Teini-iän hupatuksia

Käväsin faijallani eilen ja hän ei vielä ollut kotona, joten pitkästä aikaa muutamaan vuoteen kävin yläkerrassa, jossa teini-ikäisenä majailin aina silloin tällöin kun äitin kanssa oli sukset mennyt ristiin. Tarkoituksenani oli ottaa kuva joskus kymmenen ikäisenä lattiaan piirtämästäni koirasta (ylistetty olkoon tyhmyys!), mutta harmikseni en löytänyt enää sitä lattiasta, joten kaipa se on viimein saatu luututtua pois.

Sen sijaan huoneeni seinät huvittivat vähän. Äitini kotona olen tyhjentänyt asuinkoloni seinät melko lahjakkaasti, mutta faijallani seinät ovat jääneet samaan kuntoon kuin lähtiessä. Mitä siis oli 15-18v Naran mielessä? No ainakin ihmissusia:

Kämäisesti tulostettuja kuvia on muun muassa Goldenwolfilta, Dark Natashalta, Emryswolfilta ja Kyohtilta. Kuuluvat yhä lempiartisteihini. Furrytaiteessa olen aina pitänyt enemmän eläimen kuin ihmisen lailla käyttäytyvistä otuksista, joilla käyttäytyminen on alkukantaista, vaatetus minimissä (kun hei haloo, niillähän on turkki) ja jotka asustavat jossain korvessa piilossa ihmisten silmiltä. 

Sitten löytyi pari leffajulistetta (mikä muistutti etten ole nähnyt Sovitusta kuin kerran), artikkeli Christian Balesta roolissaan Amerikan psykona (Bale on yksi lempinäyttelijöistäni ja Amerikan psyko lempikirjani), Seiskan roska-artikkeli jostain hullusta australialaisesta akasta lemmikkikrokotiilinsa kanssa, joku oma piirros josta olin aikoinaan ylpeä, jostain kirjasta revitty sivu chupacabrasta (kryptozoologiaa! *asettelee foliohattuaan*) ja jotain muuta sekalaista.

Eteisessä on ollut usemman vuoden tämä A3-kokoinen pahasti kesken jäänyt työ. En tuohon saanut kuin pohjavärit tehtyä. Kuvassa on toteemieläimeni krokotiili, susi, koira ja raptorityyppinen dinosaurus. Mikään näistä ei edusta jotain tiettyä lajia tai rotua. Sen aikaista koiraihannettani edustivat raskaat laumanvartijatyyppiset koirat melkoisilla puuhkaturkeilla, niistä pidän edelleenkin, mutta mielikuvani "täydellisestä" koirasta on muuttunut sittemmin paljon. Tänä päivänä arvostan koirissa voiman lisäksi kestävyyttä ja draivia, aivotkin olisi hyvä löytyä, ja turkin pitäisi olla korkeintaan keskipitkä. Pelkästään rakenteen perusteella esimerkiksi tämä, tämä, tämä ja tämä edustavat tämän päivän ihanteitani. Jos tekisin kuvan uudelleen tänä päivänä yhdistäisin koiran ja suden koirasudeksi ja laittaisin variksen neljänneksi eläimeksi.

Wolf Spirit

NIMI: Wolf Spirit
VUOSI: 2016
TARINA JA KUVITUS: Eero Oinonen

Kiitokset Nawulfille, joka esitteli tämän sarjakuvan minulle. Wolf Spirit on Oriveden opistossa sarjakuvalinjalla (sarjakuvalinja on tänä vuonna lakkautettu) opiskelleen Oinosen teos, joka on päässyt ihan printille asti ja sitä on ollut myynnissä 5€ hintaan. Opiston oppilaat ovat näköjään vuosien varrella tuottaneet muitakin koira-aiheisia lehtiä. Valokuvissa näkyy ehkä enemmän tai vähemmän koiriin liittyviä sarjiksia, kuten Motivaatio monsteri, Valkoinen hirvi, sekä Koiranpäiviä. Jos joltakulta näitä löytyy nurkista olisin erittäin kiinnostunut ostamaan tai lainaamaan niitä, yhteyttä voi heittää e-mailiini (naravox@gmail.com).

Mutta asiaan! Wolf Spirit on vain noin 30 sivua pitkä, mutta siinä ajassa ehtii tapahtua paljon. Tuntemattomaksi jäävässä fantasiamaailmassa kolmipäinen hydra tyrannisoi kaikkia muita eläimiä ja on jotenkin onnistunut saamaan kaikki kasvitkin kuihtumaan. Susien ja raptorien päälliköt kokoavat joukkonsa ja hyökkäävät hydraa vastaan yhdessä. Myös kaikki muut eläinlajit yhtyvät taisteluun. Tavalliset eläimet eivät pärjää hydralle, joten raptorien ja susien päälliköt tekevät yhdessä erikoisiskun, jolla hydra viimein kuolee. Erikoisisku on muuten ihan samanlainen kuin Hopeanuoli -animen kohtaus, jossa Riki ja Gin viiltävät Akakabutoa kehon sivuilta.

