Kainkoirat eläintarhassa

Eläintarhan hoitaja Steve Saathof

 Japanilaisilla kainkoirilla on ollut hieman hassu historia Amerikassa. Ensimmäisen kerran raitapaidat saapuivat Jenkkilään jo vuonna 1950. Nämä ensimmäiset rodun edustajat päätyivät eläintarhaan, eivätkä lisääntyneet tai päässeet yksityishenkilöiden käsiin. Eläintarhassa olleet koirat ehkä herättivät amerikkalaisten vierailijoiden uteliaisuuden, mutta tuo kiinnostus tuskin johti mihinkään, sillä pentua ei ollut mahdollista saada keltäkään, ja aikana ennen internetiä oli hyvin vaikeaa etsiä rodusta lisää tietoa. Varsinainen kasvatus aloitettiin Amerikassa vasta 90-luvulla, täysin uusien tuontien pohjalta.

Helmikuussa 1950 Hogle Zoological Gardensiin (Salt Lake City, Utah) saapui lähetys kaikenkarvaisia eläimiä. Lähetykseen kuului kahdeksan kainkoiraa, 10 japaninsupikoiraa (tanuki), kaksi makakia, neljä mäyrää, kolme aasianmustakarhua ja yksi ruskeakarhu. Aiemmin Japanista oli saapunut myös fasaaneja, jättiläissalamantereita ja mandariinisorsia. Osa eläimistä jatkoi vielä matkaansa muihin amerikkalaisiin tarhoihin. Japanin partiopojat lahjoittivat Salt Lake Cityyn myös kirsikkapuita, mutta valitettavasti ne tuhottiin amerikkalaisten tullissa.

Vastapalveluksena Hoglen eläintarha lähetti Japanin eri eläintarhoihin ainakin kaksi leijonaa, neljä puumaa, viisi kojoottia, liejukilpikonnan, haisunäätiä ja erilaisia lintuja. 

Toisen maailmansodan aikana japanilaiset olivat joutuneet lopettamaan eläintarhojen vaaralliset ja suuret eläimet, sillä ne olisivat saattaneet päästä pakoon pommitusten aikana. Niitä oli myös liian vaikeaa ruokkia pula-aikana. Sodan jälkeen aloitettiin vaihtokaupat ulkomaalaisten eläintarhojen kanssa, jotta japanilaisiin tarhoihin saataisiin taas kiinnostavia eläimiä. Uenon eläintarhan valvoja Kadamichi Koga harmitteli, että sodan jälkeen moni lapsi oli kasvanut näkemättä koskaan leijonia, norsuja ja karhuja oikeassa elämässä. Ennen sotaa Uenon eläintarhassa oli ollut noin 350 eläinlajia, sodan jälkeen vain 90. Vuonna 1951 määrä oli nostettu ulkomaalaisten vaihtokauppojen ansiosta 240 lajiin.

Kainkoirien saapuminen ei ollut ongelmatonta. Heti ensimmäisenä päivänä yksi koirista karkasi. Eläintenhoitaja Steve Saathof oli vienyt kaksi kainkoiraa kävelylle, mutta isomman, aikuisen kain pannassa oli heikko lenkki, joka katkesi ja koira juoksi portista ulos. Koira oli juuri viettänyt 33 päivää pienessä kuljetushäkissä, joten sen uskottiin olevan liian uupunut ollakseen vaaraksi kellekään, ja muut koirat vaikuttivat ystävällisiltä. Karkurin uskottiin löytyvän jahka se väsyisi. 21 päivää myöhemmin sanomalehdessä oli päivitys, jonka mukaan koira oli yhä karkuteillä ja hengaili eläintarhan lähettyvillä. En tiedä saatiinko tätä koiraa kiinni.

Shokichi Kobayashi kolmen kain
ja suden risteytyspennun
kanssa.

On vähän outoa, että japanilaiset lähettivät suuren määrän arvokkaita rotukoiriaan ulkomaille aikana, jolloin japanilaisten koirien määrä oli sodan jäljiltä tippunut rajusti ja kotimaisia rotuja oli muutenkin alettu varjelemaan vasta muutama vuosikymmen sitten. Ja tämä kotimaisten rotujen varjelu olikin intohimoista, ulkomaalaisille koiria ei helpolla myyty. Nämä kahdeksan koiraa olivat peräisin Kofun eläintarhasta, ja tässä piileekin arvoituksen ratkaisu. Kofun eläintarhan johtaja oli Shokichi Kobayashi, sama mies, joka oli 20-luvulla "löytänyt" kainkoiran, aloittanut työn rodun säilyttämiseksi ja perustanut Kai Ken Aigokai -rotuyhdistyksen Tasuke Adachin kanssa. Kobayashi oli 40-luvulla teettänyt Kofun eläintarhassa kokeellisen kainkoiran ja suden pentueen, jonka pennuista haluttiin sotakoiria. Koirien lähettäminen Amerikkaan oli varmaankin Kobayashin keino mainostaa rotua, ja ehkä hän oli toivonut, että amerikkalaiset olisivat aloittaneet jalostustyön näillä koirilla. Tämä ei ainakaan toteutunut, koska eläintarhan koirat kuolivat pois ajallaan lisääntymättä. Koiria ei ehkä osattu arvostaa Kobayashin haluamalla tavalla, koska, noh, ne olivat vain koiria.



