Miksi en arvostele nettisarjakuvia?

Olen useampaan otteeseen saanut kommentteja, joissa vinkataan tai pyydetään minua arvostelemaan jokin nettisarjakuva. Valitettavasti en voi toteuttaa tätä pyyntöä, ellei sarjakuvaa myös myydä printattuna versiona. Arvostelen vain teoksia, joista lukija joutuu maksamaan saadakseen lukea ne. Periaatteessa siis yritän kertoa blogini lukijoille oliko maksamani teos vaivalla ansaitsemieni rahojen arvoinen. Tämä oikeus mielipiteen ilmaisemiseen on jokaisella maksavalla asiakkaalla.

Sen sijaan en todellakaan halua arvostella sarjakuvia, joita tekijä piirtää pelkästään omaksi ilokseen, eikä tienaa niillä mitään. Nettisarjakuvien tekijät ovat yleensä nuoria amatöörejä, joiden inspiraatio sarjakuvanteon suhteen tulee ja menee. Vanhoja sivuja poistetaan tai uusitaan sitä mittaa mitä tekijän taidot kasvavat. Harva nettisarjakuva oikeasti valmistuu loppuun asti. Tälläisten sarjakuvien luku netissä on lukijalle täysin ilmaista.

Nettisarjakuvien tekijät ovat monesti alaikäisiä, eivätkä välttämättä tottuneet kritiikkiin vaikka se esitettäisiinkin asiallisesti. Olisi minulta typerää arvostella esimerkiksi 13-vuotiaan sarjakuvaa, koska pahimmillaan tekijä voisi lannistua täysin arvostelustani - vaikka hän alunperin teki sarjakuvaansa vain omaksi ilokseen ilman suurempia suunnitelmia! Sen sijaan teoksensa printtimuodossa julkaissut ja siitä maksua pyytävä tekijä on varmasti jo aikuinen, tai aikuisiän kynnyksellä. Mikäli teoksestaan uskaltaa jo pyytää maksua on oletettava, että tekijä pystyisi ottamaan vastaan myös kritiikkiä. Kun teos on tuotu markkinoille ja ihmiset sitä päässeet ostamaan ei kaupallista julkaisua voi enää peruuttaa, sen sijaan nettisarjakuvan voi aina poistaa netistä halutessaan.

Kaikki yllä mainitsemani pätee myös Youtubessa oleviin animaatiosarjoihin.

Hopeanuoli (manga, Akakabuto -osa)

NIMI: Hopeanuoli (Ginga Nagareboshi Gin)

VUOSI: 1983 - 1987
KUVITTAJA/TARINA: Yoshihiro Takahashi

Hopeanuolen animeversio on jo arvosteltu aikaisemmin.

Hopeanuoli -mangan arvostelua on jo kauan aikaa pyydelty ja nyt viimein jaksoin lukea mangat uudelleen, vaikka pelottavalta urakalta se tuntui. Kaikkein mieluiten kirjoitan Suomessa vähän tunnetuista teoksista, mutta ymmärrän toki, että tälläisen klassikon uupuminen blogista olisi suuri vääryys. Kasvoin Hopeanuoli -animen kanssa, joten arviotani tästä sarjasta sumentaa paljon lapsuuden nostalgia. Paljon kuitenkin kertoo se, että siinä missä lapsuuteni muut suosikit ovat paljolti jääneet unholaan on taas Hopeanuoli säilyttänyt kiinnostukseni vuodesta vuoteen yhtä suurena. Jotakin erikoista sarjassa on siis pakko olla. Ilman Hopeanuolta innostukseni koiratarinoita kohtaan olisi tuskin syttynyt, ainakaan nykyisessä mittakaavassaan ja tuskin tätäkään blogia edes olisi. Olen tälle sarjalle paljon velkaa.

Animena Hopeanuoli on minulle paljon rakkaampi, mikä johtuu puhtaista nostalgiasyistä. Minun on hankala arvostellessa laittaa mangaa ja animea paremmuusjärjestykseen, sillä kummallakin on tasapuolisesti omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan. Mangassa ja animessa on tasapuolisesti kummassakin kohtauksia, jotka toisessa versiossa on tehty paremmin ja kohtauksia, joita toisessa versiossa ei esiinny lainkaan. Suurin eroavuus on, että manga jatkuu pidemmälle kuin anime, minkä vuoksi arvostelen mangan osissa. Tämä arvostelu keskittyy ensimmäiseen saagaan, jossa vihollinen on Akakabuto.

Tarinan päähenkilö on tietenkin Hopeanuoli, josta mangassa käytetään alkuperäistä nimeä Gin. Ginin kotikylää terrorisoi suuri ihmissyöjäkarhu Akakabuto, jota metsästäjät eivät saa hengiltä. Gin valitaan vaativaan ja epäinhimilliseenkin karhukoirakoulutukseen, koska se on pentueen ainut tiikeriraitainen. Ginin kasvaessa se tapaa metsässä villikoiralauman, joka suunnittelee Akakabuton lahtaamista. Gin lähtee koirien mukaan näiden hajaantuessa ympäri Japania etsiessään lisää koirasotureita suureen sotaan. Ensimmäiset kirjat Akakabuto -saagassa keskittyvät karhukoirien kouluttamiseen ihmisten parissa, minkä aikana koirat eivät puhu ollenkaan. Kuitenkin kolmannessa kirjassa koirat alkavat puhua toisilleen ja fokus siirtyy nopeasti pois ihmisistä, keskittyen täysin koirien seikkailuihin. Tämä muutos on monelle varmasti helpotus, mutta itse pidin myös Ginin ja omistajansa yhteisten hetkien lukemisesta, joten on harmi kuinka tämän vaiheen jälkeen ihmiset jäävät tarinasta lähes täysin pois.

Hopeanuoli on hyvin vanha sarja, mikä näkyy selkeästi kuvituksessa. Tämä on lukijasta riippuen joko suuri plussa tai suuri miinus, itselleni se on suuri plussa. Takahashin kuvitus on sarjan alussa vielä hyvin karkeaa ja vanhanaikaista. Välillä hänen anatomiansa näyttää huvittavalta. Myös painojälki on tehnyt tuhojaan, etenkin alunperin värillisillä sivuilla. Parhaimmillaan Takahashi on Akakabuto -saagan lopulla ja sitä seuraavan susisaagan aikana, jolloin viivatyöskentelystä on muodostunut selkeätä ja tarkkaa menettämättä kuitenkaan vauhtia ja intohimoa. Juuri tietty raivokkuus ja palava intohimo välittyy Hopeanuolessa hänen kuvituksestaan, varmasti myös hänen aikaisemmassa teoksessa Shiroi Shenshi Yamatossakin, vaikken tätä ole päässyt paljoa lukemaan.

Tämä karkea tunteiden palo on kuitenkin omasta mielestäni kuihtunut vuosien varrella, enkä sitä enää Weedissä näe kuin harvoin yksittäisissä ruuduissa. Takahashin kuvituksesta on tullut Weediin mennessä jo liiankin hiottua ja turvallista, mutta Hopeanuolessa hän yhä uskalsi piirtää alkukantaisella raivolla, jättäen hahmoihin tiettyä karkeutta. Karhut Hopeanuolessa ovat järjettömän pelottavan näköisiä, tuulenpuuskat ja liikeratojen viivat sivuilla helposti ymmärrettäviä ja juonenkäänteet oikeasti järkyttäviä. Tähän aikaan Takahashi yhä osasi piirtää luontevasti muitakin eläimiä kuin koiria, hänen karhunsa ovat todella katu-uskottavia ja myös näyttävät karhuilta - toisin kuin Weedissä, johon ilmestyi myöhemmin jälleen karhuja, jotka näyttivät vähintäänkin hämmentäviltä mutanttikoirilta.