Hydran kuoltua näyttää kuin paratiisissa olisi taas kaikki hyvin. Kasvillisuus palaa, raptorit ja sudet elävät sovussa, erikoisilla syntymälahjoilla varustettuja susia ja raptoreita syntyy säännöllisesti, mutta yhdelläkään ei ole samoja voimia kuin hydran päihittäneillä päälliköillä. Eräänä päivänä raptorit hyökkäävätkin susien kimppuun ja uusi sota alkaa. Sarjakuva päättyy susien nykyisen päällikön pentujen syntymään ja tarina jää selkeästi kesken.

Juoni on kamalan kliseinen, eikä yhtään mitään taustoiteta kunnolla. Hydran vain ilmoitetaan olevan kamala, mutta sen harjoittamaa tyranniaa ei konkreettisesti näytetä. Tarinalla ei ole päähenkilöä, eikä yhteenkään hahmoon tutustuta edes pintapuolisesti. Kannen perusteella päähenkilöiksi voisi luulla raptorien ja susien päälliköitä, joilla ei ole edes nimiä, mutta heidän luonteistaan en pystyisi lukemani perusteella kertomaan mitään. Mikäli jatko-osaa seuraa sen päähenkilöinä ovat todennäköisesti lopussa esiintyvä susien nykyinen päällikkö Akihiro (koska japanibuumi pitää vieläkin pintansa...) ja puolisonsa Crystal. Tässä osassa ei ollut kuitenkaan yhtäkään henkilöä johon lukija olisi voinut kiintyä ja samaistua.

Raptorien ja susien näkeminen tappelemassa hopeanuolimaisesti jättiläishirviötä vastaan hymyilytti. Ajatus on niin häpeilemättömän nostalginen ja kliseinen ja tälläistä tarinaa voin kuvitella monen 10-15 vuotiaan rustailleen. Itsekin piirsin tuossa iässä satoja kuvia koirista tappelemassa kerrostalon kokoisten karhujen ja muiden örkkien kanssa. Tässä tapauksessa tekijä on kuitenkin aikuinen. En sano etteikö aihetta voisi toteuttaa järkevästi, mutta nyt se ei ainakaan ole onnistunut.

Kuvitus on suoraan sanottuna kaameaa. Sävytykset on toteutettu dodge- ja burn -työkalujen avulla ja liikkeessä raiskataan rankasti blurria. Värien käyttö on hyvin lapsekasta, joka sivulla seikkailee mielikuvituksellisia sateenkaarieläimiä. Yllättäen piirtäjällä on kuitenkin oma tyylinsä, joka ei imitoi vaikkapa Hopeanuolta tai Baltoa. Tästä plussaa. Eläinten anatomia on hyvin epämääräistä. Mukavaa kuitenkin, että tekijä on antanut nykytiedon mukaisesti raptoreilleen höyhenpeitteen, vaikka se on monen mielestä dorkan näköistä.

Olin hyvin ällistynyt ja huvittunut tästä sarjakuvasta. Odotin tekijän olevan nuori tyttö, mutta pientä taustatutkimusta tehdessäni tekijäksi paljastuikin aikuinen mies, joka aikoo tehdä sarjakuvapiirtämisestä ammattinsa. En haluaisi murtaa kenenkään unelmia, mutta itsekin lopetin aikoinaan taidekoulun kesken kun tajusin ettei Suomessa vaan ole todennäköistä saada taiteesta kokopäivätyötä, vaikka olisi kuinka huikea piirtäjä. Piirtämistä ei tarvitse koskaan lopettaa harrastuksena, vaikkei siitä saisi ammattia. Jos Oinonen kuitenkin aikoo jatkaa unelmansa jahtaamista hänen kannattaisi tutkia eläinten anatomiaa lisää (poikkeaminen realismin pariin ja sitten takaisin omaan tyyliin ei ole kenellekään pahitteeksi), hankkia teksteilleen oikolukija (kirjoitusvirheitä ja tökkiviä lauserakenteita on paljon), sekä opetella värittämään ilman dodgeen ja burniin nojaamista.

TÄHDET: *

Kotimaisia koira-aiheisten käsitöiden tekijöitä, osa 1

Tätä postausta toivottiin ja innostuin aiheesta heti. Esittelen nyt muutamia taiteilijoita, jotka myyvät koiraeläinaiheisia käsitöitä netin kautta. En ota tähän mukaan tavallisia piirroksia, sillä silloin listasta tulisi loputon, sillä oman kokemuksen mukaan kuka tahansa piirtäjä voi suostua tekemään tilaustyön mikäli siitä maksetaan hyvin. Rohkeasti kysykää vaan, vaikkei mitään hinnastoa olisi näkyvillä.