Lähteet:
* Deseret News 6.2.1950
* Deseret News 27.2.1950
* Salt Lake Telegram 20.5.1949
* Salt Lake Telegram 21.7.1949
* Salt Lake Telegram 24.4.1950
* Salt Lake Telegram 10.7.1951
* The Salt Lake Tribune 5.2.1950
* The Salt Lake Tribune 4.6.1950
* https://kaisociety.org/history/

Tier list: Ōkamin jumalaiset sivellintekniikat

Sitten vaihteeksi jotain ihan turhaa hömppää tänne. Viimeksi tein tier listin Hopeanuoli-hahmoista vuonna 2023, silloin ajattelin tekeväni tällaistä kevyempää sisältöä useamminkin kun on ideoista puutetta. Ajatuksen tasolle näköjään jäi tuokin. Mutta jatketaan nyt viimeaikaista intoani kirjoittaa Ōkamista, eli "Oksusta", kuten sitä kaikella rakkaudella kutsun.

Tällä kertaa arvioidaan Oksun omaperäisin pelimekaniikka, eli sivellintekniikat, joiden avulla pelaaja piirtää ruudulle jonkin maagisen symbolin ja jotain erikoista tapahtuu. Tekniikat eivät ole luokan sisällä missään paremmuusjärjestyksessä. Otan tekniikan kaikki vapaaehtoiset päivitykset mukaan arvosteluun. Listan voi tehdä täällä.

S-LUOKKA

Aloitetaan jälleen parhaimmasta mahdollisesta. Bloomissa kiteytyy koko pelin ydin! Tällä tekniikalla voidaan saada kuihtuneet kasvit ja kirotut alueet jälleen terveiksi. Tämän käytöstä tulee joka kerralla hyvä mieli, varsinkin kun on viimein saanut kaikki puut kukkimaan ja kokonaisen alueen jälleen kauniiksi. Tuntuu palkitsevalta nähdä työnsä tulokset näin konkreettisella tavalla. Tekniikalla voi myös luoda tyhjästä puita ja kukkia, mutta nämä katoavat hetkessä. Tällä toissijaisella toiminnolla ei ole juurikaan virkaa. Oletteko muuten huomanneet, että käyttämällä Bloomia Oina-heimon henkilöihin heidät saa muuttumaan edestakaisin ihmis- ja susimuotojen välillä? Tavallisiin ihmisiin käytettäessä Bloom tuo kohteelle niin hyvän mielen, että hän syöksyy halaamaan Amaterasua. Onpas mukavaa.

S-luokasta löytyy myös Veil of Mist, jonka avulla hidastetaan aikaa hetkeksi. Tämä on todella hyödyllinen tekniikka taisteluissa, varsinkin joukkotappeluissa tai vihollisten kanssa, joita pitää iskeä tiettyyn kohtaan. Onnea vaan jos aikoo suorittaa Devil Gate Trialit ilman tämän spämmäämistä. Tekniikasta on hyötyä myös taisteluiden ulkopuolella. Päivitys Mist Warp on myös hyödyllinen, sillä sen avulla voi teleportata ilmaiseksi latauspisteiden välillä, joskin Mist Warpin piirtäminen on lähes aina suuren tuskan takana. Miten pelkän X:n piirtäminen voi olla muka näin vaikeaa??

A-LUOKKA

Täältä löytyvät Crescent ja Sunrise yhdessä. Näillä tekniikoilla voidaan vaihtaa vuorokaudenaikaa tai pitkittää vuorokaudenajan kestoa. Oikein näyttävä tekniikka, tämä jos mikä on osoitus jumalallisista voimista! Pelin tarina vaatii monesti olevan yö tai päivä, jotta jokin asia voi tapahtua. Nämä on oikein näppärästi saatu kirjoitettua mukaan, ilman, että tuntuu väkinäiseltä tai tapahtuu liian usein.

Galestorm on lyhyt tuulenpuuskaus, jolle löytyy yllättävän paljon käyttöä. Taisteluissa spämmään paljon Whirlwind-päivitystä, joka luo Amaterasun ympärille suojaavan hirmumyrskyn, joka sekä vahingoittaa vastustajia että pitää heidät etäällä.

Cherry Bombit ovat pommeja, joilla voi paukutella vastustajia tai raivata kulkureittejä. Nämä eivät ole taisteluissa kovinkaan vahvoja, mutta ovat kuitenkin käteviä pysäyttämään vihollisia hetkeksi. Kun molemmat päivitykset on saatu Amaterasu voi luoda kolme pommia yhtäaikaa. Aika paljon tulee näitäkin käytettyä.

Power Slash on ehkä pelin maallisimmalta tuntuva tekniikka. Sen avulla vain viilletään asioita miekan lailla. Päivitykset vain lisäävät viillon voimaa. Tämä ei ole mitenkään omaperäinen tai kiinnostava voima, mutta tuleehan sitäkin käytettyä paljon pelin aikana. Kaikenlaista kannattaa ainakin kokeilla viiltää ja katsoa mitä tapahtuu.

A-luokkaan kuuluu vielä Inferno, jolla voi johdattaa tulta paikasta A paikkaan B. Tätä varten pitää kuitenkin olla jo olemassa tulen lähde, kuten nuotio, lyhty tai Amaterasun palava varuste. Tämän takia Infernoa tulee käytettyä hyvin harvoin, mutta Fireburst-päivityksen ansiosta Amaterasu voi luoda tyhjästä hetken raivoavan liekkimeren. Tällä onkin heti enemmän käyttöä, ainakin tappeluissa. Tosin käytän tätä liberaalisti vähän kaikkialla, heti kun astun uuteen huoneeseen pistän koko kämpän roihuamaan, jotta kaikki piilossa olevat hyödykkeet pulpahtavat esille. Ja onhan tämä oikein näyttävä tekniikka!

B-LUOKKA

Täältä löytyy Rejuvenation. Tämä on hyvin turhauttava tapaus, sillä tekniikassa ei ole mitään vikaa ja idean tasolla se on oikein hyvä, mutta pelissä on vähän käyttöä sille. Tällä tekniikalla voi korjata rikkoontuneita esineitä. Toisin kuin muilla tekniikoilla, Rejuvenationilla ei pysty leikittelemään vapaasti, koska korjattavia esineitä löytyy todella harvoin.

