Nara piertelee, osa 34: Lämpöiset hukkelit

Voiko tämä olla tottakaan? Olenko minä piirtänyt jotain!? Eräs henkilö yllätti neulomalla minulle kaksi pipoa. Olin eleestä kovin yllättynyt ja liikuttunut, joten halusin antaa hänelle jotain takaisin. Olemme molemmat koiraihmisiä, joten aihetta ei tarvinnut paljoa miettiä.

Aloitin syksyllä työväenopiston taidekurssin, jossa ei ole mitään varsinaista opetusta, vaan kaikki tulevat työstämään omia projektejaan ja tekevät mitä haluavat. Opetuksen puute on tavallaan ollut harmillista, sillä kurssin myyntipuheissa kerrottiin kurssilla käytettävän eri välineitä ja tekniikoita. Sain siitä mielikuvan, että niitä oikeasti esiteltäisiin. Noh, on kurssi kuitenkin ollut hyvä juttu, koska olen sen muodossa saanut konkreettisen syyn piirtää. Menen kerran viikossa paikkaan, jossa on "pakko" piirtää, muita keskittymiskykyä harhauttavia asioita ei ole, ja muiden läsnäolo herättää jonkinlaista halua näyttää "hei minäkin osaan". Tein tätä kuvaa kurssilla. Kotona en koskenut siihen ollenkaan.

Olemme molemmat lemmenkipeitä ja epäonnisia, joten tein vähän lällyn kuvan. Hahmot esittävät meitä - tavallaan. En ole vieläkään päässyt aivojeni kanssa yhteisymmärrykseen millainen väritys alter egollani on. Voin suunnitella kaikenlaisia hienoja värityksiä hahmon reference sheetille, mutta on ihan eri asia onko väritys sitten luontevaa tehdä uudestaan ja uudestaan. Kun tämän kuvan kanssa pääsin väritysvaiheeseen, huomasin, että aiemmin suunnittelemani kuvioinnit hahmolleni eivät vaan onnistuneet tässä kuvassa. En alkanut tapella asian kanssa, vaan tein sitten hahmolle pelkistetymmän värityksen. Eipä sillä ole niin väliä. Hän oli toivonut koirahahmonsa olevan väriltään hyvin tumma, lapinporokoiran riistaparkkia muistuttava. Molemmat ovat jonkinlaisia koirasusisekuleita.

Hyppäsin nyt asioiden edelle, eihän vielä olla väritysvaiheessa. Luonnokseen päätyi taustalle epämääräistä pihlajan alkua. En ollut aluksi ollenkaan varma millainen tausta tulisi olemaan. Menin tässä fiiliksen pohjalla. Kun oli aika aloittaa taustan piirtäminen, koin pihlajan liian vaikeaksi. Siinä olisi paljon erilaisia kerroksia, lehtiä, oksia, marjoja. Taustalle piti keksiä jotain yksinkertaisempaa. Sitä mietiskellessä voisin ainakin puhtaaksipiirtää koirat ensin. Luonnollisesti pipo tuli kuvaan mukaan. Jostain syystä istuvien koirien takajalat ovat minulle vaikeita piirtää, ja tässäkään kuvassa anatomia ei tunnu toimivan.

Piirsin kuvan läpi kahdesti, sillä ensimmäisessä yrityksessä (en ottanut siitä kuvaa) jälki oli jäykkää ja olin pahasti ruosteessa. Toisella yrityksellä olin päässyt taas jyvälle piirtämisestä. Käytän mustaa värikynää ääriviivoihin, sillä lyijykynän lyijy aina kiiltää häiritsevästi.

Taustalle ilmestyi kuu ja kuiva puu. Tässä mentiin turvallisesti mukavuusalueella. Olen piirtänyt kuun jo miljoona kertaa, joten tämä oli yliturvallinen pelkurin vaihtoehto. Myös karahka oli helppo vaihtoehto, kun siinä ei olisi kerroksittain lehtiä.

Aloin sävyttämään kuvaa värikynillä ensin sinisellä, onhan kyseessä yökohtaus. Kuva oli todella jännittävän ja dramaattisen näköinen vielä kun kaikki oli vain sinistä. Tavallaan toivon, että olisin ollut tarpeeksi rohkea jättämään taustan vain siniseksi ja hukat olisivat olleet normaalisti väritettyjä, siinä olisi voinut syntyä tosi mielenkiintoinen kontrasti.

Värikynäkerroksen päälle lisään Copic-tussia, joko blenderiä tai värikynän värin vaaleampaa versiota. Tämä korostaa värikynävärityksen voimakkuutta ja samalla tasoittaa paperin tekstuurin aiheuttamat valkoiset pisteet. Sininen sävytys voi näyttää pelottavan voimakkaalta, mutta uskokaa vaan, kyllä se jää vielä muun värityksen alle (valitettavasti?). 

Hmm tein ehkä virheen, kun väritin uroshurtan turkin ruskealla Copicilla, turkki oli hienomman näköinen kun oli vielä voimakkaasti sini-musta. Ajattelin ruskean sävyn olevan kuitenkin luonnollisempi vaihtoehto ja lähempänä haluttua riistaparkkia. Kuussa on käytetty Copicin blenderiä reilusti, jotta sen väritys olisi pehmeämpää.

Väritys on nyt lähes valmis, mutta ääriviivat ovat jääneet epäselviksi värien alle. Tein viivat uudelleen tussilla. Lisäsin myös valkoista geelikynää sinne sun tänne tuomaan hohtoa. Kuussa on myös paljon geelikynää, jota lisäsin kirkkaimpiin kohtiin ja sitten nopeasti levitin sormilla, jotta jälki olisi sellaista hämyistä. Väritys on minulle aina pelottavaa touhua, ja jokaisessa vaiheessa on hetkiä, jolloin kuva näyttäisi menevän pilalle. Näiden epävarmuuksien yli pitää vain jatkaa, kunnes kuva yhtäkkiä näyttääkin taas hyvältä. Olen lopputulokseen tyytyväinen, vaikka nyt toivonkin, että olisin uskaltanut jättää taustan pelkästään siniseksi.

Minulla ei vieläkään ole skanneria ja kirjaston skannerilla sain taas tökerön pikselimössöskannin. Epätoivoissani sitten kysyin lahjan saajalta olisiko hänellä skanneria. Ei ollut, mutta hänellä olisi hyvä kamera. Hän sai otettua kuvasta oikein hyvän valokuvan, vaikka eihän se kunnon skannausta voita. Silti olen kiitollinen siitä, että tämän kuvan teosta jäi todiste käteen!