En myöskään ota tähän mukaan fursuittien tekijöitä, sillä tuo aihe ansaitsisi ihan oman postauksensa ja Suomen fursuit-tekijät ovat minulle aika tuntemattomia. Sivusta seuranneena tuntuu kuin joka toisella alaikäisellä turrilla olisi oma kämäinen "studionsa" (lue: oma huone), jonka nimi on sitten netissä jokin kiva englanninkielinen monisanainen Ganja Panda Productions/Awesome Fluffy Doge Studios/Something Something Fursuits. Fursuittien suhteen olen nähnyt niin paljon draamaa etten oikein uskalla suositella ketään suitin tekijää blogissani.

© Anttu

Anttu on ehtinyt tehdä Hopeanuoleen liittyviä käsitöitä vaikka kuinka paljon, näitä voi katsella hänen Hopeatiikeri -blogissa. Omaksi ilokseen ja välillä myyntiinkin hän on muun muassa tehnyt tarroja, magneetteja ja avaimenperiä. Anttu tekee välillä tilaustöitä, mutta enemmän näen häntä myymässä Hopeanuoli -aiheisia käsitöitä pitkin Facebookia, joita hän on valmiiksi tehnyt tietyn määrän. Jos hänen tyylinsä iskee kannattanee suoraan kysyä häneltä kiinnostaako häntä tehdä jotain tiettyä juttua.

©SaQe

SaQe tekee monipuolisesti badgeja, koruja, kangaskasseja ja unensieppaajia. Hänellä on paljon valmiita designejä myynnissä nettisivuillaan. Valikoima on laaja ja ilahduttaa varmasti susihulluja. Tilauksesta hän tekee muun muassa erikoisempia 3D-badgeja ja eläinhahmoilla varustettuja unensieppaajia.

© Fjalle

Fjalle tekee erittäin nättejä ja edullisia badgeja. Useamman kerran asioituani hänen kanssaan voin suositella hänen töitään. Fjalleen saa varmaan helpoiten yhteyttä Facebookin kautta.

Muita mainintoja:

Saiccu tekee tilauksesta digitaalisesti piirrettyjä badgeja.

Valo-onkalo tekee silloin tällöin erittäin hienoja pehmoleluja.

Emma Auvinen tekee tilauksesta upeita figuureita ja pehmoleluja.

Kuka jäi unholaan? Kerro kommenteissa ja kenties teen tälle postaukselle jatkoa.

Koiria ja isäntiä

NIMI: Koiria ja isäntiä (Ginga no Inutachi - Shonen to Inu Remix)
VUOSI: 2001
TARINA: Akira Ito
KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Uunituoreesta suomijulkaisusta saadaan pientä vaihtelua Gingalle. Tämä yhden kirjan mittainen sarja keskittyy koirien ja heidän omistajiensa koetuksilla oleviin suhteisiin. Pokkarissa on seitsemän tarinaa, joista kaikki paitsi yksi pyörivät Shuiichi Takuman ja hänen lähipiirinsä ympärillä. Näin tarinoille löytyy koira-aiheen lisäksi muukin yhdistävä tekijä.

En itse odottanut tätä kirjaa mitenkään innolla, tietenkin luen kaiken Takahashin tuotannon mielelläni, mutta en tiennyt sarjasta paljoakaan. Käsitykseni oli, että kyseessä olisi ollut vain lyhyitä ja kepeitä koiratarinoita, eikä mitään kovinkaan kiinnostavaa. Mutta toisin kävi. Tarinoissa on ryhdytty täysillä ylistämään koirien uskollisuutta ja fiksuutta, aitoa tunnetta on saatu roimasti mukaan. Minähän olen melkoinen koirien palvoja, joten tälläinen ylistys oli todellakin mieleeni ja myönnän tirauttaneeni itkua useamman kerran.

Vaikka jokaisessa tarinassa koirat joutuvat enemmän tai vähemmän laiminlyödyiksi ja pahoinpidellyiksi on tarinoista tehty tarpeeksi erilaisia. Mukana on tavallisten lemmikkien ohella tarina sota- ja opaskoirasta. Rotukirjo on ihan ookoo, joskin samoja rotuja on tullut nähtyä jo paljon Takahashin töissä ja olisi ollut kiva nähdä jotain hänelle ihan uutta/vähän käytettyä rotua, vaikka kettuterrieriä, rottweileria tai chowchowta (ihan vain vaihtelun vuoksi, ei sillä, että pitäisin mainituista roduista erityisemmin). Gingassahan ei nyt ihan mitä tahansa rotua voi viskata luontoon ja näyttää sitä uskottavasti selviämässä siellä, mutta lemmikkikoirien kanssa olisi voinut kokeilla jotain uutta. Pyreneittenkoira on pääosassa kahdessa tarinassa ja sivuosassa vielä kolmannessa, tätä rotua ei kuitenkaan ihan joka jampalla ole ja näiden tilalle olisi voitu keksiä jotain muuta. Myös oman tarinan saaneet labradorin- ja kultainennoutaja ovat mielestäni turhan samanlaisia koiria. Mutta tämä on vain hyvin pieni kritiikin aihe.