B-luokassa on myös Vine. Yhdistämällä Amaterasun liaanikukkaan voi pelaaja heilauttaa itsensä paikkoihin, joihin olisi muuten mahdotonta päästä. Tätäkin tekniikkaa voi käyttää vain niissä paikoissa, joissa näitä kukkia löytyy. Pelissä on pakollinen kohta, jossa ajelehditaan kovaa vauhtia tukilla joessa, ja on nopeasti sidottava tukki liaaneilla aloilleen. On tämäkin kirottu työmaa! Takuulla menee pieleen, kun ei ole vain omista reaktioista kiinni, vaan peli ei aina rekisteröi onnistuneen näköisiä kiinnityksiä.

C-LUOKKA

Catwalk on myös rajoittunut vain niihin paikkoihin, joissa on kissapatsaita. Vetämällä viivan kissapatsaasta pitkin seinää Amaterasu tekee seinään tarttumapinnan, jota pitkin hän voi hyppiä. Eteneminen tätä pintaa pitkin on vaivalloista ja monesti Amaterasu ei onnistu hyppyjen välillä tarttumaan seinästä ajoissa, jolloin tippuu alas ja sama urakka pitää aloittaa alusta. Pelissä on pakollinen tarinaosuus, jossa pitää kiivetä hirvittävän korkea torni. Tornissa on onneksi tasaisin väliajoin "turvakaiteita", joten Amaterasun ei tarvitse tippuessaan aloittaa aivan alusta, mutta tämä osuus on silti puuduttavaa x-nappulan paukuttamista.

Water Lilyn avulla Amaterasu luo veden pinnalle lumpeenlehden. Amaterasu menettää terveyttä ja kuolee mikäli hän joutuu uimaan pitkän aikaa. Lumpeiden avulla hän pystyy joten kuten kulkemaan vedessä, mutta näidenkin luominen on aika vaivalloista. Edetäkseen on joko piirrettävä jatkuvasti uusia lumpeita, tai sitten luoda tuulenpuuskia kuljettamaan lumpeenlehteä eteenpäin. Kumpikin on hidasta touhua ja pidemmällä matkalla muste loppuu jatkuvasti kesken, ja pitää odotella mustepullojen täyttymistä. Tekniikasta tulee täysin tarpeeton jahka pelaaja pääsee ostamaan Water Tabletin, jonka avulla hän voi kävellä vetten päällä.

Blizzard toimii samalla lailla kuin Inferno, mutta tulen sijaan johdattaa jäätä. Jos lähellä on jään lähde Amaterasu voi hetkeksi jäädyttää vihollisia. Tämä tekniikka saadaan niin myöhäisessä vaiheessa, että harvoin edes muistan käyttää tätä, ja jäätä on saatavilla harvoin. Päivitetty versio luo ruudulle hetkellisen jäämyrskyn, mutta jälleen unohdan aina tämän olemassaolon ja käytän Fireburstia tai Whirlwindiä. 

Eihän Watersprout huono tekniikka ole, mutta ei mitenkään vaikuttavakaan. Tämän avulla Amaterasu voi johdattaa vettä, tai tietyllä tavalla kuplivia kohtia vedestä voi nostattaa Amaterasua kannatteleviksi vesipylväiksi. Veden lähteitä on hyvin paljon, joten kyllähän tätä voisi halutessaan käyttää paljonkin. Mutta ei tule käytettyä. Fountain-päivityksen avulla Amaterasu voi teleportata ilmaiseksi merenneitojen lähteillä. Mermaid Coinit ovat kuitenkin halpoja, joten tällä ei ole niin väliä. Deluge-päivityksen avulla voidaan luoda sadetta. Tätä voi käyttää tappeluissa hyväkseen, sillä se yleensä hidastaa viholliset paikoilleen. Mieluummin kuitenkin hidastan aikaa.

D-LUOKKA

Surkeimmassa D-luokassa on Thunderstorm, jolla voi johdattaa sähköä. Jälleen tälle on tiettyjen tarinaosuuksien ulkopuolella hyvin vähän käyttöä, koska sähkönlähteitä on vähän. Päivitys Thunderbolt luo salaman tyhjästä, mutta voi hemmetti kun tätä on vaikeaa käyttää! Juuri oikeanlainen salamasymboli on vaikeaa saada aikaan, ja kun peli onnistuneesti rekisteröi sen iskee salama kuitenkin ihan väärään paikkaan. Koen tämän taidon lähes hyödyttömäksi koska pieleen menee kuitenkin.

Mielestäni pelissä olevat tekniikat ovat juuri tarpeeksi yliluonnollisia, jotta Amaterasun voi todella ajatella olevan jumala, mutta hän ei ole liian ylivoipa, jolloin pelaajalla ei olisi mitään haasteita. Tasapaino tässä on saavutettu hyvin.

Yamato: Takahashin uran merkkipaalu

 Juttu on alunperin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento-lehdessä nro 17.

Suomessa Shiroi Senshi Yamato on yhä varsin tuntematon, mutta Japanissa asia on kuitenkin toisin. Sarjan teko kesti 14 vuotta, ja ilman sen raivaamaa tietä koiramangoille Takahashi tuskin olisi koskaan alkanut luomaan Hopeanuolta. Yamato todisti, että taistelevista koirista kertovalle sarjalle olisi kysyntää.