Kerronta mangassa monesti harppoo eteenpäin liian nopeasti, uusia hahmoja tulee mukaan suurella tahdilla eikä heihin aina viitsitä tutustua kunnolla. Koirat ryntäävät kiireellä paikasta toiseen ja pidemmät hengähdystauot taisteluiden ja matkaamisen välillä olisivat olleet paikallaan, jotta lukija pääsisi kunnolla tutustumaan eri hahmoihin. Omasta mielestäni juoni vaihtaa suuntaansa liian jyrkästi kolmannessa osassa, missä Gin päättääkin liittyä villikoiralaumaan ja jättää ihmiset. Tuohon mennessä koirat eivät ole puhuneet ollenkaan ja sarja on keskittynyt perinteiseen metsästykseen, mutta ilmeisemmin tämä ei koukuttanut tarpeeksi lukijoita jolloin sarja muuttui radikaalisti Jack London -tyyliseksi erämaaseikkailuksi. Tämä ei mielestäni kuitenkaan ole huono päätös, ei missään nimessä. Sarja olisi ollut paljon tylsempää luettavaa jos koirat eivät pukahtaisi mitään ja villikoirista Takahashi on lopulta saanut paljon enemmän tarinaa irti kuin kesykoirista. Siirtymävaihe näiden kahden osuuden välillä vain on tökkivä, kuin kyseessä olisi kaksi täysin eri tarinaa jotka on päätetty yhdistää.

Hopeanuolen tarinatyyli on tunnetun mahtipontinen, vakava ja välillä naurettavankin epärealistinen. Sarja on tunnettu lähinnä vain Japanissa ja pohjoismaissa, etenkin Suomessa. Muualla sarjaa ei ole julkaistu ja sitä seuraa vain pieni marginaaliyleisö, jonka vuoksi sarjaa ei ole taloudellisesti kannattavaa julkaista. Hopeanuoli on erikoinen menestystarina Suomessa, kaikki sai alkunsa neljästä kämäisestä videokasetista, joiden sisältö oli karkeasti leikattu jättäen juoneen suuria aukkoja, dubbaus oli lähinnä huvittavaa ja takakansien tekstit täysin pielessä, puhumattakaan ettei koirien verikekkerit ole sitä perinteisintä tarjontaa mitä ollaan totuttu esittämään lapsille. Silti Hopeanuoli sai täällä käsittämättömän suosion, joka ei tänäkään päivänä ole laimennut. Syytä tähän voi vain spekuloida, mutta tässä oma versioni totuudesta. Hopeanuolessa suurina teemoina toimivat rehellisyys, sotilaallisuus, uskollisuus ja sisukkuus. Kaikki ominaisuuksia, joita Suomessa arvostetaan erittäin paljon. Suomalaiset ovat arktista kansaa ja meidän metsästyskulttuurimme kukoistaa yhä vahvana, joten Hopeanuolen havumetsäympäristö ja karhunmetsästysteema iskivät meihin takuulla.

Ainakin omassa suvussani on aina oltu sotahulluja ja jaksettu muistella esi-isiä. Hopeanuolessa sotateema on aina läsnä, myös Akakabuton kaaduttuakin kun kehään astuu uusia vihollisia. Ginin sukulinjaa ylistetään joka käänteessä ja vanhoja kaatuneita sotureita jaksetaan muistella yhä uudelleen. Tarinan koirilla on aina menossa jonkinlainen suuri taistelu, joka antaa heidän elämilleen päämäärän ja tarkoituksen. Varmasti moni lukija kaipaisi omalle kaaottiselle elämälleen samanlaisen selkeän tarkoituksen, vaikkei ehkä juuri sotimalla. Hopeanuolen avulla lukija voi kokea olevansa osa jotain itseään suurempaa, jotain eeppistä ja tarkoituksellista.

Ensimmäisen pokkarin erikoisjulkaisussa Takahashi kirjoitti toivovansa Hopeanuolen välittävän suomalaisille lukijoille japanilaista bushidohenkeä. Voin todellakin sanoa, että tässä Takahashi on onnistunut. Hopeanuoli on upea mestariteos, jonka veroista tarinaa Takahashi ei ole pystynyt luomaan uudestaan. Verisen ja kornin kuoren alla piiree eeppinen kertomus uhrautuvuudesta, joka jää varmasti mieleen kummittelemaan vuosikausiksi.

Sarja on niin vangitseva, että sen tekijälläkin on vaikeuksia lopettaa siitä tarinoiminen. Tähän mennessä Takahashi on ehtinyt kirjoittaa pitkät saagat Ginin pojasta kuin myös pojanpojastakin, myös oman lyhyen tarinan ovat saaneet Ginin isä, sekä Ginin sisaruksen jälkeläiset. Joillakuilla sarjassa esiintyneillä hahmoilla on myös omia lyhyttarinoitaan. Takahashi on nyt aloittanut oman sarjan Hopeanuolessa esiintyneestä Akame -hahmosta. Mikään näistä tarinoista ei kuitenkaan ole ollut tähän mennessä yhtä vangitseva kuin alkuperäinen Akakabuto -saaga, ja suoraan sanottuna monia faneja on alkanut kyllästyttääkin kuinka Takahashi on kirjoittanut samaa tarinaa jo vuosikausia laadun selvästi laskiessa. Toivotaan kuitenkin, että tämä uusin Ginga Densetsu Akame yllättää olemalla omaperäinen ja koukuttava, kuten kaiken aloittanut Hopeanuolikin oli aikoinaan.

TÄHDET: *****

Dogs-o-War

NIMI: Dogs-o-War
VUOSI: 1996
KUVITTAJA: Mark Masztal
TARINA: Tom Sniegoski

Älkää sekoittako tätä Dogs of War -sarjakuvaan.

Tästä sarjasta oli erittäin hankalaa löytää tietoa, osittain koska se on aika vanha, osittain koska se on vähemmän tunnettu ja osittain koska "dogs of war" on suosittu sanonta. Ostin kolmiosaisen lehtisarjan, jossa kyllä oli yhtenäinen tarina, jolla oli selkeä alku ja loppu, mutta silti tuli tunne että kyseessä olisi ollut pieni osa suurempaa kokonaisuutta. Vaivalloisen etsinnän jälkeen löysin tälläisen ilmoituksen kokoelma-albumista, joten sarjaa on pakko olla olemassa enemmänkin kuin vain kolme ohutta lehteä. Tämä arvostelu kirjoitetaan kuitenkin vain noiden kolmen lehden perusteella.

Epämääräisen kaukana tulevaisuudessa planeettamme on täysin erilainen kuin tänään, suuria kaupunkeja ei enää ole ja maailmaa kansoittaa geenimanipuloidut eläinihmiset, robotit ja kyborgit. Maailmaamme on raiskannut jonkinlainen tauti, mutta geenimanipuloinnin avulla tästä on päästy eroon ja sivilisaation hidas toipuminen on alkanut. Jotta maailma ei enää suistuisi turmellukseen syntyi koko maailman kattava järjestö, jota johti huippuluokan tiedemiehet. Heitä johti kuitenkin vielä yksi mies, nimeltä Godhead. Yksi näistä tiedemiehistä, Tohtori Dusk, totta kai pimahtaa ja haluaa tuhota koko maailman väestön, jotta maailma saisi toipua rauhassa ja jota kansoittaisi sen jälkeen hänen omat geenimanipuloinnilla luodut otukset.

