etenkin ensimmäisessä julkaisussa on kauniit kannet ja pidän kaseteista paljon niiden nostalgisen arvon vuoksi.

Olisin kiinnostunut haalimaan itselleni vielä Hopeanuolesta tehtyjä palapelejä ja värityskirjoja, joita näkyy myynnissä säännöllisesti japanilaisilla sivuilla. Jokin kaunis animaatiokalvo olisi aivan huikea juttu myös, mutta toistaiseksi jätän moiset väliin kovien hintojen vuoksi. Pidän Hopeanuoli -figuurien ulkonäöstä, mutta tiedän pettyisiväni niiden pieneen kokoon joten en ainakaan toistaiseksi halua kuluttaa niihin rahaa. Weed -figuurit taas ovat vähän hoopon näköisiä ja oikeastaan mikään Weed -animeen liittyvä ei innosta.

Miten Hopeanuolen fanitus on muuttunut vuosien varrella? Onko keräily oikeasti hiipumassa vai olenko vain tulkinnut havaintoni väärin? Minkä vuoksi keräily on hiipunut ja voisiko se mitenkään enää palata huippuaikojen menoon ja miten?