Takahashin virallisen, nyt jo poistetun nettisivun (www.gin-ga.net) mukaan Yamato-hahmon esikuvana oli hänen lapsuuden koira Kuro. Takahashi on kertonut Kurosta muun muassa kirjoissa Minun Weedini ja Meteor Gin. Kuro oli sekarotuinen uros, joka nuorena oli hyvää kaveria naapurikylän karhukoirana toimivan punaisen akitan, Pochin, kanssa. Koirat tulivat loistavasti toimeen, kunnes Kuro alkoi aikuistua, ja uroksille tuli riitaa nartusta. Tämän jälkeen koirat taistelivat kerta toisensa jälkeen, ja kokeneempi Pochi voitti aina, kunnes muutaman vuoden jälkeen aikuistunut Kuro viimein pääsi vanhentuneen Pochin niskan päälle.

Yoshihiro Takahashi ja Kuro

Nuori Takahashi oli hyvin vaikuttunut koirien tahtojen taistosta. Kumpikin koira puolusti kunniaansa antamatta tuumaakaan periksi. Tästä syntyi Takahashin arvostus taistelevia koiria kohtaan. Kurosta, joka aloitti altavastaajana ja joka viimein pystyi päihittämään kilpailijansa, tuli Yamaton esikuva. Sen sijaan vahva, punainen karhukoira Pochi oli innoittajana Hopeanuolen Rikille.

Yoshihiro Takahashin nimi oli vielä melko tuntematon ennen Yamatoa. Takahashin mangaura alkoi Tokiossa vuonna 1971 mangaka Hiroshi Motomiyan assistenttina. Vuoden kuluttua hänelle ehdotettiin oman sarjan aloittamista kuukausittaiseen lehteen.

Takahashin ensimmäinen oma manga oli Shitamachi Benkei, joka oli lyhyt humoristinen tarina koulupojista. Manga asetettiin ehdolle Tezuka-palkinnon saajaksi. Tezuka-palkinto annetaan erityisen lupaaville, pojille suunnatuille mangoille. Shitamachi Benkei ei tässä pärjännyt, mutta heti seuraavana vuonna 1972 ilmestyi lyhyttarina Ore no Alps, joka sai Tezuka-kunniamaininnan, eli tarkemmin 500 000 jeniä, todistuksen voitosta sekä muistolaatan. Tarinassa esiintyi myös koira, joka oli kenties menestyksen avain.

Vuonna 1973 Takahashi aloitti ensimmäisen jatkuvan sarjansa, Abare, Jirou!:n, jota hän kuitenkin teki taiteilijanimellä Jun Takamiya. Myös seuraava tarina, BOXER, julkaistiin Takamiyan nimellä. Suursuosio antoi vielä odottaa itseään, ja Takahashi epäili taiteilijanimessään olevan jotain vikaa. Vuoden 1974 Genkotsu Boyn hän julkaisi nimellä Gō Yūki. Näiden kokeilujen jälkeen hän palasi käyttämään omaa nimeään.

Vuonna 1976 Takahashi aloitti pesäpallomangan Akutare Giants. Sarja perustui löyhästi tokiolaiseen Yumiuri Giants -joukkueeseen, joka on Japanin vanhin ja menestynein pesäpallojoukkue. Sarjaa julkaistiin viikottain Weekly Shōnen Jumpissa, mutta suosio oli aluksi yhä hiljaista, kunnes Takahashille ehdotettiin juonenkäännettä, jossa entinen kilpailija laitettaisiin päähenkilöiden joukkueeseen. Tämän jälkeen sarja oli tarpeeksi suosittu, jotta se saattoi jatkua peräti 22 pokkarin verran.

Silti jotain yhä puuttui. Suunnilleen samoihin aikoihin Akutare Giantsin alettua Takahashi sai inspiraation aloittaa taistelukoirista kertova manga. Tämä oli tietenkin Shiroi Senshi Yamato. Akutare Giantsin teko kesti neljä vuotta, ja tuon ajan Takahashi teki samaan aikaan sisukkaasti myös Yamatoa, vaikka häntä kehotettiin valitsemaan jompikumpi, johon keskittyä. Yamatolle oli selvästi kiinnostuneita lukijoita, ja koira-aihe alkoi muodostua Takahashin vahvuudeksi. Yamaton teon aikana Takahashi teki useita lyhyempiä tarinoita ja sarjoja, joissa oli koiria merkittävissä rooleissa.

Luettuaan sanomalehdestä vuorille hylätyistä metsästyskoirista Takahashi sai idean Hopeanuolesta, ja aloitti sen julkaisun vuonna 1983. Hopeanuolta julkaistiin kerran viikossa, ja Yamaton julkaisutahti pysyi yhä samana, eli kerran kuukaudessa. Hopeanuoli ei aluksi ollut kovinkaan suosittu, kunnes Takahashi keksi laittaa koirat puhumaan toisilleen. Tämän jälkeen sarjan suosio lähti huimaan nousuun ja siitä tehtiin anime. Sarja sai jopa parhaan pojille suunnatun mangan palkinnon. Silti Hopeanuolen suosio laski nopeasti Akakabuto-saagan päätyttyä. Susisaaga ei enää kiinnostanut lukijoita tarpeeksi, ja armottomasta karsinnastaan tunnettu Shōnen Jump pudotti sarjan pois valikoimastaan. Yamato kuitenkin sai jäädä, aina vuoteen 1989 asti.

Yamato pääsi monta kertaa Gekkan Shōnen Jumpin kanteen. Tässä kollaasissa on isoimpia kansipaikkoja. Näiden lisäksi Yamato oli lukuisissa muissa kansissa pikkukuvana.

Meillä Suomessa Hopeanuoli on ollut tasaisen suosion kohde, mutta Japanissa mangan suosio oli ailahtelevaa. Yamatolla oli tasaisemmin uskollisia lukijoita, mikä on vielä merkittävämpi suoritus siihen nähden, etteivät koirat puhuneet sarjassa ollenkaan. Hopeanuolesta tehdyn animen sekä myöhempien jatko-osien ansiosta Ginga-sarjoista on kuitenkin muodostunut Takahashin tunnetuimpia töitä.