Kun Duskin miehet ovat hyökkäämässä Godheadin linnaan entinen ylivaltias päättää paeta siirtäen mielensä koeputkivauvan ruumiiseen. Vauva-Godheadin pitää pysäyttää sekopäisen Duskin juoni, apunaan kaksi uskollista koirasoturia Gypsy (dobermanni) ja Shar-Pei (arvatkaa).

Juoni on erittäin omaperäinen, aluksi pelkäsin että se olisi liiankin omaperäinen enkä tajuaisi mistään mitään. Mutta tarinaa on selkeä seurata, vaikka maailma ja sen asukit olivat minulle täysin uusia. Vasta kolmannessa osassa alkoi häiritä tunne, että tarinaa on pakko olla lisääkin kuin vain käsissäni olleet kolme lehteä. Kolmannessa osassa viimeiseen taisteluun ilmestyy yhtäkkiä joukko uusia hahmoja, joiden taustoja ei kerrota oikeastaan ollenkaan, mutta vaikuttaisi kuin lukijan pitäisi tuntea heidät jo entuudestaan jostain muualta. Muutenkin tämä uudenlainen maailma on niin erikoinen ja laaja, että lukija janoaa enemmän taustatietoa siitä.

Kuvitus on hyvin nättiä ja laadukasta, mukana on paljon erikoisia eläinlajeja (tavallisista koirista erikoisempiin sammakoihin ja lepakoihin) jotka kaikki näyttävät hyviltä ihmiseläinsekoituksina. Vaikka sivut on harmittavasti jätetty mustavalkoisiksi on niitä helppo lukea, eikä missään vaiheessa ollut epäselvää mitä tapahtuu. Tarina kuitenkin tuntuu rynnivän eteenpäin, eikä lukija pääse kunnolla fiilistelemään tätä uutta maailmaa ja hahmojen vuorovaikutuksia, sun muuta.

Päähahmot vaikuttivat kiinnostavilta ja ainakin kahden koirahahmon kemiat toimivat, Shar-Pei on viisas ja arvokas taistelija, Gypsy taas sarkastinen ja jostain syystä Godheadin jatkuvasti pilkkaama. Pidin koirien designeistä, ne olivat selkeästi samuraivaikutteisia ja sarjakuvassa nähtyjen taustojen perusteella kuvittelisin tämän tarinan sijoittuneen jonnekin Aasiaan.

Sain hyvän kuvan sarjasta, mutta Dogs-o-Warissa on selkeästi laaja mytologia takanaan, joka ei kunnolla puhjennut kukkaan lukemastani saagasta. Haluaisin ehdottomasti tietää lisää näin omituisesta maailmasta.

PS. Ekan numeron vaihtoehtoinen kansi on ihan sairaan söpö: klik

TÄHDET: ***

Vartijat

NIMI: Vartijat
VUOSI: 2008 - (jatkuu yhä)
KUVITTAJA: Elli Puukangas, Pauliina Högman, Heidi Haataja
TARINA: Heikki Valkama

Vartijoita on kysytty jo hirveään moneen kertaan, lukijani ovat siis selvästi itsetuhoisia. Hups paljastin mielipiteeni teoksesta jo ensimmäisessä lauseessa. No, mikään salaisuus tuskin on, että suurin osa ihmisistä tuntuu pitävän Vartijoita floppina. Vartijat -kirjoja on tähän mennessä ilmestynyt kolme, joista JOKAISESSA on ollut uusi piirtäjä. Tämä kertonee jo aika paljon, lähtökohtana kun kuitenkin on ollut että sarjan olisi piirtänyt sama taiteilija. Tästä arvostelusta tulee hyvin pitkä, koska aion kirjoittaa pohdintoja jokaisen piirtäjän tyylistä.

Vartijat -sarjaa mainostettiin ensimmäisenä täysin suomalaisena mangana... mitä ihmettä tämä sitten tarkoittaakin, koska manga-sana on yleensä varattu vain japanilaisille sarjakuville. Titteli oli selvä myyntikikka, koska nämä Japanin ihmeet tuntuvat yhä myyvän kuin häkä Suomen teineille, laadusta riippumatta. Ensimmäinen Vartijat -kirja ulostettiin marketteihin vuonna 2008 ja muistan ostaneeni sen heti, koska halusin tietenkin tukea suomalaista sarjakuvaskeneä. Kaupassa pikakelauksella huomasin välittömästi että piirrostyyli ei ollut mieleeni, mutta kotona petyin vielä enemmän koska lähemmässä tarkastelussa oikeastaan kaikki kirjassa oli hosuttua.

Koska ensimmäinen sarjaan kaavailtu piirtäjä oli kieltäytynyt kunniasta, oli Sangatsu Mangalla kiire saada joku toinen kuvittaja tilalle. Valinta osui Elli Puukankaaseen, parhaimmillaankin melko keskinkertaiseen piirtäjään joka oli selvästi saanut hopeanuolitaudin. Mikä on hopeanuolitauti? Tämä pelottava syndrooma pakottaa hopeanuolifanin piirtämään puissa hyppiviä, kuperkeikkaiskuja tekeviä koiria rintalihaksilla. Tauti myös vaikuttaa piirtäjän tarinankerrontaan, tarinoissa alkaa esiintyä Hopeanuolesta tuttuja kliseitä ja juonikuvioita. Puukangas oli aiemmin tehnyt omakustanteen nimeltä Shunkashuutou 1 (lisää osia ei tainnutkaan ilmestyä), jossa pääosassa oli ainakin kannen perusteella maagisia peruspystykorvasusikoiria rintalihaksilla varustettuina. Valitettavasti en ole pystynyt haalimaan tätä teosta itselleni, mutta teoksen arvostelua voi lukea upeasta Finnish Comics Dissected -blogista.



Tämän tasoinen kuvitus on Puukankaalta varsin hyvää, mutta valitettavasti kuvituksen taso ei pysy tälläisenä koko kirjan verran.

Sangatsu Mangan valinta oli selvästi hätiköity, olen varma, että Suomesta olisi löytynyt kokeneempia ja parempia kuvittajia kuin vain Puukangas. Hitto, tiedän paljon loistavia piirtäjiä jotka varmasti mielellään osallistuisivat tälläiseen ammatilaisprojektiin. Mikä sitten Puukankaassa on niin vialla? Hänen viivatyöskentely on sekavaa ja hutaistun näköistä, tämä vain pahenee kirjan edetessä ja on jo varsin sietämätöntä toisessa kirjassa. Hahmojen anatomiat, pituudet, väritykset ynnä muut vaihtelevat ruudusta ruutuun. Kerri -kettu ei oikeastaan missään vaiheessa ole normaalin ketun kokoinen, vaan on jatkuvasti huskyn tai suden kokoluokkaa, tosin hänen pituutensa voi vaihdella radikaalisti ruutujen välillä. Myöskin hänen värityksensä vaihtelee, välillä hänen kuononpää on tumma, välillä ei. Välillä silmien alla oleva karva on valkoista, välillä oranssia. Hänen jalkansa voivat olla valkoiset, mustat, tai oranssit. Hahmot sarjassa ovat niin yksinkertaisia designeiltään, etten ymmärrä tälläistä vaihtelua. Puukangas ei myöskään ole kiinnittänyt paljoa huomiota taustoihin, vaan hänen Suomensa on aina hutaistua epämääräistä metsää ja ilmeisesti täynnä vuoristoja.

Luin jonkin lehtiarvostelun, jossa kehuttiin Puukankaan toimintakohtauksia. Tässäkin osa-alueella mielestäni hän on heikoilla, kuten alla olevasta kuvasta varmaan näkeekin:

Kas, sivullinen sotkua.