Eniten nautin sotakoira Adelin ja opaskoira Tessin tarinoista. Adelin tarina sijoittuu vuoteen 1942. Japani värvää kykenevistä lemmikkikoirista sotakoiria, lopuista tehdään sotilaille lapasia. Äärimmäisen köyhyyden aikana tavallisilla kansalaisilla ei ole varaa pitää koiria tyhjän pantteina ja lemmikin pitäjiä pidetään suorastaan maan pettureina. 11-vuotias Koukichi Takuma on saksanpaimenkoira Adelin ylpeä omistaja ja kertoo koulussaan tarmokkaana kuinka hänen koirastaan tulee sotakoira. Adel kuitenkin pelkää tulta ja ei sovellu sotakäyttöön. Koirasta aiotaan siis tehdä kintaita ja Koukichi yrittää epätoivoisesti pelastaa koiransa. Tarinan aikana Adel kohtaa tuliphobiansa isäntänsä vuoksi. Tess on eläköitynyt opaskoira, rodultaan labradori, joka on tilapäisesti hoidossa koiriin penseästi suhtautuvalla mummelilla. Mummo on sodan aikana nähnyt koirien kärsivän, jonka vuoksi hänellä on koirista lähinnä huonoja muistoja. Vanhukset alkavat hitaasti ymmärtää toisiaan. Kummassakin tarinassa korostetaan kuinka koiralle on suuri kunnia olla isännälleen avuksi. Pillitin kummankin tarinan lopussa, Tessin saadessa opaskoiran valjaat päälleen viimeistä kertaa ja Adelin hypätessä liekkimereen, ajatellen "On ylpeyteni olla aina rinnallasi. On sekä kunnia että ilo elää yhdessä sinun kanssasi." Jos tämä ei vangitse koiran olemusta ja ydintä en tiedä mikä sen tekisi.

Shuiichi Takuma on tarinoiden yhdistävä lenkki. Hänet tavataan ensimmäisessä tarinassa pikkupoikana ja häntä nähdään aikuisena muissa tarinoissa. Valitettavasti tämä hahmo lähinnä turhautti minua. Ensimmäisessä tarinassa Shuiichi on laiminlyönyt koiraansa kolmen vuoden ajan ja herää arvostamaan koiraansa ja tuntemaan syyllisyyttä vasta koiran kuollessa vammoihin ja rasitukseen, jotka sai puolustaessaan Shuiichia. Lapsuuden typeryyden jälkeen Shuiichi ei kuitenkaan ole oppinut koirista aikuisena juuri mitään, vaan ottaa pieneen asuntoon kadulta löydetyn huskyn pennun, joka aikuisena vetää isäntäänsä pitkin katuja. Koulutusmenetelmätkin tulevat kohtauksessa selväksi, vedon aikana koiralle vaan huudellaan epämääräisesti "Pysähdy! Seis! Taakse! Seuraa! Hei!" vaikka yhtäkään näistä sanoista ei ole koiralle opetettu, ja sitten kun koira juoksee naisen kumoon otetaan remmi esille ja aiotaan hakata koiraa. Jep jep, juuri näin. Shuiichi lähtee Hokkaidon maaseudulle tapaamaan tyttöystävänsä ankaraa isää. Isä pitää Shuiichia vain pehmona kaupunkitollona ja hänen mielestään koirien pitäisi tehdä töitä. Shuiichin koira Sylvie katkaisee jalkansa, mutta silti Shuiichi munattomana ei uskalla sanoa tyttöystävänsä isälle vastaan ja koira ilmoitetaan mukaan rekikisaan. Vasta kesken kisaa Sylvien kärsiessä uskaltaa Shuiichi viimein lopettaa farssin kesken.

Tarinoissa on myös häiritsevän paljon suorastaan koomisen töykeitä ja väkivaltaisia sivuhahmoja. Toivon todellakin ettei Japanissa ole näin vastenmielisiä ihmisiä liikenteessä ja suhtautuminen eläimiin olisi positiivisempaa. Shuiichin ensimmäisen koiran jäädessä auton alle kuljettaja pysähtyy katsomaan mitä jäi alle, mutta jatkaa sitten eteenpäin tuohtuneena kun uhri olikin vain joku rakki. Tessin tarinassa Tess saa päähänsä verta valuvan haavan kun kovalla vauhdilla pyöräilevä mies osuu häneen. Mies ei edes pysähdy katsomaan miten koiralle kävi, vaan jälleen huudellaan töykeyksiä. Heti perään tulee rekka, jonka kuljettaja huutaa karkeuksia minihameessa liikkuvalle naiselle. Tietenkin Suomessakin joku voisi ajaa koiran päältä ja ei pysähtyisi sen takia, paskiaisia kun löytyy kaikkialta, mutta näissä tarinoissa kusipäisten ihmisten määrä on ihan käsittämätön.