Yamaton aikana Takahashi kehitti hänen tavaramerkikseen muodostuneen tyylin piirtää lihaksikkaita koiria. Yamaton ensimmäisten pokkareiden jälki on hyvin alkeellista ja hapuilevaa, mutta pitkän sarjan aikana Takahashin tyyli kehittyi huimasti. Sarjan loppupuolen jälki on rakastamaamme Takahashia parhaimmillaan. Hopeanuoli olisi näyttänyt varmasti hyvin erilaiselta, jos Takahashilla ei olisi ollut ensin Yamatoa “harjoituskappaleenaan”.

Myös Taistelukoira Zero olisi varmasti jäänyt tekemättä ilman Yamaton menestystä. Zerossa Takahashi halusi luoda astetta realistisempia taistelukoiratarinoita kuin mitä Yamatossa oli julkaistu. Ennen Yamatoa Takahashin menestynein teos oli kertonut pesäpallosta. Onneksi Yamato tuli ja näytti Takahashille suunnan kohti koiramangojen maailmaa!

Ōkami Official Complete Works (taidekirja)

 
NIMI: Ōkami Official Complete Works (大神絵草子 絆 -大神設定画集-)
VUOSI: 2006 (Japaniksi), 2008 (Englanniksi)
KUVITTAJAT: Clover Studio

Hyvää uutta vuotta lukijoille! Ollaanpas nyt ahkeria ja aloitetaan blogittamalla heti vuoden ekana päivänä.

En tiedä minkä takia kesti monta vuotta, että aloin käsittelemään Ōkamia täällä, mutta viimeaikaisten pelailujeni innostamana luin myös taidekirjan uudestaan ajatuksella läpi. Muistelisin, että kun monta vuotta sitten sain tämän kirjan ystävältäni lahjana en vielä silloin ollut erityisemmin vaikuttunut siitä. Tämä todennäköisesti johtui siitä, että peli oli tuossa vaiheessa minulle vielä aika uusi juttu, enkä ollut ehtinyt rakastua siihen. Nyt kun palasin kirjan pariin olin kuitenkin lukemassa täysin eri asenteella. Huh huh, näin vaivalla laadittua, paksua ja laadukasta taidekirjaa harvoin näkee. Kirja on todella näyttävä, SUURI ja siinä on 288 sivua. Jo kannet tekevät vaikutuksen, niissä on oikein tyylikäs värimaailma ja Amaterasun ääriviivat hohtavat kultaisina. Kirja yksinkertaisesti huokuu arvokkuutta.

Kirjassa on ilahduttava määrä projektin alkupuolen luonnoksia, uutiskirjeissä ja lehdissä julkaistuja promokuvia ja muuta sekalaista mainosmateriaalia, kaikki pelissä esiintyneet pysäytyskuvat, kartta, storyboardeja... Ihan jokainen paikka, vihollinen ja mitätön sivuhahmo esitellään runsaiden kuvitusten ja edes lyhyen taustakertomuksen kera. Ihan mielenkiintoisena lisänä pitkin kirjaa on merkitty mitä virallisen soundtrackin kappaletta kannattaa kuunnella sivua lukiessa. Minulla ei tätä levyä ole, mutta tämäkin on sellainen täysin ylimääräinen vaivannäkö, jonka lisäämistä arvostan.

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat kaikki pelistä pois jääneet materiaalit, kuten alueet ja hahmot, joita ei deadlinejen tai budjetin takia voitu lisätä. On todella mielenkiintoista lukea taiteilijoiden kertomuksia mistä he ovat saaneet inspiraationsa ja mitä he oikein havittelivat tietyllä designillä. Taisteluiden aikana vihollisia ei ehdi ihastelemaan, mutta kirjassa heidät näkee selkeästi. On myös kiinnostavaa nähdä luonnoksia, joissa pelin lopullinen tyylisuunta on vielä hakusessa. Kaikki eivät tätä ehkä tiedä, mutta peliähän oli alkuvaiheessa suunniteltu tehtävän fotorealistisella tyylillä!

Fanillehan ei koskaan mikään riitä. Vaikka kirja onkin täynnä tekijöiden kommentteja ja kaikenlaista nippelitietoa, olisin toivonut jotain pidempää haastattelua tai esseetä. Joko itse projektin luomiseen liittyen, tai vaikka essee pelissä esiintyneistä japanilaisista taruista. Minä kun olen tällainen länsimaalainen tollo, en välttämättä tiedä mikä tarinaosuus on ollut täysin hatusta vedettyä ja mikä pohjautuu johonkin ikivanhaan kertomukseen. Ihan lopussa oli onneksi ohjaajan ja Clover Studion toimitusjohtajan mietteitä.

Kirja on onneksi säilytetty mahdollisimman alkuperäisessä muodossa, sitä ei ole esimerkiksi peilattu. Kääntäjänä on toiminut näemmä eri henkilö(t) kuin pelissä, sillä joitain nimiä on käännetty hieman eri tavalla, mutta lukija kyllä ymmärtää mistä on kyse. Itseäni vähän harmitti, että taitelijoiden nimiä ei oltu kirjoitettu länsimaalaisittain kuvatekstien alle, vaan joka tekstin kohdalla näkyi vain allekirjoituksena taiteilijan leima, jossa nimi oli japanilaisilla kirjaimilla. Kirjasta löytyy onneksi sivu, jossa selvennetään kuka kirjoittaa milläkin leimalla, mutta on vähän tympeää joutua toistuvasti palaamaan tuolle sivulle tarkistamaan.

Iso suositus pelin faneille! Kirja oli jossain vaiheessa loppuunmyyty ja hinnat kipusivat pilviin, mutta kovakantinen uusintapainos on teetetty pari vuotta sitten - oikeastaan jo tuo oli vihje tulevasta pelistä. Itselläni on pehmeäkantinen versio ja näin paksuun kirjaan pehmeäkantisuus ei oikein toimi, omasta kirjastani liimaus on alkanut pettämään.