Sitten vielä epäsäännöllisestä kuvituksesta, esimerkkinä jälleen Kerri. Kerrin ensiesiintyminen on varsin vaikuttava, siis oikeasti aivan helvetin hieno sivu, vaikka kettu ei ketulta näytäkään. Tällä sivulla tyyli poikkeaa realistisella vivahteellaan ja varmalla viivatyöskentelyllä täysin muusta kirjasta. Tämä on niin suuri sääli, koska tälläistä Puukankaan jälkeä olisin mieluusti lukenut monen kirjan verran. Sen sijaan lukijaa hemmotellaan näin vaikuttavalla jäljellä vain muutaman sivun verran yli satasivuisessa pokkarissa.

Vau vau vau VAU VAU VAUUUU vau!!

Vau-elämyksen jälkeen kuvitus alkaakin sitten nopeasti taantumaan, ensin perusjapanivaikutteiseksi kamaksi, lopulta järkyttäväksi hutaistuksi sonnaksi, jota rasterin ripottaminen päälle ei pelasta.

Ensimmäisen kirjan loppupuolella Puukangas oli jo lopen puhki ja sai avukseen Pauliina Högmanin ja Reima Mäkisen, jotka ilmeisesti avustivat tussittamisessa ja rasteroinnissa. Kirjassa 2 Elli Puukangas teki vain noin puolet kuvituksesta, luovuttaen paikkansa osittain Pauliina Högmanille. Högmanin kuvitus on selkeä parannus, mutta melko persoonattoman näköistä ainakin omaan silmääni. Kahden hyvin erilaisen kuvittajan tekemien sivujen sekoittelu samassa kirjassa aiheuttaa hyvin sekavan lukukokemuksen.

Högmanin kuvitus on hyvin selkeää katsottavaa, toimintakohtaukset oikeasti toimivat ja katsoja tajuaa heti mitä tapahtuu. Taustojen puute vaivaa usein. Päinvastoin kuin koiraeläimiä paljon piirtävä Puukangas, Högmanin Kerri tuppaa näyttämään vähän derpiltä usein - mutta silti paremmalta kuin Puukankaan Kerri suurimman osan ajasta. Mukaan on myös ujuttautunut hevosenjalkakoira, tai siis -kettu. Högman ei enää osallistunut kolmannen kirjan tekoon, mikä oli varmasti ihan viisas veto häneltä.

Vartijat -sarjan budjetti vaikuttaa olevan varsin alhainen ja olen saanut käsityksen, että siitä annettu palkkio kuvittajille on pientä. Mielestäni on vähintäänkin arveluttavaa kuinka Sangatsu Manga on palkannut hyvin nuoria ja kokemattomia kuvittajia näin vaativaan ja näkyvään projektiin. En myöskään ymmärrä miksi kaikki oli alussa laitettu Puukankaan harteille. Japanissa on yleistä, että mangaka piirtää hahmot ja osan taustasta, kun taas hänen assistenttinsa piirtävät hankalemmat aiheet kuten autot tai monimutkaiset taustat. Miksei kuvittajille palkattu avustajia enemmän?

Pauliina Högmanin tavaraa kakkoskirjasta, ihan toimivaa joskin tylsähköä viivaa.

Kolmanteen eli tuoreimpaan vuonna 2011 ilmestyneeseen kirjaan on viimein saatu selkeästi asiansa osaava artisti. Heidi Haatajan kuvitus on aivan upeata katsottavaa, hahmot näyttävät itseltään koko ajan, toimintakohtaukset ovat selkeää luettavaa, viivatyö varmaa, ruutujako mukavan vaihtelevaa, hahmojen ilmeet ovat eläväisiä, japanivaikutteisuus on tippunut minimiin... kehuni voisivat vain jatkua ja jatkua. Hahmot, jotka ennen näyttivät mielestäni typeriltä tai tylsiltä näyttävät nyt kiinnostavilta.

Heidi Haatajan kuvitusta. Kerri näyttää viimein ketulta eikä hänen kokonsa vaihtele! Myös tuo ihan alimpana oleva miekkonen on todella komea! Minäkin olen pieni ja herkkä! <3

Haatajan mukana tuli myös yksi suuri parannus. Vartijat sijoittuu Suomeen ja tarina ammentaa paljon Suomen mytologiasta. Haatajan ansiosta tapahtumapaikat näyttävät viimeinkin oikeasti suomalaisilta. Katsokaa vaikka tätä maisemaa:

Voimme siis vain toivoa että loppu sarjasta saadaan rutistettua ulos Haatajan voimin, mutta toisaalta Vartijat saattaa olla jo toivoton tapaus ja mahdotonta pelastaa enää. En tiedä kuinka hyvin Vartijat on myynyt, mutta näitä kirjoja löytyy paljon alelaareista ja kirjakaupoissa olen nähnyt hyllyt täynnä ostamattomia Vartijoita. En ole myöskään lukenut yhtäkään positiivista arvostelua Vartijoista, suurin näkemäni tähtimäärä taisi olla kolme tähteä. Keskinkertaisuus ei ole mikään saavutus, eikä houkuttele lukijoita.

Viimeinkin voimme siirtyä toiseen tärkeään osa-alueeseen, nimittäin itse tarinaan. Mielestäni on hienoa kuinka Vartijat sijoittuu Suomeen ja ainakin yrittää paneutua suomalaiseen mytologiaan. Valitettavasti sarjan toteutus on tönkköä. Päähenkilö Seiyan äiti oli japanilainen ja isä suomalainen. Lapsuutensa Seiya on kasvanut Japanissa, mutta äitinsä kuolluttua Seiyan on muutettava suomalaisen tätinsä luo asumaan. Käy ilmi, että Seiyan kadoksissa oleva isä kuuluu mystiseen vartijasukuun, jonka tehtävä on vartioida metsän olentojen ja ihmisten välistä rauhaa. Juuri Seiyan kotiuduttua metsässä alkaa tietenkin tapahtua kamaluuksia ja Kerri -ketun pitää kouluttaa nyhveröstä Seiyasta vartija.

Kahdessa ensimmäisessä pokkarissa tarinankuljetus on hyvin heikkoa, osasyynä varmasti piirtäjien kokemattomuus, mutta myös huono käsikirjoitus. Seiyan puolijapanilaisuus on mielestäni päälleliimattu piirre jolla kosiskellaan nuoria japanifaneja, samalla tavalla kuin tämän tekeleen mainostamisella manga-nimellä. En myöskään ymmärrä miksi lukusuunta on japanilainen, koska tätä harvinaislaatuista suomalaista sarjakuvaa haluaisi lukea varmasti moni muukin sarjakuvaharrastaja kuin vain mangojen kuluttajat. Mangoja lukemattomille uuden lukusuunnan opettelu olisi liian työlästä vain näin puolivillaista tarinaa varten. Hahmojen luonteista ei juuri saa kunnollista otetta, eivätkä he ole tarpeeksi kiinnostavia että heistä välittäisi. On ihan kivaa kuinka pahikset ovat Suomen mytologiasta tuttuja peikkoja, hiisiä sun muita, mutta heidän motiivinsa vielä kolmannenkin kirjan jälkeen ovat epämääräiset. En myöskään pidä siitä kuinka nämä lajit on piirretty joko a) puoleensavetäviksi animehiuksilla (peikot) tai sitten b) harmittoman näköisiksi metsäturriaisiksi (menninkäiset). Lajit, jotka ovat tarkoitettu pelottaviksi, kuten hiidet, konnat ja peikot eivät herätä mitään inho- tai pelkoreaktiota.