Takahashi ei ole koskaan ollut hyvä keksimään herkkiä hetkiä hahmojensa välille, ei ainakaan niin, että homma tuntuisi luontevalta. Toisen käsikirjoittamana tarinat kuitenkin toimivat erittäin hyvin ja haetut herkät fiilikset menevät perille. Ihmishahmoissa on tarpeeksi syvyyttä ja tarinat ovat samaistuttavia, pysyen melko realistisina. Akira Ito on käsikirjoittanut myös toisen Takahashin kuvittaman sarjan, Fangin, josta itse en juuri pitänyt sen epärealistisen hölmöilyn ja puutteellisten ihmishahmojen vuoksi. Tämän sarjan suhteen käsikirjoitus on kuitenkin hyvin onnistunut. Näkisin mielelläni lisää sarjoja, joissa Takahashi toimisi vain kuvituksen tekijänä, sillä tuntuu, että häneltä ovat tuoreet ideat lopussa. Uusimmat Orionit, Akamet ja Last Warsit ovat näyttäneet lähinnä saman vanhan toistolta. Oli myös mukavaa ettei mukaan ole väkisin ängetty mitään yhdistävää tekijää Ginga -saagaan, kuten Anju & Jiroomarussa.

Kuvitus on nättiä ja astetta realistisempaa kuin Gingassa. Ihmisiä on välillä hankala erottaa toisistaan eri tarinoissa, mutta ihmisten kasvoihin on laitettu kiitettävästi vaivaa, sillä realistiset ihmisten kasvot eivät ole olleet Takahashin vahvimpia aihealueita. Koirat ovat hyvin ilmeikkäitä vaikka eivät puhu ja vain muutamassa kohtauksessa kuullaan niiden ajatuksia.

TÄHDET: ****

White Fang (sarjakuva, Barron's Graphic Classics)

NIMI: White Fang
VUOSI: 2011
TARINA: Jack London, Tom Ratliff
KUVITUS: Penko Gelev

Näitä Valkohammas- ja Erämaan kutsu -sarjiksia alkaa tulla jo korvista ulos, mutta tämä oli myynnissä niin halvalla etten voinut jättää ostamatta. Koko aihe jo puuduttaa. Tässäkään sarjakuvassa ei ole uskallettu tuoda tarinaan mitään uutta, mutta laadullisesti se on ihan kelpo tavaraa. En aio kerrata Valkohampaan tarinaa jo miljoonatta kertaa, jos oikeasti et ole tutustunut tarinaan lue jokin aikaisempi arvosteluni, jokaisesta pitäisi löytyä tarina pähkinänkuoressa.

Sarjakuva on suunnattu ilmeisesti yläasteelaisille. Vähän väliä jokin "vaikeampi" sana on selitetty sivujen alakulmissa. Tälläiset opetussarjakuvat ovat ihan kelpo vaihtoehto kirjan lukemiselle, vaikka itse toivoisin ihmisten lukevan itse kirjan mieluummin. Kouluissa kuitenkin lyhyempi sarjakuva tulee oppilailla todennäköisesti luettua, siis ihan aikuisten oikeasti luettua, eikä vain pikaselattua läpi. Vähän varttuneemman ikäryhmän ansiosta tarinaa ei ole lähdetty kaunistelemaan, verta ja tappomeininkiä näytetään yhtä lailla kuin kirjassakin. Kirjaa seurataan ehkä turhankin orjallisesti, sillä kaikki tapahtumat on taidettu ottaa mukaan. Sarjakuvaa on raskas lukea koska joka sivu on täynnä kertojan tekstiä.

Piirrokset ovat hyvin realistisia tylsyyteen asti, mutta osasin arvata kohtauksen, jossa Valkohammas taistelee bulldoggia vastaan olevan taas naurettava. Ja niin olikin. Taas kerran bulldoggi on piirretty nykyisen bulldogin mukaan. Tuon ajan oikeasti tappelukäytössä olevat bulldogit olivat kestäviä, kevytrakenteisia ja ketteriä, eivätkä juuri eronneet tämän päivän pitbullista (joita myös kutsuttiin bulldogeiksi, ja joissain piireissä tätä nimeä käytetään yhä lempinimenä). Käyttökoirien ja etenkin näiden "machokoirien" ystävänä tämä jatkuva väärinkäsitys aina ärsyttää yhtä paljon.