TÄHDET: *****

Koirasusi Garry

1875

Arktiset vetokoirat olivat menneisyyden brittiläisille näyttelyihmisille eksoottisia eläimiä. Ensimmäisiä yksilöitä tuotiin Iso-Britanniaan jo 1750-luvulla, ja 1800-luvun alkupuolella useita tällaisia koiria tuotiin näytteille englantilaisiin koiranäyttelyihin ja eläintarhoihin. Tuohon aikaan kaikkia Alaskan, Kanadan ja Grönlannin koiria kutsuttiin geneerisillä nimillä kuten eskimo/esquimaux tai husky. Maatiaisrotujen erittely suljettuihin, rekisteröitäviin rotuihin tapahtui vasta paljon myöhemmin, olihan maailman ensimmäinen koiraroturekisteri, brittiläinen The Kennel Club, perustettu "vasta" vuonna 1873. Virallisia kennelklubeja ennenkin järjestettiin näyttelyitä, mutta niiden säännöt eivät olleet yhteneväisiä ja koirien sukutauluja ei syynätty nykyisellä tarkkuudella, jos minkäänlaista sukutaulua edes oli olemassa.

Kennel Clubin alkuaikoina näyttelyissä kiersi mystinen koiraeläin nimeltä Garry. Se keräsi palkintoja esquimaux-koirana, mutta sitä kutsuttiin myös Pohjois-Amerikan koirasudeksi, ja sen väitetystä suden verestä puhuttiin avoimesti. Vuonna 1873 Alfred Swinbourn oli ostanut kolmen kuukauden ikäisen Garryn joltain intiaaniheimolta Fort Garrystä, Manitobasta. Swinbourn ei tarkentanut mikä heimo oli kyseessä, mutta hänen mukaansa intiaanien perinteissä valkoinen koira on hyvin arvokas, ja kun valkoinen pentu syntyy järjestetään sen kunniaksi suuri juhla. Hän kertoi myös, että intiaanit sitoivat kiimaisia narttukoiria susien lähettyville, jotta saisivat koirasusipentuja. Olen aiemmin ollut hyvin skeptinen tällaisten tarinoiden suhteen, mutta nykyään pidän niitä mahdollisina, sillä täysin samanlaisia kertomuksia kiimaisten narttujen sitomisesta susien astuttaviksi löytyy ympäri maailmaa: Kanadasta, Grönlannista, Portugalista, Japanista... Voivatko tällaiset tarinat olla pelkkää kukkua, jos toisistaan täysin erillä elävät kansat kertovat samoja asioita? En tosin ole varma tarkoittiko Swinbourn Garryn olevan tällaisen tempauksen tulos, vai puhuiko hän vain yleisesti.

Swinbourn toi koiran Englantiin, jossa se jossain välissä vaihtoi omistajaa. Kaksivuotiaana Garry tuotiin Birminghamin koiranäyttelyyn, jossa se voitti viisi puntaa. Vuonna 1875 herra Adcock piti sitä näytteillä Kennel Clubin järjestämässä Crystal Palacen näyttelyssä, joka pidettiin silloin kuudennetta kertaa. Garryä näyteltiin useasti, ainakin vuoteen 1878 asti, ja monen mielestä se oli hienoin eskimokoira, mitä on koskaan nähty. Jossain vaiheessa sen omistajaksi vaihtui herra J. Angell.

Garryn emon kerrottiin olevan eskimokoira ja isä "preeriasusi". Tässä on briteillä todennäköisesti mennyt puurot ja vellit sekaisin, sillä prairie wolf tarkoittaa kojoottia. Garry ei näytä puoliksi kojootilta. Garryn sanottiin olevan tulos eskimonartun risteyttämisestä yhdeksän kertaa suden kanssa ("Esquimaux bitch crossed nine times by a prairie wolf."). Tällä on ilmeisesti viitattu tuon aikaiseen uskomukseen, että uroksen sperma jää säilöön naaraassa, ja jokaisella astuntakerralla tuleva pentu saa enemmän isänsä perimää. Tällaisten uskomusten takia myös luultiin, että jos vaikka arvokas rotunarttu päätyi katurakin astumaksi, olisi narttu ikuisiksi ajoiksi pilattu, sillä kaikilla sen tulevilla pennuilla tulisi olemaan katurakin perimää. Vaikka me nykyajan ihmiset tiedämme tällaisen olevan palturia, Garryn ajateltiin olevan 9/10 tai 90% susi. Mikä tietty tekee tämän koiran esittämisestä näyttelyissä eskimokoirana vieläkin erikoisempaa, sillä silloinhan Garry oli enemmän susi kuin koira! Olisikohan tällä logiikalla myös ollut mahdollista saada täysin puhdas susi, mikäli Garryn isä olisi päässyt jynkyttämään narttua vielä kymmenennen kerran? Toisaalta vähän epäselvällä lauseella on ehkä voitu tarkoittaa, että Garry olisi monen sukupolven jalostuksen tulos, jossa ensimmäisen koiran ja suden risteytyksen jälkeen jälkeläiset oli yhdistetty vain puhtaaseen suteen seuraavan kahdeksan sukupolven ajan. Tällöin toki 9/10 osaa olisi mahdollista. Joskin intiaanit tuskin olisivat ryhtyneet näin pitkäjänteiseen jalostusprojektiin, jossa jälkikasvusta tuli jatkuvasti villimpää.