Kerri opettaa Seiyalle vähitellen vartijan kykyjä, mutta nämä tapahtuvat aina montaasimaisesti muutaman paneelin avulla, jonka aikana kertoja kertoo lukijalle että "no nyt ne harjoittelivat kauan ja Seiya oppi sitä ja tätä". Varsinaista oppiprosessia ei koskaan näytetä kunnolla juuri niiden kiinnostavimpien asioiden (metsän magia) suhteen. Sen sijaan meille kyllä näytetään kuinka Seiya harjoittelee jousipyssyllä ampumista, mutta me kaikki tiedämme jo oikeasta elämästä miten jousipyssy toimii! Fantasiasarjaa lukiessa haluamme nähdä juuri näitä uusia fantasia-asioita, tutkia niitä, uppoutua niihin täysillä.

Suuresti vaihtelevaa kuvituksen tasoa pahemmaksi ongelmaksi muodostuu omasta mielestäni juonen tylsyys ja geneerisyys. Suomalaismausteen alla sarja on ihan tavallinen Japania huokuva, lähinnä pojille suunnattu toimintasarja, jossa päähenkilö on se ainut oikea Valittu, joka pystyy pelastamaan maailman taistelemalla pahiksien armeijaa vastaan. Juonenkäänteet eivät koukuta, eikä lukija kiinny hahmoihin.

Kolmas piirtäjä on viimein tuonut mukaan kipeästi kaivatun ammattimaisen kuvituksen, mutta se tuskin riittää paikkaamaan kahden edellisen huonon kirjan aiheuttamaa vahinkoa. Kirjoja on ilmeisesti suunniteltu tulevan 4 tai 5, mutta en uskalla edes veikkailla missä vaiheessa projekti nyt on. Olisi jo säälittävää jos seuraavassa kirjassa olisi taas uusi piirtäjä mukana. Olisi myös säälittävää jos projekti jätettäisiin vain kesken, mutta jos ostajia ei ole ja jos tekijöitä ei enää hutsaa niin vaihtoehtoja tuskin on.

TÄHDET: **

Mainitsinko kuinka RUMIA RASTEREITA tässä sarjakuvassa vilahtelee?





FANITARINA: Legendan varjossa, osa 2

by Mariosson.

Luku 2.

Oli varhainen aamu, kun isäntäni tuli hakemaan minua ulkotarhasta. Tapani mukaan olin taas onnesta sekaisin, hypin ja haukuin innoissani, kunnes huomasin ettei hän ollut yksin. Häntä seurasi toinen mies, vieras joka oli käynyt kennelissä usein ja vienyt yhden veljistäni mukanaan. He puhuivat hetken ja vieras mies katosi näkyvistäni. Isäntäni jäi ilmeisesti odottelemaan häntä, joten istuin itsekin aloilleni, häntä yhä hitaasti heiluen. Hetken kuluttua vieras mies tuli takaisin, mukanaan Demon hihnaan kytkettynä. Tunsin niskavillojeni jäykistyvän ja ärtyneen puuskahduksen pääsevän huuliltani pelkästään veljeni näkemisestä. Kenties vieras mies ottaisi Demonin mukaansa myös? Toivottavasti.

"Tehdään vain lyhyt pyörähdys näiden kanssa ja otetaan erilleen ennen mitään vakavaa." isäntäni sanoi ja haki myös minut omasta ulkotarhastani. Hyväntuulisuuteni oli täysin ohi. Seisoin muutaman metrin päässä veljestäni, josta oli kasvanut nuori aikuinen. Hän oli jossain vaiheessa saanut typistetyt korvat, perinne, jonka isäntäni teki vain uroskoirille. Demon näytti yhtä rumalta kuin pentunakin, hänen penturyppynsä otsassaan eivät olleet tasoittuneet tähänkään mennessä ja terävät korvat vain korostivat hänen uhkaavaa ulkonäköä. Hän oli yhä minua isompi, mutta kokoeromme ei sentään ollut yhtä suuri kuin vielä ruokataistelun aikoihin. Kyseisen tapahtuman jälkeen isäntä oli alkanut keskittyä myös minuun ja keskittyneemmän ruokinnan ja treenauksen ansiosta olin kokenut huomattavan kasvupyrähdyksen. Näin kuinka veljeni mittaili minua katseellaan, omat niskakarvansa pystyssä ja jalat jäykkinä. Näytin varmasti samalta. Hän alkoi murista rutistaen entisestään jo valmiiksi ruttuista naamaansa. Murisin takaisin.

Vieras mies kumartui Demonin taakse, pidellen häntä kaulapannasta aloillaan. Isäntäni teki takanani samoin. Tunsin vastustamatonta halua syöksyä eteenpäin ja painauduin kaulapantaa vasten, isännän pidellessä minua aloillaan. Tempoilin otteessa ja vinguin turhautuneena, etujalkani haroivat turhaan kohti veljeäni. "Hyvä tyttö, hyvä tyttö..." isäntäni hoki ja silitti minua vastakarvaan, ele vain kiihotti ylikierroksilla käyvää mieltäni. Näin vieraan miehen nousevan kyyryyn ja tuovan Demonia hieman lähemmäksi, pysähtyen aivan eteeni mutta otteeni ulottumattomiin. Tämä oli kärsimystä. Tunsin jo Demonin puuskutuksen ja turhautuneen vingunnan kasvollani, hän oli yhtä epätoivoinen kuin minäkin. Demon muisti yhä elävästi kuinka nöyryytin häntä iskemällä häntä kurkkuun, eikä hän ikinä ollut saanut kostaa siitä. Taistelumme jälkeen olimme eläneet omissa ulkotarhoissamme, tarpeeksi kaukana toisistamme, että yleensä näimme toisemme vain muutamien sekunttien ajan kun toista vietiin ulkoilemaan.

Miehet nyökkäsivät toisilleen ja päästivät irti pannoista yhtäaikaa. Mieleni ei ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti tähän, mutta kehoni syöksyi itsestään eteenpäin koska olin nojannut pantaan kaikin voimin. Sama juttu oli ilmeisesti Demonilla, koska hetken hämmennyksessä löimme päämme yhteen ja erkanimme toisistamme pariksi sekunniksi. Toivuin hämmennyksestäni ja näin Demonin liikahtavan kohti kaulaani, kevyempänä ehdin kuitenkin väistää veljeni iskun. Kiersin hänen taakse, yritin saada otetta hänen niskastaan mutta hän pyörähti pois altani ja pienen kierähdyksen jälkeen puri ensimmäistä kohtaa kuononsa edessä - mikä sattui olemaan takajalkani. Kipu oli yllättävä ja kova, mikä sillä hetkellä vain lisäsi raivoani. Tempoilin minkä pystyin ja revin Demonia niskasta turhaan, veljeni leuat olivat kuin ketunraudat jalassani. Hän oli onnekseni pureutunut lihakseen, mikäli hän saisi otteen luusta pelini voisi olla nopeasti menetetty. Purin hänen niskaansa niin kovaa kuin pystyin, mutta Demon ei päästänyt otettaan. Paniikki alkoi hiipiä mieleeni, mutta koetin pitää pääni kylmänä. Lähes epätoivoisena siirtona menin makuulle ja kierähdin, jolloin Demonin ote irtosikin. En haaskannut aikaa. Juuri kun hän kääntyi hyökkäsin naama edellä häntä kohti. "Tämän opin sinulta, persenaama!" ehdin äristä, kun leukani porautuivat pehmeään lihaan. Demon pysähtyi täysin ja vain huusi karmealla äänellä kun purin häntä kirsuun, kuten hän oli raukkamaisesti purrut pienintä siskoamme.