I don't believe it either!

Kuvitus noin muuten on perushyvää ja melko persoonatonta. Sitä on kuitenkin helppo seurata. Rakastan realistista tyyliä, mutta haluan siinä olevan myös kiinnostavia valaistuksia, värejä, perspektiivejä, ilmeitä. Värimaailma sarjakuvassa on aneeminen, kaikki on harmaata. Ei-harmaat värit ovat niin haaleita, että ne juuri ja juuri erottuvat harmaasta massasta. Valkohampaan äidin tunnusmerkki on hänen punertava turkki, josta moni ihminen huomauttelee, mutta sarjakuvassa hahmoa on vaikea erottaa muista susista. Emo näkyy yhdessä yläpuolella olevassa skannissa vetämässä jänistä intiaanien ansasta. Kiinnostavammalla värimaailmalla olisi varmasti saatu paljon eloa tarinaan.

En erityisemmin suosittele tai käske kaihtamaan tätä sarjakuvaa. Se ei tehnyt vaikutusta, muttei se ollut huono, eli jää sinne unohdettavaan keskitasoon.

TÄHDET: ***

Eläinallergia

Kaverini kysyi minulta eläinallergiasta muutama viikko sitten. Olin tuolloin aivan umpikännissä ja parhaani mukaan mongersin kokemuksistani. Olen itse pahasti eläimille allerginen ja minulla on myös paha astma, nämä sitten tekevät yhteistyötä ja jälki on todella rumaa pahimmillaan. Joskus olen ollut niin pahassa jamassa etten ole saanut ollenkaan henkeä ja olen vain voinut maata lattialla. Ensiapuun olen mennyt monta kertaa huonon hengityksen takia. Omistan kuitenkin kaksi kissaa ja koiran, sekä asuessani äidin luona altistuin hänen kahdelle kissalleen monen vuoden ajan. Kuinka tämä yhtälö käy järkeen?

Teininä olin itsepäinen juntti ja suureksi osaksi minut piti raahata lääkäriin. Lääkkeitä vastustin viimeiseen asti, en käyttänyt edes Buranaa jos oli päänsärky. Ajattelin moisen olevan heikkojen hommaa ja keho karaistuisi jos sitä tarpeeksi kauan kituuttaisi. Astmaiskujen aikana lähinnä kärsin salaa omissa oloissani kunnes isku meni viimein ohi. Tähän saattoi kestää monta tuntia tai vaikka koko yö, tai sitten se ei mennyt ohi ollenkaan ja piti mennä ensiapuun. Välillä käytin astmalääkkeitä ja sinä aikana vointini oli selkeästi parempi, mutta lääkkeiden loputtua olin taas liian itsepäinen ja saamaton uusiakseni reseptiä. Olen varmasti itse pahentanut terveyttäni tällä tavoin.

Äitini luona asuessani minulla oli yläkerta varattu itselleni, jonne äidin kissoilla ei ollut pääsyä. Tämä varmaan auttoi jonkin verran. Muutettuani omilleni hankin kuitenkin lähes heti kaksi kissaa (tai yhden, toinen tuli vähän yllätyksenä ja en sitä etukäteen suunnitellut). Elämä olisi mielestäni hirveän tylsää ilman eläimiä ja mieluummin kärsin hieman kuin olisin ilman niitä. Napalmi tuli vuonna 2013 ja Rusakko samana vuonna hieman myöhemmin, eli minulla on muutaman vuoden kokemus allergian aiheuttajaan siedättymisestä. Tänä päivänä en edes muista milloin viimeksi minulla olisi ollut astmaisku tai omista eläimistä aiheutunutta nuhaa. Viime kesällä hankkiessani koirani Bonon olin hieman huolissani josko allergiaoireet tulisivat takaisin, koirille en ollut altistunut hyvin pitkään aikaan. Mutta huoli oli turha, en ole huomannut mitään eroa ja en saanut pienintäkään nuhaniiskutusta koirasta.

Pelastajani ovat olleet ne kammoamani lääkkeet. Allergiaan käytän joka päivä ihan tavallista Heinixiä, jota saan reseptillä halvemmalla. Astmaan käytän joka päivä Montelukast -pilleriä ja tarvittaessa inhalaattoreita avaamaan raskasta hengitystä. Hengitykseni saattaa paskentua muistakin asioista kuin eläimistä, kuten kovasta pakkasesta tai fyysisestä rasituksesta. Kämppäni on myös hometta täynnä. Avainasiana on ottaa lääkkeitä säännöllisesti, eikä vain silloin kun sattuu muistamaan. Olen hirveä lahopää ja vähän väliä tuppasin unohtaa ottaa lääkkeet, tai sitten vajosin taas samaan "kyllä mä karaistun" ajatteluun. EI, EI JA EI. Pilleriä naamaan, joka päivä, sen verran mitä suosituksessa sanotaan. Pääsee niin paljon helpommalla kun lopettaa olemasta itsepäinen aasi. Olen pari-kolme vuotta oikeasti ottanut lääkkeeni kiltisti ja tuloksen kyllä huomaa. Allergiaoireita ei ole, kestän fyysistä rasistusta paljon paremmin ja lääkärin tarkistuksissa keuhkokapasiteettini on parantunut selkeästi. Eivätkä ne ole edes kalliita.