1879

Ulkonäöltään Garry erottui selvästi muista eskimokoirista. Sillä oli pitkä ja suora häntä, pienet korvat, pienet ja kalpean keltaiset silmät, leveä kallo, suuret hampaat, ja miehen jalka olisi mahtunut helposti sen suuhun. Väriltään se oli valkoinen, turkki oli kellertävää selässä. Kaksivuotiaana siitä otettiin seuraavat mitat: säkäkorkeus 28 ½ tuumaa (72 cm); korkeus päälaelta mitattuna 37 tuumaa (94 cm); pituus kuonosta hännänpäähän 6 jalkaa (183 cm); pituus korvasta kuononpäähän 13 tuumaa (33 cm), ympärysmitta 40 tuumaa (102 cm), etujalan yläosan ympärysmitta 10 ½ tuumaa (26 cm); paino 120 naulaa (55 kg). Kanadaninuiittikoiran rotumääritelmä sanoo uroksen säkäkorkeudeksi 58-70 cm ja painoksi 30-40 kg. Grönlanninkoiralla vastaavat mitat ovat vähintään 60 cm ja painoa ei ilmoiteta.

Garry oli siis selkeästi kookas eskimokoiraksi, ja British Dogs -kirjan kirjoittanut Hugh Dalziel epäili mittojen olleen virheellisiä. Mitat käyvät kuitenkin järkeen jos Garry oli koirasusi. Garryn alkuperä, sen koko ja väritys viittaisivat sen olleen osaksi arktinen susi. Siitä oli tehty ainakin kaksi piirrosta eri piirtäjien toimesta, joista vuoden 1879 piirros on jäljennetty valokuvasta. Piirroksissa on aina se ongelma, että vaikka piirtäjä yrittäisi jäljentää mallin mahdollisimman realistisesti, on jokaisella piirtäjällä kuitenkin eri tyyli ja taitotaso. Jokainen piirtäjä alitajuisesti korostaa tiettyjä piirteitä kuvissaan. Nämä kaksi piirrosta kuitenkin antavat Garrystä varsin yhteneväisen kuvan, ensimmäisessä kuvassa koira on ehkä lyhyemmässä kesäkarvassa. Etenkin valokuvasta jäljennetyssä kuvassa Garry on hyvin susimaisen näköinen. Olisipa mahtavaa, jos tuo valokuva löytyisi vielä jostain, sillä se voisi selkeyttää Garryn arvoituksen.

Garryn luonteen kerrottiin olevan rauhallinen, hiljainen ja ystävällinen, se käyttäytyi sisätiloissa yhtä hyvin kuin sylikoira, eikä huomioinut muita koiria elleivät ne hyökkineet kohti. Sillä ei pidetty ketjua tai kuonokoppaa, vaan se seurasi omistajansa vierellä vapaana kadulla. Mikäli sille laitettiin ketju Garry saattoi yrittää rimpuilla vapaaksi. Se ei haukkunut, mutta ärsyyntyessään päästi matalaa murinaa, ja öisin ulvoi säälittävästi. Sille oli aluksi syötetty lihaa, mutta tämän oli huomattu tekevän siitä liian tulisen, joten liha vähitellen vaihdettiin tavalliseen kuivaruokaan, jota annettiin kerran päivässä. Herra Swinbourn oli käyttänyt Garrya rekikoirana onnistuneesti.

Kaikki eivät uskoneet Garryssä olevan sutta. Epäilijöihin kuului jo mainittu Dalziel, jonka mukaan Garry oli paras hänen näkemänsä eskimokoira, mutta pelkkä koira kuitenkin. Dalzielin mielestä tarina intiaanien kasvattamasta koirasudesta oli epärealistista fantasiaa, eikä hän uskonut "punaisen miehen" kertomuksiin. Dalzielin mukaan mitä kauempana koira on sivistyneestä maailmasta sitä susimaisempi se on. Tässä taisi olla kyse lähinnä hänen rasistisista ennakkoluuloista. Eihän nyt kukaan muu kuin valkoinen ihminen pystyisi jalostamaan koiria tai kesyttämään sutta. Garryn ulkomuoto oli vain todiste punaisen miehen taitamattomuudesta! Hän myös lisäsi etteivät hybridit lisäänny, missä hän on täysin väärässä, sillä susi pystyy lisääntymään ihan minkä tahansa koirarodun kanssa ja myös jälkeläiset lisääntyvät normaalisti.

Näin jälkikäteen, varsinkin ilman valokuvaa, on vaikeaa todistaa mitään. Ehkä kaikista kiinnostavinta Garryssä ei ole se, että se oli mahdollisesti koirasusi, vaan se, että tästä (luulosta) huolimatta se sai vuosia olla näyttelyissä rotukoirana. Ja jopa sai palkintoja! Olisi todella kiinnostavaa tietää saiko se jälkeläisiä ja rekisteröitiinkö ne, vaikka todennäköisesti tämä verilinja on sammunut jossain vaiheessa. Geneeristä eskimokoiraahan ei enää ole, vaan roturekistereistä löytyy nykyään kanadaninuiittikoira ja grönlanninkoira. Kumpaan Garry olisi laitettu? Vai olisiko näin ikivanhan koiran tietoja edes säilytetty, varsinkin, jos koiralla ei enää ollut elossa olevia jälkeläisiä?

Arktinen susi vertailuksi. Kuva Wikimedia Commonsista.

Lähteet:
* British Dogs: Their Varieties, History, Characteristics, Breeding, Management, and Exhibition (Hugh Dalziel, 1879)
* Dogs: Their History and Development (Edward Cecil Ash, 1927)
* The Hour 2.6.1875
* Illustrated Sporting and Dramatic News 20.2.1875
* www.canadianeskimodogclub.com/about/history-to-present-day/

Ōkami saa jatko-osan!

Ōkamin arvostelun löydät täältä.