En tyytynyt vain puremiseen, vaan aloin riuhtoa päätäni edestakaisin Demonin ulistessa avuttomana. Isoveljeni oli täysin armoillani. Tämän nähdessään miehet päättivät puuttua taistelun kulkuun ja isäntäni haki pitkän kepin, jonka avulla sai leukani auki. Hengitin raskaasti ja katsoin Demonin riutunutta naamaa kun vieras mies otti häntä pannasta kiinni. Veljeni kirsu oli haljennut kahtia ja toinen puoliska roikkui kuvottavasti, verta valui hänen kuonostaan valtoimenaan. Isäntäni taputti minua ja kummallakin miehellä oli kasvoillaan suurta ihmetystä kuvastava ilme. "Olin varma, että uros olisi voittanut..." vieras aloitti. Isäntä nyökkäsi ja jatkoi silittämistäni, menin maahan makuulle. Tajusin, että ottelu oli jo ratkaistu ja voisin hengähtää. "Aiot varmaan pitää Naran, voisinko minä saada Demonin?" vieras kysyi. "Se oli pienestä asti suuri ja ärhäkkä, mutta ei osannut oikeasti taistella. Se vain kiusasi heikompiaan. Saat sen jos haluat, ehkä se pärjää vahtikoirana, tai mitä käyttöä sille keksitkään."

Sen jälkeen näin Demonin vain kerran. Vieras mies tuli kuukauden kuluttua Demonin kanssa kenneliin vierailulle. Kun he ohittivat ulkotarhani näin vilauksen isoveljestäni. Hänen kirsunsa oli ommeltu entiselleen, mutta siinä oli yhä selvä halkeamisen jälki. Minut ohittaessaan hän vilkaisi minua sivusilmällä ja teeskenteli ettei olisi huomannutkaan olemassaoloani, mutta näin hänen kehonkielensä menevän hieman kyyryyn. Tämän jälkeen isäntäni jatkoi kouluttamistani normaaliin tapaan useamman kuukauden. Hänelle alkoi tulla epätavallisen paljon kirjeitä ja puhelinsoittoja. Isäntäni oli alkanut suunnitella minun ilmoittamista koirataistelujen kevyeeseen sarjaan. (JATKUU)

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 1

Hieman taustoitusta ennen itse tarinaa

Olen alkanut kirjoittaa Hopeanuoleen liittyvää fanitarinaa, joka on kummitellut mielessä jo kauan aikaa ja pari ihmistä on jo kysynyt miksen ole kirjoittanut sitä ylös. Olen aiemmin vain tilannut muilta taiteilijoilta kuvia tarinaan liittyen, mutta tajusin, että on myös heille kivempaa piirtää aiheesta jos he voivat itse lukea tarinan epämääräisten kuvauksieni sijaan. Näitä kuvia tullaan näyttämään tarinan kuvituksina aina silloin tällöin, jos ne sopivat tiettyyn kohtaukseen.
 

Tarinani kertoo nimikkohahmostani Narasta sijoitettuna GNG:n aikaiseen maailmaan. Tarinassa on paritus hahmoni ja Rikin välillä, sekä ainakin alussa paljon taistelukoirapainoitteista asiaa, eli jos tämä ajatus häiritsee kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Tarinan tarkoitus ei ole vain hölmö fanityttöilyhaaveilu, vaan haluan oikeasti luoda mielenkiintoisen kertomuksen, joka ei pelkästään keskity kahden hahmon lemmenlässytyksiin. En ole kirjoittanut tarinoita tai edes runoja oikeastaan ollenkaan lukion jälkeen, joten olen hyvin ruosteessa mutta tällä hetkellä inspaa.
 

Tarinani tulee ilmeisesti olemaan melko pitkä, mutta julkaisen sitä luku kerrallaan aina silloin kun olen saanut yhden luvun valmiiksi. Lukujen väliin tulee arvosteluja ja artikkeleita normaaliin tapaan, eli blogi ei sisällöllisesti tule muuttumaan miksikään "Naran Tarinatuokioksi". Mikäli tarina ei nappaa, voitte ihan hyvin skipata sen ja lukea arvosteluita niin kuin ennenkin.

by Nara



Luku 1.

Minusta piti tulla seuraava suuri taistelukoira. Voittaisin isännälleni paljon rahaa ja mainetta, urani loputtua saisin monta pentuetta, joista kasvaisi vielä lisää taistelumestareita. Menestykseni johtaisi lopulta tosa-rodun syrjäyttämiseen Japanin koirataisteluista, raivaten tietä oman rotuni edustajille. Tai näin suunnitteli ainakin isäntäni, jonka odotukset romutin lopulta.
 

Kasvattajani oli amerikkalais-japanilainen mies, joka oli kasvanut Amerikassa mutta muuttanut Japaniin teini-ikäisenä japanilaisen äitinsä mukana. Hänen isänsä oli ollut perinteinen amerikkalainen koirataisteluttaja, karu ja vähäpuheinen mies, jonka kennelissä oli lähes aina 10-20 erinomaista koiraa. Hän oli arvostettu ammattilainen, jota moni ihaili - myös hänen poikansa. Tämä miehen rakkain harrastus ja työ kuitenkin nielaisi leijonan osan hänen vapaa-ajastaan ja energiastaan, jonka vuoksi lopulta hänen vaimonsa lähti poikansa kanssa takaisin kotimaahansa Japaniin. Isäntäni ei koskaan unohtanut isänsä taistelukoiria ja uudessa maassakin hakeutui koirataisteluiden pariin, vaikka lajia harrastettiinkin Japanissa hyvin eri tavalla. Isäntäni, joka oli kasvanut vaatimattoman kokoisten, mutta äärimmäisen sitkeiden ja voimakkaiden koirien parissa oli tyytymätön japanilaisiin taistelukoiriin. Tosa oli hänen makuunsa liian iso, sillä ei ollut samaa ketteryyttä ja intoa mitä hän oli nähnyt isänsä koirissa. Hän halusi näyttää japanilaisille mielestään parhaimman taistelukoiran, joten pitkän paperisodan jälkeen isäntäni sai tuotua maahan muutaman amerikkalaisen koiran.
 

Rotuni oli uusi tuttavuus Japanissa. Muualla maailmalla amerikanpitbullterrieri oli saavuttanut mainetta taistelutaidoillaan, mutta Japanissa luotettiin yhä suurten tosa-koirien voimaan. Kasvattajani oli ehdottoman varma että rotuni pystyisi voittamaan tosan. Hän ei ollut ensimmäinen tätä yrittänyt henkilö, muiden tulokset olivat tähän mennessä olleet vaihtelevia ja japanilaiset eivät olleet vielä vaikuttuneet uuden rodun kyvyistä. Amerikkalaiset ja japanilaiset koirataistelut olivat hyvin erilaisia, eikä isäntäni tuntunut ymmärtävän tätä. Kenties koska hän oli lähtenyt isänsä luota jo teini-ikäisenä, eikä ollut saanut häneltä tarpeeksi oppia asiaan liittyen. Oman rotuni ottelut olivat brutaaleja ja saattoivat kestää useita tunteja, niin kauan kunnes voittaja selviäisi. Näissä otteluissa ei ollut epätavallista että koirilta murtuisi tai katkeaisi luita, tai että koira voisi kuolla verenhukkaan. Rotuni on hyvin itsepäinen eikä luovuta helpolla, joten moni koira saattoi haluta jatkaa taistelua ties kuinka pahassa kunnossa - jolloin ottelu tietenkin jatkui. Mutta japanilaiset ottelut kestivät aina noin puoli tuntia, jonka jälkeen paremmin pärjännyt koira julistettiin voittajaksi. Kaltaiseni vaatimattoman kokoinen koira tuskin ehtisi tuottaa suurelle tosalle paljoakaan vahinkoa vain puolessa tunnissa, kun taas pidemmän aikaa kestävässä ottelussa raskasrakenteisempi tosa ehtisi väsyä siinä missä rotuni porhaltaisi eteenpäin samalla tarmolla. Isäntäni ei ymmärtänyt tätä eroa ja tuli pettymään yhä uudelleen kun hänen koiransa eivät pärjänneetkään.
 