Mikäli sinä, kämppiksesi tai puolisosi on allerginen ja haluat silti koiran tai kissan lääkkeet ovat siis se tärkein juttu. Eikä kannata heti luovuttaa mikäli lääkkeet eivät tunnu tehoavan, itse kävin läpi useamman lääkkeen kunnes nykyiset toimivat löytyivät. Nykyään monia rotuja markkinoidaan hypoallergeenisina, mutta nämä ovat suureksi osaksi höpönlöpöä mainospuhetta ja ei kannata rajoittaa valintaa vain näihin tiettyihin rotuihin, sillä eiväthän ne välttämättä muutoin sovi elämäntyyliisi. Jokainen eläin tulee olemaan yksilö johon pitää totuttautua erikseen. Omat eläimeni eivät aiheuta minulle mitään allergisia reaktiota (kunhan olen lääkkeissä), ihan sama vaikka imuroin ehkä kerran tai kaksi vuodessa, kissakoirankarvoja jaksan pyyhkiä huonekaluista vain jos vieraita on tulossa, nuuskuttelen elukkoja joka päivä ja ne jopa nukkuvat kaikki sängyssäni. Kuitenkin muita eläimiä tavatessani saan lähes aina tunnin pari kestävän nuhakohtauksen, joka lopulta menee ohi. Totutteluvaiheessa lääkkeiden ohella olisi hyvä olla siivompi ihminen kuin minä ja muistaa imuroida ja tuulettaa säännöllisesti. Elukoita ei välttämättä tarvitse päästää makuuhuoneeseen ollenkaan. Yöllä mielen ohella myös keho nukkuu ja on silloin herkempi antamaan allergialle periksi, joten ehkä kaikkien ei kannata nukkua elukka kainalossa. Ainakaan aluksi.

Monesti ärsyttää kuinka eläimiä annetaan pois niin nopeasti kun perheessä ilmaantuu allergiaa. Moni ei edes vaivaudu kokeilemaan lääkkeitä. Muistan jonkun vastanneen minulle ettei olisi terveydelle hyväksi pidemmällä aikavälillä olla lääkkeissä ja allergisoivan asian kanssa tekemisissä. Tämäkin tuntuu minusta vaan tekosyyltä, oma terveyteni on parempi kuin koskaan ja todistettavasti paranee koko ajan. Vai kärsiikö kehoni silti salaa kun olen joka päivä läheisissä tekemisissä allergisoivien asioiden kanssa? Höpö höpö. Monesti tuntuu kuin eläimiä annettaisiin allergian varjolla pois, oikeasti omistajien ollessa vain helpottuneita kun pääsevät viimein Fifistä eroon "yhtäkkiä" puhjenneen allergian avulla. Se on sosiaalisesti hyväksyttävä syy, toisin kuin kyllästyminen, vittuuntuminen tai osaamisen puute. Tietenkin on eri asia jos oikeasti on yritetty lääkitä allergiaa ja eläminen elukan kanssa ei millään luonnistu. Ihan turhaa sitten kiduttaa itseään, kyllä se eläin tottuu uuteen perheeseen ja voi itsekin varmaan paremmin kun ei aiheuta omistajalleen stressiä.

Neljäs Tähdenlento on ilmestynyt

Kansi by Yamashita

Koska olen ollut mukana Suomen Hopeanuoli -fanit ry:n uusimman jäsenlehden teossa en voi sitä arvostella. Teen siitä kuitenkin pikaisen esittelyn. Olen lukenut kaikki aikaisemmat lehdet ja ilokseni voin sanoa lehden laadun parantuvan koko ajan. Tavallaan harmittaa olla teossa mukana koska lehden viimein ilmestyessä kotiin olen jo lukenut sen koneella läpi eikä siinä ole juuri mitään yllätyksiä. Lehti oli tällä kertaa mukavan paksu, teemana on Weed -sarja ja mukana on Isiksen piirtämä juliste. Paperi ja kuvitus on laadukasta, vaikka muutamassa kuvassa esiintyy lievää pikselisyyttä. En jaksanut skannata tällä kertaa, tyytykää paskoihin kännykkäkuviin.