Ihmeiden aika ei ole ohi! En olisi koskaan uskonut näin käyvän, mutta Ōkami-peli saa viimein jatkoa lähes 20 vuoden odotuksen jälkeen. Tulevasta pelistä, josta käytetään vielä vain työnimeä Ōkami Sequel, julkaistiin teaseri The Game Awardsissa. Pelin tuotanto aloitetaan piakkoin. Tsekkaa teaseri tästä alta:

Olen tästä todella innoissani! Mikä sattuma, että olen juuri nyt pelaamassa peliä uudestaan ja peli on pyörinyt mielessäni paljon viime aikoina. Aion myös lähiaikoina tehdä tänne arvostelun virallisesta taidekirjasta. Minulta löytyy myös vain Nintendo DS:lle julkaistu Ōkamiden, joka tavallaan on kyllä Ōkamin jatko-osa, mutta suurin osa faneista oli pettyneitä siihen, ja alkuperäiselle pelille on jo kauan ruinattu "kunnollista" jatkoa. En itsekään ole koskaan jaksanut pelata Ōkamideniä loppuun asti, enkä edes muista sen pelaamisesta mitään. Se ei vaan tuntunut yhtään miltään Ōkamiin verrattuna.

Uuden jatko-osan kohdalla kiinnostaa paljon miten pelin uniikkia visuaalista ilmettä aiotaan päivittää. Teaserissa näkyi jo jonkin verran uudempaa graafista ilmettä, mutta kun kyseessä on vain teaseri tähän saattaa tulla vielä paljon muutoksia. Teaseri oli kyllä kaunis, mutta toivon etteivät grafiikat jää ihan noin karheiksi ja epäselviksi. Alkuperäisen pelin ohjaaja Hideki Kamiya on palannut ohjaamaan myös uutta peliä ja perustanut uuden Clovers-tiimin sitä varten. Uskoisin siis, että peli on hyvissä käsissä. Alkuperäisen pelin juoni päättyi tavalla, joka tuntui sopivan lopulliselta. Toivottavasti Orochi ei palaa, sillä sain hänestä jo yliannostuksen! Japanissa on vaikka kuinka paljon kiinnostavia demoneita ja kryptidejä, joten odotan innolla millaisia mielikuvituksellisia otuksia keksitään tällä kertaa.

Mielenkiintoista myös tuleeko uusi peli ottamaan Ōkamideniä huomioon. Olisihan se hauskaa, jos Amaterasulla olisi jatkiksessa söpö pentu. Mutta jostain luin, että Hideki Kamiya oli ollut katkera kun ei ollut saanut tehdä Ōkamille suunnittelemaansa jatkoa, vaan Capcom valitsi toisen ohjaajan huomattavasti vähemmän kunnianhimoiselle Ōkamidenille. Voi hyvin olla, että uusi peli ei ota sen tapahtumia ja hahmoja mitenkään huomioon. Tämä ei olisi suuri menetys.

Ginin arvet

Neljä arpea pokkari 3:ssa. Nämä punaisella sävytetyt ruudut ovat olleet mukana Shonen Jump -lehdessä. 

Tämä juttu on alunperin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento-lehdessä nro 16.

Ginin otsan kolme arpea ovat todella ikonisia. Päähenkilömme on heti tunnistettavissa niiden ansiosta. Myös nekin ihmiset, jotka eivät koskaan ole olleet sarjan faneja, voivat tunnistaa hahmon sen nähdessään, sekä saavat arpien ansiosta heti jonkinlaisen käsityksen hahmon luonteesta - tässä on selkeästi koira, joka on kokenut kovia ja selviytynyt siitä.

Arvet eivät ole Ginga-sarjoissa mikään harvinainen juttu. Koirat tappelevat erittäin paljon, joten näyttävät arvet ovat itsestäänselvyys. Ginin arvet ovat kuitenkin olleet hyvin uniikit, kellään muulla hahmolla ei ole ollut samanlaista kolme arven siistiä riviä keskellä otsaa. Poislukien tietenkin Ginin kaksoisolento, Tokimune.

Harva kuitenkin tietää, ettei Takahashi alusta asti tiennyt millaiset arvet antaisi hahmolleen. Tarkkasilmäinen lukija on voinut huomata, että Hopeanuoli-pokkarissa 3 Ginillä on emokarhun kuoleman jälkeen neljä arpea, joista yksi katoaa saman pokkarin aikana. Selityksenä tälle voisi olla, että yksi arvista ei ollut tarpeeksi syvä jäädäkseen, tai sitten Takahashi muutti mielensä.

Hopeanuoli-manga ilmestyi alun perin Shonen Jump -lehdessä, jossa on paljon lukujen aloituskuvia, joita ei ole päätynyt pokkarijulkaisuihin. Näissä tarinan alkupuolen kuvissa on ollut ainakin kaksi kuvaa, joissa Gin esiintyy aikuisena erilaisilla arvilla. Shonen Jumpin numeron 52/1983 aloituskuvassa aikuinen Gin murisee suojelevasti Gohee Takedan edellä, selkeästi metsästystilanteessa. Tämän Ginin kasvoilla on hyvin pitkät arvet, jotka yltävät toisen silmän yli. Tässä vaiheessa tarinaa Gin oli vielä pentu, joten Takahashi oli ilmeisesti halunnut vilauttaa lukijoille hahmon mahdollista aikuisversiota. Koska Gin lähti myöhemmin tarinassa villikoirien matkaan tämän kuvan tapahtuma ei ollutkaan mahdollinen.

Toinen tällainen aloituskuva on lehden numerossa 4/1984. Tällä Ginillä on myös silmän yli menevät arvet, sekä keho täynnä näyttäviä arpia. Samankaltaiset arvet päätyivätkin myöhemmin Rikille. Kenties tämä design olisi ollut turhan monimutkainen päähenkilölle, jota pitäisi piirtää kaikista hahmoista eniten?