Mutta uuden pentueen piti antaa kasvattajalleni viimein kauan toivottu Japanin uusi taistelumestari. Kasvattajani oli ehtinyt tuottaa jo muutaman pentueen Japanissa amerikkalaisilla tuontikoirillaan. Vaikka nämä koirat eivät olleetkaan saman tasoisia kuin hänen isänsä koirat olivat olleet, oli mies kuitenkin huomannut selkeää parannusta tuottamiensa koirien laadussa. Yksi hänen nartuistaan oli jopa voittanut tosa-koiran, tämä tosin oli ollut epävirallinen ottelu ja kyseinen tosa ei ollut edes hyvää sukua, mutta saavutus tämä silti oli. Tämä narttu valittiin uuden pentueen emoksi, eli kyseessä oli äitini. Pentueen isäksi hän päätyi tuomaan vielä yhden uroksen Amerikasta. Koira oli komea, hyvärakenteinen ja -sukuinen, sekä ansainnut suurmestarin tittelin kotimaassaan voittamalla viisi ottelua ilman häviöitä. Odotukset pentueen suhteen olivat korkeat.
 

Synnyin kuuden pennun pentueeseen. Yksi pennuista oli muita heikompi alusta alkaen ja lopulta menehtyi itsekseen. Viikon kuluttua synnytyksestä kasvattajani uskalsi antaa meille nimet. Kennelin nimi oli Dogsblood, jolloin viralliseksi nimekseni tuli Nara of Dogsblood. Emoni kasvatti pentujaan huolella, mutta tarpeeksi vanhoina meidät erotettiin hänestä varmuuden vuoksi. Parin päivän jälkeen en enää osannut kaivata häntä, koska olin yhä sisaruksieni ympäröimä. Olin kooltani keskikokoinen pentu ja myös narttu, joten isäntäni ei juuri kiinnittänyt minuun huomiota. Eniten kiinnostunut hän oli suurimmasta urospennusta, lähes kokonaan valkoisesta pennusta muutamalla punaisella laikulla. Tämä pentu oli paitsi suuri myös hyvin ärhäkkä, mikä miellytti isäntää. Hän oli varsin ruma pentu syvien otsaryppyjensä kanssa, kuin pieni vihainen demoni. Pentu sai nimen Demon.
 

Ajan kuluessa leikkimme muuttuivat yhä rajummiksi. Kahakoita syntyi lähes mistä aiheesta tahansa, mutta ne yleensä loppuivat lyhyeen vaikka rähinä olikin kovaäänistä. Vanhin veljeni Demon oli kova uhittelija. Hän oli syntynyt ensimmäisenä ja oli jo alusta alkaen meistä suurin, joten hänellä oli hyvät lähtökohdat aloittaa sisartensa kiusaaminen. Eräänä aamuna jo kookkaaksi kasvanut veljeni söi oman annoksensa ensin, sitten hyökkäsi pienimmän siskomme kimppuun. Demon puri häntä kovaa arkaan kirsuun. Sisko ulvahti ja juoksi turvaan tuolin alle, jättäen annoksensa Demonille. Olin liian nuori ja sivistymätön ymmärtääkseni hienoja asioita kuten oikeudenmukaisuutta, mutta sillä hetkellä tunsin sisälläni kuohahtavan. Tunsin ensimmäistä kertaa alkukantaista raivoa, jotain paljon syvempää kuin pieni leikkimielinen aggressio jota olin tuntenut ennen leikkiessäni sisarteni kanssa rajusti. Halusin repiä Demonin kappaleiksi, vaikken ymmärtänytkään miksi. Myös muut pennut tunsivat saman adrenaliinisykähdyksen ja syöksyimme yhdessä Demonin kimppuun. Tartuin Demonia kurkusta huteralla otteella ja yritin purra nahkaa, mutta kokemattomana en saanut edes ihoa rikottua. Veljeni murisi, muttei voinut mitään kolmelle pennulle samaan aikaan. Sitten tunsin nousevamme lattiasta ja kaksi sisartani tipahti alas vingahduksien kera. Kasvattajani työnsi kepin kitani ja veljeni kaulan väliin, vääntäen otteeni irti. Jäimme rähisemään toisillemme miehen pidellessä nauraen meitä tarpeeksi erillään.

Hämmästyksekseni kasvattajani ei tuntunut paheksuvan ruokailun kahakkaa, päin vastoin hän vaikutti ilahtuneen siitä. Tähän mennessä hän ei ollut huomannut pentueesta juuri ketään muuta kuin Demonin, mutta nyt hän keskittyi huomattavasti enemmän minuun. Meitä ei enää ruokittu yhdessä, vaan kaikki pennut sijoitettiin erillisiin ulkoaitauksiin. Tämän ansiosta saimme ruokailla rauhassa, mutta samalla vieraannuimme toisistamme entistä enemmän.
 

Meitä ulkoilutettiin lähes joka päivä, yleensä juoksimme pyörän vierellä. Olimme nyt lähes aikuisen koiran mitoissa, mutta mittasuhteiltamme yhä pentumaisen honteloita. Isäntä totutti meidät myös kuntoilemaan koirille tarkoitetulla juoksumatolla. Tämä oli aluksi pelottava ja outo kokemus, matto piti mekaanista ääntä ja en aluksi ymmärtänyt mitä matolla kuului tehdä. Idean ymmärrettyä aloin kuitenkin nauttimaan tästäkin liikuntamuodosta, sain kulutettua siihen mukavasti ulkotarhassa kerääntyneet energiat ja tuntui hyvältä kun oli selkeä tehtävä - kulje eteenpäin. Muutoin päivät saattoivat kulua hyvin hitaasti kun olimme suuren osan ajasta erillisissa ulkotarhoissa. Silloin tällöin isäntä otti esiin pitkän kepin, jonka päässä oli naru ja taas narun päähän sidottu houkuttavalta haiseva jäniksen nahka. Tätä vastustamatonta houkutinta hän sitten heilautteli edes takaisin ja me juoksimme ja loikimme sen perässä kuola roiskuen, kuin kyseessä olisi vakavakin metsästys. Myöhemmin alkoi uusi leikki, isäntä laittoi päälleni valjaat ja sitoi perääni muutaman tiiliskiven. Sitten hän kannusti minua tulemaan luokseen, jonka jälkeen sain herkkupalan ja rapsutuksia. Pidin tästäkin leikistä. Voimieni kasvaessa tiiliskiviä lisättiin vähitellen. Huomasin, että hän leikki minun ja Demonin kanssa selkeästi enemmän kuin muiden pentujen kanssa. Pienimmän siskoni, sen jota Demon oli purrut kuonoon, hän tuntui unohtaneen jo tyystin ja tyytyi vain viemään häntä juoksulenkille tai juoksumatolle.
 

by Mondeis.