Kirjoitin itse lehteen kolme villikoirien luonnossa selviytymiseen liittyvää artikkelia. Kommunikaatio ei ihan toiminut ja artikkelit laitettiin väärään järjestykseen, mikä nyt tuskin haittaa lukukokemusta, mutta itseä harmittaa. Tykkäsin hirveästi näiden kirjoituksesta, toivottavasti se näkyy lopputuloksessa. Koitin yhdessä artikkelissa pohdiskella kuinka realistista on suurten määrien villikoiria selviytyä Japanin luonnossa, toisessa esittelin pintapuolisesti maailman eri villikoirarotuja ja kolmannessa kirjoitin lyhyesti tositapahtumasta, jossa koirat olivat selviytyneet Etelänavalla ilman ihmisiä.

Lehdessä on monipuolisesti tarjontaa. Armeijassa koiranohjaajana olleen Wolfmenian haastattelu on kiinnostava ja ajankohtainen nyt kun Weedin suomennoksessa sotakoirasaaga on loppunut. Hougenin ja Weedin hahmoesittelyt vievät peräti kuusi sivua ja rehellisesti sanoen en itse jaksanut näitä kokonaan lukea, sillä ne lähinnä luettelevat  kaikki tapahtumat läpi mitä hahmolle tapahtuu tarinan aikana. Mielestäni hahmoesittelyissä pitäisi olla enemmän hahmon luonnetta ja taustoja pohdiskelevaa tekstiä, eikä sen pitäisi kertoa alusta loppuun kaikkea mitä hahmo tekee. Sarjan lukeneet tietävät jo mitä hahmoille on tapahtunut, jäljille jääville tämä on spoilerointia, joten ketä teksti lopulta palvelee?

Samaistun paljon Äffän Lydia -kolumniin, joka käsittelee myös muitakin Gingan narttuhahmoja. En ole mikään femakko, mutta ai että kuinka välillä ärsyttää lukea Weedia kun siellä lentelee sovinistisia lauseita siellä täällä ja kunnon vahvaa narttuhahmoa ei vaan löydy, nekin harvat nartut, jotka eivät pelkää vetää muita turpaan (Cross ja Lydia) nössöytyvät löytäessään miehen/penikoinnin jälkeen. Antulta on artikkeli keräilyn hintavuudesta ja askarteluohjeet siirtokuvia varten. Jälkimmäiseen olisin toivonut kuvitusta itse siirtokuvan tekemisestä tai jostain Antun tekemästä siirtokuvapaidasta. Nightwolfin kirjoittama päiväkirja hänen Japanin reissustaan löytyy tästäkin lehdestä. Tästäkin, koska kertomus on julkaistu jo ry:n blogissa ja suomennetun Weed -mangan ekstrasivuilla. En ole vertaillut kertomuksia, joten en tiedä ovatko ne ihan samoja sanasta sanaan. Blogissa julkaistu kertomus näyttäisi olevan pidempi.

Isiksen juliste

Muita artikkeleja ovat humoristinen pakina Weed -animen kakkosjaksosta ja Koirasoturi Gamun esittely. Loppupuolelta löytyy horoskooppi, lyhyitä sarjakuvia ja puuhatehtäviä. Koen nämä puuhanurkat turhiksi, koska ensinnäkin olen tylsimys ja toiseksi en halua pilata lehteä kirjoittamalla siihen.

Weed on teemana vähän liian laaja monen erilaisen saagansa kanssa ja en välttämättä olisi itse osannut arvata lehdessä olevan teemaa ellen siitä olisi ollut ennestään tietoinen. Kansi matkii suomijulkaisujen kansia, mikä on ihan ovela veto. Itse en vain pidä Yamashitan taiteesta, sillä se näyttää niin hutaistulta huterien ääriviivojensa ja epämääräisen anatomiansa kanssa. Mutta hyvä homma, että mukaan on saatu uusia kuvittajia. Kannessa häirää vähän kuinka alateksti vuosiluvusta ynnä muusta ei erotu taustasta. Ilmeisesti seuraavassa lehdessä koetetaan saada kuvitukseksi vain fanitaidetta. Taisin itse sanoa joskus toivovani Tähdenlentoon vain fanitaidetta, nyt pakitan tuosta vähän, sillä omaan makuuni fanitaiteen ja virallisen taiteen määrät ovat tällä hetkellä hyvässä tasapainossa. Ja tuskin niin paljon fanitaidetta edes saataisiin jotta sillä voisi kuvittaa koko lehden.

Yleisvaikutelmaltaan todella hyvä ja laadukkaasti tehty lehti, josta mielellään maksaa. Lehden voi ostaa yhdistyksen pöydältä coneissa tai tilata Hopeapuodista, jäsenille se tulee automaattisesti (mikäli on maksanut tämän vuoden jäsenmaksun). Seuraavan lehden teemana ovat sudet ja lehden pitäisi ilmestyä myös tänä vuonna.

Äffän Pinkkinuoli -sarjista