Kennelissä riitti aina vieraita. Moni halusi nähdä uudenlaiset taistelukoirat ja etenkin uuden pentueen, josta isäntäni oli paljon puhunut. Sain yhtälailla ihailevia katseita kuin naureskeluakin osakseni. Miesten oli vaikea uskoa voivani pärjätä suurta tosaa vastaan, monen mielestä muistutin jopa ajokoiraa. Puhdasverisyyttänikin epäiltiin, sillä kasvaessani minulle oli kehittynyt vähintäänkin omalaatuisia piirteitä. Heti syntyessäni otsassani oli ollut punertavaa karvaa, johon ei silloin vielä kiinnittänyt paljoa huomiota. Nyt kuitenkin otsassani oli selkeä punainen karvatupsu, jolle miehet naureskelivat. Kasvattajani myönsi sen olevan rodulleni epätavallista. Torahampaani olivat myös ylikasvaneet, oikeastaan niitä voisi pitää epämuodostuneina. Ne näkyivät selvästi silloinkin kun suuni oli kokonaan kiinni. Tästä piirteestä isäntäni oli kuitenkin hyvin ylpeä, sillä hän oli varma sen olevan merkki minun ylivertaisuudestani taisteluissa. Hän esitteli purukalustoani ylpeänä kaikille katsojille.

Muutoin olin melko tavallinen rotuni edustaja. Silmäni olivat siniset, joka oli rodussani harvinaisempaa mutta ei ennenkuulumatonta. Vieraat ihastelivat niitä usein, japanilaisilla koirilla sinisiä silmiä ei tainnut näkyä juuri koskaan. Olin melko pitkäraajainen, piirre kulki suvussani jossa oli myös jonkin verran villisianmetsästykseen käytettyjä koiria. Karvani oli sileää ja kiiltävää, väriltään jotain kullan ja oranssin väliltä. Jokaisessa raajassani oli valkoiset "sukat", rinnassani oli etäisesti lentävältä lokilta näyttävä valkoinen merkki, sekä kirsuni oli väriltään vaaleanpunainen. Ulkonäkö oli kuitenkin taka-alalla kun miehet alkoivat puhua vakavemmin koirista. He pohtivat sukutauluani, vanhempieni saavutuksia, pentujen eroja, rotuni kykyjä ja niin edelleen ja niin edelleen. Omistajani otti usein puheeksi kahakkani Demonin kanssa.

Kasvattajani halusi keskittyä vain yhden pennun uraan ja myydä loput. Vaikka uuden, ulkomaalaisen rodun menestyksestä oltiinkin skeptisiä halukkaita ostajia löytyi kuitenkin paljon pennuille. Erinomaisista vanhemmista huolimatta pentue oli ollut keskinkertainen, vain minä ja Demon olimme tehneet isäntään vaikutuksen. Hyväntuulisia miehiä tuli ja meni kennelissä, osa vieden jonkun sisaristani mukanaan. Lopulta vain minä jäin Demonin kanssa jäljelle, me olimme isäntäni silmäteriä joita hän ei ollut raaskinut luovuttaa toisille. Mutta jompikumpi olisi kuitenkin meistä parempi, isäntäni ei vain kyennyt päättämään kumpi. Hän mietti yhä uudelleen pientä ruokailutaistelua. Oliko iskuni Demonin kurkkuun ollut synnynnäistä lahjakkuutta, verenperintönä välittynyttä taitoa, vaiko vain kaaoottisen tilanteen ja tuurin mahdollistama yhdistelmä. (JATKUU)

Eläimiä kerrakseen

NIMI: Eläimiä kerrakseen (Eto Et Cetera)

VUOSI: 2008
KUVITTAJA/TARINA: Konomi Wagata

Eläimiä kerrakseen on yksiosainen manga, joka sisältää neljä lyhyttä tarinaa. Ensimmäisessä tarinassa esiintyy melko paljon koirahahmo, toinen tarina taas keskittyy koiriin. Loput tarinat eivät enää liity koiriin millään tavalla, enkä kahta viimeistä tarinaa jaksanut lukea.

Pokkarin nimikkotarina kertoo koulutyttö Mifuyusta, joka on ihastunut pahasti luokkatoveriinsa Ayajimaan. Mifuyu kirjoittaa temppelissä hengille rukouslapun, jossa toivoo että Ayajima rakastuisi häneen. Mifuyu palaa kotiin, jossa häntä odottavat eläinradan jumalat valmiina vastaamaan tytön rukoukseen. Eläinjumalien voimat eivät kuitenkaan ilmeisesti riitä saamaan poikaa rakastumaan Mifuyuun noin vain, mutta eläinjoukko yrittää silti parhaansa mukaan auttaa häntä. Tuntuu tosin että joukosta on enemmän harmia kuin hyötyä.

 Sangatsu Manga on taas tehnyt laatutyötä puhekuplien siistimisessä. :/

Tämä tarina ei ollut kovinkaan kiinnostava, ainakaan omasta mielestäni. Eläinradan eläimiä on paljon ja ymmärrän kyllä ettei lyhyessä tarinassa ehdi tutustua heihin kunnolla, mutta silti olisi ollut kivempaa saada jokaiselta edes pari hyvää repliikkiä. Yhteen sivupalkkiin tekijä on kirjoittanut tiikeristä "hän on tiikeri, mutta silti aika heikko" ja villisiasta "tykkää juoda teetä ja puhua maailman asioista". No tämähän on ihan kiva, mutta olisin halunnut nähdä tämän itse tarinassa kuin vain mainintana tarinan ulkopuolisessa sivupalkissa! Tarinankuljetus on tässä tarinassa mielestäni aika sekalaista ja heikkoa, sekä sen huumori liian väkinäistä. En itse olisi valinnut tätä tarinaa nimeämään koko pokkaria.

Toinen, selkeästi parempi tarina kertoo tytöstä (jonka nimeä ei taideta mainita?) joka vähitellen ihastuu Honda -poikaan. Honda on aina hiljainen ja töykeä, mutta tyttö alkaa pikkuhiljaa ymmärtää hänen ajatusmaailmaansa kun mysteerinen koira lahjoittaa tytölle silmälasit, jotka näyttävät Hondan koirana. Silmälaseilla katsottuna Hondan koiramuoto kertoo tytölle elekielellään mitä Honda oikeasti tuntee, muttei kehtaa ääneen sanoa.

Tässä tarinassa asetelma oli mielestäni ovela ja viihdyttävä, mukana ei myöskään ollut samanlaista adhd-meininkiä ja väkinäistä huumoria kuin ensimmäisessä tarinassa. Kuvitukseltaan tämä oli myös selkeästi parempi. Tekijän tyyli ei ole mieleeni, sillä se on liian yksinkertaistettua ja liian söpöilyn puolelle menevää, mutta toisessa tarinassa ruutujako oli selkeää ja ruutujen sisältö tasapainoisemman näköistä. Ensimmäisessä tarinassa ruutuihin oli ahdettu liikaa kaikkea ja eläimet oli piirretty vähän rumastikin chibeiksi.

Kahta seuraavaa tarinaa en jaksanut lukea, kuten jo ehdin mainita. Tälläiset ala- ja kenties vielä yläasteelaisille suunnatut romanssihömpötysmangat eivät jaksa enää kiinnostaa ollenkaan, mutta ostin tämän silti kun halvalla sai ja sain taas vähän blogin täytettä. Kaksi viimeistä tarinaa eivät liity enää koiriin millään tavalla, joten niiden ottaminen mukaan arvosteluun tuskin olisi olennaista. Tämä oli ihan tyypillinen pikkutytöille suunnattu manga, joka ei mitenkään yllättänyt muttei myöskään sisältänyt mitään silmiäraastavaa ylisöpöilyksi menevää materiaalia.

(PS. Olen idiootti ja olen koko ajan katsonut että kannessa Mifuyu on haukkaamassa kolmioleipää)

TÄHDET: **